Kohti syksyä.

Meidän perhekesä alkaa olla pian taputeltu. Tuli kyllä aivan huikeaan saumaan tällainen mahdollisuus nauttia kesästä ihan täyden kokoonpanon voimin ja nyt tuntuukin siltä että tässä on saanut sekä lomailla ja nauttia perheajasta, että latailla oikeasti niitä kuukausien ja jopa vuosien mittaan ehtyneitä akkuja. Kesäkuu oltiinkin oikeastaan kokonaan reissunpäällä, ensin Norjassa, sitten Helsingissä ja lopuksi mökkeilemässä. Koko kuukausi oli ihanan virkistävä irtiotto ja pesäero tavalliseen arkeen ja saatiin nähdä ja kokea yhdessä kaikenlaista mitä on ihana sitten yhdessä muistella. 

Heinäkuu meni puolestaan jotenkin hujahtaen ohi, vaikka yhtä sun toista kivaa siihenkin mahtui. Oltiin kuitenkin pariin otteeseen kipeänä ja jotenkin meininki oli laajemmin katsottuna kaikinpuolin väsyneempää ja tahmeampaa. Tuntui että osasyy siihen oli että lomareissuilta kotiarkeen palaaminen teki ainakin itselleni aika tiukkaa. Tämä kesäloma oli ensimmäinen pysähdys ja tauko monen vuoden tiukan setin päätteeksi, jota meidän perheessä on kyllä riittänyt ja loman jälkeen ilmassa oli kieltämättä pieniä käynnistysvaikeuksia. Tässä on ollut pitkään rutistusta rutistuksen perään jo aina esikoisen odotuksesta, vauvavuoden valvomisista ja refluksista aina näihin päiviin asti. Ja vaikka seesteisempiäkin pätkiä jokaisen puserruksen väliin on mahtunut, rehellistä stoppia ei ole ollut missään kohtaa kun vasta nyt. Ehkäpä siksi nyt kesän puolivälin aikoihin lomilta palattuamme alkoikin tuntumaan että kun oli vihdoin tilaa hengittää ja oma pinnistely hellittämään, oikein sellainen kaukaa kantava väsymys ja stressi alkoi purkautumaan siten että olisin voinut vain maata äksänä sängyllä ja nukkua päivätolkulla. En tosin ollut kokenut oloani mitenkään erityisen väsyneeksi, koska kyllä kevään mittaan sitä on jo päässyt tokenemaan hyvää vauhtia kuluneesta vuodesta. Mutta selvästi koko tämä nainen vain tarvitsi hetken nollata ihan pitkän aikavälin tapahtumia, sekä kasaantuneita väsymyksiä ja onneksi olikin mahdollisuus, ottaa iisimmin ja levätä ja samalla jotenkin tasata näitä menneitä vuosia myös ihan ajatuksen tasollakin. Tuntuukin, että tässä sai todella nyt jotenkin kesän aikana jättää vanhan elämänvaiheen tietyllätapaa taakseen, karistaa pahimmat väsymykset sinne ja jättää nämä monenkirjavat vaiheet, sekä ajatustyöt sinne muistoina, joihin on hyvä palata.
Siellä ne on hyvässä tallessa ja antamassa vahvuutta jatkossa elämään.

Tuntuu todella, että joku pitempi tarinan luku on meidän perheessä päättynyt ja nyt lähdetään uteliaisuudella, innolla ja jännityksellä kohti seuraavaa, tämä kesä oli siihen hyvä silta - silta vanhan ja uuden välillä.

Uusi on meille vielä osittain arvoitus, mitä meidän perheelle onkaan varattuna?
Ainakin saadaan meidän perheeseen pikkusisko, se on aivan uutta ja ihmeellistä!

Oma vanhemmuuskin on nyt jotenkin taas hivenen kypsemmällä ja työstetymmällä tasolla, mikä tuntuu seesteisyytenä ja varmuutena sisimmässä - tämä uusi hyppy tuntemattomaan ei tunnu niin huimalta, jollaintapaa sitä kyllä jo tietää mitä siellä on vastassa. Paljon tulee uuttakin, mutta vanhemmuus ja perhe-elämä ei itsessään ole meille uutta, vaikka uusia askeleita ja aluevaltauksia siinäkin jatkuvasti otetaan.

Meidän perhe kasvaa ja jokainen toki omalla paikallaan sen muutoksen mukana, mutta josko tässä olisi jotain mitä ollaan jo joskus koettu? Jospa ne omat ajatustyöt riittäisi eväinä johonkin saakka tällä uudellakin matkalla?

Syysarkea odotetaan kyllä nyt oikein hyvin mielin, tuntuu että sitä jo kaipaakin sellaista ryhtiä päiviin. Eevert aloittaa parin viikon päästä päiväkotilaisena kahdesti viikossa ja hän on siitä aivan innoissaan öitä laskien. Pitkään aprikoitiin, että kerho vai päiväkoti, mutta meidän tilanteessa päädyttiin että kaiken kannalta päiväkoti on nyt meille kaikille se paras vaihtoehto. Kolme vuotta on takana Eevertin kanssa kotona, niin nopeasti ne vuodet meni ja nyt hän aloittaa päiväkodissa. Tässäkohtaa voi vaan kiitollisena huokaista että päivääkään en kadu että on saanut olla kotona lasten kanssa, ihanat kullankalliit vuodet. Pieni mutta arvokas hetki elämästä. Mutta samaan aikaan on ihanaa myös että jostain päästä helpottaa, on hyvä että on nyt paristi viikkoon ihan omat isojen poikien jutut, kuin ne mitä pikkuveikan ja vauvan kanssa täällä kotona sitten loput aikaa viikosta. Ollaan toiveikkaita että että tämä on nyt oikein hyvä asia, etenkin Eevertille.

Tälläkertaa en ole muutoin meidän viikkokalenteria täyttänyt, pitkään pohdin että ilmoitan meitä muskareihin yms viimevuoden tapaan, mutta voi olla että loppuvuottakohden on parempi että päivät saavat mennä omalla painollaan miten ne sitten uuden vauvan kanssa tulee menemäänkään. Perhekerhoja sun muita sitten kierrellään, nähdään kavereita ja keksitään tekemistä, sen mukaan mitä kunakin päivänä hyvältä tuntuu. Aina me ollaan tekemistä päiviimme keksitty!

Raskaus etenee viikolla 25 ja vointi on itsellä suhteellisen hyvä, vaikka kipuja ja raskauden pieniä vaivoja ja yövalvomisia tässä onkin saanut taas osakseen. Vauva on ihan mahdottoman kova menijä ja potkut tosi napakoita. Ainoa mikä mietityttää että hän on perätilassa ollut kokoajan ja tuntuu siinä viihtyvän kovin hyvin, joten toivottavasti asiasta ei tule ongelmaa viikkojen edetessä niinkuin viimekerralla. On inhottavaa ressata tarjontaa viimemetreille asti, joten nyt kädet ristissä että hän sieltä hyvissäajoin kääntyisi pää alaspäin. Muutoin mikään ei ole mietityttänyt tai huolettanut, ihan avoimin ja luottavaisin mielin odotan vauvan syntymää. Toivottavasti kaikki menisi hyvin! Eevert kovasti odottaa pikkusiskoa ja fiilistelee suloisia tyttöjen vaatteita yhdessä äidin kanssa. Sydän heltyy kyllä tähän jo nyt niin holhoavaan isoveljeen.

Ihanaa myös nähdä miten isoveikka ja pikkuveikkain ovat hitsautumassa hyvää vauhtia tiiviimmin yhteen. Tähän vaikuttaa kovasti se, että kesän mittaan meidän vauvasta on kuoriutunut esiin oikea taapero ja näin veljeksille on tullut kokoajan enemmän yhteistä. He ovat toisilleen niin tärkeät, vaikka samalla myös tappelevatkin keskenään kovasti. Hirmuisesti pikkuveikka koittaa mennä isoveljen perässä ja tehdä samoja juttuja. Kyllä me ollaan niin sydänpakahtuneina näistä viikareista joka päivä, niin rakkaat pojat. Ihanaa oli viettää kesä yhdessä perheenä ja saada silläkin tavoin nauttia näistä meidän aarteista ihan ainutlaatuisella tavalla.
Kaikenkaikkiaan, syksyä kohden hyvin ja uteliain mielin!

Rakas Eevert.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan aika ei tahtonut millään kulkea eteenpäin. Olimme odottaneet sinua jo pitkään ja viimeiset päivät tuntuivat todella kärsimättömiltä, koska halusimme jo niin kovasti tavata sinut ja pitää sinua sylissämme. Takana oli raskaat mutta ihanat yhdeksän kuukautta, mutta olit ollut meidän ajatuksissa ja unelmissa jo paljon tuotakin kauemmin. Sinulla oli jo paikka meidän sydämessä sinua odottamassa jo silloin, kun olit vasta Luojan upea ja ihmeellinen ajatus. Toivoimme tuolle paikalle täyttäjää ja sitten sinä tulitkin ja meidän haaveistamme tuli totta, aloit kasvamaan mahassani ja ajattelimme ja rakastimme sinua kokoajan, pientä masun sisäistä arvoitustamme. Mietimme miltä näytät ja millainen persoona on se pieni ihme, jonka Jumala tänne maailmaan ja meidän perheeseen haluaa antaa meidän vaalittavaksi ja rakastettavaksi. Rukoilimme, että osaisimme nähdä sen kaiken kauniin ja upean, jota sinuun on laitettu. Että osaisimme rakastaa ja kohdata sinut niinkuin ansaitset ja niin että se kaikki potentiaali saisi tulla esiin, joka sinuun on kätketty ja saisit astella sitä tietä, joka sinun kohdalle on tarkoitettu kun sinut luotiin, koska sinulle on suunnitelma ja tarkoitus. Olet suuri ihme ja arvokas lahja. Jumalan rakkauden kohde.

Olemme kiitollisia että sinut uskottiin meille ja että me saamme olla vanhempiasi, sillä iloitsemme sinusta niin paljon. Se kuka olet, siunaa meitä ja tuo meille niin paljon iloa.

On ollut varmasti elämän värikkäin ja opettavaisin matka saada sinut ja seurata sinun kasvuasi ja kasvaa samalla itse mukana. Opetat meille niin paljon ja tuot niin suuresti väriä elämäämme, mutta se lieneekin myös tämän matkan toinen suuri tarkoitus, että me saamme vanhempina myös oppia, oivaltaa ja nähdä tästä elämästä jotain enemmän ja syvemmin, kun meillä on elämään myös erilainen, juuri sinunlainen perspektiivi. Ja kun toimme sinut kotiin sairaalasta yhdeksän päivän ikäisenä, ja elämäsi oli meille ja monille muillekin jo siinä vaiheessa suuri ihme. Jumala oli jo osoittanut suunnitelmansa, suuruutensa ja hyvyytensä pienen elämäsi kautta, vaikka olit vasta ollut meidän elämässämme niin pienen hetken.

Kun kasvoit vielä mahassani, odotukseen sisältyi pelkoa ja huolta, koska sinulla epäiltiin vakavaa perinnöllistä munuaissairautta, jota perheessämme esiintyy. Selvisi, että sinulla on rakennepoikkeavuus munuaisissa ja näitä todennäköisyyksiä vasten, jotka meillä oli, oli käytännössä varmaa, että olet hyvin vakavasti sairas synnyttyäsi. Minulta löytyi kantajuus ja isäsi oli 93% todennäköisyydellä kantaja, tarvitaan siis molempien kantajuus, jotta sairaus voi periytyä. Kuitenkin mumma sai sydämeensä varmuuden, että pieni terve poika syntyy ja nämä sanat Jumala laski meidänkin sydämeemme silloinkin, kuin siltä ei näyttänyt ja kaikki vaikutti pahimmalta mahdolliselta. Muutamien raskaiden viikkojen päästä kuitenkin selvisi, että kaikkien suureksi ihmeeksi isäsi ei olekaan kantaja, vaikka minä yllättäen olinkin, ja se poikkeavuus, joka munuaisistasi löytyi ei ollut sitä mitä kaikki lääkärit luulivat. Odotimme taas pientä tervettä poikaa.

Synnytyksesi oli vaikea ja oli päätyä monta kertaa hätäsektioon, kun vihdoin synnyit saimme hetken pitää sinua sylissämme, sitten sinut vietiin vakavasti infektoituneena teholle. Lääkärit sanoivat, että vain harvoin on heillä ollut näin vakavasti infektoituneita vauvoja siellä, sinulla oli verenmyrkytys ja infektio keskushermostossa. Olit kaikissa laitteissa, pihoissa ja monitoreissa, ja olit niin heikko, ettei sinua aluksi saanut edes keskoskaapin reiästä silittää, sillä pienikin kosketus tuotti kipua.
Vointisi meni huonommaksi ensimmäisinä päivinä ja sinulle kokeiltiin monenlaista lääkitystä, jota ei aluksi meinattu saada kohdalleen. Tilanne oli vakava, mutta onneksi emme silloin sitä täysin ymmärtäneet. Missä on se pieni terve poika, itkin ja hyvin monet rukoilivat.

Vihdoin lähdit toipumaan, kun oikeat lääkkeet alkoivat puremaan, sanottiin, että tulet olemaan täällä vielä viikkoja. Kuitenkin pian eräänä päivänä sinua katsomaan tullessani sinut olikin irroitettu kaikista laitteista ja olit päässyt tarkkailuhuoneeseen odottamaan siirtoa toiselle osastolle. Yhdessä yössä kaikki arvosi normalisoitui ja sanottiin että näin huimaa toipumista ei kukaan olisi voinut ikinä odottaa, pääsisit pian kotiin. Tämä oli taas aivan ihmeellistä, ja kokeista selvisi että infektio oli poissa!

Viimein toimme sinut kotiin, jossa oli kaikki valmiina sinua odottamassa. Se päivä oli ehkä elämäni onnellisin ja helpottunein, tuntui uskomattomalta nostaa sinut omaan sänkyyn nukkumaan, ja pukea ne pienet ihanat vaatteet, jotka jo viikkoja ennen olimme päällesi kuvitelleet.

Pian kuitenkin alkoi tulla selväksi, että kaikki ei olekaan hyvin. Itkit sydäntä riipivää kipuitkua ja oksensit yöt ja päivät. Valvoimme sinua kantaen ja hyssyttäen, autolla ajaen ja vaunuissa työntäen ja elämämme lamaantui ja olimme todella väsyneitä ja hädissämme että mikä sinulla on. Emme meinanneet saada apua mistään ja olimme vakuuttuneita, että kärsit kovista kivuista ja kaikki ei ole niinkuin pitää - kaikki ruoka nousi ylös ja oksensit jatkuvalla syötöllä.
Vihdoin saimme avun ja ratkaisun, selvisi että sinulla on paha maitoallergia ja joukko muitakin allergioita, pienestäkin pisarasta maitoa ihalla nousi ihottuma, saati mitä se maito teki, joka päätyi mahaasi ja oli helpompi luetella ne neljä ruoka-ainetta mitä pystyit syömään, kuin ne kaikki loput, mitä et pystynyt. Nuo kuukaudet olivat raskas alku ja sumuinen putki, jossa rämmimme.

Siinä kohtaa todella mietin, että missä se pieni terve poika on. Elämäsi kun oli ollut pelkkää vastoinkäymistä ja sairautta.

..Kuitenkin nyt, kun olet kolmivuotias, voin sanoa, että meillä on todella se pieni terve poika josta Jumala puhui. Kaikki se, mitä sinulla oli, on kadonnnut. Munuaisiasi seurattiin ja sinua lääkittiin niiden takia ensimmäisen vuoden ajan, mutta kaikki normalisoitui. Tehoajan jälkeen olet ollut hyvin terve ja ensimmäisen kerran olit kipeänä pienessä flunssassa vasta kaksi ja puolivuotiaana, myös kaikki allergiat, joka ikinen, sekä refluksi on ollut historiaa jo puolentoistavuoden ajan. Tänäkin kesänä olemme syöneet antaumuksella monta jäätelöä, joita ajattelin etten tule sinulle koskaan ostamaan. Olet terve ja kaikki on hyvin ja vaikka vielä elämässäsi tulet varmasti vielä sairastamaankin, niin tällä hetkellä voimme iloita ja todeta, että nyt meillä on se pieni terve poika, josta Jumala jo raskauden puolivälissä puhui. Vaikka siltä ei näyttänyt, ja mikään ei tuntunut puhunuvan asian puolesta, niin tällähetkellä näin on ja se on meille ihme ja sinun elämäsi ikuinen muistutus silläkin tavoin Jumalan suuruudesta ja huolenpidosta.

Tuot niin paljon valoa ja väriä meidän elämään. Meillä on niin suuri ilo sinusta, meidän iloisesta innostujasta ja hassuttelijasta, joka rakastat höpötellä yhdessä sängyllä köllötellen ja nauraa räkättää pilke silmäkulmassa ja fiilistellä kauniita maisemia. On ihanaa miten rakastat tutkia ja tietää asioista kaiken, sekä miten tunnet jo nyt kaikki automerkit ja mallit, aakkoset, sekä numerot sataan. Yllätitpä äidin ja isin ennen syntymäpäiviäsi kun esittelit miten olit aivan itse kirjoittanut paperille "äiti" ja "isi". Janoat oppia uutta, ja sinun utelias ja eteenpäinmenevä luonne kantaa sinua vielä elämässä pitkälle. Pursuat iloista elämää ja sinulla on niin ihanan herkkä, ja empaattinen sydän.

Olet meidän kujeileva Eemelimme ja täytät meidän päivät puuhakkuudellasi ja ihanalla valoisalla persoonallasi. On ihana nähdä asiat, joista olet kiinnostunut ja seurata kuinka tutkit, opit ja oivallat kokoajan tätä ihmeellistä maailmaa. On niin rikastuttavaa saada kauttasi nähdä tätä maailmaa uudella tavalla. En malta odottaa, mitä kaikkea vielä saamme jakaa kanssasi kun kasvat ja se kaikki mitä sinussa on ja ne ajatukset ja lahjat jotka sinulla on, saa tulla aina vain enemmän esiin.
Rakastamme sinua valtavasti ja on onni että meillä on juuri sinut meidän elämässä.
Kolme ihmeellistä vuotta on takana, ja vielä kaikki tulevat edessä.

Puolimatkassa.

Viimekuun keskivaiheilla tuli täyteen raskauden virallinen puoliväli, tämä hommahan alkaa tuntua entistä todellisemmalta, nyt on viikkoja kasassa 23. Kiitollisin mielin saan kyllä olla että ensimmäinen puolisko meni niin käsittämättömän helposti ja vointi oli alusta saakka mitä mainioin.

En voi oikeastaan edes ymmärtää miten vähäoireinen raskaus voi näköjään parhaimmillaan olla.
Tämä kerta onkin siis ollut tähänmennessä ehdottomasti helpoin, vaikka aiemmatkin odotukset ovat puoliväliin saakka sujuneet loppujenlopuksi verrattain hyvin. Jokainen odotus on ollut edellistä oireettomampi ja esikoisen odotus on tähänmennessä vetänyt ehdottomasti sen pisimmän korren vaivojen ja oireiden laadussa, sekä määrässä mitä jo ihan alkuraskauteenkin tulee.

Jos kuitenkin olen aina säästynyt alkujen pahoinvoinneilta ja muilta vaivoilta vähällä, puolenvälin jälkeen aiemmat raskaudet ovat olleet sitten enemmän tai vähemmän hankalia, viimeisen kolmanneksen ollessa kummallakin kerralla jo aikamoinen voimainkoitos ja rutistus - pahaa unettomuutta, supistelua, särkyä, kipuja ja väsymystä.
Myös tässäkin suhteessa ensimmäinen raskaus oli toista ehdottomasti vaativampi, jolloin olin sairaslomalappu kädessä joka viikko. Ja niin vain tälläkin kerralla näitä tuttuja ja ihania raskauden vaivoja, kolotuksia, sekä supistelua on alkanut ilmaantua tämänkin odotuksen ratoksi ja puolenvälin ylittämisen kunniaksi. Vaikka pääosin vointi on vielä kohtalaisen hyvä, varovasti realistina kuitenkin uumoilen ja näistä viimeaikaisista merkeistä enteilen, että samanlainen raskas loppusuora on tälläkinkertaa tulossa.

En siis osaa todellakaan odottaa, että vointi pysyy näin hyvänä jatkossa mistä tähän saakka olen saanut nauttia, vaan tätä menoa tässä ollaan aika kipeitä ja toimintakyky alkaa kunnoll laskea.

..Mutta toki toivotaan, että mahdollisimman vähällä päästäisiin, onhan tässä kuitenkin kaksi ihan pientä hoidettavana, joten parasta olisi pysyä sen verran hyvässä kunnossa että arki toimii. Onneksi mieheni on tässä suurena apuna ja yhdessä kannetaan tämä vastuu. Neljä viimeistä kuukauttakin menee kuitenkin oikeasti todella nopeaa, vaikkei se siltä varmati tule joka hetki tuntumaan.

Vauva tuntuu aika eläväiseltä, ja potkut viikkoihin nähden tosi voimmakkailta ja usein pohdimme, että kuka onkaan se uusi ihana persoona joka meidän perheen jatkoksi saadaan. Isoveikat ovat niin uniikkeja ja ihania tapauksia, että jännityksellä ja ihastuksella arvuutellaan millaisella aarteella tämä porukka vielä täydentyy.

Esikoinen on meillä se, joka tuo meidän perheeseen tällä hetkellä elämän värit, hän on täynnä innokasta ja pursuilevaa elämää ja pikkuveikka puolestaan tuo niin paljon valoa meidän perheen keskeelle omalla seesteisellä ja tyytyväisen iloisella luonteellaan. 

Nämä veljekset ovat kyllä kuin itä ja länsi, vaikka heistä toki myös paljon samaakin löytyy.

Toinen on puuhakas, räiskähtelevä ja eloisa. Innokas osallistuja, joka tuntee ja tahtoo suuresti. 

Ja toinen puolestaan niin hellyyttävän tyyni, hyväntuulinen ja tuumaileva tarkkailija. Aina tasaisen tyytyväinen, vaikkakin tujakalla tahdolla varustettu tapaus.

Mutta kuopus on vielä masun sisäinen salaisuus, kutkuttava arvoitus, ihana taivaan lahja, joka me saadaan sitten joulukuun alussa ensikertaa tavata ja alkaa häneen hiljalleen tutustumaan.
Esikoinenkin odottaa niin innoissaan, hän haluaa aina silittää ja suukottaa masua ja paljon keskustelemme siitä, millaista on kun vauva syntyy sitten suunnilleen kun ensilumi tulee maahan.
Pikkusisar on jo osa meidän perhettä - hänet piirretään kuviin yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa ja häntä siunataan iltarukouksessa. Sydän heltyy.

 Rakenneultra meillä oli myös viimekuussa.
Jännitin tätä ultraa, koska esikoista odottaessa ultrassa selvisi munuaisten rakannepoikkeavuus, jonka takia epäiltiin vakavaa perinnöllistä sairautta jota perheessämme esiintyy. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä vaikka munuaisia syntymän jälkeen ensimmäisen vuoden verran jouduttiinkin seuraamaan monen kuukauden lääkityksen kera, ja täytyy sanoa että tälläkinkerralla ultrahuoneeseen astuminen sai sydämen inhottavasti tykyttämään. Kaikki oli kuitenkin oikein hyvin ja hienosti mallillaan, mikä suuri ilo.
Sukupuolta meidän ei ollut alunperin tarkoitus udella vaan säästää yllätys synnytyssaliin, mutta niin vain kävi että se selvisi ja meidän suurtakin suuremmaksi hämmästykseksi ja ihmetykseksi, meidän perheeseen luvattiin pientä PRINSESSAA.
Tämä on kyllä aivan ihmeellinen, ihana ja uusi asia!
Kahden pojan jälkeen meistä tulee pienen tytön vanhempia.
Vieläkään en meinaa uskoa todeksi ennenkuin nään ja asian ääneensanominenkin tuntuu edelleen hieman epätodelliselta, mutta pieni neiti sieltä hyvin selvin merkein pitäisi olla tulossa.
Ja niin varma kun olin kuitenkin pojasta. Poikaraskaus, poikaoireet, poikamasu, poikaolot..
Olin jotenkin jo niin kuvitellut meidät pitkään poikakatraan vanhempina. Vähän väliä kyllä ihmettelen, että voiko näillä oloilla todella tyttö tulla, kun samoilla oloilla on jo saatu kaksi poikaa. Toisaalta mulla oli pohjimillaan jo aavistus tästä raskauden alussa.
Aivan ihana onni ja iloinen yllätys - pikkuinen prinsessa, oma tytär ja perheen pikkusisko.
Ollaan kyllä aivan onnesta sekaisin ja totutellaan tähän uuteen ihmeelliseen asiaan.
Muutaman vaaleanpunaisen vaateostoksen olen saattanutkin tuon uutisen jälkeen tehdä.
Katsotaan vain nyt pitääkö tämä tyttöuutinen loppuunsaakka kutinsa!

Kolmannen odotus.

Puolitoistavuotta sitten, näihin samoihin aikoihin, pohdin täällä sitä, millaista toisen lapsen odotus on verrattuna esikoisen odotusaikaan. Aika erilainen oli jo tilanne toisen kohdalla, kuin ensimmäisellä kerralla.
Halusinkin nyt verrata millaiselta tuntuu tässävaiheessa perheen kolmannen odotusaika.

Siinä missä tuntui, että uutinen toisesta lapsesta ei yllätä enää juuri ketään, uutinen kolmannen tulosta sitten taas yllätti. Ensimmäisen lapsen jälkeen ihmiset aika luonnostaan osaavat odottaa ja jopa kysellä toisen lapsen perään, toista lasta odotetaan vähän kuin ensimmäisen kylkiäisenä. Kuitenkaan kolmatta ei kaikki välttämättä automaattisesti odota - ainakaan kovin tiiviillä tahdilla, jos ylipäätään. Sainkin kuulla monet yllättyneet utelut siitä, että oliko tämä lapsi meidän toiveissa, myös iloisilla onnittelijoillakin oli äänessään helposti kysyvä, tunnusteleva kaiku.
Saahan sitä tietysti kysellä, mutta ihmetytti mistä johtuu olettamus siitä, että emme olisi tätä kolmatta perheeseemme toivoneet. Itselleni kun on etenkin seitsenhenkisestä perheestä tulevana hyvinkin luonnollinen ja ihana ajatus, että perheessä on useampiakin lapsia, eikä käynyt mielessäkään että se mikä ylittää kahden olisi kenestäkään erikoista, millääntavoin erilaista tai ajatuksia herättävää.
Tämä muiden, jopa ihan vieraidenkin suhtautuminen asiaan on ollut siis aika isona erona aiempiin odotuksiin, sillä ihanien kanssailoitsijoiden seassa osa uutistenkuulijoista ei ole tälläkertaa edes onnitellut tai asiaan sen kummemmin reagoinut. Onnitteluiden joukossa tulikin myös niitä väkisin väännettyjä hymyjä ja onnitteluiksi ehkä tulkittavia mutinoitakin. Ihan uutta ja hämmentävää!
Tietysti se tuntui odottavana äitinä itsestäni kurjalta, vaikka jollain lailla käsitänkin, että uutisen ihanuudesta ei tälläkertaa ollakaan välttämättä ihan samaa mieltä.
Tämä oli ehdottomasti uutta aiempiin vauvauutisiin verrattuna, jotka ovat saaneet kanssaeläjissä ehdottomasti laajalti enemmän vilpitöntä innostusta, myötäonnea ja iloa aikaan!

Yllättävintä siis onkin ollut se, miten tätä kolmatta lastaan on osaittain saanut olla ikäänkuin vähän puolustelemassa ja miten erilaiselta kolmannen lapsen asema tuntuu tässäkohtaa esikoiseen ja vielä keskimmäiseenkin nähden. He ovat olleet kaikkien puolesta iloinen asia. Esikoista odottaessa uutinen oli odotettu ja sai vilpittömän ihanan vastaanoton, oli lahjoja, hössötystä ja innostusta koko odotusajan ympärillä puhumattakaan siitä ainutlaatuisesta huomion määrästä mitä hän sai synnyttyään osakseen. Aivan ihana tuo esikoisen asema siinä mielessä.
 Toisen kohdalla oli kyllä pitkälti samoin, vaikka tietenkään hössötystä ei enää ollut niin paljoa kuin ensimmäisellä kerralla. Kaikki ei ollut enää uutta eikä samallalailla jännittävää toisen kohdalla myöskään itsestänikään. Kuitenkin tuntui, että toisen lapsen saaminen on yleisestiottaen ihan luonnollista ja siten siihen suhtaudutaankin, mutta tässä odotuksessa on saanut kohdata myös sen asian, että on monenlaisia ajatuksia siitä minkä kokoinen perheen pitäisi olla.
Tämä tuntuu itsestäni vähän hassulta, sillä itse mietin ylipäätään, onko tällaisissa asioissa mitään oikeaa tapaa muutakuin se oma?
Kaksi lasta on ilmeisesti ihan luonnollinen asia, mutta kolmas jo ehkä vähän jakaakin niitä ajatuksia. Ihan kuin se mikä ylittää kahden, olisi ylimääräistä.
Tässä tietysti jo oma elämäntie alkaa erottua valtavirrasta, tiedostan että 1.8 lapsiluvun Suomessa kuulumme varsinkin nuorena perheenä kohta marginaaliin.
Viisihenkistä perhettä varten eivät ole enää ne kaksilapsisen perheen perhealennukset eikä lomamatkapaketitkaan. Hotelliinkin tarvitaan lisävuode - moni asia on mitoitettu kahdelle lapselle.
Välillä mietin, että miten onkaan useamman lapsen kohdalla? Tai entä perheet joihin kuuluu vaikka yksi vanhempi ja yksi lapsi?

Mutta meille kuitenkin tämäkin lapsi on ollut erittäin toivottu ja jo etukäteen rakastettu.

Olemme alusta asti nähneet itsemme ainakin kolmen lapsen vanhempina ja haaveilleet sillätavalla isosta perheestä, jos vain niin suodaan, vaikka väsyneimpinä ja riittämättömimpinä hetkinä, etenkin toisen lapsen synnyttyä jo ajattelin ja melkein vannoinkin, ettei koskaa enää. Ainakaan pitkään aikaan. Kipuilin, että onko minusta sittenkään kolmen lapsen äidiksi, vaikka kuopusta odottaessani ajattelin aina odottavani keskimmäistä.

Hyvin pian kuitenkin elämän seestyessä ja normalisoituessa omiin arkisiin uomiinsa näimmekin taas perheessämme muitakin jäseniä ja ajatuskin lastenvaatteiden pistämisestä eteenpäin tässäkohtaa tuntui väärältä. Tästä puuttuu jotain todella oleellista!
..Toki samaa riittämättömyyttä tunnen ajoittain edelleekin ja välillä itsekin ajattelen monien muiden mukana, että tässä ollaan aikamoisia hurjapäitä, sillä aikamoinen vaippakarnevaali ja hulabaloo meillä on edessämme etenkin vauvavuotena. Kyllä todella olemme tietoisia siitä hinnasta, minkä tämä omissa yöunissa, sekä omanajanvähyydessä ottaa, mutta siitä huolimatta koen että tämä antaa tilalle jotain aivan korvaamatonta ja antaa moninkertaisena takaisen sen hinnan minkä siitä maksaa.
Sillätavalla koenkin, etteivät nämä asiat sitten toisaalta ole edes verrattavissa toisiinsa. Eikä niitä edes punnita samassa puntarissa.

Toinen kysymys jonka oikeastaan lähes kaikki esittävät on arvatenkin lapsen sukupuolesta. Tässä odotuksessa on hieman huomattavissa oletus, että nyt toivotaan sitä tyttöä kahden pojan jälkeen.

"Josko nyt sitten saisitte vihdoin sen tytön.."

Mutta meille on tervetullut niin pieni poika, kuin tyttökin, emmekä itse halua antaa asialle sen suurempaa painoarvoa ja fiilistelemmekin enemmän sitä kuka meille on tulossa, emme niinkään että kumpi meille on tulossa. Mutta tietysti myös jännitämme sitäkin, että saadaanko tälläkertaa hienohelma taloon vai onko mies valta kohta lopullisesti aivan lyömätön.

 

Muutoin tämä kolmas odotus ei toisen odotuksesta tässävaiheessa vielä juuri ole eronnut.

Kameran rulla ei ole täynnä masukuvia, enkä ole aina ihan kärryillä tarkoista raskausviikoistakaan tai masuvauvan kehityksen tapahtumista. Tämä ei ole uutta, vaikka jännää ja ainutkertaista edelleen onkin. En ole myöskään vielä alkanut hössöttämään, vaikka odottelenkin että milloinhan se kunnon pesänrakenusvietti alkaa taas puhjeta. Eiköhän se ole taas edessä, mitä enemmän niitä pikkuvarpaita ja sitä pientä ihmistä ajattelee.. Meillä kuitenkin on jo sillätavalla kaikki valmiina ja säästettynä vauvaa varten, joten hankintojen puolesta tässä raskaudessa ei toisaalta höpsähtämään edes pääsekään.

Tuntuu myös että olen myös jokaisen odotuksen myötä ollut asteen lunkimpi ja seesteisempi, ja sitä myöten ehkä nauttinut tästä raskaudessa tähänmennessä eniten, vaikka en oman mahani ympärillä ajatuksissani ehdi kauheasti olemaankaan. Täyden huomion vievät kyllä nämä pojat, ja joskus vähän haikailenkin sitä aikaa, kun odotti esikoista ja sai olla ihan kaksin kasvavan mahansa kanssa. Toisaalta nyt tuntuu että aika kuluu huimasti nopeampaa, kun ajatukset eivät pyöri kirjaimellisesti niin paljoa oman navan ympärillä.

Ainoa mikä kyllä jännittää, on tuleva muutos siis siltä osin, että millainen ero siinä on kun lapsia onkin kolme. 

Siitä emme tiedä vielä mitään.

Kuvittelisin kuitenkin ettei muutos ole ihan niin huima kuin yhdestä kahteen, joka mullisti jokaisen perheenjäsenen elämän ja keikautti perheen dynamiikan ihan uuteen uskoon.
Voi tosin olla että kohta olen täällä syömässä sanani.

Mutta ainakaan itse vauvavuosi ja muutos omaan äitiyteen ei tälläkertaa mietitytä, sillä luulen että kolmen lapsen vanhempana sitä on suhteellisen paljon samanlaisten asioiden äärellä, kuin tähänkin saakka. Iso muutos oli kasvaa yhden lapsen äidistä kahdenlapsen vanhemmuuteen.

Avoimin mielin jään odottamaan tulevaa ja olen valmis huomaamaan että muutos kolmeen olikin iso. Siihen kuitenkaan ei voi varmaan varautua sen suuremmin - on vaan mentävä virran mukana.

Raskaudenkulku ja synnytys ei myöskään liiemmin tässäkohtaa pohdituta. Takana on kaksi huiman erilaista raskautta, synnytystä ja vauvavuotta, joten niiden kokemusten pohjalta osaa suhtautua tulevaan avoimin mielin - asiat voivat mennä ihan miten tahansa.
Toisen odotuksen kohdalla jännitti ensimmäisellä kerralla kohdalle osuneiden vastoinkäymistien toistuminen, mutta nyt en osaa murehtia etukäteen. Tulevaisuus voi tuoda tullesaan mitä tahansa.
Toki toivon sydämeni pohjasta että kaikki saisi mennä oikein hyvin, etenkin kun menossa on jo mukana kaksi pientä lasta. Käsipuolessa keikkuva koliikkivauva ajatuksena kuulostaisi kieltämättä turhan hurjalta. Mutta luottavaisin mielin olemme ja siihen on auttanut myös hurjasti, että olemme voineet etukäteen suunnitella tulevan niin, että pystymme jakamaan alussa pitkään voimavaramme ja vastuun kahden aikuisen voimin. Yhdessä me selvitään!

Erilaiselta tämä kolmannen odotus on siis tuntunut edellisiin verrattuna. Jokainen kerta taitaa olla jollaintapaa erilainen. Paljon on samaa mitä viimeksikin, mutta sitten on myös jotain uutta.
Toivon että tämäkin uusi pieni ihminen saisi kokea olevansa iloittu, toivottu ja rakastettu. Jo odotusaikana kuin synnyttyäänkin. Juhlittu siinä missä kaksi isoveljeänsäkin. Että hän saisi kokea olonsa lämpimästi tervetulleeksi tähän maailmaan! Ettei tämä kolmannen lapsen odotuksen outo varjopuoli enää heijastuisi ainakaan siinä kohtaa, kun nyytti on nostettu äidin käsivarsille ja elämänmittainen seikkailu alkaa, vaan viimeistään sitten olisi niitä rakastavia ja innokkaita ihmisiä ympärillä yllinkyllin hössöttämässä ja jakamassa iloa tästä uudesta persoonasta ja hänen kasvustaan.
Toki äidin ja isän lisäksi.
Me odotamme sinua jo innolla perheeseemme <3

Perhe lomalla - upea Norja.

Meillä on perhekesää takana kuukausi, ja voi miten tarpeeseen tällainen lomakeidas tulikaan monen vuoden lomattoman putken jälkeen. Takana on kaksi raskautta ja koliikin, refluksin ja allergioiden varjostama, extreme valvottu, sekä pohjattoman väsynyt vauvavuosi, jonka perään huimapäinä jatkoimme toiselle kierrokselle, tästä kolmannesta puhumattakaan. Taakse on jäänyt myös puoliväliin saatettu amk tutkinto, sekä kädessä hiusmuotoilijan paperit, tämän päälle töitä, sekä miehen työt ja opiskelut. Tämä kaikki on tarkoittanut perheemme elämän olleen viimevuosina aikamoista sillisalaattia ja koostuneen pienistä palapelinpaloista kerrallaan. Nämä vuodet ovat kiitäneen ja niihin on mahtunut elämän parhaat asiaat, mutta välissä ei ole ollut lomia, eikä taukoja, vaan tässä on painettu menemään aikamoisella intensiteetillä pitkään, rutistuksesta toiseen. Mutta nyt todellakin, olemme koko perhe hyvin kiitollisina kesälomalla nauttimassa toisistamme ja siitä että saamme vaan olla.

Mutta mitä sitten olemme tehneet?



Alkukesästä pakkasimme sydän täynnä kiitollisuutta, tuttavilta lainaansaamamme asuntoauton matkaan ja lähdimme kohti Etelä-Norjaa ja vuonoja.
Aivan huippua että meille järjestyi tällainen mahdollisuus lähteä tällaiseen reissuun, josta olimme pitkään haaveilleet. Emme ole niinkään aurinkorantojen tai turistirysien kiertäjiä, vaan ennenkin ennen lapsia ollaan lähdetty matkaan seikkailut mielessä ja omin toimin, joten huikeaa tehdä ensimmäinen reissu lasten kanssa matkailuautolla!

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Turkuun, mutta helteen vuoksi pojat eivät viihtyneet autossa ja hetken käväisikin meidän mielessä, että mitähän tästä matkasta on vielä tulossa. Nimittäin reilusti yli 2000 km olisi vielä ajettavana.

Pysähdyimme kuitenkin pitkällä ajolla välillä uimaan ja tekemään ruokaa, sekä nauttimaan kesäpäivästä.
Illalla pääsimme laivaan ja voi sitä pienen pojan intoa päästä ihan oikeaan laivaan, juoksentelemaan sen käytävillä, katsomaan kannelta merta, sekä nukkua hytissä.

Kannella tuntui hyvältä nähdä loittoneva manner - Norja, täältä me tullaan!

Aamulla heräsimme säikähdykseen, kun joku rynnisti hyttiin kertomaan että laiva on satamassa ja meitä odotetaan autokannelle. Herätyskello ei ollut meitä herättänyt. Kamalalla kiireellä tavarat kasaan, nukkuvat lapset sängyistä kainaloon ja juoksujalkaa autolle. Ei ole muuten meidän perhe koskaan siirtynyt paikasta A paikkaan B niin nopeasti! 

Autolla liennyteltiin salamaherätyksestä tokenevat lapset ja ajettiin satamaan keittämään aamupuuro ja tekemään aamutoimet.

Siitä lähdimme matkaan. Päivän ajo oli pitkä ja tukala, tavoite oli päästä nopeasti 500km Ruotisin halki Norjan rajalle, mutta matka oli lasten osalta sen verran takkuista, että päätimme pysähtyä Karlstadissa viettämään loppupäivää rannalle. Päädyimme lopulta aivan mielettömän upealle hiekkarannalle Vänern-järvelle, jossa pojat nauttivat niin suunnattomasti pulikoida lämpimässä rantavedessä, että päätimmekin pitää paussia ajamisesta ja jäädä kyseiselle leirintäalueelle seuraavaan iltaan.

Kolmantena päivänä nautimme olostamme, olimme tunteja rannalla, evästettiin, syötiin, sekä tsekattiin alueen leikkipaikka ja pomppulinna. Niin rentouttavaa ja myös niin ihana nähdä miten lapset nauttivat sydämensä kyllyydestä. Ihanaa itsellekkin pysähtyä vain olemaan.

Illalla lähdimme yöunia vasten ajamaan vielä viimeiset 100 km Ruotsin halki Norjan puolelle. Tavoitteenamme oli ajaa rajalta vielä Osloon ja yöpyä jossain siellä.

Pian takapenkiltä kuuluikin tuhinaa ja saimme nauttia etupenkillä iltapalasta ja kauniista maisemista lähestulkoon kaikessa rauhassa. Tuo ilta oli matkan yksistä kohokohdista, sillä jaksoimme ajaa pitkään ja katsella miten maisemat vaihtuivat aina vain jylhemmiksi ja jylhemmiksi yhdessä jutellen. Norjan puolella olikin heti jo huikeat näkymät, myös ajo kauniin, yössävalaistun Oslon läpi oli upea kokemus. Ajoimme sieltä vielä 100km eteenpäin ja löysimme suojaisan paikan vuorien ympäröimältä järven rannalta.

Siirsimme uniset pojat viereemme nukkumaan ja nukahdettiin itsekin heti kun saatiin päät tyynyyn. 

Aamulla oli upeaa herätä mielettömän kauniiden maisemien avartuesta heti auton ovelta. Keitimme puurot, katselimme vähän ympärillemme ja sitten matka jatkui kohti Golia, joka oli välietappimme Norjassa. Matka taittui jouhevasti kun ensimmäisitä päivistä viisastuneena tiesimme, mihin kohtaan päivän ajotaipaleet kannattaa fiksuiten ajoittaa. Pojat joko nukkuivat, kuuntelivat kasettikirjoja tai tutkivat lelujaan ja sen suuremmilta kitinöiltä vältyttiin. Asuntoautolla reissaaminen onkin siitä kätevää, että voi ajaa hyvin lastentahtisesti ja pysähtyä ulkoilemaan tai tekemään silloin ruokaa, kun nälkä alkaa hiipiä porukkaan.









 Päivän ensimmäisellä pysähdyspaikalla teimme tuokaa ja nautimme sen ulkona vuorimaisemien keskellä. Lapset leikkivät puistossa ja saivat painaa menemään pitkän ajotaipaleen jälkeen.
Isoveikka sai palkinnoksi jäätelön hienosti sujuneesta ajomatkasta, jota hän halusi tarjota reilusti myös pikkuveljelle.








Päivän aikana pysähdyimme monessa paikassa ja nautimme upeista vaihtuvista maisemista.
Välipalaksi pysähdyimme paistamaan lettuja ja katsomaan koskea, sekä tutkimaan lähiseutua.
Matka sujui sutjakkaasti ja saavutimme Golin jo iltapäivään mennessä. Päätimme jatkaa matkaa vielä määränpäähämme ja edessä olikin reissun jännittävin tieosuus - ajo vuoristossa.
Olimme etukäteen selvittäneet huolella millaista matkailu Norjassa on ja valinneet reittimme sen mukaan, että liian haastavia ja kapeita vuoristoteitä ei reitillemme osuisi.
Kyllä silti päätä huimasi ajaa 1500 metrin korkeuteen, jossa rehevät ja vuoristoiset laaksomaisemat vaihtuivat karuksi ja niukkakasvuiseksi erämaaluonnoksi. Lunta oli siellä täällä ja vuoristojärvetkin olivat vielä jään peitossa. Tuntui kuin olisimme saapuneet juuri Uudesta Seelannista Lappiin. Lasten nukkuessa emme voineet pysähtyä kuitenkaan patikoimaan ja ihastelemaan paikkaa sen lähemmin, mutta päätimme tehdä sen ehdottomasti paluumatkalla.
Hiljalleen aloimme laskeutua vuoristosta alaspäin, onneksi tie oli hyvinhoidettu ja leveä, sillä pudotus kaiteen toisellapuolella oli aivan älytön. Maisemat olivat jotain aivan uskomattoman upeaa, tuntui kuin olisimme saapuneet satumaahaan. Alas laaksossa virtasi joki, kaikkialla oli vihreää ja rehevää ja vesiputouksia pulppusi jokapuolella lumihuippuisten vuorten seinämillä.
Maisemat olivat olleet aivan käsittämättömän upeat koko Norjan ajotaipaleen ajan, mutta ne muuttuivat aina vain eeppisimmiksi - minne tahansa katsoikin, näkymät olivat kuin suoraan postikortista.
Tunneleita oli paljon ja viimeisenä ennen määränpäätämme ajoimmekin maailman pisimmän maantietunnelin läpi, joka oli melkein 25km pitkä.
Iltapäivällä saavuimme määränpäähämme, Aurlandiin, joka oli vielä upeampi kuin osasimme odottaa.
Leiriydyimme leirintäalueelle ja lähdimme tutkimaan paikkaa.






 Seuraavana aamuna heräsimme tuosta satumaasta ja päätimme, että lähdemme viettämään päivää läheiseen kylään. Lasten kanssa emme edellistä paikkaa oikein voineet enempää tutkia, sillä patikoiminen korkealle vuorille olisi mahdotonta näin pienten kanssa.
Saavuimme Aurlandswegeniin, jossa lounaan jälkeen lähdimme vaunuissa nukkuvien poikien kanssa kävelemään ylös serpentiiniteitä.
Nautimme hetken vain olemisesta ja maisemista ja ostimme jäätelöt, sekä pulahdimme vuoristosta laskeutuvaan kristallinkirkkaaseen jokeen.




Lasten herättyä päikyiltä päätimme jatkaa matkaa takaisinpäin.
Ajoimme samaa reittiä kuin tulomatkalla niin pitkälle kuin tuntui hyvältä, ja pysähdyimme yöpymään rauhalliselle levähdysalueelle järven rannalle.
Päivän aikana pysähdyimme paistamaan lettuja vuoristossa, kalastamaan joessa, sekä tekemään ruokaa ja leikkimään leikkipuistossa.






 Heräsimme vielä viimeisenä päivänä ihmeellisestä ja kauniista Norjasta ja lähdimme kaikessa rauhassa jatkamaan matkaa.
Päivän aikana pysähdyttiin edelleen usein -  tekemään ruokaa, jaloittelemaan ja uimaaan. Upeat maisemat edelleen ihmetyttivät jokapuolella.
Iltapäivästä matkaan tuli kuitenkin ensimmäinen isompi mutka, kun päiväunilta heränneelle isoveikalle oltiin unohdettu laittaa unien ajaksi vaippa - ja niin se pissakatasrofi vaan tapahtui..
Siinä muutama hikinen hetki arvottiin että mitä ihmettä nyt teemme, sillä näitä sotkuja emme pysty ilman pesulaa siivoamaan ja ollaan juuri rajalla. Niimpä päätimme ajaa hieman pidemmän rupeaman ja yöpyä Ruotsin puolella jollakin leirintäalueella, josta seuraavana päivänä jatkaisimme matkaa Tukholman lähettyville eräille tuttaville pesemään tavaroita vahingon jäljiltä.
Mitäpä ei sattuisi, kun matkaan lähtee yksi- ja kaksivuotiaan kanssa.

Viimeinen leirintäalue sattui olemaan hieno ja voi varmaan arvata, että lapset tykkäsivät tällaisesta leikkipuistosta!



Aamutoimien jälkeen ajoimme Tukholman lähettyville ja vietimme mukavan ja aurinkoisen päivän tuttavien luona pesten ja kuivaten ulkona vahingon kokeneita tekstiilejä.
Puhdasta tuli - ja iltapäivällä ajoimme Tukholmaa kierrellen satamaan, josta yölaiva kohti Suomea lähti matkaan.




Aamulla ajoimme sataman läheisyyteen aamupalalle ja siitä tarkoituksena oli ajaa Puuhamaan kautta kotiin, mutta eipä vaan paikka ollutkaan netin mukaan vielä auki.
Löysimme kuitenkin Turusta aivan mahtavan perhepuiston, jonka jälkeen tutkimme vielä Turunlinnaa.
 


Iltapäivällä ajoimme vanhempieni luokse, jonne ei Turusta ollut kuin puolentoistatunnin matka.
Siitä seuraavana päivänä alkoi viimeinen etappi kohtia kotia väsyneinä, mutta virvottuneita aivan upeasta ja unohtumattomasta reissusta. Takana 2500km viikossa, jonka aikana näimme, koimme ja teimme varmasti vuoden edestä. Matkan aikana sää helli meitä kokoajan, ja saimme nauttia pilvettömästä ja helteisestä auringonpaisteesta. Tuumasinkin, että tässä matkassa yhdistyi kyllä kaikki mahdollinen, pääsimme keskelle eeppisiä ja satumaisia maisemia, sekä luontoa, mutta samalla tuntui kuitenkin että oltaisiin päästy myös sinne etelän lomalle!

Kotona olimme muutaman päivän, joihin mahtui myös ystävien häät. Sitten pakkasimmekin tavarat taas kasaan ja suuntasimme kohti Helsinkiä, jossa saimme lainata ihanien ystäviemme kotia heidän ollessaan toisella puolella maapalloa. Viikon Helsinkiloma tiedossa!
Olimme etukäteen suunnitelleet tuolle viikolle kaikenlaista pientä tekemistä, mutta harmiksemme säät eivät suosineet tälläkertaa ja vietimme osan päivistä sisällä vettä sataen ulkona kuin saavista.
Pääsimme kuitenkin yhtenä päivänä tekemään suunnittelemamme Korkeasaaren reissun ystäväperheen kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja kaikinpuolin oikein onnistunut!







Olimme Korkeasaaressa koko päivän, näimme leijonan, tiikerin ja vaikka mitä eläimiä. Välillä pysähdyttiin evästämään ja kahvittelemaan. Lapset olivat aivan innoissaan kokemuksesta ja oli päivä mukava meille vanhemmillekin.




Muina päivinä kävimme leikkipuistoissa, sekä tutkimassa lähiseutua, kuten teimme esimerkiksi eväsretken Lammassaareen. Isoveikka paineli menemään potkupyörällä, ja pienempi nukkui tulassa.
Tsekattiin myös eräs sisäleikkipaikka Vantaalta ja kävimme myös Flamingossa vesipuistossa koko perhe. Se oli ehdottomasti reissun toinen kohokohta ja täytyy sanoa että siitä nautti niin lapset kuin vanhemmatkin. Olimme myös paikasta todella positiivisesti yllättyneitä, kuinka siisti, edullinen ja hyvä se lapsien kannalta olikaan. Oli liukumäkiä, leikkipaikkoja, lämmintä vettä ja vaikka mitä. Ehdottomasti halutaan jatkossakin päästä käymään kyseisessä paikassa, meidän pojat ovat hurjia veipetoja ja uiminen on kyllä meillä ihan lempparipuuhaa!
Viimeisenä päivänä antoi onneksi kesäkin merkkiä itsestään ja vietimme päivän ulkoillen. Kävelimme varmaan 15km rantaa pitkin ja näimme vanhat Arabian tehtaat, Arboretumin sekä tsekkasimme matkanvarrelta leikkipuistoja.




 

..Kesäkuu on siis ollut meidän perheessä hyvin tapahtumarikas ja ollaan tehty monenmoista ja ennenkaikkea nautittu perheajasta. Nyt olemme olleet viettämäsä juhannusta mökkeillen, uiden ja saunoen perheeni kanssa ja kohta palailemme kotiin. Paitsi pääsihän isoveikka tänä juhannuksena myös konffaan telttailemaan toisen mumman kanssa, mikä oli hänelle kovasti odotettu ja jännitetty uusi kokemus.

Sen suurempia lomasuunnitelmia ei meillä enää loppukesälle ole ja rauhoitumme vain olemaan ja katsellaan sitten kotoa käsin päiväkerrallaan mitä innostutaan tekemään.
Lomareissuista jäi meille todella ihanat muistot, joilla varmasti pärjätään seuraavaan kertaan saakka. Vaikka täytyy myös sanoa, että kyllähän tällainen oli myös ihan omanlaistaan näin pienten lasten kanssa. Ei ne oman arjen haasteet ja velvollisuudet mihinkään lomallakaan lasten myötä katoa ja tuumattiinkin, että olisihan se ihana myös joskus päästä reissuun ihan kaksistaankin, se olisi varmasti hyvin toisenlaista.
Mutta kyllä tämä perheen kanssa yhdessä koettu ja jaettu aika on ollut kullankallista ja antoisaa.
Pojat on niin ihania ja ihmeen upeaa matkaseuraa. Ja kyllä hyvällä asenteella, sekä suunnittelulla onnistui roadtripit, kuin ne pienet patikointireissutkin. Ei lapset ole sellaisellekaan missään nimessä mikään este, vaikka aikapaljon enemmän heidän kanssaan moinen vaatiikin.
Sitä täytyy vaan asennoitua ja uskaltaa!
Kumpa tällaisia mahdollisuuksia reissailuun järjestyisi joskus tulevaisuudessakin.
Ihanaa saada näyttää lapsillekin tätä suurta avaraa maailmaa!
Tämä perhe kiittää ja kuittaa.

Ensimmäinen kolmannes.

Toisella kolmanneksella tässä kyllä hyvää vauhtia jo mennään, 16. raskausviikkoa on kasassa, mutta haluan kuitenkin lyhyesti kerrata ylös ensimmäisen kolmanneksen tapahtumia.

Alussa oli vahva ja tyyni tunne siitä että meille tulee nyt vauva. Mikään oire ei aluksi puhunut asian puolesta, muutakuin oli tuo varma olo asiasta. Etovaa oloa ilmaantui hiljalleen, mutta ei mitenkään voimakkaana. Myös aiemmista raskauksista tuttu jäätävä nälkä ilmaantui kuvioihin. Kahvi ei maistunut, mutta ei myöskään ällöttänyt. Tapojeni vastaisesti kahvin suurkuluttajana unohdin jopa aamuisin pistää pannun tulille. Kertakaikkiaan, mitä täytyy tapahtua ihmiselle että unohtaa aamukahvin?!

Ensimmäisen kuukauden ajan heräsin myös joka yö kahden-neljän aikaan, kun uni loppui kesken. Tämä tapahtui myös aiemmissa odotuksissa ja osasin toivoa että alkuraskauden jälkeen helpottaa ja loppuraskaudessa alkaa sitten uudestaan. Päivisin tietysti väsytti ja nukuin poikien kanssa päiväunet, muutoin tuntui että alkuraskauden suunnaton väsymys oli tälläkertaa lievempää, kuten kaikki muutkin oireet.
Sanotaanko, että alkuraskauden perusteella olo ei ollut erilainen kuin pojista aiemmin, ihan samat oireet tälläkin kertaa, mutta erona se, että oireet olivat erittäin vähäiset ja olemattomat, jotamyöten olokin oikeastaan ihan normaali.

Tässä saa kyllä olla kiitollinen, että ainakin tähän saakka olen päässyt todella helpolla ja vointi ollut aivan loistava.

Viikolla 7. käytiin kurkkaamassa uutta ihmettä varhaisultrassa, jossa näkyi miten pieni sydän sykki elämää. Sain myös ystävältäni dopplerin lainaan jolla löysin sydänäänet viikolla 9. Tässä vaiheessa viimeisetkin vähäiset oireet olivat jääneet taakse. Esikoinen oli aivan innoissaan, että kuuli vauvan äänet dopplerilla, se konkretisoi hänelle selvästi että kyllä siellä äidin masussa on vauva, vaikka maha on vielä niin pieni. Lähipiirissä on tällähetkellä isoja vauvamahoja ja pian syntyviä nyyttejä. Selitin että äidinkin maha kasvaa niin isoksi kun vauva kasvaa, ja hän ymmärsi tyytyväisenä asian. Kovasti jo vauvasta ollaan innoissaan ja odotetaan häntä tulevaksi ja suunnitellaan miten pikkuveikan sänky annetaan vauvalle ja isot pojat saavat kerrossängyn. Hänen mukaansa 'pitäisi nyt kyllä tulla oma pikkusisko, vaikka toinen Iisak sopii myös.' Äiti kyllä veikkaa, että kohta meillä on takapenkki täynnä pieniä poikia. Ihanaa jo jakaa tämä odotus myös esikoisen kanssa, pikkuveikka asiasta ei tietysti vielä mitään tässä vaiheessa ymmärrä. Ehkä sitten myöhemmin jotankin. Perheille kerrottiin äitienpäivänä. Maha on tälläkertaa alusta saakka aika huomattava, eikä sitä pysty peittelemään. Ensimmäiset onnittelut ventovierailta tulivat viikolla 9.

Toukokuun lopussa, viikolla 12+5 meillä oli np-ultra äitiyspolilla. Jännitin ultraa kovasti, mutta heti kun ruudulla näkyi pieni ihminen, jännitys haihtui. Siellä oli kaikki mallillaan ja saimme videotakin siitä miten siellä pikkuinen söi peukaloa ja liikkui masukodissaan. Aivan ihana ja unohtumaton kokemus oli jotenkin tämä ultra. Huomaa että nyt osaa jo nauttia erilailla, kun kaikki ei ole pelkästään uutta ja jännittävää.

Todella fiilistellään sitä, että kuka aarre me meidän perheeseen saadaan meidän porukka täydentämään. Kertakaikkiaan mikä onni.

Laskettuaika oli joulukuun alussa, kuten ajattelimmekin.

Uusia tuulia.

Meidän elämää etenee nopein askelin ja taas on yksi vaihe saanut jäädä taakse. Uusia, jännittäviä ja ihania asioita on edessäpäin, täältä tullaan!

Kulunut vuosi on nyt viimeistään taputeltu muistojen arkistoihin ja taakse on jäänyt myös kevään tiukka loppurutistus ja olemme vihdoin koko perhe kesälomalla. 

Autuaasti ja onnellisena nautimme näistä kolmesta yhteisestä kesäkuukaudesta, jotka meille on suotu. Lataamme akkuja, nautimme lomasta sekä toisistamme ja teemme paljon asioita perheenä, nyt kun siihen on ainutlaatuinen mahdollisuus.

Takana ollut vuosi oli ehkä elämämme intensiivisin, raskain, mutta myös samalla onnellisin ja täynnä kullankalliita aarteita. Olemme kantaneet sairaalasta kotiin pienen tuhisevan elämän, sekä kokeneet vauvavuoden pyöritykset ja rutistukset. Olemme saaneet seurata miten pienestä kääröstä on kasvanut valloittava taapero ja todistaneet, miten suuri maailma avartuu ja moni asia tapahtuu elämän ensimmäistä kertaa.

 Meidän elämään on tullut pikkuveikan verran rakkautta ja iloa lisää.

Olemme kokeneet samalla tiukkojakin matkanvaiheita, jotka ovat koetelleet hetkessä voimia, mutta siitä huolimatta kaikki vaiheet ovat kasvattaneet meitä isosti eteenpäin ja olleet tärkeä osa tätä meidän tarinaa. Paljon hyvää olemme tämän vuoden aikana saaneet omistaa meidän elämään. Päällimmäisinä fiiliksinä ehdottomasti plussan puolella mennään ja olemme nauttineet kiitollisina tästä kaikesta mitä meille on suotu. Ja erityisesti siitä, että tämä vauvavuosi sai olla meidän perheelle erilainen kokemus. Voimaannuttava ja positiivinen, kun kaikki meni niin hyvin. 

Kuluneena vuotena hiouduimme kolmihenkisestä perheestä neljäksi. Kasvoimme ihmisinä, ja kasvoimme vanhempina. Astuimme uuteen elämäntilanteeseen ja ymmärsimme todella, mitä tarkoittaa elämä ruuhkavuosissa. 

Olen ollut kotiäiti sanan varsinaisessa merkityksessä ja sillä aikaa kun olen viettänyt paljon aikaa poikien kanssa, mieheni on painanut töitä opintojensa eteen uskomattomalla tahdilla, mistä tuloksena keväällä opintotilille ropsahti huima kasa opintopisteitä. Lähes kahden vuoden opinnot.

Ei voi kuin ihailla ja arvostaa meidän todellista uhrautuvaa ja vastuuntuntoista arjen sankaria.

Ihailen miestäni suuresti, enemmän kuin mitkään sanat riittävät!

Ensivuosi onkin sitten palkintona onneksi leppoinen, ainakaan läsnäoloa koulussa ei opintojen osalta ole juurikaan enää jäljellä. Sitten on enemmän aikaa olla kotona gradua kirjoitellen ja voimme jakaa arkea ihan erilailla yhteisin voimin, kun ei tarvitse uhrata aikaa niin paljoa opinnoille.

Tämä on iloinen asia meille, sillä uutta on kuitenkin luvassa.

Vuosi oli siis todella työntäyteinen kummallakin taholla, mutta me teimme sen!

Tuntuu aika upean huimalta katsoa taaksepäin.

Huomasimme viimevuoden aikana myöskin olevamme yhtäkkiä temmattuina keskelle ihan uudenlaista arjen tahtia. Avioparinaolon lisäksi meistä kuoriutui myös hyvinkin tehokkas kodinhoito ja arjenpyöritystiimi. Löysimme tämän lisäksi itsemme hiomasta iltaisin kasvatusstrategioita räiskähtelevän uhmaikäisemme suhteen ja tulevamme muutenkin monen uuden asian äärelle. Esikoisen kasvu kun saattoi ja saattaa meidät edelleenkin jatkuvasti vanhempina astumaan uusiin saappaisiin ja ottamaan haltuun jokaisen seuraavan ikävaiheen, joista meillä ei ole vielä kertaakaan aiemmin kokemusta.
Vaihdoimme usein läpsystä kodinpyöritysvuoroa ja nukahdimme iltaisin rättiväsyneinä heti sänkyyn päästyämme ja huokailimme samalla kuinka ikävä meillä on toisiamme. 

Sitä että ollaan me ja että on aikaa kohdata. Ja samalla kuitenkin olimme sydämestämme ikionnellisia juuri tästä hetkestä johon meidän on tuotu.

Onnellisia omasta perheestä ja hienoista, maailman rakkaimmista lapsistamme, ja etuoikeidesta olla heidän vanhempiaan.

 Katsoimme aina nukkuvia pieniä ihmeitämme iltaisin ja mietimme ääneen, miten olemme saaneet jotain näin upeaa aikaan.

Ne hetket ihan viimeistään plussasivat päivän mahdolliset miinukset.
Kyllä me vielä ehditään olla hetken päästä myöskin taas enemmän me.
Näin on juuri hyvä.

Vuoden aikana omistettiin paljon hyvää ja koettiin paljon arvokasta.
Alkoi tuntua jotenkin oikeasti meidän perheeltä, ja se tuntui hyvältä.
Kodissamme oli ääntä, elämää ja väriä ja lapsuus suloisena sekasotukuna lattialla.
Ymmärsimme, että meillä on tässä paljon, ja haluamme elää näitä jokaista arvokasta päivää varten.
 Samalla tunne siitä, että tästä puuttuu vielä joku, voimistui hiljalleen.
Tähän kaivataan vielä jotakuta meidän porukkaa täydentämään - täällä olisi aivan valtavasti rakkautta ja ihan valmis paikka meidän sydämissä odottamassa tyhjillään sen täyttäjää.
Kiitollisena voinkin kertoa, että sen kaipuun tuloksena joulukuussa saamme vastaanottaa meidän perheeseen kolmannen aarteen. Meille tulee vauva!

Näin sen kuuluu olla. Tuntuu syvästi oikealta, levolliselta ja hyvältä.

 Tästä puuttui joku, ja nyt hän on meille matkalla. Mikä onni se onkaan.

Koko perhe odottaa häntä innolla - me ollaan valmiita!
Jännityksellä sekä luottavaisin mielin jäämme odottamaan millainen uusi sivu meidän elämässä onkaan kääntymässä.
Jumala on johdattanut meidän askeleet kerta toisensa jälkeen, ja siihen luottaen turvallisin ja kiitollisin mielin odotetaan aikaa kesäloman jälkeen. Loppuraskautta, isoveikan päiväkotitaipaleen alkua, uutta leppoisampaa arjentahtia ja ennenkaikkea uutta vauvaa. Kaikki on etukäteen valmisteltu.
Kuka me saadaan meidän perheeseen?
<3