Kahden kaistan kuulumiset.

Palaan näppäimistön ääreen pidemmän tauon jälkeen ja mietin kulunutta kevättä, tai pikemminkin kulunutta puolivuotista taivalta kolmen lapsen äitinä. Toisaalta haluaisin kertoa siitä, miten ihanalta ja seesteiseltä elämä on tuntunut, kuin jotekin palaset olisivat nasahtaneet kohdilleen ja asiat löytäneet oikean tolansa pikkusiskon synnyttyä perhettämme täydentämään. Ja hihkua vähän myös siitä, miten muutos kahdesta kolmeen on tuntunut paljon lempeämmältä näin äidin näkökulmasta, kuin hioutuminen aikoinaan kahden lapsen vanhemmuuteen. Ja miten ihanaa on olla kahden eläväisen pojan ja valloittavan tyttären äiti. Samalla kuitenkin haluaisin huokaista ääneen - matka on ollut myös töyssyisempi kuin mitä olisin ehkä tähän kohtaan suonut. Pienet, mutta yhdessä isommat ja omien käsiemme ulottumattomissa olevat vastoinkäymiset, ovat vähän väliä kasanneet eteemme seinän jonka ylitse kipuaminen on ottanut hetkessä lujille. Monissa taitteissa on siis myös purtu hammasta ja puskettu sumuun.

..Liiemmin en ole ehtinyt purkamaan näitä ajatuksiani sanoiksi, tai oikein miksikään. Tai vaikka olisin joskus ehtinytkin, olo on ollut sanaton. Tämä kahden kaistan välillä poukkoilu on ollut hämmentävää retuuttelua puolelta toiselle. Toiselta suunnalta katsottuna matkassa on ollut paljon hyvää ja elämä monin tavoin kiitollista. Kun toisaalta taas, takana on myös aikamoista läpirämpimistä. En ole oikein tiennyt, mistä suunnasta kantta avata. Ehkä siis raotan molempia kulmia.

Avarammalta puolelta katsottuna moni asia on kohdillaan. Olen saanut kokea jaksamista, tarkoituksellisuutta, intoa ja iloa saada seisoa juuri tässä hetkessä ja tällä paikalla äitinä, vaimona että omana itsenäni. Nauttia siitä, että asiat ovat juuri nyt miten pitääkin. Ja vaikka pienten lasten kanssa ei niinä tasaisempina aikoinakaan ihan helpolla pääsekään, sillä paketissa kulkee kuitenkin mukana väsymykset ja arjen enemmän tai vähemmän ainainen pyöritys, olen kokenut siitäkin huolimatta tyytyväistä tasapainoa ja arjen sujuvuutta. On kuulunut monin paikoin hyvää ja olemme nauttineet näinä kuukausina runsain mitoin perheajasta, ihmisistä ympärillämme, juhlineet kaksivuotiasta, viettäneet rutkasti aikaa ulkoillen ja retkeillen, iloinneet kotimme raikuvasta lapsuudesta, edistäneet omia projektejamme sekä tehneet tulevaisuuden suunnitelmia. On ollut, niinkuin tässä elämänvaiheessa parhaimmillaan onkin, arkisella tavalla mukavaa.

Jos kuitenkin kallistutaan kaistalta toiselle ja katsotaan taakse sieltä käsin, mukana tämän ohella kulkee kuitenkin toinenkin juoni. Tämä vauva-aika ja sitä edeltänyt raskaus eivät ole nimittäin hellineet meitä helppoudellaan. Valitettavasti, ei todellakaan. Vaikka tämä ei ole ollut sentään verrattavissa esikoisen kanssa aikanamme kohtaamiimme haasteisiin, ei tämäkään ole helppoa ollut. Meidän kulunut puolivuotinen on ollut elämää allergisen vauvan ja sairastamiskierteen kanssa.

Allergioiden suhteen onkin edetty pitkin kevättä vaiheesta toiseen, poukkoillen paremman ja huonomman välillä. Vähän väliä on rämmitty vastatuuleen, hyysätty vaunuissa huonosti nukkuvaa vauvaa, vahdattu oireita ja mietitty päämme puhki. Olen ressanut, ollut turhautunut ja väsynyt. Lisännyt ruoka-aineita, karsinut niitä yhä uudelleen - soutanut ja huovannut saadakseni pikkuisemme oireet kuriin toivoen seesteisempiä aikoja, joita toisaalta onneksi on tullutkin huonompien pätkien lomassa. Niistä hetkistä on sitten osattu iloita kyllä kaikella riemulla. Mutta kun on kerran kokenut myös sen tässä suhteessa 'normaalinkin' vauvavuoden, niin tavallaan kirpaisee hyväksyä, kuinka erilaista allergioiden ja vaivojen kanssa on taas ollut. Tämänkin puolen kerran jo kokeneena, en olisi samaa tietä uudestaan toivonut tallattavaksi.
Mutta tässä sitä taas ollaan!

..Olemme myös sairastaneet koko tämän ajan. Menussa on ollut jatkuvasti kaikkea mahdollista peräkanaa ja päällekäin ja olemmekin olleet päivystysaulan vakionäky. Kaikki tämä on kallistanut veneen hörppäämään toistamiseensa vettä, minkä jälkeen olemme äyskäröineet yhä uudelleen arkemme takaisin pinnalle. Aina edellisistä aallokoita suvantoon palanneina, ovat tulleet uudet masuitkut, huonot yöt tai sairastamiset venettä keikuttamaan. Viikko viikon perään. Olo tässä kohtaa kesän kynnystä onkin jo suhteellisen rähjääntynyt.

Kaikin puolin, kun kuluneet kuukaudet ovat olleet olosuhteiden puolesta tällaista poikkoilua ja kallistelua puolelta toiselle, omissa fiiliksissä on tässä vaiheessa rahtusen ristiriitainen jälkimaku. Sen ohella, että mukana on kulkenut paljon hyvää, on täytynyt myös hyväksyä nämä kuopat osaksi tätä vauva-aikaa. Se onkin välillä tehnyt nihkeimmissä ja yksinäisimmissä taitteissa tiukkaa. Sillä sen lisäksi, että asiat eivät ole menneet aivan niinkuin olisi toivonut ja on täytynyt ottaa vastaan aaltoa aallon perään, ovat myös esikoisen syntymään liittyvät asiat muistuneet taas eilisinä ja kipeinä pintaan. Näitä samankaltaisia kuoppia on koettu ennenkin - tämä tie on vienyt paikoitellen läheltä neljän vuoden takaista taivaltamme.

Niin läheltä, että näen ja muistan täältä käsin toisinaan ne teho-osaston piippaavat laittet ja pienen ja hennon vauvan niiden keskellä, sen miltä tuntuu oman lapsen hätä, erossaolo ja pelko siitä, jos huomista ei olekaan. Upeasti kaikki kääntyi parhain päin, vaikka tulevatkin kuukaudet siitä eteenpäin sairauden varjostamaa aikaa ja kipeän lapsen hoitoa olivatkin. Tämä kaikki jätti minuun kuitenkin äitinä jäljen, joka nyt taas muistuttaa olemassaolostaan pilkahdellen huolen ja tämänhetkisten aaltojen lomasta.

Tämä puolivuotinen, vaikka onkin pitänyt sisällään paljon hyvää ja siunattua, ei ole ollut siis olosuhteiden vuoksi ihan sellaista mitä odotin. Vesillä on aaltoillut, vaikka veneessä onkin keikutuksesta huolimatta ollut hyvä ja lämmin. Tiedän myös, ettemme ole ohjaksissa yksin. Välillä olen silti monesti miettinyt, että miksi näin. Miksi ei oltaisi voitu päästä hieman helpommille vesille tässä vaiheessa, kun kyydissä on näin kallisarvoinen lastikin. Mutta niidenkin kysymysten jälkeen, olen tyyntynyt ottamaan tämän vastaan, myötä- ja vastamäkineen.

Tapaan hamottaa elämää ajanjaksoissa - opin mielelläni menneestä ja ammennan tulevaan. Sitä vasten luotan, että tämä tie ja nämä kokemukset, jotka ovat nyt sitten ehkä hieman toisenlaisia, kuljettavat kyllä johonkin hyvään. Olemme suuressa suunnitelmassa edelleen. Ilman tätäkään matkaa kokonaisuudessaan, huominen ei olisi sellainen kuin sen kuuluu olla.

Kevätsade.

 Mieluiten näkisin ikkunasta auringon, joka saa elämän hehkumaan kaikessa valossaan. 
Kirkkaasti ja kauniisti, houkutellen juoksemaan ja halaamaan sitä kaikella kiitollisuudella.
Että kaikkien kirkkaiden värien ympäröimänä voisi tuntea miten lämpö pussaa poskia ja kuinka ilo on kalleinta kultaa. Miten hetkessä on onni ja kiitollisuus.

Nyt on kuitenkin pidellyt sadetta. Usein olen katsonut uutta päivää, todetakseni taivaan olevan pilvistä sakea. Harmaana ja kolkkona. Ei kesää tänäänkään. 
Olen jäänyt mielummin sisälle odottaen seuraavalta huomiselta pilkahduksen valoa. Sulkenut verhot. Kuunnellen vain, sateen ropinaa.
Päivät ovat vaihtuneet uuteen.
Monta kertaa. 

Kuinka usein olen toivonut, että olisi vihdoin seesteistä, ettei enää sataisi, että pääsisin juoksemaan uuteen huomiseen. Halaamaan. Ja kiitollisena maistamaan ja tuntemaan, sen kauniin, jonka ympärillä elän. Jota ikkunsta katson. 
Niin monta kertaa sitä olen toivonut.
Monta kertaa.

Kunnes, en enää toivonut.
Kunnes en enää odottanutkaan aurinkoa päästäkseni tuntemaan tuulen ja nähdäkseni värit.  
Sade ei ollutkaan enää vain huono sää, jonka vaihtumista odotan. Vaan silmissäni pisarat olivatkin toivon ja runsauden helmiä, jotka maahan pudotessaan toisivat esiin, sen kaiken rikkaan, mitä sinne siemeninä on piiloon kylvetty.
Että ne yhdessä auringon valon kanssa, saisivat aikaan kasvun, niin että se kaikki potententiaali, mikä ennen piilossa oli, kätkettynä kärsimyksen mustaan multaan, kasvattaisi puutarhan. Valolla - ja sateella.
Kauniin, rehevän. Ainutlaatuisen ja rikkaan.
Ja kuinka oksat kantaisivat hedelmää, josta joku toinenkin voisi vielä nauttia ja tulla siunatuksi.
Ja jonka rikkaudesta saisin lopun elämää nauttia, myös minäkin.

Kevätsade. Kylmä, harmaa ja kolkko.
Enää en kuitenkaan halua jäädä sisälle, vaan juosta sateeseen. Kastua ja iloita siitäkin, että saan kokea myös elämän pisaroidenkin läpi. 
Olen nähnyt maailman sateestakin harmaana.
Ja se maailma on nyt myös rujolla tavalla, silmissäni syvästi kaunis.

Vaikeudet eivät muuta meitä. 
Ihan samoja ihmisiä olemme, niistäkin huolimatta. Mutta ne muuttavat jotain meissä ja meidän elämässämme.
Syvältä sukellettuja siunauksia.
Luota vain, usko pois, jotka sieltä vielä rikkaana ja kauniina puhkeavat kukkaan.
Ehkä hauraasen, herkkään ja haavoittuvaan, mutta sitäkin kauniimpaan ja runsaampaan.
Ainutlaatuisella tavallaan korvaamattomaan.
Kivusta kasvaa puutarha. Ja näet, että sateella sää on kaunis.

- Venla

Peruuttaen eteenpäin.

Tässä perheessä elämä on jo tovin kulkenut siinä mielessä uudella vaihteella, että parisen kuukautta sitten mieheni palaili omiin homminsa ja sitä myöten sain tonttini kotiäitinä takaisin omiin hyppysiini. Tätä siirtymää oltiin talven mittaan odotettu, jännitetty ja jopa kaivattu, vaikka mahtavaa olikin, että jaoimme ensin alkuunpääsemisen yhdessätuumin. Se oli tarpeen. Uudella puhdilla oli vilpittömän ihanaa hypätä ohjaksiin ja kaikista rytinöistä levänneenä alun vauvakuplan jälkeen helpottavaa iskeä uuteen arkeen kiinni. Huh. Tuntui virkistävältä ja avaralta, olla takaisin täällä, vaikka tuoreen elämän ihanansumuisia ensiviikkoja tietyllä tapaa haikailenkin!

Jonkin aikaa meillä menikin tosi hyvin - pikkusisko oli iloinen ja tyytyväinen, poikien kanssa mukavaa ja kaikki kaikinpuolin kohdillaan. Huokaisinkin siinä kohtaa muutaman kuukauden stressin harteiltani - vihdoin ollaan tässä pisteessä, kun voi todeta että vauva nukkuu, pöly on laskeutunut ja päivät ovat saaneet hyvän uuden rytmin kolmen pienen lapsen kanssa. Tästä on hyvä itsekseen hommaa jatkaakin!

 Pian kuitenkin alkoi uusi auto hajoilla, lapset jatkuvasti sairastella ja muutamat muut pienet, mutta yhdessä isommat vastoinkäymisten sekoittaa systeemiä. Sen verran herkkää meidän arki on ja haastava pitää setti koossa, että tällaisissa hetkissä otetaan askeleita taaksepäin. Saman sysäyksen alkumetreillä nimittäin myös maailman tyytyväisin Elida alkoi muuttua itkuiseksi ja saamaan jatkuvia syömislakkoja, minkä vuoksi jokainen uusi päivä oli aikamoista taiteilua syömisen ja nukkumisen suhteen, ihan kuin tavallisessa vauva-arjessa ei itsessään olisi jo riittämiin handlattavaa.
 
..Aluksi en tosin osannut hetkahtaa näistä kuvioon astuneista rintaraivareista ja jatkuvista säntäämisistä huutavaa vauvaa ulos vaunuissa hyssyttelemään. Ajattelin, että tämä on joku ohimenevä ja hetkellisesti hankalampi vaihe, joten asennoiduin tilanteeseen laittaen kaiken luovuuden peliin ja kokeillen kaikki käytettävissä olevat keinot saadakseni neidin päivisin syömään ja nukkumaan. Kuitenkin kun jo edelleen neljättä viikkoa olin pukenut pojat useaan otteeseen päivässä suoraan lennosta kaikkiin talvivetimiin ja pakannut pulkan kyytiin istumaan, vain päästäkseni huutavaa siskoa rauhoittelemaan liikkuviin vaunuihin, aloin miettimään josko kaikki ei olekaan ihan hyvin.

Lopputulemana aloin tuttavan vinkistä aprikoimaan, voisiko tilanteessa olla kuitenkin kyse allergioista ja vauvan reagoinnista äidinmaidolle. Esikoisellamme oli nimittäin aikanaan hyvin voimakasoireinen allergiaperäinen refluksi, sekä maitoallergia, jotka saatiin lopulta kuriin oikealla ruokavaliolla ja lääkityksellä - tätä taustaa vasten ei olisi siis kovin kaukaa haettua miettiä tätäkään mahdollisuutta. Vauvavuosi tosin hänen kohdallaan oli yhtä huutoa, oksentelua, kanniskelua ja järkyttävää valvomista, minkä vuoksi mieleeni ei tullut kuin vasta tässä kohtaa, voisiko yöt (onneksi) hyvinnukkuva ja muutoin ihan tyytyväinen pikkusisko oireilla kuitenkin allergioita juurikin tuolla syömisen vastustamisella, itkuilla, sekä päiväsaikaan hyvin huonosti nukkumisella.

Pian epäilyni saivat kuitenkin vahvistusta, mahavaivojen ja itkujen pahentuessa vauhdilla. Jokin sisälläni sanoi, että itkun taustalla on kipua, eikä kaikki ole nyt ihan kohdallaan - ei vauva vastusta neljättä viikkoa syömistä, sekä itke selkä kaarella niin ettei häntä meinaa saada rauhoittumaan. Tilanteeseen tolkkua saadaksemme, kävimme lastenlääkärillä, joka oli samoilla linjoilla kanssani. Niimpä jätin kokeeksi pois omasta ruokavaliostani esikoisen vauva-ajoilta tuttuun tapaan maidon, sekä muutaman muun yleisimmän oireita aiheuttavan ruoka-aineen.

Yllätys oli varovaisista epäilyistäni huolimatta melkoinen, kun parin päivän imetysdieetin jälkeen neiti alkoikin syömään! Yli kuukauden kestäneiden ja hiukset harmaannuttavien syömislakkoilujen jälkeen, imetys alkoi taas sujua ja neiti jopa nauttia rauhallisista ruokahetkistään. Myös itkut ja mahavaivat vähenivät huomattavasti, sekä ihottuma kasvoilta kadota tipotiehensä. Olin ollut heittämässä hanskat epätoivoisena tiskiin imetyksen suhteen jokaisen syöttöyrityksen päätyessä kamalaan huutoon, mutta niin vain nämä selittämättömät kieltäytymiset ja itkut saivat selvän käänteen itseni jätettyä ruoka-aineita pois ruokavaliostani. Ehkä pieni raasu yhdisti syömisen kipuun ja hädissään näin vältteli syömistä, vaikka nälkä olikin.

Nyt imetysdieettiä on takana jo pari kuukautta ja talossa taas ihanan tyytyväinen vauva ja tavallinen vauva-arki. Hieman puljaamista on ollut sen suhteen, mitkä ruoka-aineet aiheuttavat oireita ja mitkä eivät, mutta tilanne on ehdottomasti muuttunut. Elida syö, nukkuu ja ollaan päästy toistaiseksi tämän tilanteen yläpuolelle. Aivan ihanaa, kun omat resurssit eivät mene oireilevan vauvan hyysäämiseen ja tilanteen pähkäämiseen, menossa on kuitenkin mukana nyt kohta 2v ja 3.5v vilkkaat pojat - nyt vain todella nöyrästi toivotaan, että tämä parempi buuki jatkuu vastedeskin.

Tästä takapakista eteenpäinpäässeenä, onkin jatkunut valitettavasti puolestaan lasten sairastelukierre heti perään ja ollaan päästy tähän tuttuun arjen poikkeustilaan uudestaan. Oikeastaan kuluneen kuukauden on jatkuvasti ollut joku kipeänä, joten päivät ovat siinä suhteessa olleet normaalia haastavampia pieniä potilaita hoivaten ja neljän seinän sisällä kykkien viikko toisensa perään. Päivystysreissut ovat tuntuneet suorastaan harrastukselta ja tällä hetkellä esimerkiksi pikkuveikka toipuu antibioottikuurin kera keuhkokuumeesta. Sairastelut tosin eivät suinkaan taida jäädä vielä tähänkään, vaan lienevät saavan mukavasti jatkoa vielä tulevinakin viikkoina, sillä aamulla bongattiin isoveikalta vesirokko, jolta muutkaan tuskin säästyvät vaikka kuinka sitä toivoisimmekin.

Suoraansanottuna ei ole lippu kovin korkealla juuri nyt, mitä tulee tähän jatkuvaan sairastamiseen. Tavallinen arki kuvioineen maistuisi suorastaan makealta hunajalta, sillä kuten viimekerralla kirjoitinkin, niin tässä elämäntilanteessa elämä ottaa hittiä juurikin näistä sairasteluista ja huonompien öiden kausista.. Ja nyt ollaan enemmän oltu kipeänä kun terveenä! Onneksi ne hyvät viikot tässä välissä sujuivat kuitenkin paremmin kuin hyvin, joten toivoa on siitä että homma luistaa kunhan vain nämä jatkuvat, menoa hidastavat matkakuopat jatkossa vähenisivät ja päästäisiin tasaisemmalle tielle.

Tässä muutoinkin kun olen tsiikaillut matkaa taaksepäin, millaista tietä nämä kuukaudet ovat meitä tähän päivään kuljettaneet, kaikenkaikkiaan täytyy tuumata, että muutama mutka on ollut matkassa. Mikään läpihuutojuttu tämä taival ei ole ollut. Raskauden viimeisen kolmenneksen alun vuodelepo osastolla kortisonipiikkeineen, melkein puolen vuoden läpikärvistelty ja minut pelistä vetänyt unettomuus, tarjontavirheinen synnytys, vauvan masuitkut, allergiat ja sittemmin nämä jatkuvat sairastelukierteet eivät ole suinkaan päästäneet kokonaisuutena helpolla.

Mutta vaikka matka onkin ollut jokseenkin töyssyinen, enkä kiellä etteikö olisi voinut toivoa, että hieman tasaisempaa tietä oltaisiin saatu tähän päivään tallata, lopputulema on perin hyvä ja asiat järjestyneet koukeroistakin huolimatta. Onneksi meidän kuskilla on kaikki hallinnassa ja saadaan luottaa että tämä homma ei ole loppuviimein omissa käsissä. Niimpä loppuraskaudesta selvittiin, miehelläni oli mahdollisuus jäädä tiukimmassa vaiheessa kotiin, meillä on kultaakin kalliimmat tukiverkot olleet alttiita auttamaan, perheeseemme syntyi valloittava ja terve tyttö, allergiatkin ovat kurissa ja meillä on ennen kaikkea ihana perhe tässä kasassa. Paljon hyvää.

On hyvin paljon syitä olla kiitollinen. Lopputulema on parempi kuin hyvä.
Että jos on ollut varjoa, niin on myös ollut paljon, paljon valoa.

..Pari askelta eteen ja samalla yksin taakse.
Näin tämä matka on kulkenut läpi syksyn ja sittemmin näköjään myös tämän talven.
Eteenpäin siis mennään, vaikkakin ajoittan takkuillen ja perä edellä.

Reipas etukeno on arjen pelastus.

 Näin kolme lasta ja viisi avioliittovuotta myöhemmin täytyy todeta, että elämä on heittänyt muutaman levelin eteenpäin. Kaukaisia muistoja ovat yöpukusunnuntait sarjojen ja pizzalooran äärellä, eikä omaan itseen käytetyn ajan määrää pysty edes enää kuvittelemaan. Tällä hetkellä arki tempoo joka suuntaan ja tarvitsijoita on enemmän kuin oma kapasiteetti pystyy aina käsittämään. Rauhallista pientä hetkeä ei päivissä välttämättä ole ja sitä tajuaa ajattelevansta, tekevänsä, vastaavansa, keskustelevansa ja toimittavansa satoja eri asioita samaan aikaan.

Aamut starttaavat lastenhuoneesta kuuluvaan äänimerkkiin, jolloin on pomppastava salamana ylös ja hapuilla silmät puoliummessa tiensä lapsilta salaa vessaan. Nimittäin kun tulee bongatuksi, alkaa unisten lasten halittelut, sylittelyt, syömiset, pesut, vaipattamiset ja pukemiset. Koko päivä vetäistään yhteen hengenvetoon uskomattomalla temmolla taplaten, kunnes illalla rojahdetaan sängylle unen korjatessa melkein kesken lauseen. Ja sitten yöheräilyjen kautta uuteen aamuun!

Pikkulapsiarki perheessä, jossa on kolme alle neljävuotiasta, on melkoista korttitalon rakennusta. Se ei mieluusti ota vastaan muutoksia ilman että jokainen kohta pitää järjestää uudelleen. Tästä syystä niistä naruista, joista on mahdollista pitää kiinni, pitää mielellään hyvin tiukasti ja lipsumatta. Muuttujina matkassa ovat kuitenkin eläväinen ja kirkkaimmassa uhmaissään oleva kolmivuotias, äitiä tiiviisti tarvitseva taapero, sekä kolmikuinen vauva omine rytmeineen. Ilmassapidettäväksi on monta palloa samaan aikaan, eikä sitä halua tilanteeseen jossa ne leviävät pitkin maailmaa. Tässä muutama omakohtainen tapani toteuttaa tätä elämäni multitasking vaihtetta.

1. Tärkeintä on etukeno.

Kaiken voisin tiivistää tähän yhteen syvään viisauteen: säilytä se, säilytä! Etukenossa pysymisen tärkeydestä, tai pikemminkin sen menettämisestä, olen kirjoittanut itseasiassa aiemminkin täällä. Sen menettäminen saa nimittäin pallot takuulla putoamaan ilmasta ja homman laahaamaan jäljessä. Pallojen keräily junan jyskyttäessä eteenpäin on hankalampaa kuin niiden kanssa taiteilu, joten panosta taiteiluun ja pidä homma etukenossa.

2. Ennakointi
Äidin täytyy olla ennakoinnin ja metatyön mestari ja olla ajatuksissaan ainakin kaksi askelta edellä, jotta koko setin hanskaaminen soljuvasti ja ilman turhia eskaloitumisia on mahdollista. Uskomatonta kuinka monen eri kaistan välillä ajatukset alati sukkuloivat.

3. Suunnitelmat selviksi
Aamupalapöydässä on parasta olla päivän toimintasuunnitelma kaavaituna. Tulevan päivän vaiheiden ennakointi on toimivan arjen kulmakivi, joten tässä vaiheessa on pystyttävä valmistautumaan tuleviin kuvioihin. Ei auta etsiä kerhoreppua siinäkohtaa kun on jo mentävä, lasten odottaessa kitisten eteisessä täysissä vetimissään! Tämä huithapelointi toimi ehkä vielä yhden, mutta ei usean pienen kanssa.

4. Valmiiseen pöytään
Tämän asian korostuminen kolmannen lapsen synnyttyä on ollut suurin. Ruoanlaitto on se hetki meidän päivästä jolloin pallot putoavat käsistä herkimmin kun on keskityttävä saamaan jälkipolvelle apetta pöytään. Tässä taitteessa on nimittäin yleensä hanskattavana samaan aikaan ulkoilusta väsyneet lapset, riisumiset, pukemiset, vaipattamiset, ruokailut, imetykset sekä kolmen lapsen nukutukset eriaikoihin. Paras palvelus itselle on ollut tehdä tulevan päivän ruoat illalla ennakkoon, senkus ottaa vaan jääkaapista ja lämmittää mikrossa, niin kädet jävät vapaaksi muihin hommiin ja aamupäivän voi muutenkin lieden sijasta käyttää ulkoiluun. Tehdään myös ruokia valmiiksi pakkaseen, sekä isoja kattilallisia keittoja tai vuokaruokia joista riittää pitkään. Työläät ateriat ovat jääneet menusta odottamaan autuaampia aikoja. Ajankäytöllisistä ja eurollisista syistä, viikon menu suunnitellaan myös etukäteen ja kaupassa pyritään käymään vain kerta viikkoon. Siinä kohtaa kun nälkäiset ja väyneet lapset itkevät lahkeessa, on turha miettiä mitä tänään tehdään ruoaksi.

5. Tee valmiiksi kaikki, mikä ikinä on mahdollista
Käytä aikasi viisaasti. Toisiksi paras käytännön teko on valmistella siirtymävaihden välillä seuraavaa siirtoa varten kaikki valmiiksi - näin ennaltaehkäistään monta kulminoitumista. Aamukylvyn aikaan laitetaan ensimmäinen pyykki pyörimään, sipaistaan koti puhtaaksi ja riviin levitetään vaipat ja kolmet vaatteet - siitä kun sitten vaan puet liukuhihnana päälle! Aamupalapiirrettyjen aikana meikataan, etsitään kuravaatteet, tumput, hukatut avaimet, puhelimet ja pakataan hoitolaukun sisältö valmiiksi päivän menoja varten. Valmiiksi etsityt ja jokaista vaatekappaletta myöten riviin levitetyt ulkovaatteetkin helpottavat uloslähtösessiota ainakin puolella tunnilla.

6. Suorita se mitä suoritettavissa on
Kerran kuulin viisaan ohjeen - muista suorittaa ainakin viitenä päivänä viikossa. Ja voi kyllä, meidän päivät ovat aikamoista suorittamista täynnä; rutiinit, ruokailut ja ulkoilut on syytä nakutella kellontarkasti pakettiin. Joka päivä. Tinkimättä. Näin homma rullaa ja pääsee helpommalla. Kyllä se lepohetki sieltä tulee aina toisinaan kun taas suorittamatta jättäminen ainakin kostaantuu asioiden kasaantumisella, pakan leviämisellä ja kiljuvina lapsina lattialla.

7. Lähde ulos
Kotona ainakin tämä meidän jälkikasvu menee virroissaan pitkin seiniä, jonka seurauksena seiniä kiipeää pian myös itse äitikin. Käydään siis ulkona kahdesti päivässä, satoi tai paistoi. Ensimmäistä kertaa elämässäni vaatekaapistani löytyy, sadetakki, kumpparit, toppahousut, talvikengät ja NASTAT. Kunnon varusteissa ulkoilu loskasäässä on huomattavasti mukavampaa ja tuplia on helpompi lykkiä pikkien kera ylämäkeen, kun ei valu niiden painosta alaspäin.

8. Ja pois kotinurkista
Muutoinkin kotoa poistuminen kerhoihin, puistoihin, retkille, treffeille ja kyläilemään on nannaa lapsille, mutta myös voimalataamo äidille. Kotonakyhjöttäminen kuihduttaa ainakin oman menevän luonteeni olemattomiin ja leikkipuistossa tai kahvipöydässä vaihdetut kuulumiset ystävien kanssa lataa ne omatkin akut jaksamaan päivän loppuun. Plussana on myös, että seura käy hyvänä esiliinana omaan vanhemmuuteen, seurassa sitä tulee toimittua monissa tilanteissa mallikkaammin kuin kotona. Tämä on etenkin väsyneiden päivien pelastus. Aikakin kuluu nopeammin.

 9. Pidä kiinni rytmistä
Rutiinit ja rytmit ovat pienten lasten hunajaa. Tutut asiat tuntuvat turvallisilta ja lapsista tuntuu hyvältä voida ennakoida päivien kulkua. Etenkin uhmaikäisten kanssa vääntöä tulee vähemmän, kun he tietävät mitkä asiat tässä perheessä tehdään ilman joustoa - mukinointiyritykset ovat siis turhia.

10. Kun pakka leviää..
Sairastelut ja huonot yöt lapsiperheessä ovat karvas isku vyön alle. Kaikki ylimääräinen haavoittaa tätä arjen herkkää ekosysteemiä niin että homma kaatuu äkkiä nenälleen ja sitä lentää pers eellä puuhun. Tässä vaiheessa on otettava selviytysmoodi päälle, jolloin kaikki turha on jätettävä. Tällöin on resurssoitava omaan jaksamiseen ja laistettava siitä mistä suinkin mahdollista. Piirretyt voivat pelastaa ja valmisruoat helpottaa edes sieltä jostain päästä työmäärää. Pyykkikasojen kannattaa antaa kasvaa ja apukäsien tulla jeesimään, jos suinkin mahdollista.

11. Rajojen tunteminen ei ole heikkoitta, vaan syvää viisautta
..joka palvelee koko perhettä. Oman jakasmisen kanssa ei kannata leikkiä nuoralla, raajarikkona haastavan arjen pyöritys ontuu parhaista yrityksistäkin huolimatta. Myös lasten hyvinvointi lähtee jaksavasta vanhemmasta ja näin on kaikkien etu, että vanhempi osaa tehdä korjausliikkeitä ja kuunnella omaa jaksamistaan. Kaikki apu kannattaa pyytää, sekä ottaa vastaan jo mielellään ennen nuoralta putoamista. Kasaantunut väsymys on vaikeampi selättää, kuin ennaltaehkäistä se. Kantapäänkautta opittu viisaus.

12. Älä odota mitään
Tämä ajatus kuulostaa kyyniseltä, mutta on kuitenkin realismia. Enää en odota, että saan päivältä omaa aikaa - vielä kirpeämmältä tuntuu menetetty haave rauhallisesta kahvihetkestä, jos siihen on ladannut koko päivän paukut. Mikään ei ole äkäisempi kuin äiti joka ei saanutkaan kahviaan. Parempi on siis aina yllättyä iloisesti jos sellainen lottorivi toteutuu, että kaikki nukkuvat kahviaikaan samaan aikaan. Silloin kaivetaan suklaat kätköistä ja oikaistaan sohvalle. Mieluummin odotan omaa aikaa silloin, kun tiedän sen olevan mahdollista.

13. Tuuletu kunnolla
Välillä on hyvä häippäistä hetkeksi ja jättää koti sirkuksineen taakseen. Kunnon lenkki piristää, tai iltateet hyvässä seurassa. Kun kotia ei onnistu elämänmerkeiltään pitämään siistinä, voi siisteydestä ja seesteisyydestä nauttia kahvilassa tai kylässä.

14. Hakeudu äidin seuraan
Kukapa tässä kaaoksessa ymmärtäisi paremmin kuin toinen äiti. Jo toisten arjen näkeminen saati keskustelut lämmittävät sydäntä vanhemmuuden kiemuroiden äärellä.

15. Ole luova
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä kannattaa laittaa itsensä, ongelmanratkaisukykynsä ja luovuutensa likoon. Jokainen päivä tilanteineen saattavat olla selätettävissä luovilla keinoilla. Eilen sain esikoisen lähtöpissalle laulamalla pissalaulun ja lelut siivottiin koreihin siivouskilpailun aikana. Oikeastaan arki on aikamoista taidetta päivästä toiseen, joten ota se luovana haasteena vastaan!

"Ikimuistoinen" retkisunnuntai

Ehkä tälle voi sitten kymmenen vuoden päästä nauraa, kun lapset ovat jo isoja. Eilen ei vielä kuitenkaan naurattanut. Katastrofia ei voi aina aavistaa. Voi juku.

Sunnuntaina päätimme lähteä yhdessä esikoisen kanssa retkelle järven jäälle. Kaunis auringonpaiste ulkona, hanki kimmeltää, linnut laulaa kevättä - ihana päivä lähteä viettämään spessua laatuaikaa äidin ja pojan kesken. Sisälläkin ollaan nysvätty kipeänä paljon, joten kiva lähteä vähän yhdessä luistelemaan ja olemaan kaikessa rauhassa. Ajattelin, että nappaan Elidan mukaan nukkumaan vaunuihin, koska hän yleensäkin nukkuu vain vaunuissa. Kätevästi siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla - hyvät päiväunet pikkusiskolle ja mukava yhteinen retki oman pojan kanssa.

Leivoimme siinä sitten yhdessä pannaria mukaan, valmisteltiin loputkin eväät ja pakattiin retkireppu, sekä luistimet. Oltiin innoissamme - sunnuntairetkelle ihan kahdestaan. Välillä kurkittiin miten pannari kohoaa uunissa, täpinässä lähtöä odotellen.

Perillä levitämme eväät ja kaakaot viltille aikeissa kiskaista herkkuhetken jälkeen luistimet jalkaan. Pian alkaa kuitenkin vaunuista kuulua voimistuen juuri se mitä siinä tilanteessa haluaa kuulla. Siinä sitten imetän ja hyysään, hyssyttelen ja tyynnyttelen. Aikaa ja paikkaa (sekä lämpömittarin lukemaa) katsomatta maidot tiskiin. Kaikin keinoin koitan rauhoitella hysteerisenä parkuvaa neitiä, auringon kimmeltäessä hangella, pakkasen kipristellessä poskia ja isoveikan odottaessa odottamistaan, koska päästään pitämään kivaa ja jatkamaan retkeä yhdessä. Haikea ajatus äidiltä kahvin puoleen, joka termarissa jäähtyy jäähtymistään..

Pian käy kuitenkin selväksi turhien hyssyttely-yritysten jälkeen, että kotiin on lähdettävä, ei vaihtoehtoja. Ei muuta kuin äkkiä jotain edes naamariin, lennosta eväät takaisin reppuun ja koskemattomat kaakaot menemään. Pikkusisko kirkuu siinä kohtaa jo ihan viimeistä päivää hiestä märkänä, niin että varmasti koko asuinalue on saanut kylpeä konsertissa ja häpeissäni mietin mitä muut minustakin äitinä ajattelevat, kun en saa lastani siinä sitten rauhoittumaan..

Tilanteesta ymmärrettävästi pettyneenä ja sivutetuksi tulleena, yhtyy kymmennen metrin kävelyn jälkeen pian myös esikoinen huutoon rattoisaan. Poika raasu vetää aivan lahjakkaan väsyneet uhmakilarit kaiken harmin purkautuessa kyyneliin. Hän ei jaksa kävellä a s k e l t a k a a n. Itkua ja huutoa, maassa kieriskelyä. Vauva huutaa huutaa huutaa...

Siinä sitten hetken suostuteltuani ja kaikki kauniit keinoni ensin käyttäneenä, mittari alkaa omassakin päässä nykiä väkisin punaisen puolelle. Ja niin huutosakki saa kolmannen jäsenen, itse äidin liittyessä joukkoon, mukavasti muiden sunnuntaiulkoilijoiden todistaessa kyseistä vanhemmuuden tähtihetkeäni. Se kun kaikki vaan eskaloituu eeppiseksi katastrofiksi ja jokainen kiljuu vuorotellen kovempaa.. Äkkiä olisi päästävä rauhoittelemaan hikisenä ja paniikissa jo tovin kirkunut vauva. Itse siinä kohtaa ollessa jo ihan hermona ja silti koittaen pysyä mahdollisimman tyynenä, pitäisi saada vielä yksi älyttömimmällä hetkellä tullut uhmaraivarikin ohitettua - kun poika päättää jäädä kertakaikkiaan paikoilleen ja lahjominenkaan ei auta.

En kykene neuvotteluun. Kiljuvan vauvan nappaan syliini ihan liian vähissä vaatteissa samalla koittaen työntää kädettömänä vaunuja ja saaden suostuteltua maahan parkuvana heittäytynyttä isoveikkaa kävelemään. Ei muuta, kuin soittoa miehelle. En pääse kotia, enkä voi jättää Eevertiä. Matka liikenneympyrältä kotiin tuntuu maratonilta ja ohiajavien autoilijoiden pysäyttäminen apukäsiksi olisi tietysti toinen jäljelle jäävä mahdollisuus.

..Mies saa puhelun kesken suihkun, vaimon äänensävystä ymmärtäen, että vaihtoehdot ovat vähissä. Ei muutakun sankarimme ryntää suihkusta, pukee kipeän pikkuveikan lennosta mukaan ja juoksee puolitoista kilometriä vastaan pulkan kera auttamaan isoveikan kanssa, joka karjuu ja itkee edelleenkään askeltakaan ottamatta. Läpsystä vaihto ja lähden juoksemaan kotiin.

Ei auta, kuin antaa pikkusiskon huutaa edelleen vaunuissa vällyissään kunnes pääsen aivan hiessä juosten kotiin. Raskauskilot painaa, suussa on sahara ja jokainen uusi kirkaisu vaatii nopeampiin askeliin. Tuntuu että sata autoa ja ohikulkijaa toljottaa. Ja mitähän ne naapuritkin ajattelee tästä metakasta. On siinä varmaan näkyä ihmeteltäväksikin ja en voi kuin vain kuvitella, mitä ihanaa mahtavat miettiä kun yksi kirkuu aivan hädissään kopassa, äiti kiitää eteenpäin ihan hermona ja vielä yksi lapsiraasu parkuu perässä.. Ne olivat elämäni pisimmät ja ikuisuudelta tuntuvimmat 45 minuuttia hetkeen. Kotona hysteerisen vauvan rauhoittelu vie vielä toiset samanmoiset.

Ihana ja ikimuistoinen sunnuntaieväsretki yhdessä äidin kanssa. 

Miten meni niinkuin omasta mielestä.. Jokainen äiti voi vain kuvitella miten harmittaa ja kuinka autuas paskamutsifiilis illalle oli taattu. Eväät eteisessä, luistimet pussissa, poika älyttömmän pettynyt ja kaikki pahalalla mielellä koko illan.
Poika raasu, vauva raasu ja äiti raasu, uskaltanen lisätä itseni listaan.

..Toisaalta lapset saatuamme nukkumaan, alkoi jo melkein olla koomista. Viikonlopun korvatulehduksen, kuumeen, murtuneen ranteen ja rikki menneen uuden auton jälkeen ei pysty enää kuin nauramaan sille, minkälaisen loppusilauksen tuo kokonaisuus saikaan. Miehenikään hädintuskin kalsarit sai kiskaistua jalkaan kun lähti hätiin yksi lapsi kainalossa kiikkuen pelastamaan vaimoa pulasta. Voi vauva minkä teit.. Ehkä huomenna tähdet olisivat paremmin kohdillaan, ja saataisiin onnistunut uusinta meidän talviretkelle. Pikkusiskon taidan siksi hetkeksi jättää kuitenkin kotiin nukkumaan isin helliin hoiviin. Illalla saatiin onneksi tilanne ja pahamieli sovittua parhain päin myös isoveikan kanssa, joka kaiken päälle totesi iloisesti, että "äiti, ei se nyt haittaa, pikkusisko vaan tais luulla, että meidän retki oli jo ohi."

Millaista oli babyblues?

Kun vihdoin pieni tyttäremme nostettiin talven pimeänä iltana syliini ensikerran, olin kerralla myyty. Sydämessäni läikähti pysyvästi ja koin valtavan rakkauden, sekä syvän kiinnittymisen tuota pientä ihmistä kohtaan, jota haluaisin suojella ja rakastaa kaikella mitä minussa on ikinä antaa. Olimme perheenä valmistautuneet uuteen perheenjäseneen, odottaneet ja unelmoineet hänestä. Pieni pedattu sänky odotti kotona valmiina, suloiset vaatteet viikattuina kaapissa ja koti oli kaikkineen rakkaudella valmisteltu toivottamaan uusi elämä tervetulleeksi ja kertomaan kuinka paljon häntä olimme jo ajatelleet. Osastolla ensihetket olivat eittämättä euforisen ihastelun täyteiset, ihmettelin pientä nenää, sormia ja suppusuuta - pientä täydellistä ihmistä. Kotiin tullessa olo oli syvästi kiitollinen, sekä aika lahjakkaasti onnen pakahduttama. Kaivattu pikkusisko oli vihdoin täällä, me olimme kolmen lapsen ylpeitä ja tuoreita vanhempia ja kaikki jotenkin niin paikoillaan kuin olla saattaa. Vaaleanpunaista vauvakuplaa parhaimmillaan!

Tuli kuitenkin seuraava päivä ja löysin itseni istumasta sohvalta, tuntematta juuri mitään. Sisälläni oli reikä. Tuijotin eteeni ja koitin käsittää mitä oli meneillään. Aivan kuin kaikki ne ihanat tunteet olisivat yön aikana valuneet tuosta suuresta ammottavasta aukosta ulos. Ihan kuin ne jo tullessaan olisivat menneet ja lipuneet jonnekkin ulottumattomiin. Ei niistä ehtinyt tarraamaan, saati niitä tuntemaan. Ne vain vilisivät silmieni edestä ohitseni. Edelleen tullen, mutta samantein sisältäni pois valuen. Olo oli tyhjä, selittämätön ja turta. Vauva tuntui jossain määrin vieraalta nukkuessaan valkoisessa kehdossaan edessäni ja itselläni olo kuin minut olisi juuri siirretty ulkopuoliseksi seuraamaan omaa elämääni. Kokijan sijasta näkijäksi.

Periaatteen tasolla olin siinä istuessani totaalisen vakuuttunut edelleen äidinrakkaudestani ja yhteenkuuluvuudentunteestani pientä nyyttiä kohtaan jonka unta siinä katselin, mutta en vain saanut millään kiinni oikein minkäänlaisesta tuntemisesta. Olo oli hämmentynyt, koska juuri eläessäni elämäni onnellisimpia ja ihmeellisempiä hetkiä, tunsinkin näin suunnatonta apeaa tyhjyyttä. Juuri kun sylissä oli kaikki se mitä oli niin odottanut. Sisälläni mylläävä ristiriita ja puun takaa tulvahtanut epävarmuus purkautui pian kyyneliin.

Itkin siinä sitten syyllisyyttäni ja onttoa oloani, sekä kaikkia sisälläni risteäviä tunteita ja niitä joita kai olisi juuri nyt pitänyt tuntea. Itkin epävarmuuttani pienen vauvan suhteen ja vielä enemän sitä, että kyllähän tässä kolmen lapsen äitinä pitäisi kaikki rutiinisti osata kuin tuosta noin vain. Itkin ikävästä miestäni ja lapsiani kohtaan, huomasin kaipaavani heitä enemmän kuin aikoihin, sekä sitä että en kokenut oloani omaksi itsekseni osaamatta käsittää mitä oli meneillään. Tuntui ristiriitaiselta kun kaikki onnittelivat ja olivat iloisia ja minä en oikein edes tiennyt mitä kaikkea itse tunnen. Itkin myös sitä, jos jollekin tapatuisi joskus jotain pahaa, sekä pahaa maailmaa ylipäätään. Ja sitä, kun keksimmäisen lapsen vaatteita vaihtaessani olin tajunnut, kuinka isoksi hän oli huomaamattani jo kasvanut, sekä sitä miten esikoinen menisi kolmen vuoden päästä eskariin. Itkin koska meillä on niin hienot pojat, koska koti on sotkussa, koska unohdin laittaa kahvinkeittimeen purut, koska vauvan kanssa ei saanut vielä ulkoilla ja koska mitä tässä nyt ylipäätään itken ja miksi mieheni ei ota nyt tosissaan että tässä on nyt jotain todella pahasti vialla, koska olihan kaikki nyt jotenkin tosi kammottavalla tavalla pielessä.

Kummaa, etten siinä hetkessä edes tajunnut huolehtivani, murehtivani ja stressaavani kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jotenkin ristiriitaiset tunteet, kuin yhtälailla kaikenlainen tuntemattomuuskin sai mieleni luulemaan että asiat ovat aivan nurinniskoin ja auttamatta pielessä. Niimpä koitin kaikessa hädässäni saada tolkkua ajatuksistani, vaikka kaikki oli kuitenkin todellisuudessa edelleen oikein hyvin ja kohdillaan. Ajatuksissani kaikki heitti aivan häränpyllyä, vääristäen käsilläolevaa tilannetta, vaikka kokemukseni ja tunteeni tietysti itselleni todellisilta tuntuivatkin. Onneksi mieheni, hyvin lempeän varmaan tapaansa tuumi vuodatukseni päätteeksi kyseessä olevan sen, mistä olimme etukäteen puhuneetkin. En vain itse ollut tuntenut kaiken käsillä olevan elämänmullistuksen keskellä mielialani notkahdusta, vaikka synnytyksen jälkeisestä alavireisyydestä ja hormonimyrskystä olen aiemmillakin kerroilla saanut osani. Niinpä vain tälläkin kertaa babyblues iski olan takaa.

No, tuo apea olo ei suinkaan haihtunut seuraavana yönä, vaan se enemmän ja vähemmän varjosti ja velloi seuraavia viikkojakin. Olin käsittämättömän epävarma ja herkilläni. Ressasin vauvan itkusta ja kuvioon jossainkohtaa ilmaantuneista mahavaivosita. Olin aivan varma että koliikkivuosi uusii ja mietin miten selviämme kolmen pienen lapsen kanssa. Eivät huoleni olleet toki tuulesta temmattuja, mutta koin ne jotenkin paljon totaalisempina, kuin millaisina ne normaalisti olisin ottanut vastaan. En osannut jotenkin rentoutua ja pingotin päivästä toiseen vauvan oireita vahdaten ja googletellen, vaikka jälkeenpäin käsitänkin että ei vauvan itku ollut lähimainkaan samankaltaista kuin esikoisen koliikki-itku aikanaan. Kaikinpuolin kuitenkin mielialani oli alavireinen, enkä tuntenut oloani omaksi itsekseni. Pienet alun kuopat - kyseiset masuitkut, sekä vauvan osastoreissu flunssan takia tuntuivat paljon isommilta vastoinkäymisiltä kuin mitä ne loppuviimeksi olivatkaan.

Pahimmat päivät olivat kuitenkin ehdottomasti ne maidonnousun jälkeiset hormoonihuurun sumuttamat päivät. Onneksi pian siitä kuitenkin alkoivat myös ne ihanat lämpöiset onnentunteetkin muistuttamaan jälleen olemassaolossaan sieltä täältä välistä pilkahdellen. Vaikka kaikenlainen ihmeellinen ressi ja alakulo varjostikin vielä tulevia viikkoja, pikkuhiljaa kuitenkin pystyin taas myös nauttimaan ja iloitsemaan vauvasta. Ensimmäisen kuukauden kuluttua olokin alkoi olemaan parempi ja fiilis selkeämpi. Siinä kohtaa sitä tajusi minkälaisen väsymyksen, hormonitsunamien ja tunteiden ilotulituksen keskeltä sitä oli juuri saanut päänsä ulos.

..Suhteellisen vähän loppuviimeksi mielestäni puhutaan synnytyksen jälkeisestä herkistymisestä lieveilmiöineen, vaikka tottahan toki neuvoloissa äidin fiiliksiä alkuun tiuhaan kyselläänkin. En kuitenkaan liiemmin ole kenenkään kanssa jutellut aiheesta, vaan aika hyvin itsekseni olen ollut asiani kanssa jokaisella rundilla. En silti usko olevani ainoa tai harvinainen laatuani. Ehkäpä ei turhan usein osata edes tunnistaa, mikä kaikki todellisuudessa menisikään babybluesin piikkiin - kuinka iso osa tuoreen äidin tuntemuksista ja reagoinnista juontaakaan juurensa aivan luonnollisesta ja itsestä riippumattomasta asioiden summasta. Toisaalta kenties oma herkkyys, epävarmuus, itkuisuus tai alavireisyys koetaan myös jollain tasolla kielteisenä, vaikka olisikin todellisuudessa aikamoisen yleinen ja äärettömän luonnollinen osa synnyttäneen äidin elämänmullistusta. Ristiriitainen asetelma, uusi vauva ja onneton olo eivät ehkä jotenkin mahdu samaan kuppiin muodostaen edelleen suotta melko vaietun aiheen. Kuitenkin tärkeää olisi mylläävien tuntemusten keskellä avata asiasta suunsa ja ymmärtää näiden ulkopuolisten seikkojen rehellinen vaikutus omaan itseen ja nähdä, etteivät ne kuitenkaan sulje pois sitä omaa onnea jonka uudessa vauvassa on saanut osakseen. Hetken päästä helpottaa ja kyllä se aurinko sieltä pian pilkistää.

Itselläni näiden babyblues viikkojen selättämiseen tarvittiin loppujenlopuksi aika simppeletiä asioita. Lähinnä aika, ystävän kuunteleva olkapää, sekä apukädet arjenpyörityksessä vauhdittivat jo eteenpäin. Oli tärkeää saada tsemppiä ja kuulla läheisten varmalla äänellä kaiken olevan oikein hyvin, vaikken itse aivan joka hetki siitä niin vakuuttunut osannutkaan olla. Oleelliselta tuntui pystyä erottamaan omat tunteet ja murheet asioiden todellisesta tolasta. Eikä onneksi aikaakaan kuin tulikin jo se aamu jolloin aurinko taas paistoikin täydeltä terältään, pursusin uutta raikasta puhtia ja tajusin, että tuo ensiviikkojen ikävä vieras oli livahtanut taas tältä erää pois. Elämä oli taas ihanaa ja kirkasta.

 

Alku uuden vauvan kanssa.

Pieni tuumivainen ja aurinkoisen tyytyväinen tyttömme on jo reilut kaksi kuukautta. Vastasyntyneestä nyytistä on ihanasti kuoriutunut tässä ajassa esiin vähän se mainio persoona, jonka olemme joukon jatkoksi saaneet. Enää päivät eivät mene pelkästää syöden, nukkuen ja sylin lämmöstä nauttien, vaan entistä uteliaammin ja skarpimmin täällä jo ihmettellään maailmaa.

Jo alusta saakka huomasimme, että meille vaikuttaisi kotiutuneen tälläkertaa vähän kuin tällainen puolivälin vauva. Nimittäin jos isoveikan kanssa meillä oli refluksin, koliikin, sairastelun ja hänen toki mielettömän ihanan, mutta räiskähtelevan temperamenttinsa summana extreme haastava vauvavuosi valvomisineen, pikkuveikan ollessa äärettömän helppo ja vaivaton vauva, niin uskon että tämä neiti edustaa puolestaan aika hyvin sitä keskiväliä. Välillä on ollut höösäämistä, mutta kuitenkin hyvin perus tyytyväinen tapaus meillä siitä huolimatta on.

Yöunet olivat alussa, noh ei niin hyviä. Myöskään vuorokausirytmiä ei alkuun meinannut löytyä. Kolmen tunnin unipätkistä pääsimme ensiviikkoina nauttimaan vain muutaman kerran ja öisin herätyksiä tuli niin tiuhaan etteivät yhden käden sormet riittäneet laskemaan. Ensimmäisen viikon jälkeen neidillä alkoi olemaan myös masuvaivoja ja itkuisuutta, sekä runsasta nieleskelyä. Tässä kohtaa tietysti esikoisen taustaa vasten ehdimme totisesti säikähtää - samanlaisia haasteita emme todellakaan haluaisi kokea toistamiseen. Onneksi kuitenkin, kun pahin maitotulva alkoi tasaantumaan ja vauvalla syönti helpottamaan, vähenivät kummasti masuvaivatkin. Eivät ne edelleenkään ole kokonaan kadonneet, mutta eivät kuitenkaan liikaa häiritse. Itkeskelevän ja kanniskeltavan vauvan sijaan meillä on nyt lähinnä vain runsaasti ähistelevä ja pyöriskelevä vauva. Onneksi tämäkin vähenemään päin.

Tällä hetkellä meillä menee siis oikein mukavasti. Ensihymyt ja jokellukset valloittavat, masuitkut ovat jääneet ja unipätkätkin ovat pidentyneet paljon alkuun verrattuna. Itseasissa nyt tuntuukin suorastaan siltä että meillä on täällä aikamoisen aurinkoinen ja lunkki tyttö, joka ei liiemmin edes turhasta inahda. Alun pienet kuopat säikäyttivät, mutta näin tyytyväistä vauvaa katsoessani en voi kun lopulta huokaista helpotuksesta, että vältyttiin sen isommilta mutkilta tälläkin kertaa. Jännä miten vielä näin kolmannenkin lapsen kohdalla sitä oli sellainen kammo ja tutina polvissa koliikin suhteen..

Kokoajan on siis meillä vaan helpottanut ja viime viikolla koin myös autuaimman hetkeni kuukausiin. Heräsin aamulla, ensimmäisen kerran koko yönä. Nukuin koko yön putkeen! En voi uskoa todeksi, että onko tämä todella meidän lapsi joka on nukkunut nyt muutaman viimeisimmän yön ihan mielettömän pitkällä unipätkällä. Aikamoinen harppaus tunninvälein herättelijästä tähän pisteeseen. Ja uskallan varovasti hihkua, sillä esikoisen vauvavuoden jälkeen tämä tuntuu vähintäänkin uskomattomalta, ollaan kyllä saatu valvoa meidän lasten kanssa. Jospa siis viimein nallekarkit menisivät tasan, mikäli saataisiin jatkossakin nauttia hyvinnukkuvasta vauvasta!

Olen kyllä aivan sulanut tähän pieneen timanttiimme. Ja niin on myös koko muukin perhe. Isoveikatkin ovat ottaneet pikkusiskonsa kyllä ihan omakseen, silitellen, sylitellen ja pitäen hänestä hyvää huolta. Juurikaan mitään reagointia heidän taholtaan ei ole ollut, lähinnä tuntuu että pikkusiskon syntymä loksautti meidän perheen dynamiikan jotenkin ihanasti kohdilleen - pojat ovat oma yksikkönsä ja sisko on sitten sellainen kaikkien suloinen silmäterä.

Pinnalla taas.

 

 Kuun vaihteessa havahduin ihanaan tunteeseen: kaikki on nyt niin hyvin. Pikkusisko on alkanut nukkumaan pidempiä unipätkiä, masuitkut ovat olleet jo hetken ohitse, koliikki ei tullutkaan, uusi arki on alkanut pyöriä ihan mainiosti, vauva hymyilee ja jokeltelee, meillä on tässä kolme aivan ihanaa lasta, mutta ennen kaikkea - minä voin hyvin. Tuntuu ihmeelliseltä. Aivan kuin olisin tupsahtanut jostakin ihmeellisestä kuukausien kestäneestä kuplasta takaisin elämään. Olen taas täällä! Tällä hetkellä puhkun intoa ja energiaa, mistä sitä tulviikaan? Vaunulenkit maistuu, ystävien kanssa jaksaa taas sosialisoitua ja ylipäätän ulkomaailma alkaa taas houkuttelemaan eikä lastenkaan kanssa lähtemiseen kynnys tunnu korkealta. Sohvalla vauvan kanssa pesiminen on saanut riittää, se aika on tältäerää ohi - nyt olen valmis.

Tässä kohtaa tosin, saatuani etäisyyttä pahimpaan, ymmärrän myös astetta paremmin kuinka tiukille loppuraskauteni veti. Syksy oli kyllä äärettömän väsynyt rämpiminen ja olin henkisesti sekä fyysisesti aivan rullalla. Olin todella, todella kovilla. Aivan käsittämättömän väsynyt ja äärilleni pingoitettu. Näen myös nyt, kuinka hapoilla ja taintuneena olin vielä pikkusiskon synnyttyäkin - ensimmäinen kuukausi meni vielä aivan sumussa ja tointuessa. Vaikka vauvan syntymä toikin tullessaan perheeseemme myös seesteisyyden ja helpotuksenkin, olin itse vielä aikamoisen myllerryksen alla ja tarvitsin aikaa.

..Ja johan siinä puolitoista kuukautta sitten menikin. Kotisohvalla. Koin kertakaikkiaan oikein kirjaimellisen lapsivuodeajan, sillä olin kuin liiskattuna sängyn pohjalle muutaman viikon. Toisaalta sain nukkua, toipua, hengähtää, imettää, nauttia vauvasta ja olla vapaa ylimääräisistä vastuista. Todella tarvitsin sitä, en olisi kyennyt suuntaamaan elämään kotiseinien ulkopuolelle, saati vielä isompien kanssa leikkipuistoihin ja kerhoihin. Samalla saimme ihanan tiiviin alun äitinä ja vauvana.

Hiljalleen kuitenkin, voimat ovat nyt palautuneet. Ilokseni huomaan ettei kotisohva ole enää hetkeen tuntunut hyvältä paikalta. Univelkaa riittää varmasti vielä monelle vuodelle, mutta pääasia lieneekin että koen itse olevani taas kiinni elämässä. Itseasiassa, tuntuu virkistäytyneelle ja levänneelle. Aurinko on alkanut paistaa ja kevät tulee, niin meille kaikille kuin jotenkin henkilökohtaisesti itsellenikin tämän sumuvaiheen jälkeen. Ihanaa, kun on saanut toipua omaan tahtiin ja pudistaa pölyt jaloistaan itseään kuunnellen. Asiat ovat siten edenneet omalla painoillaan, ilman pakottamista ja pusertamista liian aikaisin jalkeille. Olenkin aivan äärettömän kiitollinen siitä, että miehelläni oli käytännössä mahdollisuus astua puikkoihin, kun itseni oli astuttava hetkeksi sivummalle. Olen myös pohjattoman kiitollinen miehelleni, joka piti huolta minusta ja otti arjen päävastuun mukisematta kontolleen, sekä siitä, että minun ei tarvinnut liian väsyneenä vauvan synnyttyä ottaa hommaa haltuun, vaan sain aikaa, jota tarvitsin.

 Tällä hetkellä tunnen, että omat voimat ovat balanssissa. Se tuntuu todella hyvältä. Nautin lapsistani ja siitä että kykenen taas heidän kanssaan töhöttää ja touhuta - olla jälleen äiti kaikella potentiaalillani. Koko perhe on saanut todella nauttia tämän pehmeän laskun ja valintamme kantamasta hedelmästä. On ollut todella hedelmällinen päätös pitää perhe etusijalla ja jakaa taakkaa siinä missä suinkin ollaan pystytty, kun meillä nyt tällainen mahdollisuus oli johon tarttua. Voimavarojensa tuollapuolen painiskeleva äiti ei olisi kuitenkaan ollut kenenkään etu, joten me tehtiin tämä yhdessä. Ei voi kun heittää yläfemmat, me selvittiin! Ja tuntuu jotenkin niin, niin ihanalta, nyt kun mieheni hiljalleen palailee oman sorvinsa ääreen, että saan vihdoin oman tonttini ja kotiäidin arkeni takaisin. Olen kaivannutkin sitä jo kovasti ja nyt minulla on tässä on kolme ihanaa lasta joiden kanssa olla. Jotain on viimekerrasta muuttunut, kahdesta on tullut kolme ja kuinka hyvillä mielin tätä tehtävääni taas jatkankaan!

Kuitenkaan liian hätäisesti en tästä kaiken uuden puhdin innoittamana ole halunnut lähteä kaikkialle säntäilemään, vaikka mieleni kovasti niin jo tekisikin. Edelleen mieheni on ollut paljon arjessamme läsnä ja osallisena, kuten olimme etukäteen päättäneet. Ollaan annettu siis edelleen aikaa niin että oikeasti saadaan tarpeeksi hellävarainen lasku uuteen arkeen, ja jottei tässä vaiheessa tulisi käytettyä juuri hyvää vauhtia latautuneita akkuja uudestaan loppuun. Kuitenkaan liian pitkä matka tästä ei sinne toiselle puolelle ole, sen verran rankka rutistus on meillä takana, joten otetaan vielä vähän etumatkaa ja investoidaan tulevaan. Mutta sen mukaan mikä on tuntunut luontevasti hyvälle, olen tässä ottanut hiljalleen jo omalle kontolleni ja tämän kuun aikana sitten siirryn kokonaan ohjaksiin.

..Jännä miten sitä taas loppuraskaudesta alkoi sukeltamaan tähän ihan omaan, sulkeutuneeseen vauvamaailmaansa, jossa ajankulku alkuun hidastui, sitten lähes seisahtui. Päivä eteni kerrallaan ja ajatukset pyörivät kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Todella kokonaisvaltaisesti oma mieli ja ajatukset suuntasivat vain vauvaan ja kaikkeen tulevaan muiden taajuuksien hetkellisesti hiljetessä ympäriltä. Keskittyminen käpertyi omaan itseen, sekä uuden elämän tänne tuomiseen. Vauvan synnyttyä aika tuntui puolestaan entistäkin pysähtyneemmältä ja kodin täytti uskomaton autuas levollisuus. Sellainen, jota koetaan vain silloin kuin uusi käärö kannetaan synnäriltä kotiin. Niin elämä eteni hetki kerrallaan, ilman aikaa ja omaan uuteen rytmiinsä.

Täytyy kuitenkin sanoa, vaikka tämä vauvakupla on ollut taas jälleen mykistävän ainutkertaista aikaa elämässämme, täynnä ihania hetkiä ja sydämen pakahduttavia kippuravarpaisia muistoja, olen kuitenkin helpottuneella tavalla innoissani, että se vaihe on nyt jäämässä tältäerää taakse. Se on haikeaa, mutta toisaalta niin tervetullutta. Vaikka kuinka innolla tietysti odotinkin uutta elämänvaiheetta ja toisaalta juurikin tätä ihanaan vauvakuplaan sukeltamista, tuntui jo etukäteen myöskin haikealta tietää, että se tulisi olemaan taas hetkeksi näkemiin. Uusi elämänvaihe tulisi viemään tietyllä tapaa minut, kuin myös focukseni monesta muusta hetkeksi. Kuitenkin, tässä sitä taas ollaan, pinnalla. Pikkusisko on saatu osaksi meidän perhettämme ja äiti taas back in business. Nyt suunnataan innolla kohti kevättä ja uutta vaihetta perheessämme, kolmen lapsen vanhempina ja kotiäitinä.

Nimi ja tyttären ensimmäiset juhlat.

 Aikamoinen iloinen tohina kävi täällä meidän rivarineliössämme viimelauantaina, kun juhlimme lähipiirin voimin tyttäremme nimiäisiä. Tohinaa piisasi tosin juhlia edeltävinä päivinäkin, kun äiti tarttui jokaisen liikenevän tilaisuuden tullen joko imurin tai kaulimen varteen edistääkseen aina sieltä täältä jotakin valmisteluiden suhteen. Homma oli muutamalla imetystauolla, sekä pienien apureiden käsipareilla höystettyä, joten oli hyvä että aloitin hommat ajoissa, sillä kyllä siinä muutama päivä sitten menikin. Olisihan sitä rahtusen helpommallakin päässyt, mutta juhlien suunnittelu ja järjestely on itselleni aina suorastaan luovaa terapiaa ja hyvänen aika, kyseessä neidin ensimmäiset juhlat, niin juhlitaanhan sitten oikein kunnolla!

 

Vielä edellisenä iltana kauempaa saapuneesta kummitädistä sain apua koristeiden väkerrykseen, silläaikaa kun itse täytin kakkuja seuraavaa päivää odottamaan. Halusin juhlista talviset, niimpä lähimetsästä kipaisin havunoksia ja kukkakaupasta kotiutui morsiusharsoa. Vaikka sitä käytetäänkin paljon kesähäissä, niin silti siitä tulee itselleni mieleen talvi ja lumi.



Juhlat olivatkin ihanat, herkät ja tuntui lämmittävältä nähdä kaikki tärkeät ihmiset kokoontuneina kotimme olohuoneeseen juhlistamaan uutta perheenjäsentä ja siunaamaan hänen jokaista tulevaa päiväänsä. Muutaman kauniin laulun, pastorin, sekä toisen kummitädin puheiden ohella, paljastimme minkä nimen olimme haluneet tytöllemme antaa.

Kerroimme myös tarinan nimen takaa, koska tuntui merkitykselliseltä kuinka juuri tämä nimi tuntui oikealta tälle lapselle sillä se sattumalta tarkoittaa "God knows". Nimihän on myös sellainen jonka olen, siihen jo vuosikausia sitten ihastuttuani, haaveilut antaa tyttärelleni mikäli joskus sellaisen saisin. En siis muutamalta kyyneleeltä välttynyt kertoessani nimestä, sekä unesta, jonka näin puolitoista vuotta sitten kesällä 2015, keskimmäisen lapsemme ollessa vasta parikuinen.

Keskellä kaikkein väsyneintä vauvavuoden alkusumua näin nimittäin eräänä yönä unen, jossa meille syntyi joulukuussa 2016 tytär. En muista unta tuon tarkemmin, mutta herättyäni kuitenkin ihmettelin jännää mieleeni jäänyttä yksityiskohtaa tiettynä ajankohtana syntyvästä tyttärestä. Tuossa vaiheessa kuitenkin, juuri toisen lapsen synnyttyä ja oman väsymykseni kanssa painiskellessani tosin ajatuskin siitä tuntui mahdottomalta, vaikka periaatteen tasolla perheeseemme kolmatta joskus aikanaan toivoimmekin. Miehenikin humorisesti naurahtikin sanoen "toivottavasti tuo ei ole mikään enneuni", kun muutama päivä myöhemmin mainitsin asiasta.

Ja niin vain kävi, että unohdettuani pitkäksi aikaa kesäisen uneni, tulevina kuukausina pohtiessamme elämämme seuraavaa suurempaa askelta kaikkien opiskeluaikeiden ja muiden suunnitelmien suhteen, päädyimme kuitenkin aina samaan lopputulemaan - ajattelemaan kolmatta lastamme. Tarkoitus nimittäin oli alunperin ollut suunnata toisen lapsen synnyttyä takaisin opiskelujen pariin ja tehdä aivan muita asioita välissä ja ajatella seuraavaa lasta ehkä vasta tutkintotodistus kourassa sekä muutaman vuoden välissä hyvin nukkuneena. Jostain syystä se ei kuitenkaan tuntunut sydämessämme oikealta suunnalta juuri siinä kohtaa, vaikka samalla koitimme suunnitelmien mukaisesti aktiivisesti pyrkiäkin näitä muita asioita kohden. Pikkuhiljaa löysimme kuitenkin itsemme, vastoin kaikkia villeimpiä kuvitelmiakaan, haaveilemasta kolmannesta lapsesta. Ja niin vain se syvä kaipuu mikä hänestä oli sydämiimme syttynyt, kasvoi kokoajan suuremaksi ja suuremmaksi tuntuen samalla aina vain oikeammalta ja varmemmalta.

Ja kun saimme lopulta iloksemme tietää, että odotan lasta, tuntui huimalta laskelmoida, että hänen olisi määrä syntyä joulukuussa 2016. Silloin mieleeni tuli taas näkemäni uni sen ajatuksen siivittämänä, että tämä on varmaan nyt se tytär, jonka koen Jumalan minulle jostain syystä etukäteen näytäneen. Jätin kuitenkin asian taas sikseen.

Loppujen lopuksi kuitenkin, kaikki kävi todellakin niin, että joulukuussa 2016 todella syntyi meidän pieni tyttäremme aivan niinkuin olin unessa nähnyt. Ja täytyy sanoa, että tämä tytär on minulle joka päivä muistutuksena siitä, että Jumala näkee meidän jokaisen tulevan päivämme ja todella tietää kaiken paremmin kuin me itse.
Emme nimittäin todella olisi tuona väsyneenä vauvavuoden ihastuttamana, sekä samalla myös lopen uuvuttamana kesänä voineet ikinä nähdä tai uskoa, että olisimme tässä missä nyt olemme - kolmen pienen lapsen, sekä joulunalla syntyneen tyttäremme vanhempina, samalla vakaasti tietäen ja tämän kokemuksen myötä yhä syvemmin luottaen, että kaikki on nyt juuri niinkuin pitääkin.

Ja tässä hän nyt todella on, pieni Elida.

Äidiksi kolmatta kertaa.

Pieni elämä, laskettuna käsivarsille ja annettu kannettavaksi sydämeen.

Symbioosi, minä häntä varten ja hän minua.

Niin kaunis, hauras, tuore ja uusi.
Katse täynnä puhtautta ja vilpitöntä hyväksyntää.

Äidin lähellä onni - siinä olen, hengitän ja lepään.

Pienessä ihmisessä pisara taivasta maan päällä.

Kuin muistuttamassa siitä, minkä ihminen helposti unohtaa.
Sen mistä on tullut ja mitä varten olemme.

Niin huolella valmistettu, rakkaudella ja taidolla kokoonpunottu.

Luojan tahdon mukaan taidolla tekemä.

Uusi ihminen, täydellinen, herkkä, ainutkertainen.

Ei ole muita sinuja kuin sinä ja miten nautinkaan siitä, kuka olet, vaikka vähän vasta tunnemme.
Vaikkakin joka päivä enemmän, kaikissa niissä uusissa huomenissa ja seikkailussa joita kanssasi odotan.
Nyt vielä, olemme vain. Äidin ja lapsen lailla. 
Jumalan tarkoittamalla kauniilla tavalla toisillemme.

Minä annan, ja sinä vastaanotat, rakkauden, hyväksynnän, lämmön, turvan.

Annan eteenpäin, mitä olen itse saanut.
Rakastaen, koska Hän on ensin minua rakastanut.

En jaa omasta vajaasta, vaan siitä täydestä mitä Häneltä saan.
Mutta vielä enemmän sinä annat. Olemalla sinä minulle.
Lahja taivaasta meille. Äidille ja Isälle.

..Taakse jäänyt ensimmäinen kuukausi on ollut ihmeellinen ja ainutlaatuinen, tällä kolmannellakin kerralla ja samalla jotenkin mullistavampi mitä taas muistinkaan. Vaikka olenkin jo äiti, olen kuitenkin tullut ensikertaa äidiksi juuri tälle lapselle ja se on ollut uskomattoman kokonaisvailtaista kirjoa niin mielen kuin tunteidenkin tasolla. Ei sitä sekametelisoppaa osaa edes sanoiksi pukea. Samaan aikaan kuin olen ollut myytynä pienestä vauvasta sylissäni ja sulanut onnesta, olen myös käynyt jälleen läpi jonkinlaisen kehityskriisin omassa äitiydessäni ja kaikessani, samalla raskaudesta ja synnytyksestä toipuen, sekä ressanut hormonipäissäni huolella vauvan masuitkuja ja kitinöitä. Mutta muutos se positiivinenkin muutos tietysti on, ja tuntuukin kuin päällekkäin kulkisi kaksi teemaa, toisaalta on tämä pakahduttava vauvantuoksuinen kupla, jonka rinnalla kuitenkin prosessissa uusien muutosten herättämiä risteäviäkin tuntemuksia.

Joulukuu kuluikin pitkälti raskauden väsymyksestä palautuen, pysähtyen ja tutustuen uuteen perheenjäseneen. Alku otettiin ihan rauhakseen, enkä halunnut täyttää päiviämme kaikella muulla minkä ehtii myöhemminkin. Jollain tapaa arjenkello lakkasi tikittämästä ja elimme hetki kerrallaan, pölyn hiljalleen laskeutuessa. Olokin oli hyvin väsynyt, vaikkakin helpottunut, kaikesta rutistuksesta ja pää sen verran pyörällä kaiken uuden äärellä että tuntui että tarvitsen hieman aikaa päästä tilanteen tasalle. Niinpä istuin sohvalla nyytti rinnalla ja nukuin päiväunia vauvan tahtiin mieheni hoitaessa isompien lasten puuhat. Meillä oli vauvan kanssa ihan oma arki miesväen eläessä omaansa.

Välillä ystäviä piipahti vauvaa katsomassa, mutta jotenkin kaikenmoiset sairastelut, joulu ja uusivuosikin himmasivat tahtia puolin että toisin. Jossain vaiheessa tuntui vähän siltä, että omat seinät kaatuu päälle kotona itsekseen pesimiseen ja pysähtyneeseen ajanjuoksuun, ulkonakin oli paukkupakkasia johon ei vauvaa voinut tietenkään viedä. Havahduin, että olen viettänyt pääosin kotiseinien sisällä jo monta viikkoa, ellen jopa parikin kuukautta. Ensin loppua kohden hankalan raskauden uupumuksesta maaten, sitten käpertyen henkilökohtaiseen henkiseen loppurutistukseen jolloin ei jaksanut, eikä tehnyt mieli nähdä saati kuulla ulkomaailmasta, ja lopulta sitten vauvan-arkea aloitellen ja kaikesta toentuen.

Kaltaiselleni menijälle tällainen eristäytyminen ja paikalleen asettuminen ei istu kovin luonnostaan edes näin ihanan asian puolesta. Olo on äkkiä yksinäinen ja tuntuu että ulkopuolella elämä etenee samalla kun itse olet laskettu ulos maailmanmenosta. Mutta toisaalta olen kiitollinen, että osasin heittää moiset ajatukset loppujenlopuksi narikkaan ja ajatella että aika aikaansa kutakin. Saatiinpahan aivan rauhassa päästä uuden alkuun, keskittyä oikeasti perheeseen ja pysähtyä nauttimaan. Kyllä tässä vielä ehtii elää taas ulospäinkin, näitä ensihetkiä ei kuitenkaan tule toistakertaa. Parempi että niistä nyt ammentaa jokaisen pisaran, joten annoin itseni oikein heittäytyä tähän vauvakuplaan ja nauttia!

Loppuviimeksi kaikki meni juurikin hyvin ja toiveeni täyttyikin täysin tällaisesta äidin ja vauvan honeymoonista. Imetysmaratoneja, sohvannurkassa istuskelua, ihmettelyä, nautiskelua ja vierekkäinnukkumista. Hitaita kotipäiviä ja vauvantahtisuutta, mitkä toisen lapsen synnyttyä jollainlailla missasin ja minkä tälläkertaa mahdollisti mieheni kotonaolo. Heti synnäriltä ei tarvinnut hypätä kaikessa pölläkässä kolmilapsisen arjen ohjaksiin eikä keikuttaa vauvaa käsipuolessa ja istuttaa sitterissä isompien perässä juostessa. Mieheni hoiti arjenrattaat, kiikutti lapsia ulos ja kerhoihin ja minä tokenin rauhassa hoitaen vauvan. Saimme ihanan alun yhdessä ja itse toipua tahtiini, mistä olen kiitollinen.

Meidän joulukuu oli tunnelmaa ja uuden elämän levollista ihmettä.

Jouluksi puolestaan irrottauduimme ensimmäistä kertaa oikein kunnolla kotinurkista ja lähdimme ensimmäiselle reissulle vanhempieni luokse. Lähes kolmituntiseen ajomatkaan varauduimme pitkillä hermoilla ja pillimehuilla. Puolessa välissä pysähdyimme kyläilemään ja päiväuniaikaan jatkoimme matkaa joka sujui oikein hyvin parilla imetystauolla. Pojat odottivat innoissaan mummolaan pääsyä ja tuntui vanhemmistakin mukavalta päästä sukuloimaan. Muutaman rentouttavan päivän päästä ajoimme takaisin viettämään joulua myös toisessa mummulassa mieheni perheen voimin. Välipäivät hujahtivat lähestulkoon siellä, jonka päälle uutta vuotta vaihdettiin ystäväperheen seurassa.

Joko joulureissulla oli niin virkistävä vaikutus tai sitten kyse oli muusta, mutta koen että vuodenvaihde oli itselleni jonkinmoinen taitekohta. Saavuttuamme kotiin huomasin, että olenkin paljon pirteämpi ja hetkittäin pääni pilkistää ulos täältä kuplastakin aivan kuin luonnostaan. Suunta alkaa olla hiljalleen ulospäin ja olo toisenlainen. Olen kokoajan jaksanut ottaa enemmän osaa taas siitä omasta tontistani kodinpyörityksessä ja voi kuinka ihanaa on ollut riehaantua leikkimään ja olemaan poikien kanssa ihan uudella energialla. Tuntuu että voin taas olla enemmän kaikille kaikkea. Niimpä hiljalleen varmasti tämä tietynlainen alkuhuuma, sekä pienoinen alkuhaparointi alkaa jäädä taakse, ja uusi arkisempi vaihe alkaa jolloin arjen päävastuu siirtyy taas pääpainoisesti minulle, mieheni palatessa opiskelujensa pariin. Se tuntuu myös hyvältä. Mutta siitä olen varma, että kaiholla ja lämmöllä tulen muistelemaan näitä elämän ensihetkiä ja tätä ensimmäistä kuukautta. Symbioosia, hitaita päiviä, vastasyntyneen vauvan tuhinaa.. Siinä on aivan omanlaisensa, käsinkosketeltava tunnelma.

Kuitenkin siihen saakka, nautin tästä vielä täysin siemauksin!