Riittävän hyvä.

Viimekuukaudet ovat opettaneet minulle, että riittävän hyvä on paras mahdollinen.

Haluaisin olla se täydellinen äiti, kuten yleensäkin rakastavat äidit maailmassa omille lapsilleen haluavat olla. Täydellinen kaikessa mitä lasteni suhteen toimin, ajattelen, valitsen ja teen. 

Kun vastasyntyneen elämän saa käsivarsilleen, ei siinä ajattele muuta kuin että tuolle pienelle ihmiselle haluan antaa koko elämäni, kaikkeni ja parhaani.

Haluan suojella, rakastaa ja hyväksyä.

Haluan lohduttaa, tukea, rohkaista.

Olla turvallinen syli, rakastava katse ja hellä kosketus.

Haluan varjella ja pitää turvassa, antaa mahdollisimman hyvän lähdön hänen matkalleen.

Haluan viitoittaa tietä ja ohjata sieltä, mistä kaikista vähiten sattuu. 

Kertoa kuinka arvostettu, rakastettu ja kaivattu hän on.

Kuinka ainutlaatuinen, juuri sellaisenaan,

niin täydellinen ja tarkoituksenmukainen.

Puhua elämää ja kauniita sanoja.

Kertoa, kuinka haluan olla aina saatavilla ja kaikessa hänen puolellaan.

Pyyhkiä kyyneleet ja pitää sylissä kun pelottaa.

Ja rakastaa, rakastaa ja rakastaa. 

Niin siinä elämän ihmeellisimmässä hetkessä, kun saa katsella niitä tuoreita ensihetkiä ja uusi elämä on laskettu omille käsivarsille, lasketaan samalla vuosien vastuu. Sellainen äitiydeksi kutsuttu tehtävä ja etuoikeus läpi elämän, joka kirpoaa vasta kuin viimeinen henkäys on henkäisty.

Ei siinä halua kuin onnistua.

..Kuitenkin vihdoin minäkin olen joutunut tulemaan sen kipeän oivalluksen eteen, että vaikka ponnistelisin koko elämäni, niin täydellisyyttä en tässä äitiydessäkään tavoittaisi parhaasta tahdostanikaan huolimatta. On täytynyt tulla sinuiksi sen kanssa, että joskus sanani eivät ole lempeitä, joskus neuvoni vievät harhaan, joskus valitsen säähän sopimattomat ulkovaatteet. Hyväksyn inhimillisyyteni, eli sen, että olen ihminen ja ettei äitiys tee minusta parempaa tai onnistuvampaa, vaikkakin yrittämään se saa enemmän kuin mikään aiemmin. Erehtyväinen, puutteellinen - inhimillinen ihminen olen edelleen ja valitettavasti, mutta josta huolimatta voin tehdä kuitenkin parhaani. Voin tehdä parhaani sen eteen että olisin mahdollisimman hyvä ja mikä helpotus onkaan oivaltaa, että se on enintä mitä voin antaa.

Sana riittävä, tulee helposti kuulluksi negatiivisen sävyn kautta, ikäänkuin korvaan vivahtaisi että kyse on nyt tyytymisestä johonkin vähempään kuin siihen mitä soisi toivoa. Mutta nimenomaan pitäisi ymmärtää että riittävän hyvä ei ole tyytymistä, vaikka se onkin oman pienuuden ja erehtyväisyyden myöntämistä. Ei se ole epäonnistuneiden äitien lohduttelua, vaan rittävän hyvä on todella parasta mitä voimme olla koska täydellisiä emme kukaan ikinä pysty olemaan parhaimmasta halustamme huolimattakaan.
Mutta jos annan sen toiseksi parhaan.

Mutta toisaalta koska sitä ultimateparasta, mikä teoriassa olisi ehkä se paras, emme voi antaa, nouseekin tämä toiseksi paras sille parhaan paikalle pudottaen täydellisen tieltään. Riittävä onkin tätä ajatusta vasten se realistinen paras. Se on se paras mitä voin lapsilleni koskaan olla.
Tekisi mieli sanoa että tähän on tyytyminen, mutta se on juurikin niin väärin ilmaistu kuin olla voi, joten sanonkin, että tämän on hyväksyminen.

Vähän armollisuutta.

Olen kokenut itse tämän äitiyden maailman karun armottomana paikkana.

Äidiksi tultuani oli kuin olisi heti ensimmäiseksi kaadettu kylmä suihku niskaan.

Syyllisyyttä, arvostelua, vertailua..

Sellainen jäinen saavillinen.
Heti sairaalasta lähtien joku vahtii miten kylvetän ja miten vaihdan vaipan. Oliko vesi nyt liian haaleaa vai liian lämpöistä. Laitoinko vaipan liian tiukalle ja valitsinko tarpeeksi lämpöistä päälle. Pian jo kohtaakin niitä ikuisuuskysymyksiä kuten perhepeti, imetys, sormiruoka ja kestovaipat.

On niin monia asioita joita tehdä oikein tai väärin.

 Ei toki ole väärin omistaa mielipiteitä, hyvistä perusteluista puhumattakaan,
mutta saataisiimpa vähän armollisuutta itselle että niille rinnallakulkijoillekin.

Armon näkökulmasta ajateltuna kun focus ei olekaan siinä oikeassa ja värässä, vaan siinä pohjimmaisessa ajatuksessa, että tuo äiti halusi lapsensa parasta.

Lopputulemaa sen suuremmin analysoimatta.

Syyllisyys onkin sellainen kurja kylkiäinen joka äitiyden myötä tulee mukaan samalla reissulla kun vauvaa lähdetään sairaalareissulta hakemaan.

Syyllinen olo siitä etten onnistunut tekemään parasta, olemaan täydellisen hyvä.

Minua se shokeerasi ja yllätti olemassaolollaan. Ravisteli voimakkuudellaan.
Latisti, lannisti ja kalvoi heti ensihetkistä lähtien.

Tunne että parempaan olisi pitänyt pystyä, kun täydellisyys ei taaskaan toteutunut.

Onneksi kuitenkin armon näkökulmasta meidän ei tarvitse tuntea tuota syyllisyyttä. Armolliset ajatukset ovat ymmärtäviä ja onnistumisten mittaamisen sijaan näkevät sinne sydämen tasolle.

 Vihdoin olen saanut tulla sen eteen, että riittävän hyvä on todella se paras mahdollinen.

Tervetuloa syksy.

 Kesä alkaa olla hiljalleen taputeltu ja on aika ottaa vastaan syksyn uudet tuulet.
Jos kesää katsoo taaksepäin, niin voin todeta vaan että olipas siinä rankka rysäys. Rehellinen jos olen, niin suoraan sanottuna tuntuu, että viimeaikoina olen saanut taas pääni pinnalle - on ihanaa haukata taas raitista ilmaa eräänlaisen tunnelin jälkeen, miltä kesä taaksepäinkatsottuna minulle tuntui. Koko kesän koitin olla hirmuisen reipas, olihan meille siunaantunut nyt tyytyväinen ja suhteellisen hyväuninen vauva. Koitin olla valittamatta kenellekkään mistään, minkä takia alkuun ehkä tulinkin huijanneeksi hieman itseänikin siltä, kuinka uupuneeksi oloni päiväpäivältä tunsinkaan. Edelleen, olosuhteiden puolesta meillä on mennyt tämä alkutaival nelihenkisenä perheenä oikein loistavasti, suuremmilta vastoinkäymisiltä on vältytty ja on ollut suorastaan eheyttävää saada kokea tällainen normaali vauva-arki, mutta kyllä vain tämä on ollut siitä huolimatta älyttömän raskasta. Haasteet ovat nyt niin toisenlaiset kahden lapsen kotiäitinä, eikä Eevertin vauvavuodenkaan univelkaa ehditty koskaan kunnolla kuittaamaan ennen uutta kierrosta, joten oman jaksamisenkin raja on tullut ehdottomasti herkemmin vastaan, mitä ehkä kuvittelisin sen toisenlaisessa lähtötilanteessa olevan. Myös pieni ikäero tuo hommaan omat haasteensa, sen kyllä myös huomaan.

..Kesäkuu sujuikin vielä hirmuisella tsempillä, jota koitin jatkaa vielä heinäkuussakin, mutta sitten alkoi ollakin sellaiset merkit ilmassa että parempi oli keksiä tilanteeseen uusia ratkaisua. Kyllä homma ajoittain oli edelleen hyvin hanskassa, mutta väsymys alkoi enenevissä määrin painaa päälle. Mies jäikin sitten elokuussa kotiin meidän kanssa ja kyllä vaan isin läsnäolo heti laannutti esikoisenkin hetkeksi hurjastikin pahentunutta uhmaa ja aivan samantien omakin olo helpotti. Kulunut kuukausi otettiinkin sitten huilaamisen ja yhdessäolon kannalta. Aurinko helli lämmöllään melkein koko miehen loman ajan ja saatiin todella nauttia kesästä ja yhteisestä perheajasta. Teki kyllä nannaa saada nukkua, kun nukutti ja saada apuja arjenpyörityksen kanssa. Kyllähän tämä homma ihan erilailla heti lähtee, kun toinenkin pystyy enemmän olemaan arjessa läsnä ja apuna. Elokuu oli siis sellaista toipumisen ja akkujen lataamisen aikaa koko köörille tulevaa syksyn rutistusta varten. Ihanaa että meistä pidetään huoli, ja tällainen mahdollisuus meille järjestyi tähän kohtaan.

Nyt meille kuuluu oikeasti hyvää ja kokoajan mennään parempaan päin. Nyt ei kuulu hyvää vain siksi, että 'ei ole tullut mitään vastoinkäymisiä ja että vauva-arki toimii', vaan nyt meillä menee kokonaisvaltaisesti hyvin - on jaksamista, Eevert on taas iloinen oma itsensä ja tuntuu että pärjään hänenkin kanssaan paremmin. Paljon sain tämän huilaamisen jälkeen uutta iloa ja intoa tähän kotiäitiyteenkin. Ihanaa että jaksan taas nauttia enemmän lasten kanssa touhuilusta ja tästä ainutlaatuisesta elämänvaiheesta kun saan olla heidän kanssaan kotona. Tällä viikolla Laurilla jatkui koulu ja olen ollut ihan eri fiiliksellä, kuin heinäkuussa. Toki paremman jaksamisen lisäksi tilanteeseen vaikuttaa sekin, että meillä on nyt hirmuisesti enemmän aktiviteetteja päivissä kuin kesällä, jolloin väki oli lomilla ja päivät kuluivat autotta omissa kotinurkissa kyhjöttäessä. Tällä viikolla alkoi meillä muskari ja pari muutakin kerhoa, myös leikkipuistot ovat taas täynnä porukkaa. Eevert aloitti kaikenlisäksi oman kerhon kerran viikossa, aivan ihana pieni poikavaltainen kerhoryhmä. Hän on ollut aivan tohkeissaan uusista kavereista, selvästi nimittäin hänkin alkaa kaipaamaan yhä enemmän seuraa ja tekemistä päiviin. Kerhopäivä tuo toki itsellenikin yhden rennon aamupäivän ja tervetuleen huilihetken keskelle viikkoa. Kaikenkaikkiaan, aivan uudella innolla ja ilolla suunnataan kohti syksyä!

Kotiäitiyttä olen miettinyt tässä kuluneiden kuukausien mittaan. Tähän saakka koen kotiäitiyden olleen minulle hyvin helppo ja mieluinen valinta. Jostain syystä se on tuntunut todella kivuttomalta ja luonnollisena ratkaisulta itselle, sekä meille. Edelleenkin koen, että haluan olla kotona lasten kanssa pääsääntöisesti mahdollisimman pitkään, mutta kyllä kulunut kesä antoi myös osviittaa siitä, miten raskasta tämä toisinaan aika vähänkin arvostettu puuha on. Raskasta ja sellaista josta ei kovin helposti kukaan kiitoksia tule jakelemaan. Kieltämättä mieleen hiipi ajatuksia siitä miten päiväkotiin laittaminen olisi aika helpottavaa, kun joku toinen suureksi osaksi hoitaisi syömiset, nukuttamiset ja uhmatilanteet. Eikä sekään toki huono vaihtoehto tarvittaessa olisi, mutta siitä huolimatta sydän palaa vielä tälle kotihoidolle ja olen iloinen että taas oon saanu tähän sitä uutta buustia pienen hampaidenpuremisvaiheen jälkeen. Ehkä se menee vähän asiassa kuin asiassa niin että niitä nihkeämpiä aikoja tulee ja menee, niin opintojen, töiden, kuin ylipäätään kaiken suhteen. Mutta se jotenkin itselleni on avartunut, että tämä on oikeasti minun tahdon päätös ja valinta, jonka takana haluan seisoa niin pitkään kuin tämä tuntuu viisaalta päätökseltä. Viisaalta tarkoitan sitä, että jos nyt oma mieli radikaalisti muuttuu, tai jaksaminen tulee oikeasti vastaan, niin sitten toki päivähoito tulee ajankohtaiseksi, eikä vain periaatteesta sitkutella menemään kotiäitinä.
Välillä vain tuntuu siltä, että tohtiiko sitä ääneen sanoakaan, että toisinaan väsyttää tai että ei tämä itselle mikään helpoin valinta loppujenlopuksi ole, tai että välillä nappaisi jatkaa koulua ja painella töihinkin, tuulettua tästä lapsiarjesta? Toki niidenkin aika on sitten taas jossain kohtaa ajallaan.
Nyt kuitenkin on lasten aika.

..Mutta kuten ystävällenikin totesin ja edellisessä postauksessa valotin, olen nyt niin "out of my comfortzone", että ei tätä edes voi sanoin kuvailla. Siitä huolimatta nautin tästä ajasta aivan älyttömästi, vaikka välillä mennään tässäkin asiassa sillä tahdolla, eikä tunteella eteenpäin. Pieni aika tämä on kuitenkin omasta elämästä välillä vähän hammasta purrakin. Ja kyllä minä nyt sellaisistakin suhteellisen ajoittaisista ajatuksista huolimatta yhtä suurinta unelmaani elän. Enemmän tästä nautin, kun puren sitä hammasta. Enemmän tästä saan takaisin, kuin mitä annan. Aina hyvinä hetkinä sydän pakahtuu ja nään taas sen suuren merkityksen, miksi tätä haluan tehdä. Saan hoitaa ja olla näin tiiviisti läsnä omien lasten elämässä, kotiäitiys on ollut vuosia haaveeni. Ja nyt se toteutuu, nyt ja tässä, siitä olen hirmuisen kiitollinen. Ja kuten edellisessä postauksessa pohdin tuntojani, niin samalla tämä on tosiaan sellainen kasvunpaikka itsellenikin, että hyvää vain tekee.

Ehkä hauan tällä vain olla vähän murtamassa osaltani myös sitä äitimyyttiä, että äidit aina jaksaa, äideillä ei tule ikinä huonoja ajatuksia mieleen ja kotiäitiys on lomailua ja yhtä auvoa.
Kesällä painin paljon kalvavien huonoäiti-fiilisten kourissa, ja kirjoitinkin aiheesta monta postausta, joita en sitten kuitenkaan julkaissut, etten vain anna itsestäni todella huonoa kuvaa äitinä, ettei vaan huonojen ajatusten ääneensanomisesta seuraa sellainen väärä mielikuva että en nauti lapsistani, tai että meillä on jokin hätänä, etten joudu tuntemuksieni keskellä väärään valoon?
Sitten ymmärsin, että nämä negatiiviset tunteet ovat vain tunteita, ne ei onneksi vahingoita ketään, eivätkä ne ole todellisuutta. Tunteita tulee kaikille, eikä äitinä olo tee minusta yli-ihmistä. Haluan siis olla niistäkin rehellinen. Merkitystä on sillä, miten toimin ja valitsen niistä huolimatta.
Huonoa äitiä meistä ei tee se, jos väsyttää tai menee hermo, jos kuitenkin haluamme niistä huolimatta toimia hyvin, oikein ja kaikkien parhaaksi, koska rakastamme.
Eiköhän hyvältä äidille riitä hyvä tahto ja vilpitön pyrkimys lastensa parhaaksi, eikä täydellinen äitiyden suoritus, johon kukaan ei kuitenkaan pysty? Jota tavoittelemalla vaan epäonnistumisen tunteet valtaavat mielen ihan turhaan.
Inhimillisiä ihmisiä äiditkin ovat.
Tavallisia tallaajia.

Näillä fiiliksillä eteenpäin. Koitan pitää lipun korkealla ja mielen nöyränä. Ja onneksi kun katsoo omia lapsiaan, tajuaa kaikkien huonommuudenkin tunteiden keskeltä, että on sitä jotain tehnyt oikeinkin.
Jännittävää ja puhdistavaa julkaista näitä ajatuksia. En vaan jaksa ja halua pitää mitään täydellinenelämä kulisseja yllä.
Täydellinen elämä ei ole kiiltokuva elämää, vaan elämä on ihanaa just näine rosoinene päivineen.
Iloineen, nauruineen itkuineen.
Turhautumisineen ja huippuhetkineen
Niistä väreistä kai se elämän maku loppujenlopuksi tulee.
Eikä mekään kasvateta lapsia täydelliseen maailmaan, ihan hyvä on heidänkin saada elää rehellisen elämän keskellä. Kaiken keskellä voi kuitenkin olla turvassa, kunnioitettu ja rakastettu.
Siitä me ainakin meidän perheessä pidetään kiinni.

Joku joskus sanoi, että tärkeintä ei ole se miten selviytyy myrskystä, vaan sen, miten tanssitaan sateessa. Sadetta tulee jokatapauksessa, toisinaan paistaa aurinko. Mutta se sadekin lopulta tekee hyvää, ilman sitä aurinko ei voi koskaan tuoda esiin sitä loistoa, minkä sade ravitsee.

Tanssitaan sateessa, nautitaan elämästä, eletään avoimesti omaa elämää niin muidenkaan ei tarvitse kokea paineita omastaan!

Kasvupaikalla.

 En voi lakata korostamasta sitä, miten hyvää tämä kotiäitiys ja lastensaaminen on juuri minulle tehnyt. Monesti ihmisenä kasvun huomaa jälkeenpäin tarkastelemalla, mutta tämän kasvun tunnen sen tapahtumishetkellä, niin kovasti nyt on hiottu niitä omia kulmia, etten voi olla tuntematta sitä nahoissani. Vaikka tämä hiomavaihe ei tunnukkaan kovin mukavalta, olen kuitenkin siitä iloinen ja kiitollinen - tämä tekee hyvää. Elän parhaillani juuri sitä aikaa kun kasvan ihmisenä väkisinkin ja huimaa vauhtia, vaihtoehtoja ei ole. Tämä tavallisen tiukkatahtinen pikkulapsiperhearki kyllä näyttää auttamatta sen, mitä kaikkien omien kulissien kiilotusten alla on ja mistä kohtaa löytyisi vielä hiottavaa. Tässä on kasvumahdollisuus, ja otan sen vastaan - toivoa sopii että olen tämän pyrähdyksen jälkeen rahtusen ihmisenä inhimillisempi, epäitsekkäämpi ja viisaampi.
Tai niin ainakin kovasti itseäni tsemppaan.

Aikaisemmin elämässäni olen voinut pysytellä visusti omalla mukavusvyöhykkeelläni vältellen mieleni mukaan tilanteita joissa joudun siltä pois. Olen voinut elää pitkälti aika itsekästäkin elämää, jossa lähtökohta on ollut oman itseni ympärillä. Olen elänyt suhteellisen mukavassa minä elämässä, jossa mietin suurimmaksi osaksi sitä mitä itse haluan, viitsin ja jaksan, sekä miten kunakin päivänä haluan itseäni viihdyttää. Sellaista elämää, mitä oli ennen lapsia helppo elää. Nyt on kuitenkin toiset sävelet, väkisinkin on ajateltava muita ennen itseäni, vaikka kyllähän minä aiemminkin olen muitakin ajatellut, mutta en tässä mittakaavassa. Parisuhteen myötä oma itsekkyys koki ensimmäisen suuren kolauksensa, kun ihan uudellatapaa oppi tekemään kompromisseja ja laittamaan toisen itsensä edelle, mutta nyt suorastaan elän muita varten. Elän taaperolle joka tarvitsee jokahetkisen huomioni, ja vauvalle joka kirjaimellisesti tarvitsee minua elääkseen. Nyt minulla onkin aina kaksi pientä syytä, joiden ansioista joudun astumaan hyvinkin usein omasta lämpöisen suloisesta mukavuudenhalustani pois ja opettelella toimimaan tuolla vieraalla maaperällä, jolla en ole omimmillani. En nimittäin ole omalla mukavuusvyöhykkeelläni väsyneenä, enkä uhmaikäisen kiukun keskellä, tai keskellä siirtymävaiheiden turhautumista, tai jo kaksituntia kestänyttä lapsen nukutustaistelua. En todellakaan.
Tällaiset tilanteet eivät suinkaan tuo esiin omia hyviä puoliani, päinvastoin. Eteeni on avartunut auttamatta ihan uusia ulottuvuuksia omasta itsestänikin. En ole koskaan tiennyt kuinka kärsimätön tai kärttyinen voin olla, tai kuinka typerästi tulen joskus käyttäytyneeksi kun pinna väsyneenä palaa. Minunhan piti aina esimerkilläni lapsilleni näytää kuinka asiat selvitetään keskustelemalla. Minunhan piti olla se äiti, joka ei koskaan menetä hermojaan. Joskus suorastaan ihmettelen itsekin ulkopuolisena omaa käytöstäni, tällainenko minä olenkin? Miten ei vaadita kuin huono yö edellisten jatkeeksi ja rasittava aamuhärdelli kotona niin jo helposti syöksen sanoja inhottavaan sävyyn ympärilleni, silkkaa ärtymystäni vaikka en tahtoisi.
Miten heikko sitä onkaan ihminen.

Luin jokin aika sitten artikkelin siitä, miten "kaikki tämä johtuu univajeesta".
Artikkelissa kerrottiin, miten jatkuva ja syvä univaje vaikuttaa ihmiseen, onhan unettomuutta käytetty yhtenä pahimmista kidutusmenetelmistäkin. Ja siltä se kieltämättä esikoisen vauvavuonna tuntuikin. Kuukausia jatkuvaa, läpiyön kestävää, alle tunninvälein unesta herättämistä ja öisin valvoskelua voisi kuvailla jo ihmisen kiduttamisena. Se on jotain aivan epäinhimillistä ja siinä alkaa olla oma terve järkikin sekoamisen partaalla. Oli valvominen noin rajua, tai sitten inhimillisempää kuten nyt, niin lapsiperheissä monet haasteet johtuvat artikkelin mukaan loppuviimeksi univajeesta, siitä kuitenkin aina lapsiperheissä kärsitään. Siellä missä on vauva tai pieniä lapsia, niin siellä on väsymystä. Itse myös kyllä allekirjoitan tämän.
Väsymys ei ole tekosyy, mutta se on lohduttava selitys monelle asialle.
Väsyneenä ihminen näkee helpommin asioiden negatiivisen puolen ja monet pienet mäennyppylät tuntuvat Mount Everesteiltä. Kumma miten olemassaoleva hyväkin hälvenee ympäriltä juuri niinä väsyneimpinä päivinä ja omiin silmiin jää jäljelle rasittava uhmaikä, liian vähän omaa aikaa ja vaikea arki. Hienosti mietityt kasvatusstategiatkin joutuvat koetukselle juuri niinä sumuisimpina hetkinä, kun ei jaksa olla johdonmukainen ja järkevä. Kun päässä ei liiku juuri mitään järkevämpää kuin se että miten makaronilaatikkoa tehdään. Koska kyllähän sitä pirteänä jaksaa venyttää pinnaa ja ottaa vastaan kaksivuotiaan ikään kuuluvaa uhmaa ja kyllä hyvinnukkuneena selätän minäkin mallikkaasti arjen kiemurat. Itseasiassa pirteänä koen olevani jopa aika hyvä äiti. Mutta rasittuneena ja univajeessa - kaikki ei olekaan enää niin simppeliä. Kuten olen viimeaikoina saanut huomata. Sitä löytää yhtäkkiä itsestään aivan uusia puolia. Eikä niin kovin erinomaisia.

..Väsyneenä kuppi vain kaatuu helpommin ja oman pinnan kanssa on jatkuvasti enemmän tai vähemän nuorallatanssimista. Univaje ja väsymys todella oikeasti vaikuttavat ihmiseen, mikä puolestaan tuo elämämme roskat näkyviin, sekä itsessä, että siinä toisessa, kun ei pysty hyvästä tahdostakaan huolimatta siihen parhaimpaansa. Sitä ei tarvitse säikähtää, vaikka hurjaa se tavallaan onkin - nähdä sitä myöten ne omat pimeät kulmansa. Mutta sen loskan, minkä väsymys ja univaje tuovat esille, voi ottaa myös mahdollisuutena. On tärkeää tiedostaa, että moni asia johtuu väsymyksestä ja siten ymmärtää olla armollinen itselleen ja ympärilläolijoilleen - en reagoisi ja tuntisi näin, ellen olisi näin väsynyt, mutta toisaalta on hyvä edes väsymyksen kautta, välillä oikeasti kohdata se huonoin versio omasta itsestä. Nähdä, mitä sieltä pinnan alta oikein löytyykään, kun vedetään sopivan tiukille. Tähän arkeen sisältyy siis myös siksi suuri mahdollisuus muutokseen, kun joutuu painimaan sen huonomman versionsa kanssa. Joten samaan aikaan tässä, kun me kasvatamme omia lapsiamme, kasvatetaan meitäkin ihmisinä. Tässä saadaan itsekin opetella tätä elämää yhdessä omien lapsien kasvun tahtiin, opetella olemaan kärsivällisempiä, lempeämpiä ja lunkimpia, tämän hieman vaikeakulkuisemmankin maaston keskellä. Hyvinä päivinä, helpossa maastossa, homma luonnistuu, mutta kun lisätään joukkoon pari lasta, työssä ja koulussa käyvä mies, huonot yöunet ja enemmän tai vähemmän rasittunut kotiäiti homma ei olekaan enää mikään läpihuutojuttu. Maasto onkin ykskaks muuttunut tasaisesta alangosta vuorellakiipeämiseksi.

Näitä ajatuksia vasten, olenkin siis ottanut mahdollisuutena tämän kaikessa haastavuudessaan ja ihanuudessaan olevan elämänvaiheen, sisältäen nekin hetket kun oma sietokyky alkaa olemaan koetuksella ja oma mukavuudenhalu pistää vastaan.
Sen sijaan, että tekisi sisäisesti mieli pikaistuksissaan paiskata ovi kiinni ja karata hetkeksi kiertoradalle omaa elämää, päätänkin kasailla ja laskea kymmeneen. Päätän ottaa tilanteen oman kasvunpaikan kannalta, vetää henkeä ja kasvaa. Valita reagoida lempeästi ja kärsivällisesti ihanan lapseni ikäänkuuluvaan ja uhmakkaaseen ilmaisuun vaatteiden pukemisesta tai keskeyttää oma askare taas jo sadannenkerran - vaikka sisällä kiehuttaa.
Se ei tule minulta aina luonnostaan, mutta haluan muuttua ja haluan kasvaa.
En aina onnistu, mutta kokoajan minä kyllä yritän.
Ja uskon, että joka kerran kun valitsen toimia toisin, olen askeleen lähempänä kärsivällisempää, epäitsekkäämpää ja parempaa minua.
Joka kerta on ainakin kolaus omalle itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle.

Ja miten se onkin niin, että ihmisen ei kyllä tarvitse yhtään yrittää olla omanapainen, se tulee kuin luonnostaan, toisin kuin epäitsekkyys, joka tulee ihmisestä vasta valinnan kautta?
Joku osa kun meissä niin kovasti haluaisi ajatella asiat aina meidän omasta näkökulmastamme ja mukavuudestamme käsin. Minä haluan nukkua, minä haluan nyt juoda kahvini rauhassa, minua ei nyt huvita, minäminä..
Kuitenkin voimme valita toisin. Voimme valita tehdä yhä uudelleen sitä, mikä ei aina itselle niin mieluisinta olisikaan, ottaa härkää sarvisa kiinni ja kasvaa. Äitiys saa minut tekemään näin paljon enemmän kuin mikään aiemmin, koska haluan ajatella omia lapsia ennen kaikkea. Äitinä on pakko olla epäitsekäs. Ja vaikka nautin tästä elämänvaiheesta täysin siemauksin ja rakastamme meidän lapsia enemmän kuin mitään, tulee tässä touhussa mukana se kolikon toinen kääntöpuoli.
Ne yövalvomiset, koliikit, uhmaiät sun muut.
Tämä elämäntilanne haastaa minua paljon enemmän kuin mikään aiemmin - näinä vuosina karistetaan hetkeksi oma mukavuus kyllä harteilta ihan huolella.
Paljon useammin nykyään tulee eteeni tilanne, jossa havahdun siihen että tässä on paikkani valita ja kasvaa. Paikkani valita olla kärsivällinen tai epäitsekäs. Paikkani luopua omasta keskeytyksettömästä hetkestä, paikkani lukea sama tylsä kirja viisi kertaa peräkkäin lapseni pyynnöstä, paikkani revetä kahtaalle samaan aikaan, paikkani kirjoittaa blogitekstini niin että tulee ehkä parisataa keskeytystä, paikkani juoda aamukahvi kylmänä. Tässä on minun paikkani ymmärtää kaksivuotiaani tunnemaailmaa ja oman ärtymyksen sijaan nähdä huutokieriskelevässä lapsessa vai ne pienen varttuvan pojan yli äyräidensä pursuava tunteet, joita toinen ei ilman apuani osaa hallita. Siinä on minun paikkani. Paikkani olla läsnä, ymmärtää, rakastaa ja lohduttaa - nähdä rakkaani kenkkuavan käytöksen taakse. Tässä on paikkani oman turhautumisenikin sijaan nähdä etuoikeutena se, että nelikuiseni tarvitsee minua ja läsnäoloani öisinkin ja uhmaikäiseni empatiaa, sekä lempeyttäni kriisiensä keskellä. Siitäkin huolimatta, että omat tunteet pinnanalla välistä kiehuisivatkin, tämä on tärkeä ja ainutlaatuinen paikkani.

Tämä suloinen elämämme härdelli on minun etuoikeuteni ja samalla oma kasvumahdollisuuteni.
Aina ei ole helppoa tällä pelikentällä, mutta minä haluan kasvaa.
Haluan ajatella tässä maailmassa muutakin kuin omaa napaa, laajemmassakin mittakaavassa. Oma perhe ja sen palveleminen on varmasti hyvä tapa aloittaa. Haluan oppia oikeasti elämään oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja olemaan mahdollisimman hyvä vaimo, äiti ja ystävä. Haluan antaa kaikkeni lapsilleni, jotka tarvitsevat minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ja niinkuin on meidän päivä, niin on meidän voimakin, onneksi ei itse tätä kaikkea tarvitse puristaa.
Joten, tässä minä päivä kerrallaan opettelen, opettelen tätä elämää yhtälailla lasteni rinnalla.
Kasvupaikalla itsekukin.