perjantai 25. marraskuuta 2016

Väsyneen odottajan fiilikset.

Toisiksi viimeinen viikko ennen laskettua on pyörähtänyt käyntiin - loppu häämöttää aivan nurkan takana ja marraskuusta alkaa päivät käymään hyvin väliin. Tätä on vaikea sisäistää vaikka ei tässä muuta tehdäkään, kun odoteta tulevaa. Ehkä sitä on odotettu niin kovasti ja hartaudella, että on vaikea ymmärtää, että kohta ei enää odoteta? Olenko muka oikeasti jo valmis että elämämme mullistuu noh, suunnilleen täysin?

Yhä hurjemmaksi kuitenkin tämä oma henkilökohtainen rutistus näin päivä päivältä käy, nimittäin enää unta ei riitä kuin tuskin muutaman pätkittäisen ja onnettoman tunnin yössä, eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään enää päivälläkään. Jo kuukausien kestänyttä unettomuutta vasten entisestään niukentuva ja olematon unisaldo on saanut lopulta jaksamiseni tieni päähän. Myönnettävä on. Virkeä olo tuntuu vain vitsiltä. Jossain määrin hyvin tässä on kyllä pärjäilty kulunut syksy sen ansiosta että silmissäni suorastaan sankarillinen mieheni on alttiisti mahdollistanut kotiinjäämisellään mahdollisuuteni nukkua päiväsaikaan näitä öisiä valvottuja tunteja pois. Kuitenkin tässä vaiheessa kroppani vetelee ilmeisesti aivan viimeisiään ja ei enää nukahda edes päiväsaikaan, vaikka väsymys öiden jäljiltä onkin päätähuimaava ja oksettava. Olen sitkutellut tänne varmoille viikoille, vaihtoehtojen ollessa aiemmin olemattomat tilanteen helpottamiseksi, sillä kaikki tehtävissä oleva on asian hyväksi kyllä tehty. Nyt kuitenkin olen maratoonini juossut ja oman maaliviivani ylittänyt kantaen vauvan mahassani tänne saakka - ja sen tuntee myös kehonikin, joka on aivan hapoilla ja kaikkensa antanut tämän raskauden loppurutistuksesta. Eräs ystäväni totesi tämän neidin olevan eräänlainen työvoitto meidän perheelle, ja siltä se kieltämättä tuntuukin. Viikkoja on kasassa 38+3 ja tämä taitaa olla aikalailla paras mihin sisulla olen pystynyt rutistamaan. Enempää ei näillä lähtökohdilla jaksa. Tsempin tiristämisestäkään ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa kun oma kroppa sanoo kaput ja tankki on tyhjä.

..Uupumuksesta purkautuneiden, itkuisten ja entisestään unettomien viimepäivien takia istuin eilen äitipolin päivystyksessä odottaen aikaa lääkärille. Samana päivänä aiemmin neuvolan täti, sekä synnytyspäivystyksen kätilö ihanan ymmärtäväisinä tuumasivat että kyllä tämä nukkumattomuuden kierre pitää saada katkaistua ja olisi syytä kartoittaa, mitä viisasta tilanteen hyväksi nyt olisi tehtävissä. Siispä käyntiä lääkäriin, jossa annettiin aika ensiviikolle käynnistyskontrolliin ja mikäli tilanne on ensiviikolla ennallaan, paras ratkaisu on luultavasti alkaa vauhdittamaan vauvantuloa, enempää viikkoja ei tarvitse puskea läpi väkisin voimilla joita ei ole, mikäli synnytys vielä viivyttelee itseään.

Hieman ristiriitaisin, vaikkakin hurjan helpottunein fiiliksin tästä lopputulemasta olen. Äärettömän helpottavalta tuntuu tieto, että eräänlainen takaraja on olemassa, kuitenkaan käynnistys ei ole se mitä synnytykseltä toivon. Suorastaan se tuntuisi todella pelottavan vastenmieliseltä vaihtoehdolta, koska esikoisen käynnistyskokemukset eivät olleet kovin huikeat - kohtutulehdus äidille, ja hengenvaarallinen verenmyrkytys vauvalle. Muutoinkin ajattelen, että aina parempi että vauva saisi tulla maailmaan omalla aikataulullaan, sitten kun on siihen valmis. Jonkin verran sulattelemista on myös itsessään siinä, jos vauvan syntymä ei menekään sen käsikirjoituksen mukaan, johon mielessäni olen kuukausia valmistautunut. Lapsivesien tai kipeiden supistusten jännittävää odottelua kotona ei välttämättä tulisikaan, lääkkeettömästä kivunlievityksestä luultavasti puhumattakaan.

Kuitenkin on tärkeintä ajatella mikä on tämän valitettavan tilanteen paras etu. Ikäänkuin valittava kahdesta vaihtoehdosta huonompi, ellei neiti nyt ihmeesti ymmärrä lähteä syntymään hyvällä vauhdilla. Mahdollistahan sekin. Muutoin täytyy vain nostaa kädet ilmaan ja luottaa siihen, että ensiviikolla päädytään viisaaseen ja parhaaseen ratkaisuun, eikä asia ole lopulta omassa kädessäni. On sopeuduttava siihen, että kaikesta huolimatta tämä lapsi syntyy juuri oikealla ajallaan ja tavallaan, joko itsekseen tai sitten hieman vauhditettuna.

Vaikealta ja osittain hämmentävältä tilanteessa on tuntunut se, että tämä unettomuus ja siitä johtuva väsymys on kuitenkin lopulta oma subjektiivinen kokemukseni. Lopulta vain minä voin itse kertoa kuinka väsynyt olen ja miten tässä kohtaa pärjään, eikä sitä kukaan ulkopuolelta voi tuntea puolestani vaikka realiteettien valossa näkisikin tilanteen surkeuden. Tästä johtuen olenkin loppuajan painiskellut ajatuksin että tässä nyt vain pitäisi tsempata ja sitkutella mukisematta aina niin pitkälle kuin synnytys lopulta starttaa. Että on heikkoutta käyttää 'oikopolkua' tai luovuttaa ja tuntea ettei enää jaksaisi metriäkään, kun enää maksimissaan viikoista kuitenkin kyse. Kuka haluaisi olla heikko tai luovuttaja? Helpompaa olisikin tilanne, jossa olisi joku fyysisesti ilmeisempi vaiva, vaikka jalka poikki jolloin on kaikille ilmiselvää, että reippaudella se ei parane, vaan se täytyy hoitaa. Ettei ole luovuttamista, saati heikkoutta, vaan tilanteen sanelema ehto että matkaa ei pitkälle silloin pötkitä. Samaa koitan ajatella omaankin tilanteeseeni, että nyt ei ole kyse kärsivällisyydestä tai korvien välissä tehtävästä tsemppaamisesta. Reippaudella ei sitkutella eteenpäin jalan ollessa poikki.

Tässä koitan siis kasailla ajatukseni ja hyväksyä tilanteen ja sen, että voi olla että kompromisseja omien toiveiden kanssa nyt joudutaan mahdollisesti tekemään. Toki toivon, rukoilen ja haaveilen, että vauva jouduttaisi tuloaan tai saisin ihmeesti nukuttua öisin niin että olisi mahdollista odotella vielä synnytyksen käynnistymistä itsestään - tai sitten olosuhteet sanelevat ehdot ja päädytään vauhdittamaan hänet tähän maailmaan. Ja sekin on sitten hyvä niin. Jokatapauksessa, aion luottaa siihen, että asiat menevät niinkuin kuuluu ja on parasta. Ja lopputuloshan siinä sylissä on se tärkein, onko sillä lopulta niin suurta painoarvoa miten siihen tilanteeseen päädytään, vaikka jos saisin valita, tietysti toivoisin että koko tätä unettomuusongelmaan ei olisi, raskaus olisi ihanaa ja autuasta ja synnytykselläkään ei olisi mikään sen kummempi hoppu.



Mutta asian valoisista puolista, nyt eletään viimehetkiä ja kohta meidän maailma mullistuu täysin uudella pienellä ihmeellä. Kyllä häntä jo rakastetaan ja odotetaan. Ihmeellistä että meidän ensikohtaaminen on aivan hetkenä minä hyvänsä, sitä iloa mikään odotusajan koukero ei meiltä ole mihinkään vienyt. Aivan mielettömän innoissamme odotamme perheemme tätä neitokaista ja kaikenlaisista loppuodotuksen haasteista huolimatta sydämessä on edelleen vahva ja tyyni luottamus siitä, että näin tämän kuuluu mennä. Sitä en ole hetkeäkään sydämessäni epäillyt. Juuri tämän pienen ihmisen kuuluu syntyä tähän maailmaan ja juuri tällä aikataululla - joka loppujenlopuksi ei parempi voisi ollakaan. Täytyy sanoa, että tuntuu ihmeelliseltä, miten asiat ovat loksahdelleet kohdilleen myös kaiken käytännön, kuin jotenkin koko kokonaisuudenkin puolesta. Isoimpana tekijänä mieheni mahdollisuus olla vaikea loppuraskaus ja tulevat ensikuukaudet kotona, mikä tuntuu ihan ennaltavalmistellulta sitä vasten että oma vointi on ollut odottamattamme mitä se on nyt ollut.
Todella, todella, odotan, että saamme tämän ihmeellisen taivaan lahjan syliimme ja pääsemme tutustumaan siihen, kuka tämä pieni ihme on. Millainen on tämä Luojan kaunis ja ihmeellinen ajatus, jonka hän on perheeseemme halunnut antaa? Pian pääsemme sitä ihastelemaan!
Ja kun viimesunnuntaina juhlittiin babyshowereita, iloitsin sydämestäni myös siitä että niin moni rakas ja upea ystäväkin odottaa tätä pientä tähän maailmaan. Tänne on hyvä tulla, kun iloitaan ja odotetaan olemassaolosta ennenkuin tänne on vielä syntynytkään!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Joka päivä lähemmäs.

 Yhdeksän kuukautta odotusta alkaa olla takanapäin ja kaikki uusi aivan nurkan takana. Enää on kyse päivistä tai viikoista, joista itse veikkaan kyllä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mitä aiempiin raskauksiin tulee, niin realistina luulen että vauva antaa odotella itseään vielä ihan hyvän tovin. Jokatapauksessa kuitenkin loppusuoralla ollaan ja tehtävä hiljalleen suoritettu. Vauva on valmis ja oltaisiin enemmän kuin myöskin valmiita näkemään, millainen aarre mahani sisällä on kasvanut. Ihan viimeaikoina oma ajatus onkin alkanut kääntyä raskausajasta selkeästi kohti tulevaa synnytystä ja vauva-aikaa, josta johtuen se asiaankuuluva kärsimättömyys on tullut ikäväksi seuralaisekseni. Sitä vain odottaa, milloin aika koittaa. Olisin jo niin kypsä taputtelemaan tämän loppuakohden raskaaksikin käyneen matkan taakseni, ottamaan vastaan synnytystuskat ja vaihtamaan mahan pieneen kääröön sylissäni. Tämä odotus on nyt koettu, rutistukset rutistettu ja nyt olisi vauvan aika! Selvästi tässä on alkanut viimeinen kiri ja sivu on kääntynyt loppulukuun. Maali häämöttää, enkä näe tässä välissä enää mitään. Kaikki on tehtynä, omat valmistautumiset valmiina ja ajatuksissani vauvalla lupa tulla. Enää puuttuu se oleellinen.

..Jokaisessa raskaudessa on kyllä tullut sukellettua aika autuaasti tähän 'viimeisten viikkojen piinaan'. Matelevaan aikaan, jossa sitä enää vain odottaa ja odottaa, käpertyen omiin oloihin ajatuksien ollessa lähinnä vain alkavassa synnytyksessä ja vauvassa. Tämä aika on kyllä ihan omanlaisensa kupla ja viimeinen pakollinen etappi, sitä on jotenkin niin valmiina ja niin kaikkensa antaneen herkillä uuden muutoksen äärellä. Ehkäpä tämän vaiheen tarkoituksena lieneekin valmistaa ottamaan oikeasti vastaan kaikki tuleva - niin tervetulleelta synnytystuskat ja kivut tässäkohtaa alkavat nimittäin tuntua ettei tosikaan. Ja tähän kuplaan olen näemmä jälleen humpsahtanut, hyvin nopeasti ja auttamattomasti, kaiken alkuviikkoisen siivousdraivin ja kodinlaiton jälkeen. Jotenkin oli vain vahva tunne ja tarve, että kaikki pitäisi saada nyt valmiiksi, jotta voin sitten rauhoittua odottamaan. Tälläkertaa tämä onkin tapahtunut aiempia kertoa aiemmin, nopeammin sekä kokonaisvaltaisemmin ja huomaan, että täällä taas ollaan, aivan jo kypsänä ja valmiina. Omassa synnytyskuplassani, omassa henkilökohtaisessa loppukirissäni, hurjaa vauhtia lipumassa kohti seuraavaa vauvavuotta. Se on menoa nyt se!
Kumpa ei tarvitsisi kauaa odotella..

Näin taaksepäin kun katsoo, niin tämä kolmas odotus soljui alkuunsa hirmu luontevasti, vaikka viimeiset kymmenen viikkoa ovatkin sitten laahanneet senkin edestä ja saaneet meidät aika hapoille. Alkuraskaus oli kuitenkin tällä kertaa äärettömän helppo, jolloin sain osakseni vain lievää etovaa oloa parin viikon ajan ja unettomuutta, josta kuitenkin selvisi lasten kanssa päikkäreitä torkkumalla. Pääosin olo oli kutakuinkin normaali, nautimme kesästä ja lomareissuista, sekä innoissamme sisäistimme samalla sitä ihmeellistä uutista, että vielä loppuvuodesta perhe täydentyisi kaipaamallamme puuttuvalla palasella. Äitienpäivänä olimme jo onnitelleet triplamummoja ja loppukeväästä vielä fiilisteltiin kun ultrassa näkyi pieni sykkivä sydän ja odotus eteni toiselle kolmannekselle.

Tätä hyvää vaihetta kestikin melkein koko keskiraskauden, aina sinne loppukesälle saakka, jonka jälkeen merkit alkoivat enteillä, että loppuaika tulisi olemaan aika varmasti toisenlainen - enemmän tai vähemmän hankala. En kuitenkaan olisi arvannut, kuinka hankala se lopulta tulisi olemaan. Vielä heinä-elokuussa, puolenvälin tietämillä olo oli kuitenkin ihan kelpoinen, satunnaisia kolotuksia ja kipuja lukuunottamatta. Samoihin aikoihin rakanneultrassa saimme kuulla odottavamme todennäköisesti tervettä tyttöä. Pikkusisko! Siinä vasta olikin iloista sisäistämistä, sillä olimme jokseenkin aika luontaisesti ajatelleet takapenkkimme olevan kohta täynnä pieniä mainioita poikia.
 
..Alkusyksyyn lähdimme aikamoisella tsempillä, sillä oma vointi antoi viitteitä huonontumisestaan entisestään ja syksy meillä olisi jokatapauksessa aikamoista haipakkaa tiedossa. Muutama viikko menikin paremmin kuin hyvin, mutta sitten omassa voinnissa tapahtui hyvin yllättäen nopea käänne huonompaan, ja pian makasinkin joka toinen päivä sängynpohjalla väsyneenä ja kipuisena, sekä yöt valvoskelevana. Unettomuus alkoi jo tosin puolenvälin jälkeen, mutta sen tuoma väsymys puhkesi vasta täyden arjenpyörityksen iskiessä päälle syksyllä, miehen hoitaessaan omaa tonttiaan opiskelujen ja töiden parissa, minun hoitaessani omaani lasten kanssa kotona. Pian kipeiden supistusten vuoksi makasinkin osastolla vuodelevossa, vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit kankussa. Vielä ei saisi vauva syntyä, joten tahtia olisi hidastettava. Siinä sitten koitettiin kuroa kasaan arjen palasia uuden yllättävän tilanteen keskeltä. Muutama viikko menikin täydessä sumussa, kun oli otettava selviytymisvaihde päälle arjenmyllyn jatkaessa pyörimistään antamatta armoa vallitsevan tilanteen yllättäessä meidät aivan täysin. Siinä kyllä mietti moneen kertaan että miten me tämä loppuodotus selvitään. Onneksi palikat saatiin pienoisen hakemisen jälkeen uuteen järjestykseen ja tilanne seestymään mieheni jäädessä koti-isiksi, jotta saisin tuotua vauvan turvallisilla viikoilla maailmaan, sekä säästettyä vomia voimia nämä loppumetrit, mikä oli äärettömän hyvä ratkaisu.

Tämä viimeinen kolmannes onkin sitämyöten ollut hankala alusta loppuun ja olo on kyllä tälläkin hetkellä hyvin kaikkensa antanut. Ja vaikka luulin jo kokeneeni suhteellisen vaikean loppuraskauden esikoisen kohdalla, täytyy sanoa että tämä veti kyllä vielä pidemmän korren. Toisaalta onhan arjessa ollut älyttömän paljon haastettakin enemmän, nyt kun on kaksi hyvin pientä lasta hoidettavana, eikä mahdollisuutta makoilla sohvan pohjalla silloin kuin tarvitsee. Tietyt asiat rullaavat ja niiden on mentävä eteenpäin, oli oma olo tai takana nukuttu yö minkälainen tahansa. Nyt kuitenkin uskallan vihdoin huokaista, että helpottaa. Ei suinkaan valvomiset, kivut ja fyysinen olo, mutta muuten kaikinpuolin, kun meitä on tässä kotona kaksi ja itsellä on mahdollisuus mennä oman voinnin ehdoilla. Ja vaikka vauva tuo suuren muutoksen tullessaan, uskon kuitenkin hänen syntymänsä tuovan vielä suuremman helpotuksen, sillä sitten en enää ole raskaana. On ihan eri kun omat kivut ja vaivat lakkaavat ja saan oman kehoni itselleni takaisin, sitten pystyn taas ihan erilailla toimimaan täällä meidän arjessa työmäärän lisääntyessäkin.

Tällainen on ollut tämä matka ja lähestyvä synnytys ja vauva-aika alkaa olla nyt hyvin konkreettisena edessäpäin. Aika luottavaisin mielin olen niiden suhteen kokoajan ollutkin, vaikka täytyy myöntää että pieni jännä meinaa myös mieleen hiipiä. Ehkä juurikin tämä hankala loppuraskaus on aavistuksen saanut taas varpailleen. Toisinaan nimittäin huomaan, että esikoisen vaikea ja kaikenlaisten huolien varjostama odotusaika, hankala synnytys, infektio, sekä tehollaoloaika, vauvavuoden valvomisesta, allergioista ja refluksista puhumattakaan, varjostaa taas välillä mieltäni, nyt kun tässä loppuodotuksessa on ollut niin samoja elkeitä. Jotenkin se kaikki on taas tuoreempaa ja konkreettisempaa mielessäni. Ja vaikka kokemukset pikkuveikan kanssa ovatkin tässä välissä kaiken edellämainitun suhteen olleetkin aivan ja totaalisen toisenlaisia, niin silti taustalla edelleen on myös ne ensimmäisellä kerralla koetut vaikeudet. Eivät ne sieltä ole mihinkään kadonneet, eikä niitä saa kokemuksistani pois, vaikka kaiken olen ajat sitten käsitellytkin. Jollain lailla ne siis muistuttavat edelleen olemassaolostaan vähintään sillätavoin ja tällaisessa hetkessä, etten osaa todellakaan suhtautua itsestäänselvästi siihen, että kaikki sujuu hyvin. Olen nähnyt ja kokenut molemmat puolet. Tälläkään kertaa en pysty sulkemaan pois mielestäni mitä kaikkea epätoivottua tässä voisi sattua, kun kerran moni asia on jo omalle kohdalle kolahtanut, mutta toisaalta haluan valita olla edelleen niin luottavainen kuin suinkin. Ja pääosin koenkin oloni levolliseksi ja odotan synnytystä ja kaikkea tulevaa innolla. Onneksi tosiaan synnytys, sairaalassaoloaika ja vauva-vuosi eivät enää varsinaisesti pelota, vaikka aavistuksen on alkanut jännittämäänkin. Viimeksi kaikki kuitenkin meni niin ihanasti ja uskomattoman hyvin. Kumpa sama tapahtuisi uudelleen.

..Varovasti siis fiilistelen mitä kaikkea meillä onkaan edessäpäin, elämän ensihetket ja pieni synnärillä syliin nostettu käärö. Kippuravarpaat ja se vauvan tuoksu.
Ihmettely ja tutustuminen.
Kaikki tämä onni, keskelle loppuvuoden mustaa pimeyttä ja ainutlaatuista tunnelmaa.
Sitä me odotamme kotiimme, vauvaa, pikkusiskoa, taivaan lahjaamme.
Sylissä tuhisevaa hentoa, tuoretta elämää. 
Sitä tässä odotetaan, rakkaudella ja kaikella malttamattomuudella!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Tänne olis nyt hyvä tulla.




Toissailtana nukkumaan mennessä se iski, nimittäin mieletön siivousvimma. Sitä olinkin jo hetken odotellut, vaikkakin pesänrakennusvietin kourissa tässä jo tovi ollaan oltukin. Vaatehuone, vaatekaapit ja varasto ovat olleet jo syksyn mittaan perusteellisessa syynissä, sekä pienet vauvanvaatteet kolmessa koossa odottavat jo pestyinä ja viikattuina siististi omassa kaapissaan käyttäjäänsä. Kaikki hankinnat ovat tehtyinä ja muutoinkin valmistelut valmiina, mutta nyt iski aivan mahdoton tarve puunata kodin jokainen kolo ja nurkka.

Koko yön odotin kärsimättömänä aamua, että pääsisin aloittamaan ja niimpä aamupalan jälkeen olinkin jo jyysäämässä kodinhoitohuoneen kaakeleita. Kodari, kylppäri, sauna ja vessa saivatkin kiillotuksen heti lattiasta kattoon, putsasin kaakelit ja jynssäsin saumat, pyyhin kaikki kaapit, pinnat ja kolot, sekä kävin läpi ja järjestelin kaiken mitä vastaan tuli. Mitä tyydytystä voikaan saada lattiakaivon putsaamisesta tai kattojen pyyhkimisestä! Pyykkikone on myös laulanut kolme päivää putkeen ja pestyinä ovat pian ikkunaverhoista lähtien kaikki ja tiskasimpa lasten kylpylelutkin.
Mieheni tässä on huvittuneena pyöritellyt silmiään lattianrajassa konttaavalle möhömahalle, mutta antanut kuitenkin tämän siivoustsunamin rauhassa tehdä tehtävänsä - kai hän ymmärtää että tämä kuuluu asiaan ja onhan tässä myös suuri hyötyaspektikin, nimittäin näin siistiä meidän kotiin ei tule kuin vain tasan silloin kun talossa on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Kannattaa siis kaiketi ottaa ilo irti ja ihailla miten koti puunaantuu jokaista yksityiskohtaa myöten.

Märkätilojen jälkeen siirryin keittiön pariin, pyyhin ja järjestelin kaikki kaapit ja pinnat, myös jääkaappi, uuni, moccamasteri ja liesituuletin saivat perusteellisen putsauksen niin sisältä että ulkoa. Veimme myös yhden kaatopaikkakuorman, sekä kannoin kirpparille myyntiin kuusi Ikea kassillista tavaraa. Niin raikastavaa hankkiutua kaikesta turhasta eroon. Tämän jälkeen siivosin makuuhuoneet, sekä järjestelin kirjahyllyt, kaapit ja lajittelin kaikki paperipinot. Sitten loppuikin päivästä tunnit kesken ja välillä oli käytävä nukkumassa, mutta aamulla meno jatkui pyykkien silityksellä. En ikinä koske silitysrautaan, mutta nyt oli aivan pakko päästä silittämään, joten hain kaapeista kaikki lakanat ja liinavaatteet, samoin talon kaikki kauluspaidatkin, niimpä ne ovat nyt kaapeissa silpoisina ja siisteissä pinoissa, joita käyn välillä ihailemassa. Lajittelin myös talon kaikki sukat, etsin parittomille parit ja tänään ajattelin käydä läpi lasten lelut, pakastimen, lajitella nuotit ja maalata kenties yhden seinän..
Jospa sitten olisi kaikki mahdollinen tehtynä.

Täytyy sanoa että tehokas kaksipäiväinen on takana, enkä ymmärrä miten nälkää ja väsymystä tuntematta sitä voi tehdä hetkessä melkein kaiken mahdollisen mitä keksiä saattaa. Jäljellä ei ole juuri mitään mitä voisi tehdä ja mikäli odotus venyy tästä vielä viikkotolkulla, niin sitten täytyy kyllä siirtyä johonkin toiseen osoitteeseen jatkamaan!




 ..Kumma mistä järjestyksen ja kontrollin tarpeesta tämäkin odottavan äidin kodinpuunauksen ja kaiken-pitää-olla-valmista - ajatuksen tarve kumpuaa. Mutta lieneehän se luonnollista, uuden elämänvaiheen edessä, raskaana ja synnytyksen lähestyessä sitä varmasti haluaa vaikuttaa siihen, mikä on suinkin mahdollista. On niin paljon kuitenkin asioita joiden kulkuun ei ole voinut, eikä pysty vaikuttamaan, joten ehkä tällätavoin sitä haluaa luoda tunnetta että asiat ovat tarkasti järjestyksessä ja langat omissa hyppysissä. Ja onhan se myös hyödyllistäkin, on mukavaa, että kodissa on siistiä, tavarat omilla paikoillaan ja pakastin täynnä ruokaa, koska tuskimpa seuraavaan vuoteen sitä tulee taaskaan keskityttyä vaatehuoneen laatikkojen sisältöön tai saunan pesuun, vaan vauvaan ja kaikkeen sen tuomaan muutokseen.

Tänään viikkoja on täynnä 37+0 ja täällä odotetaan jo uutta elämää kotiimme, vauva olisi viimein täysiaikainen tänne saapumaan.
Nyt olisi kaikki konkreettinen oikeastaan valmiina ja tänne olisi hyvä tulla.
Vielä ihan viimeiset muutamat jutut haluan kuitenkin tehdä.. ja uskon, että sitten viimein minäkin olen valmis. Ihan oikeasti henkisesti valmis ottamaan tämän pienen nyytin vastaan.
Että tämän höyrypäävaiheen ja siivousdraivin jälkeen hiljalleen laskeudutaan henkisesti sellaiseen seesteiseeen synnytysrauhaan ja käperrytään loppuodotuksen lepoon ja malttamattomuuteen.
Viimeisiä viedään!