tiistai 28. helmikuuta 2017

"Ikimuistoinen" retkisunnuntai


Ehkä tälle voi sitten kymmenen vuoden päästä nauraa, kun lapset ovat jo isoja. Eilen ei vielä kuitenkaan naurattanut. Katastrofia ei voi aina aavistaa. Voi juku.

Sunnuntaina päätimme lähteä yhdessä esikoisen kanssa retkelle järven jäälle. Kaunis auringonpaiste ulkona, hanki kimmeltää, linnut laulaa kevättä - ihana päivä lähteä viettämään spessua laatuaikaa äidin ja pojan kesken. Sisälläkin ollaan nysvätty kipeänä paljon, joten kiva lähteä vähän yhdessä luistelemaan ja olemaan kaikessa rauhassa. Ajattelin, että nappaan Elidan mukaan nukkumaan vaunuihin, koska hän yleensäkin nukkuu vain vaunuissa. Kätevästi siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla - hyvät päiväunet pikkusiskolle ja mukava yhteinen retki oman pojan kanssa.

Leivoimme siinä sitten yhdessä pannaria mukaan, valmisteltiin loputkin eväät ja pakattiin retkireppu, sekä luistimet. Oltiin innoissamme - sunnuntairetkelle ihan kahdestaan. Välillä kurkittiin miten pannari kohoaa uunissa, täpinässä lähtöä odotellen.

Perillä levitämme eväät ja kaakaot viltille aikeissa kiskaista herkkuhetken jälkeen luistimet jalkaan. Pian alkaa kuitenkin vaunuista kuulua voimistuen juuri se mitä siinä tilanteessa haluaa kuulla. Siinä sitten imetän ja hyysään, hyssyttelen ja tyynnyttelen. Aikaa ja paikkaa (sekä lämpömittarin lukemaa) katsomatta maidot tiskiin. Kaikin keinoin koitan rauhoitella hysteerisenä parkuvaa neitiä, auringon kimmeltäessä hangella, pakkasen kipristellessä poskia ja isoveikan odottaessa odottamistaan, koska päästään pitämään kivaa ja jatkamaan retkeä yhdessä. Haikea ajatus äidiltä kahvin puoleen, joka termarissa jäähtyy jäähtymistään..

Pian käy kuitenkin selväksi turhien hyssyttely-yritysten jälkeen, että kotiin on lähdettävä, ei vaihtoehtoja. Ei muuta kuin äkkiä jotain edes naamariin, lennosta eväät takaisin reppuun ja koskemattomat kaakaot menemään. Pikkusisko kirkuu siinä kohtaa jo ihan viimeistä päivää hiestä märkänä, niin että varmasti koko asuinalue on saanut kylpeä konsertissa ja häpeissäni mietin mitä muut minustakin äitinä ajattelevat, kun en saa lastani siinä sitten rauhoittumaan..

Tilanteesta ymmärrettävästi pettyneenä ja sivutetuksi tulleena, yhtyy kymmennen metrin kävelyn jälkeen pian myös esikoinen huutoon rattoisaan. Poika raasu vetää aivan lahjakkaan väsyneet uhmakilarit kaiken harmin purkautuessa kyyneliin. Hän ei jaksa kävellä a s k e l t a k a a n. Itkua ja huutoa, maassa kieriskelyä. Vauva huutaa huutaa huutaa...

Siinä sitten hetken suostuteltuani ja kaikki kauniit keinoni ensin käyttäneenä, mittari alkaa omassakin päässä nykiä väkisin punaisen puolelle. Ja niin huutosakki saa kolmannen jäsenen, itse äidin liittyessä joukkoon, mukavasti muiden sunnuntaiulkoilijoiden todistaessa kyseistä vanhemmuuden tähtihetkeäni. Se kun kaikki vaan eskaloituu eeppiseksi katastrofiksi ja jokainen kiljuu vuorotellen kovempaa.. Äkkiä olisi päästävä rauhoittelemaan hikisenä ja paniikissa jo tovin kirkunut vauva. Itse siinä kohtaa ollessa jo ihan hermona ja silti koittaen pysyä mahdollisimman tyynenä, pitäisi saada vielä yksi älyttömimmällä hetkellä tullut uhmaraivarikin ohitettua - kun poika päättää jäädä kertakaikkiaan paikoilleen ja lahjominenkaan ei auta.

En kykene neuvotteluun. Kiljuvan vauvan nappaan syliini ihan liian vähissä vaatteissa samalla koittaen työntää kädettömänä vaunuja ja saaden suostuteltua maahan parkuvana heittäytynyttä isoveikkaa kävelemään. Ei muuta, kuin soittoa miehelle. En pääse kotia, enkä voi jättää Eevertiä. Matka liikenneympyrältä kotiin tuntuu maratonilta ja ohiajavien autoilijoiden pysäyttäminen apukäsiksi olisi tietysti toinen jäljelle jäävä mahdollisuus.

..Mies saa puhelun kesken suihkun, vaimon äänensävystä ymmärtäen, että vaihtoehdot ovat vähissä. Ei muutakun sankarimme ryntää suihkusta, pukee kipeän pikkuveikan lennosta mukaan ja juoksee puolitoista kilometriä vastaan pulkan kera auttamaan isoveikan kanssa, joka karjuu ja itkee edelleenkään askeltakaan ottamatta. Läpsystä vaihto ja lähden juoksemaan kotiin.

Ei auta, kuin antaa pikkusiskon huutaa edelleen vaunuissa vällyissään kunnes pääsen aivan hiessä juosten kotiin. Raskauskilot painaa, suussa on sahara ja jokainen uusi kirkaisu vaatii nopeampiin askeliin. Tuntuu että sata autoa ja ohikulkijaa toljottaa. Ja mitähän ne naapuritkin ajattelee tästä metakasta. On siinä varmaan näkyä ihmeteltäväksikin ja en voi kuin vain kuvitella, mitä ihanaa mahtavat miettiä kun yksi kirkuu aivan hädissään kopassa, äiti kiitää eteenpäin ihan hermona ja vielä yksi lapsiraasu parkuu perässä.. Ne olivat elämäni pisimmät ja ikuisuudelta tuntuvimmat 45 minuuttia hetkeen. Kotona hysteerisen vauvan rauhoittelu vie vielä toiset samanmoiset.

Ihana ja ikimuistoinen sunnuntaieväsretki yhdessä äidin kanssa. 
Miten meni niinkuin omasta mielestä.. Jokainen äiti voi vain kuvitella miten harmittaa ja kuinka autuas paskamutsifiilis illalle oli taattu. Eväät eteisessä, luistimet pussissa, poika älyttömmän pettynyt ja kaikki pahalalla mielellä koko illan.
Poika raasu, vauva raasu ja äiti raasu, uskaltanen lisätä itseni listaan.

..Toisaalta lapset saatuamme nukkumaan, alkoi jo melkein olla koomista. Viikonlopun korvatulehduksen, kuumeen, murtuneen ranteen ja rikki menneen uuden auton jälkeen ei pysty enää kuin nauramaan sille, minkälaisen loppusilauksen tuo kokonaisuus saikaan. Miehenikään hädintuskin kalsarit sai kiskaistua jalkaan kun lähti hätiin yksi lapsi kainalossa kiikkuen pelastamaan vaimoa pulasta. Voi vauva minkä teit.. Ehkä huomenna tähdet olisivat paremmin kohdillaan, ja saataisiin onnistunut uusinta meidän talviretkelle. Pikkusiskon taidan siksi hetkeksi jättää kuitenkin kotiin nukkumaan isin helliin hoiviin. Illalla saatiin onneksi tilanne ja pahamieli sovittua parhain päin myös isoveikan kanssa, joka kaiken päälle totesi iloisesti, että "äiti, ei se nyt haittaa, pikkusisko vaan tais luulla, että meidän retki oli jo ohi."

maanantai 13. helmikuuta 2017

Millaista oli babyblues?


Kun vihdoin pieni tyttäremme nostettiin talven pimeänä iltana syliini ensikerran, olin kerralla myyty. Sydämessäni läikähti pysyvästi ja koin valtavan rakkauden, sekä syvän kiinnittymisen tuota pientä ihmistä kohtaan, jota haluaisin suojella ja rakastaa kaikella mitä minussa on ikinä antaa. Olimme perheenä valmistautuneet uuteen perheenjäseneen, odottaneet ja unelmoineet hänestä. Pieni pedattu sänky odotti kotona valmiina, suloiset vaatteet viikattuina kaapissa ja koti oli kaikkineen rakkaudella valmisteltu toivottamaan uusi elämä tervetulleeksi ja kertomaan kuinka paljon häntä olimme jo ajatelleet. Osastolla ensihetket olivat eittämättä euforisen ihastelun täyteiset, ihmettelin pientä nenää, sormia ja suppusuuta - pientä täydellistä ihmistä. Kotiin tullessa olo oli syvästi kiitollinen, sekä aika lahjakkaasti onnen pakahduttama. Kaivattu pikkusisko oli vihdoin täällä, me olimme kolmen lapsen ylpeitä ja tuoreita vanhempia ja kaikki jotenkin niin paikoillaan kuin olla saattaa. Vaaleanpunaista vauvakuplaa parhaimmillaan!

Tuli kuitenkin seuraava päivä ja löysin itseni istumasta sohvalta, tuntematta juuri mitään. Sisälläni oli reikä. Tuijotin eteeni ja koitin käsittää mitä oli meneillään. Aivan kuin kaikki ne ihanat tunteet olisivat yön aikana valuneet tuosta suuresta ammottavasta aukosta ulos. Ihan kuin ne jo tullessaan olisivat menneet ja lipuneet jonnekkin ulottumattomiin. Ei niistä ehtinyt tarraamaan, saati niitä tuntemaan. Ne vain vilisivät silmieni edestä ohitseni. Edelleen tullen, mutta samantein sisältäni pois valuen. Olo oli tyhjä, selittämätön ja turta. Vauva tuntui jossain määrin vieraalta nukkuessaan valkoisessa kehdossaan edessäni ja itselläni olo kuin minut olisi juuri siirretty ulkopuoliseksi seuraamaan omaa elämääni. Kokijan sijasta näkijäksi.

Periaatteen tasolla olin siinä istuessani totaalisen vakuuttunut edelleen äidinrakkaudestani ja yhteenkuuluvuudentunteestani pientä nyyttiä kohtaan jonka unta siinä katselin, mutta en vain saanut millään kiinni oikein minkäänlaisesta tuntemisesta. Olo oli hämmentynyt, koska juuri eläessäni elämäni onnellisimpia ja ihmeellisempiä hetkiä, tunsinkin näin suunnatonta apeaa tyhjyyttä. Juuri kun sylissä oli kaikki se mitä oli niin odottanut. Sisälläni mylläävä ristiriita ja puun takaa tulvahtanut epävarmuus purkautui pian kyyneliin.

Itkin siinä sitten syyllisyyttäni ja onttoa oloani, sekä kaikkia sisälläni risteäviä tunteita ja niitä joita kai olisi juuri nyt pitänyt tuntea. Itkin epävarmuuttani pienen vauvan suhteen ja vielä enemän sitä, että kyllähän tässä kolmen lapsen äitinä pitäisi kaikki rutiinisti osata kuin tuosta noin vain. Itkin ikävästä miestäni ja lapsiani kohtaan, huomasin kaipaavani heitä enemmän kuin aikoihin, sekä sitä että en kokenut oloani omaksi itsekseni osaamatta käsittää mitä oli meneillään. Tuntui ristiriitaiselta kun kaikki onnittelivat ja olivat iloisia ja minä en oikein edes tiennyt mitä kaikkea itse tunnen. Itkin myös sitä, jos jollekin tapatuisi joskus jotain pahaa, sekä pahaa maailmaa ylipäätään. Ja sitä, kun keksimmäisen lapsen vaatteita vaihtaessani olin tajunnut, kuinka isoksi hän oli huomaamattani jo kasvanut, sekä sitä miten esikoinen menisi kolmen vuoden päästä eskariin. Itkin koska meillä on niin hienot pojat, koska koti on sotkussa, koska unohdin laittaa kahvinkeittimeen purut, koska vauvan kanssa ei saanut vielä ulkoilla ja koska mitä tässä nyt ylipäätään itken ja miksi mieheni ei ota nyt tosissaan että tässä on nyt jotain todella pahasti vialla, koska olihan kaikki nyt jotenkin tosi kammottavalla tavalla pielessä.

Kummaa, etten siinä hetkessä edes tajunnut huolehtivani, murehtivani ja stressaavani kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jotenkin ristiriitaiset tunteet, kuin yhtälailla kaikenlainen tuntemattomuuskin sai mieleni luulemaan että asiat ovat aivan nurinniskoin ja auttamatta pielessä. Niimpä koitin kaikessa hädässäni saada tolkkua ajatuksistani, vaikka kaikki oli kuitenkin todellisuudessa edelleen oikein hyvin ja kohdillaan. Ajatuksissani kaikki heitti aivan häränpyllyä, vääristäen käsilläolevaa tilannetta, vaikka kokemukseni ja tunteeni tietysti itselleni todellisilta tuntuivatkin. Onneksi mieheni, hyvin lempeän varmaan tapaansa tuumi vuodatukseni päätteeksi kyseessä olevan sen, mistä olimme etukäteen puhuneetkin. En vain itse ollut tuntenut kaiken käsillä olevan elämänmullistuksen keskellä mielialani notkahdusta, vaikka synnytyksen jälkeisestä alavireisyydestä ja hormonimyrskystä olen aiemmillakin kerroilla saanut osani. Niinpä vain tälläkin kertaa babyblues iski olan takaa.

No, tuo apea olo ei suinkaan haihtunut seuraavana yönä, vaan se enemmän ja vähemmän varjosti ja velloi seuraavia viikkojakin. Olin käsittämättömän epävarma ja herkilläni. Ressasin vauvan itkusta ja kuvioon jossainkohtaa ilmaantuneista mahavaivosita. Olin aivan varma että koliikkivuosi uusii ja mietin miten selviämme kolmen pienen lapsen kanssa. Eivät huoleni olleet toki tuulesta temmattuja, mutta koin ne jotenkin paljon totaalisempina, kuin millaisina ne normaalisti olisin ottanut vastaan. En osannut jotenkin rentoutua ja pingotin päivästä toiseen vauvan oireita vahdaten ja googletellen, vaikka jälkeenpäin käsitänkin että ei vauvan itku ollut lähimainkaan samankaltaista kuin esikoisen koliikki-itku aikanaan. Kaikinpuolin kuitenkin mielialani oli alavireinen, enkä tuntenut oloani omaksi itsekseni. Pienet alun kuopat - kyseiset masuitkut, sekä vauvan osastoreissu flunssan takia tuntuivat paljon isommilta vastoinkäymisiltä kuin mitä ne loppuviimeksi olivatkaan.

Pahimmat päivät olivat kuitenkin ehdottomasti ne maidonnousun jälkeiset hormoonihuurun sumuttamat päivät. Onneksi pian siitä kuitenkin alkoivat myös ne ihanat lämpöiset onnentunteetkin muistuttamaan jälleen olemassaolossaan sieltä täältä välistä pilkahdellen. Vaikka kaikenlainen ihmeellinen ressi ja alakulo varjostikin vielä tulevia viikkoja, pikkuhiljaa kuitenkin pystyin taas myös nauttimaan ja iloitsemaan vauvasta. Ensimmäisen kuukauden kuluttua olokin alkoi olemaan parempi ja fiilis selkeämpi. Siinä kohtaa sitä tajusi minkälaisen väsymyksen, hormonitsunamien ja tunteiden ilotulituksen keskeltä sitä oli juuri saanut päänsä ulos.



..Suhteellisen vähän loppuviimeksi mielestäni puhutaan synnytyksen jälkeisestä herkistymisestä lieveilmiöineen, vaikka tottahan toki neuvoloissa äidin fiiliksiä alkuun tiuhaan kyselläänkin. En kuitenkaan liiemmin ole kenenkään kanssa jutellut aiheesta, vaan aika hyvin itsekseni olen ollut asiani kanssa jokaisella rundilla. En silti usko olevani ainoa tai harvinainen laatuani. Ehkäpä ei turhan usein osata edes tunnistaa, mikä kaikki todellisuudessa menisikään babybluesin piikkiin - kuinka iso osa tuoreen äidin tuntemuksista ja reagoinnista juontaakaan juurensa aivan luonnollisesta ja itsestä riippumattomasta asioiden summasta. Toisaalta kenties oma herkkyys, epävarmuus, itkuisuus tai alavireisyys koetaan myös jollain tasolla kielteisenä, vaikka olisikin todellisuudessa aikamoisen yleinen ja äärettömän luonnollinen osa synnyttäneen äidin elämänmullistusta. Ristiriitainen asetelma, uusi vauva ja onneton olo eivät ehkä jotenkin mahdu samaan kuppiin muodostaen edelleen suotta melko vaietun aiheen. Kuitenkin tärkeää olisi mylläävien tuntemusten keskellä avata asiasta suunsa ja ymmärtää näiden ulkopuolisten seikkojen rehellinen vaikutus omaan itseen ja nähdä, etteivät ne kuitenkaan sulje pois sitä omaa onnea jonka uudessa vauvassa on saanut osakseen. Hetken päästä helpottaa ja kyllä se aurinko sieltä pian pilkistää.

Itselläni näiden babyblues viikkojen selättämiseen tarvittiin loppujenlopuksi aika simppeletiä asioita. Lähinnä aika, ystävän kuunteleva olkapää, sekä apukädet arjenpyörityksessä vauhdittivat jo eteenpäin. Oli tärkeää saada tsemppiä ja kuulla läheisten varmalla äänellä kaiken olevan oikein hyvin, vaikken itse aivan joka hetki siitä niin vakuuttunut osannutkaan olla. Oleelliselta tuntui pystyä erottamaan omat tunteet ja murheet asioiden todellisesta tolasta. Eikä onneksi aikaakaan kuin tulikin jo se aamu jolloin aurinko taas paistoikin täydeltä terältään, pursusin uutta raikasta puhtia ja tajusin, että tuo ensiviikkojen ikävä vieras oli livahtanut taas tältä erää pois. Elämä oli taas ihanaa ja kirkasta.

 

lauantai 11. helmikuuta 2017

Alku uuden vauvan kanssa.



Pieni tuumivainen ja aurinkoisen tyytyväinen tyttömme on jo reilut kaksi kuukautta. Vastasyntyneestä nyytistä on ihanasti kuoriutunut tässä ajassa esiin vähän se mainio persoona, jonka olemme joukon jatkoksi saaneet. Enää päivät eivät mene pelkästää syöden, nukkuen ja sylin lämmöstä nauttien, vaan entistä uteliaammin ja skarpimmin täällä jo ihmettellään maailmaa.

Jo alusta saakka huomasimme, että meille vaikuttaisi kotiutuneen tälläkertaa vähän kuin tällainen puolivälin vauva. Nimittäin jos isoveikan kanssa meillä oli refluksin, koliikin, sairastelun ja hänen toki mielettömän ihanan, mutta räiskähtelevan temperamenttinsa summana extreme haastava vauvavuosi valvomisineen, pikkuveikan ollessa äärettömän helppo ja vaivaton vauva, niin uskon että tämä neiti edustaa puolestaan aika hyvin sitä keskiväliä. Välillä on ollut höösäämistä, mutta kuitenkin hyvin perus tyytyväinen tapaus meillä siitä huolimatta on.

Yöunet olivat alussa, noh ei niin hyviä. Myöskään vuorokausirytmiä ei alkuun meinannut löytyä. Kolmen tunnin unipätkistä pääsimme ensiviikkoina nauttimaan vain muutaman kerran ja öisin herätyksiä tuli niin tiuhaan etteivät yhden käden sormet riittäneet laskemaan. Ensimmäisen viikon jälkeen neidillä alkoi olemaan myös masuvaivoja ja itkuisuutta, sekä runsasta nieleskelyä. Tässä kohtaa tietysti esikoisen taustaa vasten ehdimme totisesti säikähtää - samanlaisia haasteita emme todellakaan haluaisi kokea toistamiseen. Onneksi kuitenkin, kun pahin maitotulva alkoi tasaantumaan ja vauvalla syönti helpottamaan, vähenivät kummasti masuvaivatkin. Eivät ne edelleenkään ole kokonaan kadonneet, mutta eivät kuitenkaan liikaa häiritse. Itkeskelevän ja kanniskeltavan vauvan sijaan meillä on nyt lähinnä vain runsaasti ähistelevä ja pyöriskelevä vauva. Onneksi tämäkin vähenemään päin.


Tällä hetkellä meillä menee siis oikein mukavasti. Ensihymyt ja jokellukset valloittavat, masuitkut ovat jääneet ja unipätkätkin ovat pidentyneet paljon alkuun verrattuna. Itseasissa nyt tuntuukin suorastaan siltä että meillä on täällä aikamoisen aurinkoinen ja lunkki tyttö, joka ei liiemmin edes turhasta inahda. Alun pienet kuopat säikäyttivät, mutta näin tyytyväistä vauvaa katsoessani en voi kun lopulta huokaista helpotuksesta, että vältyttiin sen isommilta mutkilta tälläkin kertaa. Jännä miten vielä näin kolmannenkin lapsen kohdalla sitä oli sellainen kammo ja tutina polvissa koliikin suhteen..

Kokoajan on siis meillä vaan helpottanut ja viime viikolla koin myös autuaimman hetkeni kuukausiin. Heräsin aamulla, ensimmäisen kerran koko yönä. Nukuin koko yön putkeen! En voi uskoa todeksi, että onko tämä todella meidän lapsi joka on nukkunut nyt muutaman viimeisimmän yön ihan mielettömän pitkällä unipätkällä. Aikamoinen harppaus tunninvälein herättelijästä tähän pisteeseen. Ja uskallan varovasti hihkua, sillä esikoisen vauvavuoden jälkeen tämä tuntuu vähintäänkin uskomattomalta, ollaan kyllä saatu valvoa meidän lasten kanssa. Jospa siis viimein nallekarkit menisivät tasan, mikäli saataisiin jatkossakin nauttia hyvinnukkuvasta vauvasta!


Olen kyllä aivan sulanut tähän pieneen timanttiimme. Ja niin on myös koko muukin perhe. Isoveikatkin ovat ottaneet pikkusiskonsa kyllä ihan omakseen, silitellen, sylitellen ja pitäen hänestä hyvää huolta. Juurikaan mitään reagointia heidän taholtaan ei ole ollut, lähinnä tuntuu että pikkusiskon syntymä loksautti meidän perheen dynamiikan jotenkin ihanasti kohdilleen - pojat ovat oma yksikkönsä ja sisko on sitten sellainen kaikkien suloinen silmäterä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Pinnalla taas.

 

 Kuun vaihteessa havahduin ihanaan tunteeseen: kaikki on nyt niin hyvin. Pikkusisko on alkanut nukkumaan pidempiä unipätkiä, masuitkut ovat olleet jo hetken ohitse, koliikki ei tullutkaan, uusi arki on alkanut pyöriä ihan mainiosti, vauva hymyilee ja jokeltelee, meillä on tässä kolme aivan ihanaa lasta, mutta ennen kaikkea - minä voin hyvin. Tuntuu ihmeelliseltä. Aivan kuin olisin tupsahtanut jostakin ihmeellisestä kuukausien kestäneestä kuplasta takaisin elämään. Olen taas täällä! Tällä hetkellä puhkun intoa ja energiaa, mistä sitä tulviikaan? Vaunulenkit maistuu, ystävien kanssa jaksaa taas sosialisoitua ja ylipäätän ulkomaailma alkaa taas houkuttelemaan eikä lastenkaan kanssa lähtemiseen kynnys tunnu korkealta. Sohvalla vauvan kanssa pesiminen on saanut riittää, se aika on tältäerää ohi - nyt olen valmis.

Tässä kohtaa tosin, saatuani etäisyyttä pahimpaan, ymmärrän myös astetta paremmin kuinka tiukille loppuraskauteni veti. Syksy oli kyllä äärettömän väsynyt rämpiminen ja olin henkisesti sekä fyysisesti aivan rullalla. Olin todella, todella kovilla. Aivan käsittämättömän väsynyt ja äärilleni pingoitettu. Näen myös nyt, kuinka hapoilla ja taintuneena olin vielä pikkusiskon synnyttyäkin - ensimmäinen kuukausi meni vielä aivan sumussa ja tointuessa. Vaikka vauvan syntymä toikin tullessaan perheeseemme myös seesteisyyden ja helpotuksenkin, olin itse vielä aikamoisen myllerryksen alla ja tarvitsin aikaa.

..Ja johan siinä puolitoista kuukautta sitten menikin. Kotisohvalla. Koin kertakaikkiaan oikein kirjaimellisen lapsivuodeajan, sillä olin kuin liiskattuna sängyn pohjalle muutaman viikon. Toisaalta sain nukkua, toipua, hengähtää, imettää, nauttia vauvasta ja olla vapaa ylimääräisistä vastuista. Todella tarvitsin sitä, en olisi kyennyt suuntaamaan elämään kotiseinien ulkopuolelle, saati vielä isompien kanssa leikkipuistoihin ja kerhoihin. Samalla saimme ihanan tiiviin alun äitinä ja vauvana.

Hiljalleen kuitenkin, voimat ovat nyt palautuneet. Ilokseni huomaan ettei kotisohva ole enää hetkeen tuntunut hyvältä paikalta. Univelkaa riittää varmasti vielä monelle vuodelle, mutta pääasia lieneekin että koen itse olevani taas kiinni elämässä. Itseasiassa, tuntuu virkistäytyneelle ja levänneelle. Aurinko on alkanut paistaa ja kevät tulee, niin meille kaikille kuin jotenkin henkilökohtaisesti itsellenikin tämän sumuvaiheen jälkeen. Ihanaa, kun on saanut toipua omaan tahtiin ja pudistaa pölyt jaloistaan itseään kuunnellen. Asiat ovat siten edenneet omalla painoillaan, ilman pakottamista ja pusertamista liian aikaisin jalkeille. Olenkin aivan äärettömän kiitollinen siitä, että miehelläni oli käytännössä mahdollisuus astua puikkoihin, kun itseni oli astuttava hetkeksi sivummalle. Olen myös pohjattoman kiitollinen miehelleni, joka piti huolta minusta ja otti arjen päävastuun mukisematta kontolleen, sekä siitä, että minun ei tarvinnut liian väsyneenä vauvan synnyttyä ottaa hommaa haltuun, vaan sain aikaa, jota tarvitsin.

 Tällä hetkellä tunnen, että omat voimat ovat balanssissa. Se tuntuu todella hyvältä. Nautin lapsistani ja siitä että kykenen taas heidän kanssaan töhöttää ja touhuta - olla jälleen äiti kaikella potentiaalillani. Koko perhe on saanut todella nauttia tämän pehmeän laskun ja valintamme kantamasta hedelmästä. On ollut todella hedelmällinen päätös pitää perhe etusijalla ja jakaa taakkaa siinä missä suinkin ollaan pystytty, kun meillä nyt tällainen mahdollisuus oli johon tarttua. Voimavarojensa tuollapuolen painiskeleva äiti ei olisi kuitenkaan ollut kenenkään etu, joten me tehtiin tämä yhdessä. Ei voi kun heittää yläfemmat, me selvittiin! Ja tuntuu jotenkin niin, niin ihanalta, nyt kun mieheni hiljalleen palailee oman sorvinsa ääreen, että saan vihdoin oman tonttini ja kotiäidin arkeni takaisin. Olen kaivannutkin sitä jo kovasti ja nyt minulla on tässä on kolme ihanaa lasta joiden kanssa olla. Jotain on viimekerrasta muuttunut, kahdesta on tullut kolme ja kuinka hyvillä mielin tätä tehtävääni taas jatkankaan!





Kuitenkaan liian hätäisesti en tästä kaiken uuden puhdin innoittamana ole halunnut lähteä kaikkialle säntäilemään, vaikka mieleni kovasti niin jo tekisikin. Edelleen mieheni on ollut paljon arjessamme läsnä ja osallisena, kuten olimme etukäteen päättäneet. Ollaan annettu siis edelleen aikaa niin että oikeasti saadaan tarpeeksi hellävarainen lasku uuteen arkeen, ja jottei tässä vaiheessa tulisi käytettyä juuri hyvää vauhtia latautuneita akkuja uudestaan loppuun. Kuitenkaan liian pitkä matka tästä ei sinne toiselle puolelle ole, sen verran rankka rutistus on meillä takana, joten otetaan vielä vähän etumatkaa ja investoidaan tulevaan. Mutta sen mukaan mikä on tuntunut luontevasti hyvälle, olen tässä ottanut hiljalleen jo omalle kontolleni ja tämän kuun aikana sitten siirryn kokonaan ohjaksiin.

..Jännä miten sitä taas loppuraskaudesta alkoi sukeltamaan tähän ihan omaan, sulkeutuneeseen vauvamaailmaansa, jossa ajankulku alkuun hidastui, sitten lähes seisahtui. Päivä eteni kerrallaan ja ajatukset pyörivät kirjaimellisesti oman navan ympärillä. Todella kokonaisvaltaisesti oma mieli ja ajatukset suuntasivat vain vauvaan ja kaikkeen tulevaan muiden taajuuksien hetkellisesti hiljetessä ympäriltä. Keskittyminen käpertyi omaan itseen, sekä uuden elämän tänne tuomiseen. Vauvan synnyttyä aika tuntui puolestaan entistäkin pysähtyneemmältä ja kodin täytti uskomaton autuas levollisuus. Sellainen, jota koetaan vain silloin kuin uusi käärö kannetaan synnäriltä kotiin. Niin elämä eteni hetki kerrallaan, ilman aikaa ja omaan uuteen rytmiinsä.

Täytyy kuitenkin sanoa, vaikka tämä vauvakupla on ollut taas jälleen mykistävän ainutkertaista aikaa elämässämme, täynnä ihania hetkiä ja sydämen pakahduttavia kippuravarpaisia muistoja, olen kuitenkin helpottuneella tavalla innoissani, että se vaihe on nyt jäämässä tältäerää taakse. Se on haikeaa, mutta toisaalta niin tervetullutta. Vaikka kuinka innolla tietysti odotinkin uutta elämänvaiheetta ja toisaalta juurikin tätä ihanaan vauvakuplaan sukeltamista, tuntui jo etukäteen myöskin haikealta tietää, että se tulisi olemaan taas hetkeksi näkemiin. Uusi elämänvaihe tulisi viemään tietyllä tapaa minut, kuin myös focukseni monesta muusta hetkeksi. Kuitenkin, tässä sitä taas ollaan, pinnalla. Pikkusisko on saatu osaksi meidän perhettämme ja äiti taas back in business. Nyt suunnataan innolla kohti kevättä ja uutta vaihetta perheessämme, kolmen lapsen vanhempina ja kotiäitinä.