Puolimatkassa.

Viimekuun keskivaiheilla tuli täyteen raskauden virallinen puoliväli, tämä hommahan alkaa tuntua entistä todellisemmalta, nyt on viikkoja kasassa 23. Kiitollisin mielin saan kyllä olla että ensimmäinen puolisko meni niin käsittämättömän helposti ja vointi oli alusta saakka mitä mainioin.

En voi oikeastaan edes ymmärtää miten vähäoireinen raskaus voi näköjään parhaimmillaan olla.
Tämä kerta onkin siis ollut tähänmennessä ehdottomasti helpoin, vaikka aiemmatkin odotukset ovat puoliväliin saakka sujuneet loppujenlopuksi verrattain hyvin. Jokainen odotus on ollut edellistä oireettomampi ja esikoisen odotus on tähänmennessä vetänyt ehdottomasti sen pisimmän korren vaivojen ja oireiden laadussa, sekä määrässä mitä jo ihan alkuraskauteenkin tulee.

Jos kuitenkin olen aina säästynyt alkujen pahoinvoinneilta ja muilta vaivoilta vähällä, puolenvälin jälkeen aiemmat raskaudet ovat olleet sitten enemmän tai vähemmän hankalia, viimeisen kolmanneksen ollessa kummallakin kerralla jo aikamoinen voimainkoitos ja rutistus - pahaa unettomuutta, supistelua, särkyä, kipuja ja väsymystä.
Myös tässäkin suhteessa ensimmäinen raskaus oli toista ehdottomasti vaativampi, jolloin olin sairaslomalappu kädessä joka viikko. Ja niin vain tälläkin kerralla näitä tuttuja ja ihania raskauden vaivoja, kolotuksia, sekä supistelua on alkanut ilmaantua tämänkin odotuksen ratoksi ja puolenvälin ylittämisen kunniaksi. Vaikka pääosin vointi on vielä kohtalaisen hyvä, varovasti realistina kuitenkin uumoilen ja näistä viimeaikaisista merkeistä enteilen, että samanlainen raskas loppusuora on tälläkinkertaa tulossa.

En siis osaa todellakaan odottaa, että vointi pysyy näin hyvänä jatkossa mistä tähän saakka olen saanut nauttia, vaan tätä menoa tässä ollaan aika kipeitä ja toimintakyky alkaa kunnoll laskea.

..Mutta toki toivotaan, että mahdollisimman vähällä päästäisiin, onhan tässä kuitenkin kaksi ihan pientä hoidettavana, joten parasta olisi pysyä sen verran hyvässä kunnossa että arki toimii. Onneksi mieheni on tässä suurena apuna ja yhdessä kannetaan tämä vastuu. Neljä viimeistä kuukauttakin menee kuitenkin oikeasti todella nopeaa, vaikkei se siltä varmati tule joka hetki tuntumaan.

Vauva tuntuu aika eläväiseltä, ja potkut viikkoihin nähden tosi voimmakkailta ja usein pohdimme, että kuka onkaan se uusi ihana persoona joka meidän perheen jatkoksi saadaan. Isoveikat ovat niin uniikkeja ja ihania tapauksia, että jännityksellä ja ihastuksella arvuutellaan millaisella aarteella tämä porukka vielä täydentyy.

Esikoinen on meillä se, joka tuo meidän perheeseen tällä hetkellä elämän värit, hän on täynnä innokasta ja pursuilevaa elämää ja pikkuveikka puolestaan tuo niin paljon valoa meidän perheen keskeelle omalla seesteisellä ja tyytyväisen iloisella luonteellaan. 

Nämä veljekset ovat kyllä kuin itä ja länsi, vaikka heistä toki myös paljon samaakin löytyy.

Toinen on puuhakas, räiskähtelevä ja eloisa. Innokas osallistuja, joka tuntee ja tahtoo suuresti. 

Ja toinen puolestaan niin hellyyttävän tyyni, hyväntuulinen ja tuumaileva tarkkailija. Aina tasaisen tyytyväinen, vaikkakin tujakalla tahdolla varustettu tapaus.

Mutta kuopus on vielä masun sisäinen salaisuus, kutkuttava arvoitus, ihana taivaan lahja, joka me saadaan sitten joulukuun alussa ensikertaa tavata ja alkaa häneen hiljalleen tutustumaan.
Esikoinenkin odottaa niin innoissaan, hän haluaa aina silittää ja suukottaa masua ja paljon keskustelemme siitä, millaista on kun vauva syntyy sitten suunnilleen kun ensilumi tulee maahan.
Pikkusisar on jo osa meidän perhettä - hänet piirretään kuviin yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa ja häntä siunataan iltarukouksessa. Sydän heltyy.

 Rakenneultra meillä oli myös viimekuussa.
Jännitin tätä ultraa, koska esikoista odottaessa ultrassa selvisi munuaisten rakannepoikkeavuus, jonka takia epäiltiin vakavaa perinnöllistä sairautta jota perheessämme esiintyy. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä vaikka munuaisia syntymän jälkeen ensimmäisen vuoden verran jouduttiinkin seuraamaan monen kuukauden lääkityksen kera, ja täytyy sanoa että tälläkinkerralla ultrahuoneeseen astuminen sai sydämen inhottavasti tykyttämään. Kaikki oli kuitenkin oikein hyvin ja hienosti mallillaan, mikä suuri ilo.
Sukupuolta meidän ei ollut alunperin tarkoitus udella vaan säästää yllätys synnytyssaliin, mutta niin vain kävi että se selvisi ja meidän suurtakin suuremmaksi hämmästykseksi ja ihmetykseksi, meidän perheeseen luvattiin pientä PRINSESSAA.
Tämä on kyllä aivan ihmeellinen, ihana ja uusi asia!
Kahden pojan jälkeen meistä tulee pienen tytön vanhempia.
Vieläkään en meinaa uskoa todeksi ennenkuin nään ja asian ääneensanominenkin tuntuu edelleen hieman epätodelliselta, mutta pieni neiti sieltä hyvin selvin merkein pitäisi olla tulossa.
Ja niin varma kun olin kuitenkin pojasta. Poikaraskaus, poikaoireet, poikamasu, poikaolot..
Olin jotenkin jo niin kuvitellut meidät pitkään poikakatraan vanhempina. Vähän väliä kyllä ihmettelen, että voiko näillä oloilla todella tyttö tulla, kun samoilla oloilla on jo saatu kaksi poikaa. Toisaalta mulla oli pohjimillaan jo aavistus tästä raskauden alussa.
Aivan ihana onni ja iloinen yllätys - pikkuinen prinsessa, oma tytär ja perheen pikkusisko.
Ollaan kyllä aivan onnesta sekaisin ja totutellaan tähän uuteen ihmeelliseen asiaan.
Muutaman vaaleanpunaisen vaateostoksen olen saattanutkin tuon uutisen jälkeen tehdä.
Katsotaan vain nyt pitääkö tämä tyttöuutinen loppuunsaakka kutinsa!