Vähän väsyny bad mom.

Ei oo ehkä menny ihan mallikkaasti nää viimeset viikot tässä, jotenkin menny hetki sellasessa ihmeellisessä rehellisessä räpiköinnissä.

Aamut on startannu laiskasti, piirrettyjä ja aamupalaa myöhässä pojalle, kylmää kahvia omaan nassuun että saatais virtaa tähänki naiseen. Vaipanvaihtoa ja pukemista ja sama hetke päästä uusiks ku kakka tuli tietenki puhtaasee vaippaa ja paaah ku ei millää huvittais. Ite tietty oon laahustanu yöppäri päällä puolille päivin. Pinnaa on kiristäny usein ehkä sata kertaa ennenku on päästy pihalle (siirtymävaiheet <3), mutta jos siis on edes jaksettu ulos raahautua. Useimmiten ei olla ulkoiltu tai lähdetty mihinkään, kun se on ollut nii ison kynnyksen takana pakkautua autoon tarvoinemme ja hurauttaa johonkin ihmisten ilmoille.

Joten menny vähän päivät sillee vasemmalla kädellä aamusta iltaan täällä mökissä kököttäessä. Luvattoman paljon on tullut roikuttua luurin päässä. Vähän on poikaki saanu jaetun huomion liian usein. Äiti on milloin ottanut lepiä, milloin hoitanut asioita jne.. ollut poissaoleva.

Asuntoressi kun on vieny omaa energiaa muualle.

Lauriki on jääny monena päivänä pois luennoilta, että saan nukkua ja saan jeesiä arkeen ja lapsenhoitoon. Taitaa kouluhommia olla rästissä vinopino väsyneen vaimon takia ja kandikin pitäisi palauttaa ensi kuussa. Hups.

Ei oo ihan talokaan ollu tiptop ja tiskipöydällä usein röykkiö muistuttamassa siitä että mamma päätti vähän relata. Hmm.

Ei menny ihan niinku tomerana suunnittelin vuodenvaihteessa. Että aaah kohta starttaa meillä uusi puuhakas arki pojan kanssa ja touhutaan päivät yhtä sun toista mukavaa yhdessä ja täällä häärään energisenä housewifeyna ja ootan lämpimät sämpylät valmiina pöydässä työssäraatavaa miestä kotiin. Puhtaan pyykin tuoksu vaan leijailee talossa ja kaikki on nii autuasta.

Ja kenenkään pinnaa ei kiristä.

..Nooh. Voin kertoa että tää bad mom on ollut mun fiiliksistä päällimmäisiä näinä päivinä.

Se inhottava kalvava tunne, että nyt ei menny putkee. Se lamaannuttava syyllisyys että nyt ois kyllä pitäny pystyä parempaan. Menin sieltä mistä aita on matalin. Kurja olo siitä, että en justii pystynyt tai jaksanut antaa sitä parasta perheelleni mitä oisin halunnu.

Lapsi katto piirrettyjä pari jaksoa vähän liikaa, tai se itkee mummon ja papan perään ku äiti ei tullukkaa rakentaa legoilla. Mies joutu käymään kaupassa töitten päälle, kun ite en päivällä jaksanu käydä.

Ehkä tää olo on tuttuakin tutumpi olo meille äiti-ihmisille..?

Näitä fiiliksiähän on ollu ennenkin näistä äitiyden suorituspaineista, joita muut, ja ennenkaikkea me itse itsellemme asetamme.

 Mää ainakin oon niin sellanen suorittajaluonne, että huomaan että helposti lähen tätä äityttä ja vaimouttakin suorittamaan. Vaadin hirveesti iteltäni ja haluan saada paljon aikaan, rima on omassa päässä asetettu aika korkeille standardeille. Haluisin kai olla täydellinen.

Ja peilaan itseäni sitä peiliä vasten mikä on mun mielikuva äidistä, jonkalainen mä haluan olla.

Aina omasta peilikuvasta ei kato sellanen äiti mua takasin ja kurjat fiilikset on taatut.

Mutta toisaalta. Vähän armoo.

Tää on elämää, että välillä vähän arki ressaa, lapsi nukkuu huonosti tai joku vähän jökittää vastaan.

Tässä mää nytki kirjotan, oman hetken tarpeessa.

Mies siivoo ruokia pois pöydästä ja poika kiipeilee mun jalkojen päällä.

Äippä on täällä blogilandiassa ottamassa vähän irti.

Koti ei oo vimpan päälle ja "muutamat" hommat oottaa tuolla tekijäänsä.

Toki pieni peiliinkatsominen ois paikallaan jos kyse ois välinpitämättömyydestä tai saamattomudesta,

 mutta jos kyse on raskausväsystä, ressistä, hormooneista ja omasta suorittamisesta niin on kyllä täysi lupa relata ilman pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa. Tekee sen päivän parhaan mihin on voimia ja resursseja, ja se on ihan tarpeeksi. Sitten kun on jaksamista enemmän, niin sitä sitten pystyy leipasemaan ne sämpylätkin ja lähtemään pihalle taaperon kanssa leikkimään mahoineen päivineen.

..kun on siis tullut jotenkin oltua vähän huonompien fiilisten kourissa väsyneempinä viimeaikoina, oon lopulta onneks taas havahtunut siihen että mitä mää tässä suoritan.

Ja nyt kuitenkin taas lopulta oon ollu tosi tyynellä ja rauhalisella mielellä kaiken keskellä, kun sain itseni siitä napattua kiinni.

Tajuan ettei mun tarvi asettaa itselleni niin hirveen korkeaa rimaa joka päivä.

Sellasena päivänä siivoon ja meen mahoineni peuhaan sinne pihalle taaperon kanssa, kun jaksan.

Ei niitä kylppärin kaakeleitakaan tarvi justii lähipäivinä pestä tai siivota varastolaatikoita.

(...raskauspesänrakennusvimma<3)

Toisenlaisena päivänä riittää vähempikin.

Armollisuutta vaan meille äidit.

Otetaan olosuhteet huomioon, kun niin helposti otetaan kaikenmoista ressiä lapsista, aktiviteeteista, kodista, sisustuksesta, raskauskiloista ja vaikka mistä !

.. ja muutenkin mitä tulee vaikka meidän asuntoasiaan, jonka takia oon saanu itseni kivasti jo ahistumaan viimeaikoina. Oon kuluttanut kolme viikkoa itkemiseen että mihin me täältä päästään muuttamaan enää ennen vauvan syntymää, isompaa asuntoa kun ei oo vieläkään löytynyt, vaikka niitä tosi paljon ollaan kateltu ja hyvän aikaa.

Oon tehny kriisin ja ottanu ressiä ja alkanu murehtimaan vaikka mistä, vaikka meistä on luvattu pitää huolta. Höpsöä.

Tässä nyt saadaan oppia elämään hetkessä ja levosta käsin, 

vaikka olosuhteet ois välillä enemmän tai vähemmän hankalia ja typeriä meidän mielestä, 

niin silti saa olla rauha ja luottamus sydämensopukoissa että homma on hanskassa.

Ei tartte hötkyillä ja huolehtia.

Se on ihanaa.

..Ja niin vaan meillekkin varmasti järjestyy se asunto aikanaan, voinko murehtimalla siihen muuttamista mitenkää edistää kun meille sopivia ei nyt tuolla vaan oo nyt tarjolla. No en. Nyt ootetaa ja nautitaan ajasta kun vielä asutaan tässä meidän pienessä mökkerössä!

Ja muistetaan olla armollisia itsellemme äiteinä ja nauttia hetkestä!

Asiaa taaperon öistä.

Yöt meillä nukutaan aika vaihtelevasti. En nyt oo kehdannut niistä ehkä valittaa, koska tää ei oo mitään niihin valvomisiin verrattuna mitä ollaan koettu, mutta ehkä mä nyt vähän voisin antaa noottia meidän nukkumisista. Eeverthän herättää nykyään öisin 1-10 kertaa. Useimmiten pari kolme neljä kertaa, mikä on aika nihkeää kun hän on kuitenkin tässä välissä kesällä nukkunut niin mahdottoman hyvinkin, jopa yleensä yöt ihan putkeen. 

Kolmisen kuukautta on taas tuntunu että ois vauva uudestaan tullut taloon. 

Tää kyllä harmittaa, koska meidän tarvis saada Laurin kanssa nukuttua tässä välissä ihan oikeasti vanhoja univelkoja kun nyt tuntuu että uusi väsymyksen aalto alkaa taas kasaantua hurjaa vauhtia niskaan. Eevert muutenkin alkaa olla jo niin iso poika, että ei kyllä ihan noin tiheään kai tarttis enää herätellä kun pieni maitoikänen vauva? 

 Lauri on sitten hoitanut nää yöhyysäämiset ja ravannu äänimerkkien perässä öisin alakertaan.. huonona yönä hän on jäänyt tähän olkkarin sohvalle sitten torkkumaan ja päivystämään alle tunninkin välein tulevia herätyksiä. Käy sääliksi Lauria, joka alttiisti on valmis mua auttamaan, kun mää en oo kyenny näihin valvomisiin. Tälleen raskaana muutenkin saatan valvoskella pitkiä pätkiä öisin kun uni on niin herkässä.

..En nyt sitten tiedä, mikä näihin öihin on syksyn mittaan tullut. Periaatteessa mun päähän on jäänyt kesän jäljiltä ajatus, että Eevert nukkuu hyvin. Niinhän nukkuikin vauvaksi lopulta hyvin, kun lopulta vierotin hänet yösyötöstä ja tehtiin unikoulua aivan järkyttävien ensikuukausien uuvuttamana.

Muttakun nykyäänkin saatan jollekin ääneen sanoa että "hyvin meillä nukutaan", mikä on ihan rehellistä, koska nääki yöt tuntuu niin hyviltä meidän vauvavuoden öihin nähden etten jotenkin "näin pienestä viitti valittaa" tai "tehdä sen isompaa haloota". Kuitenkin totuus on, että ei nää kyllä hyviä ole pitkään aikaan taas nähnytkään. Kaippa tässä kohtaa vois jo vaatia että yöt nukutaan läpeensä, tai max 1-2 herätyksellä? Semmonen käsitys mulla ainakin ois taaperon nukkumisista. En sit tiiä, onko tää joku kehitysvaihe, viikkotolkulla pullottavien ikenien tuotosta vai uusi tottuminen siihen, että herätessä tarvitaan vanhempi viereen silittelemään, jolloin näkisin jonkin sortin unikoulun harkitsemisen arvoisena asiana? Olispa kiva kuulla teidänkin mielipiteitä ja kokemuksia about puolitoistavuotiaan nukkumisista.

Pikkuveli.

Eilen koitti päivä, jota olin odottanut jännityksellä ja innostuksella viikkotolkulla.
Vihdoin oli meillä rakenneultra, jossa saatiin taas tavata meidän pikkuinen.
Mikä tärkeintä, kaikki oli hänellä oikein hyvin, mutta myös meidän epäilyksemme osoittautuivat oikeaksi - meille tulee toinen POIKA.
Eevert saa pikkuveljen. Uhihii, keväällä meillä on veljekset.
Muutaman vuoden päästä oon varmaan se mutsi siellä futiskentän laidalla.

Ultran teki mukava ja kokenut kätilö ja melkein tunnin verran saatiin hyvinkin vilkkaan oloista pienokaistamme katsella.
Hän tuntui niin tutulta, mutta kuitenkin heti niin omanlaiseltaan.
Siellä hän imi peukkua, leikki napanuoralla, potki ja heitti volttia.
Rakas.

Oon ihmetellyt miten mulla on ollut aivan samanlainen, mutta vaan helpompi raskaus kuin Eevertistä.
Ehkä siitä heti kättelyssä mun epäilykseni pikkuveikasta heräsivätkin. Np-ultrassa sitten saatiin nähdä omin silmin, että epäilyksille taitaa olla ihan aihetta ja nyt sitten tässä ultrassa asia vaan varmistui - poikahan se siellä.
On tää vaan ihmeellistä ja ihanaa.
Myöskin vähän hurjaa.
..Saattaahan kahden, luultavasti kahden melko eläväisen pojan äitinä tulla joskus ne omatkin hetkensä.

Oon niin kiitollinen että kaikki oli niin hyvin, ja
luottavaisin mielin aion olla loppuunkin saakka.
Kohta saadaan tavata meidän pienin jäbä ihan oikeasti
ja sitten halitaan ja pussataan hänet läpikotaisin.
<3

Viimeviikolla myös ohitettiin virallinen raskauden puoliväli 20+0. Huomennahan vaihdetaankin viikolle 22.
Toisaalta tuntuu, että oon jo vaikka kuinka pitkällä, toisaalta tajuaa että heiii, tässähän on vielä puolet odotuksesta jäljellä..
Aika on tuntunut hujahtavan ihan älyttömän nopeaa tähän mennessä ja viikkojen vaihtumista on saanut ihan äimänä ihmetellä, mutta vakaasti uskon kuitenkin että kyllä se ajankulkukin alkaa tästä hidastumaan viikkojen karttuessa ja alkaa odotus vielä käymään hyvinkin pitkäksi. Katse kun alkaa yhä enemmän siintämään vauvan syntymässä.
Oon myös ihmetellyt sitä, että miten viilipyttynä oon raskauden suhteen pysynyt koko syksyn. En oo aina ees meinannut tajuta, että masussa kasvaa joku hurjaa vauhtia tähän maailmaan. Luulen kuitenkin että hyvinkin pian alan laskemaan kärsimättömyyksissäni niitä päiviä laskettuunaikaan, kun joulut sun muut on tästä juhlittu pois alta. En nimittäin usko, että oon nyt jotenkin ihmeellisesti maltillisempi odottaja kun mitä Eevertistä olin, vaan kyllä tää johtuu ihan siitä, että elämä ei vaan mitenkään oo ehtinyt pyöriä oman mahan ympärillä määräänsä enempää. Syksyyn on mahtunut niin paljon ajateltavaa, töitä ja taaperoarkea, että sitä on elänyt ihan vaan siinä hetkessä. Vuodenvaihteen jälkeen tilanne alkaakin olla eri, ja katse on varmasti hyvinkin tiivisti kiinni huhtikuussa ja vauvan syntymässä.
Tää ultra oli myös ihana, kun siinä vielä jotenkin konkretisoitui entisestään, että juuri tuo vauva sieltä masusta sitten meille tulee.

Mun vointi on ollut edelleen hyvä, vaikka alkaa raskaus kropassa vähän jo tuntumaankin.
Yövalvomiset on olleet vaihtelevasti raskaita, liian rehkimisen jälkeen helposti supistelee ja masukin toki alkaa jo vähän olla tiellä, joten kumartelu ja Eevertin kanniskelu on ne hankalimmat asiat. Täytyy vaan muistaa kuunnella kroppaansa ja sopeutua tähän pyöreämpään olomuotoon. Kaikenkaikkiaan hyvällä meiningillä mennään, kiitollisena siitä, että kaikki on menny näin hienosti ja masussa on kaikki hyvin. Viimekerralla oli kuitenkin huolta vähän joka käänteessä raskaudenkulusta ja vauvan terveydestä.

Vaavin liikkeet tuntuu ja näkyy ihan reilusti ja hän tuntuukin erittäin eläväiseltä tapaukselta, jos masuatiivisuudesta voi jotakin päätellä. Eevert ainakin oli aktiivinen mahassa, niinkuin on osoittanut olevansa edelleenkin. ..Saa nähä! Tällä näppituntumalla sanoisin että että aikamoinen menijä saadaan perheemme jatkoksi. Ihana sellainen.
<3

Toisen lapsen odotus.

Tässä vaiheessa voin sanoa sen, että toisen lapsen odotus eroaa ensimmäisen odotuksesta monin osin.

Ensimmäisen lapsen odotuksessa ajatukset karkailivat kokoajan vauvaan ja raskauteen, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Raskauden tiedosti oikeestaan kokoajan ja joka sekunti, koska sitä oli aina kaksin kasvavan mahansa kanssa. 

Toisen lapsen kohdalla tilanne on toinen, ajatukset vie suureksi osaksi esikoinen, eikä elämä edes ehdi mitenkään pyöriä niin paljoa oman navan ympärillä kuin se ensimmäistä odottaessa pyöri.

Ja vaikka uuden elämän kantaminen on ehdottomasti aina yhtä ihmeellistä, silti sen on jo kokenut kerran, joten senkään takia sitä ei hötkyile samalla tavalla.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli räpsittyä omasta mahasta kuvia satoja ja tuhansia. Melkein joka päivä sitä kuvasi ja vertasi edellisen päivän otoksiin, josko se masu olisi taas vähän kasvanut ja miltä mä sen kanssa näytänkään.

Nyt sitä jotenkin tietää, että kyllä se masu siitä ajallaan kasvaa ilman sen isompaa hössötystä asian tiimoilta. Tiedän myös että siitä tulee iso, ja tiedän myös miltä vauvamaha mulla näyttää.

Ekalla kerralla sitä oikeestaan toivoi että raskaus näkyisi mahdollisimman nopeaa kaikille, nyt on malttanut erilailla odottaa vauvamasun selkeää näkymistä ja alussa halusinkin alkuturvotukset piilottaa löysillä vaatteilla.

Ekassa raskaudessa olin myös tasan tietoinen mitä milläkin viikolla tapahtuu. Nyt ei ole sellaista samanlaista mielenkiintoa olla ihan joka hetki siitä niin selvillä. Toki luen kiinnostuneena välillä mitä kehitysvaiheita masuvauva on ottanut ja minkä kokoinen pikkuinen on, mutta asiat on kuitenkin vielä niin tuoreessa muistissa että tää toinen raskaus on mennyt paljon enemmän omalla painollaan.

Tiedän nyt myös miltä raskaus tuntuu ja, miltä masun kanssa eläminen tuntuu. Tiedän myös pienen vauvan hipsutuksen ja sen miltä tuntuu kun joku potkii niin ettei saa nukuttua.

Luonnollisesti ekalla kerralla se kaikki jännitti ja näitä asioita odotti tosi paljon, koska ne oli sellaisia joita ei osannut edes kuvitella. Nytkin pienen liikkeet ja potkut ovat olleet ihmeellisiä ja ihania ja niitä kovasti on odottanut ja kaivannut, mutta nekin tuntuu erilailla tutulta ja jopa kotoiselta, että niin, taas siellä on joku joka möyryää.

Ensimmäisen lapsen odotus myös jännitti. Koko raskausaika oli uutta ja jännää, synnytys oli vielä kokematta ja tulevaa vauva-arkeakin oli vaikea käsittää. Sitä otti kaikesta selvää, luki kirjoja ja valmistautui monin tavoin tulevaan uuteen. Kaikki odotukset perustuivat mielikuviin ja muiden kertomaan. Nyt kun sen kaiken on kokenut, asiat eivät luonnollisesti ole niin jännittäviä kuin ekalla kerralla. Toki synnytys jännittää ja on myös vaikea käsittää mitä vauva-arki tulee olemaan alle kaksivuotiaan kanssa, mutta muuten tämä kaikki on minulle jo tuttua puuhaa. Tiedän miten raskaus eteenee, tiedän mitä synnytyksessä tapahtuu, miten siihen valmistaudun ja miten mä siinä toimin. Tiedän myös miten vauvaa hoidetaan ja miten vauva-arjessa kannattaa toimia.

Nyt ei myöskään tarvitse ottaa kaikesta selvää, eikä tarvitse tehdä (saa tehdä) vauvahankintoja alusta alkaen. Meillä on moni asia fiksusti säästettynä sisaruksen varalle ja samoin tiedän tarkoin mitkä jutut ovat meille tarpeellisia ja mitkä eivät. Ekassa raskaudessa mä jo innokkaana olin ostanut tässä kohtaa meille vaunut ja olin tehnyt pitkän listan muista hankinnoista. Ja kyllä se odotukseen taaskin kuuluu että vauvantuloon haluaa valmistautua ja kunnon pesänrakennusvietti on jo ihan huolella puhjennut, mutta ei tää ehkä niin voimakasta oo kun ekasta!

Tuntuu eriltä. Meillä on yksi (raskas) vauvavuosi juuri jäänyt taakse, ja vaikka toinen lapsi oli oikein toivottu, niin silti tämä tuntuu eriltä. Onhan selvää, että meillä ei ole nytten vauvavuodesta ja vauvanhoidosta kovinkaan ruusuista kuvaa ja se vaikuttaa myös siihen, että odotan vauvavuodelta vähän erilaisia asioita, kuin esikoista odottaessani. Odotukseen sisältyy enemmän realismia ja vähemmän vaaleanpunaista pilvenhattaraa. Mutta vaikka toisen lapsen odotus tuntuu eriltä, rakastan yhtä paljon kumpaakin lasta ja olen yhtä innoissani ja odotan ihan mielettömästi että saadaan tämä vauva jo meille meidän kotiin. Mutta on esikoinen kuitenkin esikoinen. Esikoinen teki musta äidin ja miehestä isän ensimmäistä kertaa. Vääjäämättä tämä toinen lapsi ei saa mun ajatuksia joka sekunti, kun hän jakaa ne jo nytten isoveljensä kanssa. Toinen lapsi ei tule olemaan samanlailla odotuksen ja huomion ainoana keskipisteenä, kuin ensimmäinen. Tämä lapsi jo masusta alkaen saa jossain määrin äidin ja isän jaetun huomion, siinä missä esikoinen sai sen molempien jakamattoman huomion aina ja joka hetki.

Toinen lapsi ei jää kuitenkaan vähemmälle. Uskon että osataan toimia hänen kohdallaan monilta osin paremmin, kun esikoinen on jo ensin toiminut meidän harjoituskappaleena ja raivannut tietä tuleville sisaruksilleen. Veikkaan että osaan nauttia tulevasta vauva-ajasta jotenkin enemmän, kun en kriiseile mun äitiyttä ja hössötä ja hätäile joka suuntaan. Luulen, että osaan pysähtyä nauttimaan ja rauhoittua enemmän vain siihen, että mulla on vauva ja mä oon tässä häntä varten. Uskon että osaan nauttia joka ikisestä sekunnista ja hetkestä täysin rinnoin (kirjaimellisesti!) sillä tiedän nyt, kuinka se on hetki vaan elämässä, kun saan pitää omia vauvoja sylissäni. 

Myös ihmisten reaktiot ovat olleet erilaisia. Toinen odotus on siinä suhteessa radikaalistikin tosi eri, kuin ensimäinen. Ensimmäinen vauvauutinen sai tosi voimakkaat reaktiot aikaan. Tuli paljon onnitteluita, riemun kiljahduksia, kyselyitä, hössötystä ja häslinkiä koko vauvanodotuksen ympärille. Ihmiset olivat uteliaita, innoissaan, täpinöissään ja ihmettelivät mahan kasvua ja ostelivat vauvalle yhtä sun toista. Osallistuivat erilailla odotuksen iloon ja mahan ympärillä aina oli joku silittelijä ja ihmettelijä. Ensimmäinen lapsi teki molempien vanhemmista mummon ja papan ensi kertaa, samoin täti, enot ja sedätkin saivat alkaa sopeutua uusiin titteleihinsä.

Vaikka olinkin siihen varautunut, niin tässä toisessa raskaudessa kuitenkin yllätti se miten loppuviimeksi vähän se saikaan reaktiota ihmisissä aikaan. Onnitteluja tuli vähemmän, eikä hössötystä ole nimeksikään niin paljoa ja harvemmat ovat jääneet jakamaan tätä odotusta kanssani. Ymmärränhän sen, toinen raskaus ei yllätä ketään, eikä se saa niin paljoa sitä myöten huomiotakaan. Meillä on jo yksi lapsi.

Toisaalta se on ehkä asia mikä vähän harmittaakin, vähän omasta ja hieman enemmän vauvan puolesta, koska toivoisi että tämäkin lapsi saisi olla yhtä odotettu ja toivottu kaikkien puolesta. Mieluusti myös itse jakaisin odotuksen iloa useampien ihmisten kanssa. Toisaalta kun vertaa omiin tuntemuksiin, niin enhän minäkään hössötä ihan niin paljoa tämän raskauden ympärillä vaikka innoissani olenkin ja silti tiedän että tämä lapsi tulee olemaan meidän puolestamme hyvin rakastettu, paijattu ja odotettu. Hän on jo nyt ainutlaatuinen ja rakas ja saa varmasti meidät aivan onnesta sykkyrälle. Uskon että näin on muidenkin kohdalla, vaikka tässä vaiheessa lahjoja ei satele ovista ja ikkunoista.

Luulen myös että vauva-arkeen sopeutuminen ei ole toisen kohdalla niin haastavaa. Ollaan koettu se jo kerran ja meidän elämä on mullistunut jo kerran totaalisen kokonaan. Toinen lapsi muuttaa sitä enää vain hyvin vähän. Uskon että tää on toisen lapsen odotuksen ja saamisen voittamattomasti hyviä puolia. Meillä on edelleen yhtä vähän omaa aikaa, meidän menemiset ja tulemiset määrittyy edelleen lasten rytmien mukaan. Ollaan jo lapsiperhe valmiiksi. Myös ystävät ja tuttavat ovat sopeutuneet siihen, että meillä on lapsi, joten toisen tulo tuskin tuntuu heistäkään kovin mullistavalta asialta.

Tiedän myös itsekin jo ne ystävät jotka lapsista huolimatta ovat mukana meidän elämässä.

Näin kaikenkaikkiaan valmiiseen tilanteeseen, valmiiseen perheeseen, on helppo uuden vauvan tulla.

Täällä me häntä kovasti odotamme ja ajattelen vauvaa hyvin paljon, joka hetki jolloin en ole juoksemassa taaperon perässä.

Pieni ja käsittämättömän rakas suloinen vauva saapuu keväällä meidän perheeseen. Ei enää kovin kauaa, niin saan hänet syliini ja tutustuminen tuohon uuteen persoonaan saa alkaa.

Siihen ajatukseen hellyn ihan joka kerta.

18+1

Oman elämänsä supermammat.

Oi ihana aihe, joka on tullut vastaan tässä äitiyden ihmeellisessä maailmassa. Superäidit. Mua särähti kerran korvaan, kun kuulin erään henkilön kehuvan toista äitiä todelliseksi supermammaksi. Kun käy salilla, siivoaa, laittaa kotia, suosii luomua, tietää kaiken parhain päin, ei anna kiireisenä päivänä purkkiruokaa, tekee sitä ja tätä lapsen kanssa, näkee joka päivä ystäviä, on aktiivinen, leipoo ja opettelee uutta kieltä sekä käy välillä töissä. Kuulostaa tehokkaalta ja mahtavalta. Suorastaan täydelliseltä ja idylliseltä. Olla kelpo äiti ja samalla pystyä pitämään yllä vauhdikasta ja super sosiaalista elämää, samalla kehittää itseään, olla miehelleen mieliksi ja pitää kodista tiptop hyvä huoli, olla aktiivii tässä ja tuossa. Kaikki tietenkin lasten hoidon lisäksi. Supermamma. Siinä tavoitetta kerrakseen. Rima on minusta tuon tittelin saamiseen korkealla!

Mä nappasin tuosta sanasta heti kiinni. Tottakai on ihailtavaa että joku näin kykenee elämään. Vaatiihan se tehokkuutta, sinnikkyyttä ja taitoa sovittaa aika ja voimavarat. On tärkeää pitää itsestään ja kodistaan huolta jos pystyy. Mutta pyörittelin ja mutustelin kuitenkin asiaa mielessäni. Pahoitin jopa mieleni, itseni, sekä monien muiden äitien puolesta, jotka emme sitten ilmeisesti kovin erityisen ihailtavia äitejä ole, niinkuin nuo supermammat. Mutta eikö supermamma voi olla loistavasti joku muukin kuin se joka täyttää sen kiiltokuvastandardin?

Jos mä mietin esim mun elämää rehellisesti vaikka reilu puoli vuotta taaksepäin. Meillä ei näyttänyt kodissa siistiltä. Ei todellakaan. Kaikkialla oli kaaos, tuttipulloja, lääkeruiskuja, pyykkiä, harsoja pitkin pöytiä ja lattiaa. Jokapaikassa näkyi kiire ja väsymys. Koti oli kuin sotkuinen luola. Sänkyä ei oltu pedattu viikkoihin, avattuja paketteja ei ollut saatu laitettua kiinni, eikä tavaroita vietyä paikoilleen. Vaippamytykin lojuivat siellä täällä ja kylppärin lattia tulvi pyykkiä. Jalalla sai varoa mihin astui ja vanhat puklut haisivat jokapaikassa. Oikeaa elämää koliikkirefluksivauvan perheessä. Talossa asustava äiti oli vauvan oksennusta haisevissa kotiryysyissä, likaiset hiukset hätäponnarilla, silmissä väsymys ja 6 kuukautta valvottuja öitä takana, silmät turvonneet itkusta ja kasvoilla huoli. Huoli pienestä uudesta vauvasta joka oli huutanut kahden viikon iästä lähtien jo viisi kuukautta, lääkärien mukaan syynä "kolmen kuun koliikki joka menee sitten kolmen kuun jälkeen ohitse". Huoli siitä miten tästä selviää. Huoli siitä että mitä jos en vain jaksa enempää vaikka kuinka kaikkeni olen antanut, ja enemmänkin. Mieskin oli jäänyt kotiin pitäen taukoa opinnoista, yhdessä hoidimme kodin ja vauvan ja tuntui ettemme tästä selviä edes yhdessätuumin. Tuntui etten jaksa enää edes hengittää. Väkinäisesti iloitsin toisten äitien kertoessa mitä ihanaa he ovat perheenä taas tehneet, miten ihanaa ja helppoa on vauvan kanssa ollutkaan. Minua loukkasi ja vihastutti kuinka joku valitti muutamasta valvotusta yöstä tai tuskasteli vauvan itkiessä yhtä rokotusta. Olisin antanut mitä vaan saadakseni edes osittain kokea normaalin vauva-arjen. Mitä vain että lapsellani ei olisi kipuja. Tuosta kaikesta oli idylli kaukana. Ei ollut aikaa pitää yllä sosiaalista elämää, ei ollut aikaa olla aktiivikansalainen, ei ollut aikaa muille, ei ollut aikaa pestä pyykkiä saati voimia tehdä sitä. Ei ollut aikaa tehdä ruokaa, eikä useimmiten edes mahdollisuuksia käydä kaupassa tai suihkussa tai edes syödä jos lautaselle jotakin sai aikaan. Ei ollut mahdollisuuksia kulkea edustuskelpoisena ja ulkonäkö huoliteltuna. Puhumattakaan kestovaippailusta ja muusta hienosta toiminnasta. Ei ollut laatuaikaa miehen kanssa, ei ollut aikaa edes jutella mitä kuuluu. Olimme hiljaa, ymmärsimme toisiamme ja koitimme selviytyä kaoottisesta väsymyksestä. Jos ehdimme hetken hengähtää, puhuimme vauvasta ja tilanteestamme ja teimme sotasunnitelmaa tulevan yön varalle. Ei ollut energiaa selviytyä yksin siitä kaikesta ja tarvitsimme apua. Jonkun silmissä muutuin välinpitämättömäksi oman ulkonäköni suhteen, unohdin olevani ystävä ja vaimo vauvan täyttäessä koko elämäni tai en ollut tarpeeksi tehokas. Tarpeeksi vahva ja lujaluontoinen.
Ulkoapäin katsottuna joo, ei lähellekkään supermutsi, koti ei ole tip top, eikä vatsalihakset kesäkunnossa viikko synnytyksen jälkeen, ulkonäkö huoliteltu ja talossa tuoksu leivotut sämpylät, kavereiden ja illanistujaisten vähäisestä määrästä puhumattakaan.

Mutta mitä tein. Taistelin läpi lapseni asian että hän saisi asianmukaista hoitoa. Vein lääkärille uudestaan ja uudestaan. Sinnikkäästi vaadin hoitoa lääkäreiden kirjaimellisesti nauraessa pihalle.  Maksettiin lainalla kotiäidin ja opiskelijaisän nollabudjetista huikeita summia että saimme lapsemme yksityiselle lääkärille tutkimuksiin. Joka välissä luin netistä kertomuksia ja tietoa mikä lapsellani voisi olla. Selvitin asioita ja rukoilin Jumalaa avuksi. Valvoin lapseni unta ettei hän tukehdu oksennukseensa. Olin huolissani, itkin ja suljin muut tunteeni pois, niille ei ollut tilaa, hoitaakseni lasta ja selviytyen kaoottisesta tilanteesta. Pidin sylissäni tunikausia, päivä ja kuukausia kivusta kirkuvaa ja vääntelehtivää lasta. Ensimmäistäni. Rakastani pikkuistani. Tietämättä miten voin auttaa, kaikkeni tehneenä. Itkin ja kannoin, tuntikaudet. Pidin vain kiinni jo äänikäheänä kirkuvaa tuskaista vauvaa, koitin vain jutella että äiti on tässä ei hätää. Voimatta kuitenkaan auttaa. Olin epätoivoinen ja peloissani ja avuton. Valvoin ja valvoin mieheni kanssa. Kannoimme ja hyssytimme tuntikausia öisin. Nukuimme 2-4 tunnin unia, nekin vartin pätkissä. Emme pystyneet lopussa enää edes välillä kommunikoimaan, koitimme vaan selviytyä ja tehdä k a i k k e m m e oman terveydenkin järkkyessä väsymyksestä, ettei lapseemme sattuisi niin paljon. Nukuimme sohvalla vuorotelen lapsi pystyssä sylissä. Mikä edes hieman saattoi ajoittaan tuoda helpotusta refluksista aiheutuvaan kipuun. Välillä toinen meistä lähti yöllä kahden tunnin vaunulenkille että toinen saisi nukuttua. En syönyt mitään muuta kuin rajatun määrän ruoka-aineita, etten vahingossakaan tuottaisi syömisilläni lapsellemme enää milliäkään kipua. Laihduin ja riuduin. Luovuin omasata hyvästä, unohdin itseni, vointini ja tunteeni. Ajattelin kaikessa vaan sitä miten vauvani olisi hyvä olla ja koitin selviytyä, pää sumussa päivästä toiseen. Liityin refluksilapsien tukiryhmään. Siellä oli muitakin kohtalon tovereita. Meitä "ei superäitejä", jotka olivat samassa tilanteessa, eivät siivoa, eivät meikkaa, eivät jaksa nähdä ystäviä, eivät tee sitä ja tätä... Mutta kuitenkin äitejä, jotka olivat saattaneet valvoa jopa neljä vuotta itkevää lastaan öisin hyssytellen monien muiden äitien jo saadessa nukkua kolme vuotta katkeamatonta unta vauvavuoden jälkeen. Siellä oli äitejä jotka vaan koittivat selviytyä ja tehdä kaikkensa lastensa vuoksi. Äitejä jotka olivat kirjaimellisesti unohtaneet itsensä antaessaan lapselleen kaikkensa. Koitin ystäville selittää että meillä on kamala tilanne. Juuri kenenkään käsittämättä missä tunnelissa todellisuudessa olimme ja mitä kävimme lävitse. Mulla oli vahva halu elää "normaalia" vauva-arkea ja koitinkin sitä elää ulospäin niin paljon kuin mahdollista, näyttää muille sekä itselleni että kaikki olisi mahdollisimman normaalisti. Täyttää edes silloin tällöin jonkun kohdan supermutsin vaateiden listalta, että joku arvostaisi ja pitäisi hyvänä, onnistuneena ja energisenä äitinä, koska muuten tuntui että olen se epäonnistuja ihan vain sen perusteella etten pystynyt tekemään sitä kaikkea mitä joku toinen. En tietenkään tuossa tilanteessa pystynyt. Toki koitin tehdä niin myös itseni takia, ettei tuntunut itsestäkään niin pahalta että meidän kohdalle sattui tällaiset vaikeudet tai miten normaalia taikka helppoa muilla oli. Vaikeuksia en kellekkään toivonut, mutta oma ahdinko tuntui vielä monin monin kerroin vaikemmalta muiden hienoa ja normaalia arkea vasten peilatessa.

Aloitin käymään salilla saadakseni välillä hengähtää, mutta urakka tössäsi heti alkuun, koska en ollut vielä toipunut ja olin valvotuista öistä niin ylivoimaisen väsynyt. Synnytyksestä 5 kuukautta, enkä ollut vieläkään kunnossa. Toipuminen henkisesti ja fyysisesti kesti kohdallani useamman kuukauden. Se oli rankka palautuminen jonka käsittelyynkin tarvitsin apuja koska vauvan tehojakso oli niin raskas kokemus.
Synnytys oli minulle arka ja vaikea aihe, koska synnytykseni oli melko traumaattinen. Siinäkin olin antanut kaikkeni, synnytyin sairaana ison lapsen, joka kiskottin lopulta imukupilla pihalle. En synnyttänyt luomuna niinkuin olin toivonut, vaan sain kaikki mahdolliset lääkkeet ja kivunlievitykset mitä voi saada. Jos olisin synnyttänyt luomuna tai kotona ilman sairaalan apuja, minua ja vauvaa tuskin enää olisi. Mä tuskin olisin selvinnyt hengissä, saati vauva. Synnytykseni ei ollut missään mielessä helppo, eikä kaunis ja enkä siitä oikein muuta voi olla kuin rehellinen. On ihailtavaa että joku haluaa kokea lääkkeettömän synnytyksen ja upeaa jos tähän vielä pystyy. Se kertoo suuresta luonteen lujuudesta tai joissain tapauksissa ns. kivuttomasta synnytyksestä.  Lääkkettä minäkin olisin toivonut toisenlaisessa tilanteessa synnyttäväni. Toiset synnytykset ovat helpompia, kivuttomampia, nopeampia ja parempia, toiset enemmän sen kaltaisia kuin omani, eli ihan toisesta ääripäästä. Välillä tuntuu kurjalta että luomusynnytys on joku hyvän synnyttäjän tai upean vahvan naisen titteli. Hienoa se onkin, mutta itseni lisäksi moni muukaan ei ole luomusynnytykseen pystynyt jo olosuhteiden puolesta. Olemme siis huonoja synnyttäjiä ja heikkoja naisia? Luomusynnytyksessä ei ole tietenkään yhtään mitään väärää, mutta tuntuu epäreilulta jos lääkkeetöntä synnytystä pidetään jonkin erityisen supernaisen tittelin arvoisena suorituksena. Mä oon helpottunut, että ylipäätään selvisin hengissä enkä ole pettynyt itseeni synnyttäjänä vaikkei luomuna mentykään. Oon ylpeä että selvisin ja eräänlainen suoritus on minunkin takanani, niinkuin monilla muillakin! Vaikka lääkkeiden kanssa mentiin, tiedän kyllä synnyttäneeni.

Nämä olivat mun kokemuksia, mutta ei suinkaan ainoita. Jokainen varmasti on kokenut tulleensa vertailluksi. Toisaalla juttelin erään äidin kanssa jolla oli tilanne, jossa lapsien isä on vakavasti sairaana. Nuori äiti hoiti uhmaisen kaksi vuotiaan ja pienen vauvansa. Valtava huoli miehestään, eikä sijaa omalle surulle. Hän oli aivan yksin kaoottisessa elämäntilanteessa. Tuossa tilanteessa äiti öisten valvomisten ja raskaiden päivien päätteeksi syöttää helppoa pakastepitsaa ilatapalaksi, laittaa piirretyt päälle, antaa taaperolle suukon ja laittaa hänet pinnasänkyyn niitä katsomaan. Itse hän menee torkkumaan kun väsymys käy ylivoimaiseksi ottaen vauvan viereensä. Lopulta taapero nukahtaa piirrettyjä katsoessaan. Äiti koittaa selviytyä kun vauva herättää. Tissi suuhun ja vähän väliä pikkuisen märästä vaipasta. Ulospäin aika laiskaa? Eihän supermamma niin tekisi? Supermamma siivoaisi kodin ystävien kanssa vietetyn illanistujaisten jälkeen, ompelisi verhot loppuun, laittaisi piirakan uuniin, hoitaisi helppojen ja rauhalliseten lastensa iltapuuhat ensin heidän kanssaan iloisesti leikitellen. Laulaisi unilaulun ja silittelisi uneen. Mutta mitä tuo äiti teki oli varmasti parasta mihin hän sillä hetkellä kykeni. Eikö ole upeaa, että tekee parhaansa. Toiselle se on tuota, toiselle se on kaunis koti ja aktiivinen elämä lasten hoidon lisäksi. Onhan selvää, että on eri asia toimia helposta, kuin vaikeasta tilanteesta käsin. Luultavasti tuokin äiti olisi mieluusi siivonnut kodin, käynyt iltalenkillä ja viettänyt parisuhteen laatuaikaa miehen kanssa sohvalla lasten rauhallisen nukkumaanmenon jälkeen.

Törmäsin myös kerran äitiin jolla oli kolme todella villiä poikaa. Muiden mielestä kurittomia ja pahakäytöksisiä. Äiti oli uupunut ja epätoivoinenkin. Hän mietti mitä väärää hän on tehnyt ollessaan hyvin alaspainettuna ihmisten vertaillessa häntä "parempiin" äiteihin jotka osaavat lapsensa kasvattaa. Kasvattajasta kuulemma oli kaikki kiinni. Tämä äiti oli itkenyt, rakastanut, huolehtinut, antanut aikansa ja itsensä, asettanut rajoja, pitänyt niistä kiinni, lukenut kasvatusopuksia ja tehnyt kaikkensa. Tehnyt sydäntäsärkevän valtavasti lastensa hyväksi koittaen ohjata heidän valtavaa vilkkauttaan oikeisiin asioihin. Silti koulusta tai päiväkodista toruttiin miksi lapset ovat niin villejä.

Voin sanoa, että annoin myös lapsellemme kaikkeni mitä pystyin antamaan. En olisi pystynyt enempään. Annoin uneni, annoin voimavarani, annoin aikani, sen hetkisen elämäni, annoin sydämeni. Tein kakkeni. Maksoin kovan hinnan omasta jaksamisestani jota en kadu. En siivonnut kotona. Enkä leiponut. En tehnyt kuin muutaman kerran ruokaa enkä käynyt kuin pari kertaa kaupassa. Välillä sain pienen hetken hengähtää, mutta sekin oli kuin sukeltaisi pohjasta pinnalle, haukkaisi hieman hädissään happea ja taas painetaan syvyyksiin. Miestäni ei odottanut puhdas koti ja valmis ruoka. Lapseni ei syönyt luomua eikä käyttänyt kestovaippoja ja päällänsä ei ollut pesupähkinöillä pestyt ja silitetyt vaatteet. En sheivannut, en käynyt suihkussa, enkä meikannut ja laittautunut kuin harvakseltaan kun lähdimme ihmisten ilmoille. En voinut omistauta ystäville ja viettää aktiivista elämää. En elänyt ulospäin, enkä osallistunut kissanristiäisiin. En tehnyt avustustyötä enkä ansainnut kenenkään ihailua. En iloisesti kertoen huokaillut kuinka auvoista on vauva-arki ja kuinka hyvin vauva nukkuu yönsä. Miestäni ja vauvaani rakastin kyllä enemmän kuin mitään. En päivitellyt kuinka ihmeellisen ihanaa ja vaivatonta oli raskausaika ja kuinka nopeasti olin synnytyksen jälkeen poimimassa marjoja pakkaseen ja osallistumassa puolimaratoniin. En ollut kovinkaan edustava ja aikaansaava, mitä verrattuna supermammoihin tulee. Hyvä etten purskahtanut itkuun joka kerta kun joku kysyi mitä meille kuuluu. Jos joku auttoi vartinkin vauvan hyssyttelyssä ja itse lähin pihalle, mieleni teki vain juosta puolivälistä takaisin, koska vauvan paras paikka on äidin sylissä. Halusin vain että lapsellani on kaikki hyvin parhaalla tilanteeseen mahdollisella tavalla.

Supermamma on mun mielestä yhtä hyvin jokainen äiti joka on tehnyt sen mihin pystyy. Yhtälailla se äiti joka laittoi lapsen katsomaan piirrettyjä ennen nukkumaanmenoa, äiti joka ei olut käynyt viikkoon suihkussa, äiti joka ei siivonnut kotiaan, äiti joka meni töihin tienatakseen perheelleen elannon ja laittoi lapsen 6kk iässä hoitoon, äiti joka teki väsyneenä unikoulun lapselleen tai äiti joka antoi vauvan kerran vain itkeä pinnasängyssä saadakseen itse torkkua edes hetken. Se äiti joka sai kaikki kivunlievitykset synnytyksessä, se jonka lapsi syntyi sektiolla tai se joka meni luomuna. Se äiti joka siivosi koko kauniin kotinsa joka päivä. Se jolla oli lapsenhoidon lisäksi aikaa auttaa muita. Se äiti joka opiskeli kotiäitiyden ohella tai se jolla oli aikaa urheilla. Se äiti joka palautui hitaasti raskaan synnytyksen jälkeen tai se äiti joka jo viikon päästä oli lenkillä elämänsä kunnossa.

Toivoisin kovasti, ettei äitejä tarvitsisi verrata keskenään tai äitien verrata keskenään. Miten edes voi verrata asioita jotka eivät ole edes vertailukelpoisia? Miten äitiyttä voi mitata? Jos mittapuuna on supermutsin titteli kauniine kotineen niin aika kapealta alalta mitataan. Eikö kaunista ja arvostettavaa äitiyttä ole se kun äiti tekee olosuhteiden puitteensa parhaansa ja sen mihin pystyy. Sen paras jolla on kaikki puitteet kunnossa, on luultavasti siisti talo, aikaa myös ystäville ja jokapäivä leivottu uusi leipä. Sen paras jolla on sairas lapsi, on luultavasti tämän hoitamiseen täysillä keskittymistä eikä puhdasta kotia ja huoliteltua ulkonäköä ole realistista edes odottaa? Oisko jokainen äiti ja äitiys arvokasta ja supermutsit kuitenkin niitä tavallisia äitejä, jotka omasta uniikista elämäntilanteesta käsin tekevät sen mikä on mahdollista?  Kumpa havahduttaisiin arvostamaan jokaista, näkemään pintapuolta syvemmälle.

Kun minusta tuli äiti.

Ensimmäinen äitienpäivä on vietetty ja juhlistettu. Äitienpäivänä oltiin reissussa mun vanhempien luona ja siellä oli heti aamusta kakkukahvit ja leivonnaiset odottamassa pöydässä mua ja erityisesti mun äitiä. Ennen kaffeita sain kuitenkin nukkua pitkään jonka jälkeen Lauri ja Eevert herätti mut onnittelulaululla ja sain Eevertin ojentaman lahjakortin mun lemppari sisustuskauppaan. Saa äippä vähän lähteä ihastelemaan kaikkia ihanuuksia ja vieläpä ottaa jotakin turhaa ja ihanaa sitten mukaansa vaikkapa uuteen kotiin ihan omaksi iloksi. 

Parasta kuitenkin se tunne aamulla että tää päivä on nykyään muakin varten, tossa on mun mies ja tässä meidän rakas lapsi!

Mietin äitinä olemisen etuoikeutta ja ihanuutta. On oikeasti niin äärettömän etuoikeutettu olo kokea äitiys, ihan mieletön asia tässä elämässä. Eihän se ole meidän identiteetin kulmakivi, eikä ainut asia mitä varten me eletään, eikä ole niin että elämässä ei ole tarkoitusta jos ei sitä koe, mutta hyvin tärkeä osa se on kuitenkin meitä, olla äitinä ja olla isänä. Äitiys ei ole myöskään itsestäänselvä asia ja oon siitä niin suunnattoman kiitollinen että saan tämän kokea. Siunattu olo, että on saanut oman lapsen, pienen suloisen pojan, joka teki minusta äidin ja kiitollisuus tottakai myös mun mahtavasta ja rakkaasta aviomiehestä siinä rinnalla ennen kaikkea.

On kyllä ihan uskomatonta miten paljon lapsi on tuonut meidän elämään ILOA. Sitä on vaikea kuvailla ennen kuin sen on kokenut, miten paljon lisää ILOA on elämään tullutkaan. Mulla ei ainakaan ollut ennen tätä hajuakaan, miltä tämä tuntuisi, saatoin vain kuvitella mutta en käsittää. Ja voi tätä rakkaudenkin määrää, kuinka paljon voikaan rakastaa omaa lastaan. Jotenkin niin siistiä, että tää rakkauden määrä ei oo joku vakio, joka jaetaan miehelle ja sitten lapsille niin että jokainen saa siitä osansa, vaan tää on pohjaton varanto ja jokaiselle on rakkautta ihan erikseen ja ihan riittämiin. Sen määrä on vaan lisääntynyt ja kasvanut.

Äitiys on myös kasvattanut mua paljon ihmisenä, tuntuu että musta on tullut vakaampi ja parempi ihmisenä, jos niin voi sanoa. On jotenkin sellainen erilainen vakaa ja tyyni olo sisällä. Koen että musta on tullut epäitsekkäämpi, koska en voi vahingossaaan erehtyä elämään itsekkääsi ja vain itselleni. En voi tehdä sellaisia valintoja että laittaisin väärissä asioissa itseni lapseni edelle ja tätä myötä se epäitsekkyys on saanut sitten heijastua pikkuhiljaa muihinkin asioihin, mikä on tosi arvokasta. Täytän tehtävääni äitinä ja oon jollekkin korvaamattoman tärkeä. Se on vastuullista ja samalla niin ihanaa saada kokea että olen näin merkityksellinen. Oon ehdottomasti myös oppinut iloitsemaan ihan erilaisista ja pienistä asioista, jotka aikaisemmin ei ois tehnyt mua näin onnelliseks. Kuinka ihanaa onkaan herätä aamulla pienen pojan iloiseen pälätykseen, siihen kun pieni ryömii kainaloon ja painaa pään rintaa vasten ja sanoo "äppä", tai siihen miten iloiseksi itse tulen kun lapsi oppii uuden asian ja on siitä innoissaan ja hakee katsellaan sitä että joku iloitsisi tästä uudesta taidosta hänen kanssaan.

Kun minusta tuli äiti, aloin rakastamaan enemmän ja iloitsemaan isojen asioiden lisäksi myös pienistä ja näin olen saanut omistaa elämääni paljon enemmän iloa kuin aikaisemmin.

Toisaalta äitiyden myötä oon joutunut luopumaan hyvin monista asioista, kuten pitkistä hitaista aamuista, kuumasta aamukahvista, jokapäivä huolitellusta ulkonäöstä, vapaista käsistä päättää mitä tänään tehtäisiin, suurimmasta osasta yhteistä aikaa miehen kanssa, luppoajasta ystävien kanssa, yöunista ja virkeästä olosta, keskeytymmättömistä päivän omista hetkistä, monista ylimääräisistä menoista ja harrastuksista, omasta kontrollista esim kodin järjestykseen ja siisteyteen, sekä asioiden kulusta, koska asioiden ja päivän kulkua tahdittavat nyt ihan toiset asiat. Nyt en tosiaankaan voi elää vahingossakaan vain itselleni, mikä on hyvä asia muutenkin koska ei meitä siihen oo kutsuttukaan että täyttäisimme vaan ensisijaisesti omia halujamme oman napamme ympärillä. Nyt kuitenkin oon saanut oppia tekemään niitä valintoja toisen ihmisen parhaaksi ihan eri tahtiin mitä aiemmin. Sanotaanko että tämä on monin osin myötävauhdittanut mun kasvuani ihmisenä.

Se mistä olen luopunut, hyvällä tavalla kirpaisee kyllä omaa itsekästä minääni, mutta ei kuitenkaan missään nimessä ole mitään sen rinnalla, mitä olen tilalle saanut. Olen saanut tilalle jotain pysyvää, kestävää ja tärkeää, mitä ei voi materiassa ja kaikessa ulkoisessa mitata. Olen saanut oman lapsen, mahdollisuuden täyttää äitiyden kutsua, kasvaa uudella tavalla ihmisenä, seurata ja tukea uuden ihmisen kasvua sellaiseksi millaiseksi hänet on luotu, etuoikeuden olla juuri tämän meille suodun lapsen vanhempana, iloita juuri tämän lapsen persoonasta, rajattoman märän iloa ja ison röykkiön onnentunnetta, mahdollisuuden antaa uudella tavalla rakkautta ja saada sitä takaisin tavalla, jota en aiemmin ole kokenut. 

En tietenkään ole valmis äiti heti, jostakin se äidiksi tuleminen on alkanut. Minulla se alkoi pikkuhiljaa ehkä siitä kun aloin unelmoimaan lapsesta ja äitiydestä, aloin valmistautumaan ja luomaan pohjaa ajatuksille äitinä olemiseseta. Mutta kasvua tämä touhu on varmasti loppuun saakka, jostakin alkaa ja ikinä tuskin tullaan valmiiksi, mutta tavoite on olla paras mahdollinen omanlainen äiti juuri omia lapsiani varten, huomioonottaen kuitenkin tämä ihmisen inhimillisyys ja epätäydellisyys. Hyvä äiti on varmasti täydellinen juuri epätäydellisenä, juuri siinä vaiheessa olevana missä on ja juuri niin ainutlaatuisena persoonana kuin on. Se mikä tekee täydellisen tuskin on mikään ultimate kiiltokuvastandardi, vaan jotakin aivan toisenlaista. Ei tämä kaikki ole helppoa ja sillätavalla auvoista. Tottakai tähänkin kasvuun, niinkuin kaikenlaiseen muuhunkin kasvuun, kuuluu ihmisyys, osaamattomuuden ja epäonnistumisen tunteet, niistä kumpuavat oivallukset jotka kääntyvät vahvuudeksi ja sitä myötä tapahtuvaksi oppimiseksi ja kasvuksi, että nyt on menty taas askel edemmäs. Samanlailla kun lapsi kehittyy pienestä, ja oppimisen tahti kiihtyy kun edellä omatut taidot antavat pohjan seuraaville vaiheille, niin varmaan jotenkin samanlailla tää kasvu vanhempanakin menee. Aika yksinkertaisista perusasioista sekin lähtee ja sitten omataan jotakin minkä päälle saa aina rakentua lisää ja lisää. Sanonta että lapsi opettaa vanhempaa, pitää mielestäni hyvin paikkansa. Heti ei tarvi osata olla vanhempi kouluiäiselle, eikä edes kaksvuotiaalle. Siinä lapsen tahtiin on hyvä kasvaa itsekin.

Äitiys on samaa kasvua muun ihmisenä kasvun ohella. Kasvu alkaa aina jostakin ja päätyy johonkin, voimme vaikuttaa siihen miten otamme tämän mahdollisuuden vastaan ja annamme haasteiden kääntyä hyväksi rakennusmateriaaliksi kasvattamaan meitä.

Äitinä olen muutakin kuin äiti, olen edelleen Jumalan rakkaudella luoma Venla, oma persoonani, vaimo, ystävä, kampaaja, viulisti ja mitä kenenkin listaan kuuluu. Nämä asiat rakentavat identiteettini. Ajattelen kuitenkin näin, että on tärkeää, että meidän identiteetti ei rakennu kuitenkaan vain näiden varaan tai vain jonkin näistä asioista varaan, esim sen varaan, että olen nyt niin äiti, tai että olen se hauska kaveri josta tyypit tykkää tai että olen sitä mitä teen hyvin, esim olen se tyyppi joka osaa urheilla. Nämä on kuitenkin tosi katoavia asioita, ne on niitä mitä me ollaan täällä ollessa, ja jos ne asiat on se minkä varaan ollaan itsemme rakennettu ja ne meiltä viedään, niin mitä jää? Kuka olen? Mitä teen? 

Oikeasti sitä on hyvä miettiä. Kuka mä oon, jos en olisi äiti, vaimo, ystävä, se hauska tyyppi, ompelija, lääkäri, hyvä läpän heittäjä, laulaja, esteetikko, hyvä kuuntelija.. mitä ikinä. 

Kuka mä oon, mistä mä tuun, mihin mä meen?

Kuka mä olin kun synnyin, ennenkun ympäristö ja ihmiset määritteli millaiseksi kasvan ja millainen olen?

Luultaavasti meidän identiteetti perustuu siihen, mitä vastaa kun joku tuntematon kysyy kuka sä oot? Oon Venla, mulla on mies, olen siis vaimokin, lapsikin löytyy, olen siis äiti, opiskelen viulunsoittoa, olen viulisti..

Tottakai nämä asiat kuuluu meidän elämään ja muokkaa meitä ja tekee meistä juuri meidät ja nämä on oikeita ja tärkeitä asioita, mutta pointti on nyt että mitä me ollaan ilman näitä. Ollaanko me atomia atomin päällä, ollaanko me eläimiä, ollaanko me vaan jotain olentoja. Mitä me ollaan??

Jokaisella on vapaa oma vapaus ajatella miten haluaa siitä kuka on, mitä varten on ja mikä meidän olemisemme tarkoitus on enkä puutu siihen. Mä en kuitenkaan halua pitää mun tarkasti vartioituna yksityisenä salaisuutena sitä, mitä mä ajattelen ja mille mä elämäni perustan. Tuntuu hassulta kirjoittaa tänne blogiin mun puolittaisia ajatuksia, joista poistan sen kaikkein oleellisemman, sen mille pohjalle mun koko elämä ja ajatusmallit rakentuu suodattaen mun puheeni ja kirjoitukseni jotenkin tosi pintapuolisiks. Miksi pitäisin sitä jotenkin salaisuutena ja hiiskumattomana asiana että elän uskoen Jumalaan mun elämääni. Se on se perusta jolle mä rakennan ja sen uskon kestävän. Mun pohjimmainen oleminen rakentuu Jumalan varaan, Jumalaan, ja se on mun identiteettini perusta jonka päälle rakentuu kaikki muu, mukaanlukien äitiys. Jumala on mun lähtökohta, josta mä saan ammentaa mun kaikille elämän osa-alueille.
Tästäkin riittäisi ajatuksia ja kirjoitettavaa roppakaupalla, mutta en sen enempää avaa tätä aihetta tässä mikä on ihan oma lukunsa, teen sen toisella kertaa. Kuitenkin..

Olen äitinä muutakin kuin täyspäivänen äiti, vaikka se tehtävistäni on tällä hetkellä se suurin ja kokonaisvaltaisin.

 On tärkeää ettei unohda kaiken keskellä kuka todella on.

Ei voi muuta kuin kiittää. 
Ei riitä sanat ja mikään kuvaamaan kuinka onnellinen olen. 
Onnellisuus ei tarkoita helppoa ja täydellistä elämää, ja siksi onkin tärkeää että onni ei perustu vain ulkoisiin puitteisiin ja katoaviin asioihin, vaan että se on jotakin ihmistekoa kestävämpää. 
Sitä mikä kumpuaa sisältä. 
Jonka lähteenä on Jumala, joka antaa meille kaiken hyvän mitä meillä on. 
Kaiken josta täällä saadaan iloita.

Lapsen myötä elämääni on tullut uusi ehtymätön ilonlähde, tuo jokapaikkaan mönkivä, iloisesti virnistevä, nauraa räkättävä ja välillä huutokiukkuava pieni ärripurri. Hän tuo mun elämääni ihan omanlaistaan iloa. Hän on aivan omalla tavallaan ainutlaatuinen ja merkityksellinen ihminen.
Ilo on saada olla hänen äitinään.

trendisairaana

Vielä palaan aiheeseen refluksi. Luin yhdestä blogista refluksilasten vanhemmista, joille taas joku empaattinen lääkäri oli kuitannut lasten oireilun ja refluksin että "se nyt on sellainen trendi". Piiiiikkasen mulla kiehahti ja oma turhautuminen sekä suuttumus omasta saamastamme kohtelusta pääsi samantien valloilleen ja tuon tapahtuman kirvoittaman syntyy nyt tämä teksti jonka toivoisin koko maailman lukevan.

KUKA VANHEMPI HALUAA TEHDÄ LAPSESTAAN SAIRAAN VAIKKA SE KUINKA OLISIKIN "MUOTIA" ?? Minä en ainakaan huvikseni ole maksanut yksityisistä lääkäreistä köyhällä yhden kotiäidin ja yhden opiskelijaisän budjetilla ilman vakuutusta hakiessani epätoivoisesti 1kk vanhalle vauvalleni apua ympäri Suomen. En huvikseni ole vienyt monta päivää putkeen huutavaa kääröä päivystykseen kerta toisensa jälkeen vaikka lääkärit nauravat pihalle. En huvikseni ole öisin väsyneenä tuntikausia etsinyt netistä tietoa ja ottanut yhteyttä eri lääkäreihin selvittääkseni mikä meidän pienellä vauvaraasulla on. En huvikseni ole ollut tiukalla ruokavaliolla, jotta mun lapsella olis parempi olla. En ihan huvikseni ole maksanut apteekin yli 50€ hintasista korvikkeista ja muista kalliista lääkkeistä, jotta meidän poika ei olis niin kipeä. En ihan kantamisen ilosta oo kannistkellu meidän pientä huutavaa vauvaa pytyasennossa päivä- ja yökaudet, koska makuuasennossa oksentaminen pahenee. En huvikseni ole öisin noussut paijaamaan kivusta itkevää vauvaa 15min välein viikkokausia. En huvikseni ole ollut itse syömättä ja käymättä vessassa, kun en ole halunnut laskea vauvaani makuuasentoon jossa kivut pahenee ja itku on sydäntä raastavaa. En huvikseni alussa haaveillu siitä, kumpa mekin jossain kohtaa saatais elää normaalia vauva-arkea ja tehdä normaaleita vauvaperheen asioita, sen sijaan että hoivataan hyvin kipeää poikaa kotona päivät pitkät. En huvikseni ruvennut ajattelemaan, että meidän lapsella ei taida olla kaikki kunnossa ja pelkäämään mitä kamalaa on mahdollisesti vialla. En ihan huvikseni pelännyt, millon tulee päivä että joudutaan viemään oma lapsi sairaalaan, koska toinen menee vaan kipeemmäks ja kipeemmäks eikä mitään osata tehdä. En huvikseni itkenyt ja pelännyt. En edelläänkään ihan huvikseni kato joka karkkipussinkin ja ruuan tuoteselosteita etten vaan omalla syömiselläni tee lastani kipeäksi. En huvikseni... en todellakaan.

Hei haloooooo, kuka ihan huvinvuoksi, diagnoosien tekemisen ilosta tekee lapsensa sairaaksi? Kuka tervejärkinen vanhempi ikinä teksisi sellaista?

Onko kyse sittenkään trendisairauksista, vai siitä että näitä sairauksia tunnistetaan ja ymmärretään nykyään paremmin ja lasten selittämättömälle kipuitkulle ja oksentamiselle on ymmärretty löytää syy - allergiat ja refluksitauti. Kyllähän niitä diagnooseja sitten ilmenee, kun niitä osataan tehdä. Eikö se ole päivän selvää, että silloin ne yleistyy. Eiköhän näin ole ollut jokaisen sairauden kohdalla. Tästähän pitäis vain olla kiitollinen että näitä lapsia pystytään nykyään hoitamaan, eikä syyllistämään vanhempia, että hei tekin haluatte olla muodikkaita ja hankkia lapsellenne tämän ah niin trendikkään refluksidiagnoosin. Minun isäni huuti vauvana kuulemma koko ensimmäisen elinvuotensa, aina itki, aina piti kaintaa, aina vaan huusi huusi ja huusi. Isovanhemmat, jotka asuivat Itä-Suomessa, matkustivat lopenväsyneinä kuuluisan lastenlääkärinkin Arvo Ylpön vastaanotolle Helsinkiin, koska eivät tietäneet miksi heidän lapsensa on niin kipeä, eikä kukaan lääkäri osannut auttaa. Myöskään tämä arvostettu lääkäri ei keksinyt syytä, ja kipu jäi vaille vastausta. Ei mikään ihme, että isäni huuti ja valvotti koko vauva-aikansa, sillä silloin kun maitoallergiaa alettiin ymmärtämään, hän lääkärinä tajusi jättää maidon pois ruokavaliostaan ja "kumma juttu" että koko hänen elinikänsä kestäneet kivut ja vaivat loppuivat. Eikö siis ole vain upea juttu, että näitä diagnooseja osataan tehdä ja pienten lapsiraasujen ei tarvitse kärsiä aina kivuista niinkun ennenvanhaan?

Voitte kuvitella kuinka pahalta tuntuu, kun hätää sydän täynnä oleva vanhempi vie oikeasti hyvin kipuisen lapsensa vastaanotolle ja lääkäri sanoo, että "Hei, tää on varmaan teidän ensimmäinen lapsi. On ihan normaalia että vauvat itkee, ja pulauttelee." tai "Tää on nyt sitä kolmen kuun koliikkia". Voin kertoa omalla kokemuksella että ei tunnu kovin hyvältä (lievä ilmaus), kun on kantanut kurkkuputkella kivusta kirkuvaa vauvaa päiväkaudet PUTKEEN. Vauvaparkaa, joka oksentaa sitä tahtia, ettei siivoomaan ehdi. Enkä edes liioittele. Voin kertoa, että tuntuu järkyttävältä semmonen kohtelu. Muistan alussa sen tunteen että vieläkö yli 2 kuukautta pitäisi kestää tätä, että lääkärit ehkä mahdollisesti uskovat, että ei voi olla mitenkään mitään pelkkää koliikkia (eikä ollutkaan).
Vaikka ne lääkärit eivät ymmärtäisi tilannetta niin jos lapsi on noin kipeä silloin ei saisi olla kyse tahtojen taistosta ammattitaitoisen lääkärin ja ensimmäisenlapsen vanhempien välillä, tai välinpitämättömyydestä, vaan silloin pitäisi reagoida tavalla tai toisella.

Vanhempia pitää kuulla! Vanhemmat ovat lapsensa tulkkeja. He viettävät lapsen kanssa 24/7 aikaa, hoitavat, näkevät kivun, hädän ja tilanteen, oli kyse mistä tahansa. Vanhemmat tuntevat lapsensa luonteen ja käytöksen parhaiten, he tietävät milloin on joku hätänä. Myös lapsen itkun vanhemmat oppivat tulkitsemaan. Tuntuu järkyttävältä miten niin monet vanhemmat TYRMÄTÄÄN, suoralta kädeltä. Vanhempana tuntuu kamalalta nähdä oman lapsen hätää ja kärsimystä lääkäreiden teilatessa vanhempien kokemattomuudella ja vainoharhalla tai muotidiagnoosien perässä kulkemisella. KUKAAN ei auta, mistään ei saa apua. On vain oma hätä ja kipeä lapsi ja vanhemman vastuu, että olen ainoa, joka tämän raasun asiaa voi ajaa. Eihän se lapsi lähde netistä selvittämään tai lääkäreiltä tivaamaan apua. Se on vanhemman tehtävä. Välillä toivoisin olevani lääkäri, joka oikeasti olisi IHMISIÄ varten. Vaikka lääkäri ammattinsa puolesta tietäisi paremmin asioista, niin silti olisi tärkeää että tässä ammatissa jossa autetaan ihmisiä, kuultaisin edes heidän lauseensa loppuun, ennenkun lähetetään kotiin. Jo synnytyssalissa äitinä tiesin, että vauvallani ei ole kaikki hyvin. Vaikka en ollut viettänyt hänen kanssa päivääkään. Vauva hengitti katkonaisesti ja oudosti ja kysyin heti monta kertaa, että onhan kaikki hyvin, miksi vauva hengittää noin oudosti. En meinannut millään uskoa henkilökunnan tyynnyttelyä "vauvat hengittää vähän erilailla". Ei kauaakaan, kun lapseni vietiin teholle vaikean hengityksen ja värin sinertelyn vuoksi.
Vanhempia voisi kuulla enemmän. Aikuinen osaa vaatia tarvittaessa apua, pieni lapsi ei, silloin se on lapsen vanhempien tehtävä toimia välikätenä.

Voin kertoa myös kuinka uskomattomalta tuntuu, kun aloitin maidottoman imetysdieetin, ja Eevertin vointi muuttui aivan dramaattisesti hyvään suuntaan ( - tästä voimme jo päätellä jotain asiayhteyksiä?!) ja jatkoin tietenkin onnesta soikeana tätä diettiä. Kerran lääkärin kehotuksesta palasin normaaliin ruokavalioon nähdäksemme, kuinka käy. Seuraavana päivänä kaikki palasi entiseen huutoon ja oksentamiseen. Olin aivan vakuuttunut lehmänmaitoallergiasta. Jatkoin tämän jälkeen maidotonta, sittemmin munatonta, naudatonta ja soijatonta ruokavaliota ja Eevert näiden kaikkien ruoka-aineiden jäädessä pois, oli normaali, hyvinvoiva ja iloinen lapsi. Kivusta ei tietoakaan ja refluksi helpottui huomattavasti. Dieettiä ja onnea jatkui 3kk ja vuodenvaihteessa olimme jälleen lääkärissä asian tiimoilta, kun Eevertille ruvettiin tekemään maitoaltistusta, jotta saataisiin mustaa valkoiselle Kelan korvauksia varten. Vastaanotolla lääkäri nauroi mulle kun sanoin että oon ollut tällä dieetillä ja se on auttanut. Hän sanoi että "Eeeei, höpöhöpö, ei sun tartte missään imetysdieetillä olla, se on ihan turha". Toisti tätä monta kertaa. Oltiin siinä kohtaa Laurin kanssa että WOOOOT?! Mietimpä vaan siinä mielessäni, että missä on ammattitaito ja ymmärrys.
Jos lapseni tulee todistettavasti erittäin kipeäksi kun juon yhtään maitoa, niin enhän mä silloin sitä hyvänenaika voi käyttää! No, sittemmin samainen lääkäri oli hyvinkin hiljaa, kun Eevert sai 5ml lääkeruiskulla maitoa, ja rakkulainen ihottuma ja kaaressa oksentaminen alkoivat suunnilleen välittömästi. Sittemmin he hyvinkin mieluusti kuuntelivat meitä ja alkoivat puhumaan että teidän lapsella taitaa olla ihan sellainen refluksitauti. (Oltiin että aijaa, tiedettiin tämä jo 5kk sitten..) ja he tekivät lähetettä pH-rekisteröintimittaukseen, jossa refluksia tutkitaan ja todetaan, jonka jälkeen voidaan miettiä hoitoa ja mahdollista lääkitystä.

Tähän väliin mainittakoon, että yksityisellä lääkärillä kävimme tämän kivisen taipaleen alkupuolella, jolta saatiin kaikista akuuteimpaan hätään happosalpaajalääke refluksia hillitsemään ja ohje jättää mun ruokavaliosta maito pois ja vaihtaa apteekista ostettavaan maidottomaan erityiskorvikkeeseen. Tämä yksityinen lääkäri oli heti refluksin ja maitoallergian kannalla ilman että mun täytyi omatekemän diagnoosin kanssa sinne mennä. Tässä kohtaa joku trendisairauksien vastustaja voisi ajatella että menimme ja maksoimme yksityisestä lääkäristä saadaksemme tuon ihanan muotisairausen leiman - refluksi ja maitoallergia.
Kyllä, niin menimme, menimme lääkärille, josta olimme kuulleet että hän OSAA TUNNISTAA ja HOITAA refluksia. Saimme tämän lääkärin nimen muilta yhtä kivisen tien läpikäyneiltä vanhemmilta. Menimme hakemaan apua paikasta, jossa meitä kuullaan ja otetaan tosissaan.
Diagnoosia en olisi pojalleni toivonut, en toivonut että oma poika olisi sairas ja allerginen. Toivoin että saadaan diagnoosi, jotta kivulle löytyy syy ja selitys. Jotta saadaa hoitoa ja apua pienelle raasulle.

Refluksi on kamala tauti. Se on todella TUSKALLINEN tauti, jossa lapsi kokee aikuisellekkin kovaa kipua. Voitte kuvitella että tulehtuneeseen ruokatorveen nousee minuutin sisällä monta kertaa kitkerää polttelevaa mahanestettä. Päivässä noita nousuja tulee sadoittain. Mikään muu ei auta kun nieleminen ja pystyasento. Makuulla ollessa mahaneste seilaa jatkuvasti ruokatorvessa. Kivusta menee ihan jäykäksi, se on ihan kärsimystä. Kyllä on ONNI että tällästä voidaan nykyään, edes jollainkeinolla helpottaa. On kyllä hyvä, että näitä diagnooseja osataan tehdä ja tätä osataan tunnistaa paremmin. Refluksi voi olla rakenteellista tai allergista. On mahtavaa, että maitoallergiakin osataan tunnistaa ja maidottomalla korvikkeella voi vauvan kivut hellittää. On niin hyvä, että vanhemmilla on lisääntynyt tietämys asian tiimoilta, kun näistä puhutaan enemmän ja useampi lapsi saa avun. Kyse on lapsen parhaasta.

Miettisin siis kaksi kertaa onko kyse trendisairaudesta ja muotivillityksestä.

Onko joku muu kokenut joutuvansa ajamaan oman lapsensa asioita vaikeimman kautta? Onko jollain muilla kokemusta lapsen allergioista tai refluksista? Olisi kiva kuulla mitä ajatuksia teillä tästä heräsi ylipäätään, vaikkei omakohtaista kokemusta olisikaan.