Erilaisen hyvin meni - kolmas synnytykseni.

 
Enpä olisi uskonut, että kolmas synnytykseni olisi yhtä pitkä kuin esikoisen kohdalla, puhumattakaan lähes puolentoistatunnin ponnistusvaiheesta. Mutta näin siinä kävi, homma ei ollut muutamassa hassussa tunnissa ohi, eikä vauva syntynyt parilla supistuksella. Kaikenkaikkiaan kolmas synnytykseni oli täysin erilainen, kuin miten sen mielessäni olin käsikirjoittanut. Takana on nyt siis kolme aivan ja totaalisen toisistaan eriävää synnytystä. Kuitenkin monista toteutumattomista ennakkotoiveistani huolimatta, synnytys oli kokemuksena hyvä ja ennenkaikkea lopputulos mitä täydellisin ja ihanin.

Viimeksi kirjoitin väsyneen odottajan turnausväsymyksestä. Loppuraskaus oli jo ottanut sen verran koville, että lääkärin penkillä itkeä tihrustaessani kaikessa väsymyksessäni, puhuttiin raskauden mahdollisesta käynnistämisestä ja varailtiin viikon päähän uutta aikaa, jolla kartoitettaisiin sen hetkistä tilannetta. Tämä tuntui huojentavalta, vaikkakin samaan aikaan toivoin, ettei käynnistykselle tulisi tarvetta ja että tilanne muuttuisi vielä siten että pystyisin pinnistellä siihen saakka kun vauva itse päättäisi tulla maailmaan. Kovasti nimittäin toivoin sekä vaikean käynnistetyn, että voimaannuttavan spontaanin synnytyksen kokeneena ehdottomasti jälkimmäistä kokemusta tälläkin kerralla.

Viikonloppuna aloin aavistelemaan, että synnytys alkaa olla lähellä. Jotenkin sen vain tunsi, ettei tässä varmasti voi kovin kauaa enää mennä. Sellainen levollinen rauha ja samalla fyysinen tunne omassa kropassa siitä, että viimeisiä päiviä viedään, voimistui. Keskiviikon vastaisena yönä heräsinkin kipeisiin supistuksiin, joita kellottelin parin tunnin ajan tulevaksi neljän minuutin välein. Hetken ehdin jo ajatella, että tuleeko tässä pikainenkin lähtö, mutta sitten supistukset harvenivat ja loppuivat kuin seinään. Aamulla kuitenkin olin hyvinkin voitonriemuisissa fiiliksissä siitä että jotain sentään on alkanut tapahtua - ei tämä voi enteillä kuin hyvää. Samalle päivälle oli sovittuna viikontakainen kontrolliaika lääkäriin, jossa sitten selvisikin että yöllisissä kivuissa oli ollut tosissaan tehoa - kaulakanava oli kadonnut ja kohdunsuu liki 3cm auki. Viikkoja tässä vaiheessa 39+0

Lääkäri puolsi kuitenkin vahvasti käynnistämistä, sillä en edelleenkään ollut saanut nukutuksi ja olihan olosuhteetkin nyt käynnistyksen kannalta hyvin suotuisat. Luultavasti vain pieni avittaminen saattaisi riittää saattamaan homman näin kypsässä tilanteessa vauhtiin. Hän olisi laittanut asian vireille vaikka samantein, mutta kuitenkin toppuutteeltiin hieman, sillä yöllisistä supistuksista ja jomotuksista toiveikkaana halusin vielä antaa mahdollisuuden katsoa josko synnytys käynnistyisikin pian itsestään. Lääkäri oli aivan ihana ja tuumasi että hyvinkin mahdollista on että seuraavana yönä voisi jokatapauksessa alkaa tapahtumaan ja ehdotti että mikäli vauva ei pian sylissä ole, voisin halutessani ja kokiessani tulla minä päivänä tahansa takaisin käynnistykseen. Loppuunsaakka ei tarvitse sitkutella nukkumatta.

Seuraavana yönä mentiin aikamoisen toiveikkaina nukkumaan ja heräilinkin pitkin yötä niinikään kipeähköihin supisteluihin, mutta ei niissä ollut ytyä ajamaan minua edes sängystä ylös. Sen sijaan en saanut oikein nukutuksi koko yönä. Kaksi vuorokautta valvottuani putkeen kipeitä supistuksia kaikkea kuukausien unettomuutta vasten, ja kropan ollessa aivan finaalissa kaikesta viikkokausien väsymyksestä, alkoivat voimat olemaan sen verran vähissä että päätimme lähteä seuraavana aamuna käynnistykseen, mikäli vauva ei seuraavan vuorokauden aikana lähtisi lupaavasta enteilystä huolimatta tulemaan. Enempää en pystyisi antamaan voinnistani siimaa. Koska supistuksista ei valitettavasti ollut enää torstaina tietoakaan ja koin olevani kaikkeni itsestäni antanut, lähdimme perjantaiaamuna synnärille. Harmitti hieman, ettei vauva ollut lähtenytkään syntymään, mutta tiesin kuitenkin että olin tehnyt viimeistään nyt kaikkeni tämän raskauden osalta. Nyt ottaisin vastaan saatavilla olevan avun. Tältä reissulta ei tultaisi takaisin ilman vauvaa ja vihdoin pitkä odotus saisi pisteen!

..Synnärille tullessa jännitti, jotenkin olin kuvitellut tulevani noista ovista sisään kipeitä supistuksia puhkuen, mutta sisään astuikin pian kolmen lapsen äiti ja isä rauhallisissa tunnelmissa perhoset vatsassa lepattaen. Tiesimme hiljaisina, että kohta olisi taas edessä se verta-hikeä-ja-kyyneleitä-osio elämästämme, mutta myös sen, miltä tuntuu kun ensiparkaisun jälkeen syliin lasketaan oma lapsi.
Voiko elämässä olla odotettavissa unohtumattomampaa päivää kuin tuo perjantai?

Meidät ohjattiin synnärillä suoraan saliin, jonne mukava kätilö ja kätilöopiskelija tulivatkin heti esittäytymään ja kyselemään toiveitamme. Mahdollisimman lääkkeetön ja toimenpiteetön synnytys, sekä mahdollisimman paljon jalkeillaoloa.. Sali oli nostalgisesti juuri se sama, jossa myös meidän pojatkin olivat syntyneet ja valmiiksipedattua vauvankoppaa katsoessamme tuntui mielettömän huimalta, että kohta tuossa olisi meidän pieni tyttäremmekin.

Tuntui absurdilta olla salissa ilman supistuksen supistusta, mutta kätilöt kovasti lupailivat että kyllä niitä kohta olisi luvassa. Itsekin ajattelin että homma varmaan on pian ohi, olinhan jo hyvin auki ja pikkuveikan synnytyksessä aukesin rytinällä viidestä sentistä kymmeneen vain muutamalla supistuksella. Ja onhan tässä sentään kolmas ja siroksi veikattu lapsi kyseessä tiuhalla tahdilla. So, lets do this. Sain käteeni oksitosiinitipan klo 10 ja jäimme odottamaan. Saimmekin odottaa ja odottaa, supistuksia piirtyi säännöllisinä mutta ne eivät tuntuneet missään. Meni tunti, jos toinenkin. Tippaa lisättiin yhä uudestaan, mutta kuvittelemallakaan ei supistuksiin tullut ytyä.

Yhden maissa lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot, mikä olikin äärimmäisen inhottava toimenpide ja heti supistuksiin alkoi tulla pientä tuntumaa. Kuitenkaan homma ei edelleenkään lähtenyt vauhtiin, joten oksitosiinitippa laitettiin tippumaan uudestaan. Taas odottelua ja odottelua. Muutaman epätoivon kyyneleenkin jo tirautin, koska homma ei lähtenyt ollenkaan odotetusti etenemään, eikä oma kroppa touhuun mukaan. Mieleen hiipi pelko, että tuleeko tästä samanlainen maratonisynnytys, kuin esikoisen kohdalla - pitkä, tuskallinen, piuhoja, toimenpiteitä ja komplikaatioita..

Viiden jäljestä tilannetta hieman taas tutkittiin ja olin auennut koko päivän aikana sentin. Sentti!
Olin aivan varma että seuraavan vuorokauden puolelle menee ja reippaasti ennenkuin on nyytti sylissä. Tirautin muutaman kyyneleen lisää. Harmitti koko tilanne - käynnistys, sekä se että tässä luomuhaaveistani huolimatta olen, keskellä erittäin lääkkeellistä synnytystä, enkä pysty lukemaan omaa kehoani synnytyksen etenemisestä, ja että kaikki piuhat rajoittavat omaa olemistani. Sekin, että kroppa ei hoida hommaa itsestään ja en saa kokea sellaista ihanaa itsestään etenevää synnytystä kuin pikkuveikan kohdalla. Toisaalta tiesin myös sen, että tämä tilanne kaikista toiveista huolimatta oli kahdesta pahasta pienempi. Nyt pitäisi vain kyetä poikkeamaan siitä omasta käsikirjoituksesta, tämä lapsi syntyisi tällätavoin ja se on nyt kaiken kannalta parasta.

Pian siitä alkoivatkin supistukset tuntumaan, niitä tuli aika tiuhaan ja puhaltelin sänkyyn nojaillen kipuja pois. Kovasti tsemppasin itseäni ottamaan vastaan nämä supistukset, koska ne tuntuivat paljon tujakammilta, kuin ns. kehon omat supistukset pikkuveikan synnytyksestä koettuna. Kivut alkoivat yltyä kovaa vauhtia ja aloin aavistelemaan nopeaa etenemistä kuten viimekerrallakin ja pyysin epiduraalia. Olin päättänyt että en yritäkkään kestää oksitosiinisupistuksia määrääni enempää, kun kehon oma kivunlievitys ei niiden suhteen samallalailla toimi. Sain epiduraalin kreivin aikaan, koska jokainen supistus oli edellistään kammottavampi, eikä aikakaan kun tunsin jo ponnistamisen tarvetta. Kätilö tutki tilanteen ja sain luvan alkaa ponnistamaan - vauva kuulema syntyisi ihan pian.
Nopeaa toimintaa!

Ponnistus kuitenkin otti odotettua kauemmin aikaa, ja kätilön vuorokin ehti vaihtua vaikka hän oli varma että saa auttaa vauvan maailmaan. Aloin olemaan kaikesta ponnistamisesta väsynyt ja varma ettei vauva synny ikinä. Annoin kaikki voimani, ja ei voi kun sanoa mikä onni oli että olin saanut epiduraalin, joka vei sentään kivun pahimman kärjen suhteellisen pitkästä ponnistusvaiheesta pois. Kokeilin erilaisia asentoja ja lopulta vauva lähtikin tulemaan alaspäin. Olin aivan puhki ja ihmeissäni siitä miten vaikealta, tuskalliselta ja uuvuttavan pitkältä ponnistusvaihe tuntui, eikös tämän kolmannen olisi pitänyt suunnilleen vain sujahtaa pihalle?! Syy kuitenkin selvisi - vauva oli tulossa maailmaan avotarjonnassa naama ylöspäin ja kasvot edellä ja lahjakkaasti napanuoraan sotkeutuneena.

Lopulta, kaiken tuskan jälkeen ja kaikkeni antaneena saimme kuulla pienen ja tomeran parkaisun.
Samalla kaikki kivut loppuivat - hän on täällä.
Pieni kaunis, tummatukkainen tyttäremme, joka näytti heti niin meidän lapselta.
Tutulta ja samalla kuitenkin niin uudelta.
Sain pienen elämän syliini ihasteltavaksemme. Tässä hän nyt viimein on.
Hetki oli unohtumaton ja ihmeellinen.

Synnytys oli jälkeenpäin ajateltuna hyvin erilainen, kuin mitä olin kuvitellut. Toki tiesin hyvin, että asiat tuskin menevät niinkuin olin etukäteen kaavaillut, mutta kaikinpuolin tämä synnytys yllätti melkein kaikilta osin. Nyt olen kokenut myös voimaannuttavan, hyvän ja hyvinkin lääkkeellisen synnytyksen. Ja vaikka jossain vaiheessa käynnistelyjä alkoikin pelottamaan mitä tuleman pitää, meni kaikki lopulta oikein hienosti. Kun kipeitä supistuksia alkoi viimein tulemaan, homma oli vajaassa neljässä tunnissa taputeltu, josta tosin lähes puolet oli ponnistusta. Ja voi mikä voittajafiilis, pusersin vauvan niinkin hankalassa tarjonnassa maailmaan! Miten koville se otti, mutta miten erityisen palkitseva olo siitä jäi käteen. Selvisin! Ja onneksi vauva oli niinkin siro, että mahtui tuossakin asennossa syntymään, sääli vain että nelikiloisten poikien jälkeen en päässyt nauttimaan miltä pienemmän vauvan ponnistaminen tuntuu, koska tämä avosuinen tarjonta vaati enemmän tilaa. 
..Huima ajataus välillä hiipiikin mieleen, mitä kaikkea olisi voinut mennä siinä kohtaa pieleen, mutta sillä ei ole toisaalta mitään merkitystä. Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja itsekin säästyin taisteluvammoitta. Aika uskomatonta, että synnytyksen jälkeen suihkussa käydessä eniten sattui jalkaan edellisenä päivänä kengistä tulleeseen rakkoon! Melkoisen hyvin vai mitä.

 
..Osastolla oli joulukuisen tunnelmallista ja satuimme sinne niin rauhallisella ajoituksella, että sain nauttia elämän ensihetkistä aivan rauhassa ilman huoneseuraa. Isovanhemmat kävivät katsomassa pientä neitiä heti seuraavana päivänä, samoin tuoreet isoveljet. Erityisesti isoveikan pitkä odotus palkittiin ja äärettömän onnellisena sekä ylpeänä hän vihdoin pääsi pitelemään siskoaan sylissään. Ihana nähdä poikien riemu uudesta vauvasta.

Kotiinlähtöpäivä koitti aurinkoisena ja pakkassäisenä. Lääkäri tuumasi tytön olevan oikein hyvässä kunnossa, ja niimpä pakkasin tavarani ja soitin miesväen meitä hakemaan. Pienet, huolella valitut vaatteet pääsivät käyttäjänsä ylle ja ihmettelimme, miten meillä onkin nyt tämän näköinen nyytti matkassamme. Vaaleanpunainen ja niin söpö.
Kotimatkalla kaikki simahtivat takapenkille ja hetken mieheni kanssa vain katselimme onnellisena, että tässä me nyt ollaan. Vihdoin kaikki koolla. Meidän perhe.