Kohti syksyä.

Meidän perhekesä alkaa olla pian taputeltu. Tuli kyllä aivan huikeaan saumaan tällainen mahdollisuus nauttia kesästä ihan täyden kokoonpanon voimin ja nyt tuntuukin siltä että tässä on saanut sekä lomailla ja nauttia perheajasta, että latailla oikeasti niitä kuukausien ja jopa vuosien mittaan ehtyneitä akkuja. Kesäkuu oltiinkin oikeastaan kokonaan reissunpäällä, ensin Norjassa, sitten Helsingissä ja lopuksi mökkeilemässä. Koko kuukausi oli ihanan virkistävä irtiotto ja pesäero tavalliseen arkeen ja saatiin nähdä ja kokea yhdessä kaikenlaista mitä on ihana sitten yhdessä muistella. 

Heinäkuu meni puolestaan jotenkin hujahtaen ohi, vaikka yhtä sun toista kivaa siihenkin mahtui. Oltiin kuitenkin pariin otteeseen kipeänä ja jotenkin meininki oli laajemmin katsottuna kaikinpuolin väsyneempää ja tahmeampaa. Tuntui että osasyy siihen oli että lomareissuilta kotiarkeen palaaminen teki ainakin itselleni aika tiukkaa. Tämä kesäloma oli ensimmäinen pysähdys ja tauko monen vuoden tiukan setin päätteeksi, jota meidän perheessä on kyllä riittänyt ja loman jälkeen ilmassa oli kieltämättä pieniä käynnistysvaikeuksia. Tässä on ollut pitkään rutistusta rutistuksen perään jo aina esikoisen odotuksesta, vauvavuoden valvomisista ja refluksista aina näihin päiviin asti. Ja vaikka seesteisempiäkin pätkiä jokaisen puserruksen väliin on mahtunut, rehellistä stoppia ei ole ollut missään kohtaa kun vasta nyt. Ehkäpä siksi nyt kesän puolivälin aikoihin lomilta palattuamme alkoikin tuntumaan että kun oli vihdoin tilaa hengittää ja oma pinnistely hellittämään, oikein sellainen kaukaa kantava väsymys ja stressi alkoi purkautumaan siten että olisin voinut vain maata äksänä sängyllä ja nukkua päivätolkulla. En tosin ollut kokenut oloani mitenkään erityisen väsyneeksi, koska kyllä kevään mittaan sitä on jo päässyt tokenemaan hyvää vauhtia kuluneesta vuodesta. Mutta selvästi koko tämä nainen vain tarvitsi hetken nollata ihan pitkän aikavälin tapahtumia, sekä kasaantuneita väsymyksiä ja onneksi olikin mahdollisuus, ottaa iisimmin ja levätä ja samalla jotenkin tasata näitä menneitä vuosia myös ihan ajatuksen tasollakin. Tuntuukin, että tässä sai todella nyt jotenkin kesän aikana jättää vanhan elämänvaiheen tietyllätapaa taakseen, karistaa pahimmat väsymykset sinne ja jättää nämä monenkirjavat vaiheet, sekä ajatustyöt sinne muistoina, joihin on hyvä palata.
Siellä ne on hyvässä tallessa ja antamassa vahvuutta jatkossa elämään.

Tuntuu todella, että joku pitempi tarinan luku on meidän perheessä päättynyt ja nyt lähdetään uteliaisuudella, innolla ja jännityksellä kohti seuraavaa, tämä kesä oli siihen hyvä silta - silta vanhan ja uuden välillä.

Uusi on meille vielä osittain arvoitus, mitä meidän perheelle onkaan varattuna?
Ainakin saadaan meidän perheeseen pikkusisko, se on aivan uutta ja ihmeellistä!

Oma vanhemmuuskin on nyt jotenkin taas hivenen kypsemmällä ja työstetymmällä tasolla, mikä tuntuu seesteisyytenä ja varmuutena sisimmässä - tämä uusi hyppy tuntemattomaan ei tunnu niin huimalta, jollaintapaa sitä kyllä jo tietää mitä siellä on vastassa. Paljon tulee uuttakin, mutta vanhemmuus ja perhe-elämä ei itsessään ole meille uutta, vaikka uusia askeleita ja aluevaltauksia siinäkin jatkuvasti otetaan.

Meidän perhe kasvaa ja jokainen toki omalla paikallaan sen muutoksen mukana, mutta josko tässä olisi jotain mitä ollaan jo joskus koettu? Jospa ne omat ajatustyöt riittäisi eväinä johonkin saakka tällä uudellakin matkalla?

Syysarkea odotetaan kyllä nyt oikein hyvin mielin, tuntuu että sitä jo kaipaakin sellaista ryhtiä päiviin. Eevert aloittaa parin viikon päästä päiväkotilaisena kahdesti viikossa ja hän on siitä aivan innoissaan öitä laskien. Pitkään aprikoitiin, että kerho vai päiväkoti, mutta meidän tilanteessa päädyttiin että kaiken kannalta päiväkoti on nyt meille kaikille se paras vaihtoehto. Kolme vuotta on takana Eevertin kanssa kotona, niin nopeasti ne vuodet meni ja nyt hän aloittaa päiväkodissa. Tässäkohtaa voi vaan kiitollisena huokaista että päivääkään en kadu että on saanut olla kotona lasten kanssa, ihanat kullankalliit vuodet. Pieni mutta arvokas hetki elämästä. Mutta samaan aikaan on ihanaa myös että jostain päästä helpottaa, on hyvä että on nyt paristi viikkoon ihan omat isojen poikien jutut, kuin ne mitä pikkuveikan ja vauvan kanssa täällä kotona sitten loput aikaa viikosta. Ollaan toiveikkaita että että tämä on nyt oikein hyvä asia, etenkin Eevertille.

Tälläkertaa en ole muutoin meidän viikkokalenteria täyttänyt, pitkään pohdin että ilmoitan meitä muskareihin yms viimevuoden tapaan, mutta voi olla että loppuvuottakohden on parempi että päivät saavat mennä omalla painollaan miten ne sitten uuden vauvan kanssa tulee menemäänkään. Perhekerhoja sun muita sitten kierrellään, nähdään kavereita ja keksitään tekemistä, sen mukaan mitä kunakin päivänä hyvältä tuntuu. Aina me ollaan tekemistä päiviimme keksitty!

Raskaus etenee viikolla 25 ja vointi on itsellä suhteellisen hyvä, vaikka kipuja ja raskauden pieniä vaivoja ja yövalvomisia tässä onkin saanut taas osakseen. Vauva on ihan mahdottoman kova menijä ja potkut tosi napakoita. Ainoa mikä mietityttää että hän on perätilassa ollut kokoajan ja tuntuu siinä viihtyvän kovin hyvin, joten toivottavasti asiasta ei tule ongelmaa viikkojen edetessä niinkuin viimekerralla. On inhottavaa ressata tarjontaa viimemetreille asti, joten nyt kädet ristissä että hän sieltä hyvissäajoin kääntyisi pää alaspäin. Muutoin mikään ei ole mietityttänyt tai huolettanut, ihan avoimin ja luottavaisin mielin odotan vauvan syntymää. Toivottavasti kaikki menisi hyvin! Eevert kovasti odottaa pikkusiskoa ja fiilistelee suloisia tyttöjen vaatteita yhdessä äidin kanssa. Sydän heltyy kyllä tähän jo nyt niin holhoavaan isoveljeen.

Ihanaa myös nähdä miten isoveikka ja pikkuveikkain ovat hitsautumassa hyvää vauhtia tiiviimmin yhteen. Tähän vaikuttaa kovasti se, että kesän mittaan meidän vauvasta on kuoriutunut esiin oikea taapero ja näin veljeksille on tullut kokoajan enemmän yhteistä. He ovat toisilleen niin tärkeät, vaikka samalla myös tappelevatkin keskenään kovasti. Hirmuisesti pikkuveikka koittaa mennä isoveljen perässä ja tehdä samoja juttuja. Kyllä me ollaan niin sydänpakahtuneina näistä viikareista joka päivä, niin rakkaat pojat. Ihanaa oli viettää kesä yhdessä perheenä ja saada silläkin tavoin nauttia näistä meidän aarteista ihan ainutlaatuisella tavalla.
Kaikenkaikkiaan, syksyä kohden hyvin ja uteliain mielin!

Rakas Eevert.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan aika ei tahtonut millään kulkea eteenpäin. Olimme odottaneet sinua jo pitkään ja viimeiset päivät tuntuivat todella kärsimättömiltä, koska halusimme jo niin kovasti tavata sinut ja pitää sinua sylissämme. Takana oli raskaat mutta ihanat yhdeksän kuukautta, mutta olit ollut meidän ajatuksissa ja unelmissa jo paljon tuotakin kauemmin. Sinulla oli jo paikka meidän sydämessä sinua odottamassa jo silloin, kun olit vasta Luojan upea ja ihmeellinen ajatus. Toivoimme tuolle paikalle täyttäjää ja sitten sinä tulitkin ja meidän haaveistamme tuli totta, aloit kasvamaan mahassani ja ajattelimme ja rakastimme sinua kokoajan, pientä masun sisäistä arvoitustamme. Mietimme miltä näytät ja millainen persoona on se pieni ihme, jonka Jumala tänne maailmaan ja meidän perheeseen haluaa antaa meidän vaalittavaksi ja rakastettavaksi. Rukoilimme, että osaisimme nähdä sen kaiken kauniin ja upean, jota sinuun on laitettu. Että osaisimme rakastaa ja kohdata sinut niinkuin ansaitset ja niin että se kaikki potentiaali saisi tulla esiin, joka sinuun on kätketty ja saisit astella sitä tietä, joka sinun kohdalle on tarkoitettu kun sinut luotiin, koska sinulle on suunnitelma ja tarkoitus. Olet suuri ihme ja arvokas lahja. Jumalan rakkauden kohde.

Olemme kiitollisia että sinut uskottiin meille ja että me saamme olla vanhempiasi, sillä iloitsemme sinusta niin paljon. Se kuka olet, siunaa meitä ja tuo meille niin paljon iloa.

On ollut varmasti elämän värikkäin ja opettavaisin matka saada sinut ja seurata sinun kasvuasi ja kasvaa samalla itse mukana. Opetat meille niin paljon ja tuot niin suuresti väriä elämäämme, mutta se lieneekin myös tämän matkan toinen suuri tarkoitus, että me saamme vanhempina myös oppia, oivaltaa ja nähdä tästä elämästä jotain enemmän ja syvemmin, kun meillä on elämään myös erilainen, juuri sinunlainen perspektiivi. Ja kun toimme sinut kotiin sairaalasta yhdeksän päivän ikäisenä, ja elämäsi oli meille ja monille muillekin jo siinä vaiheessa suuri ihme. Jumala oli jo osoittanut suunnitelmansa, suuruutensa ja hyvyytensä pienen elämäsi kautta, vaikka olit vasta ollut meidän elämässämme niin pienen hetken.

Kun kasvoit vielä mahassani, odotukseen sisältyi pelkoa ja huolta, koska sinulla epäiltiin vakavaa perinnöllistä munuaissairautta, jota perheessämme esiintyy. Selvisi, että sinulla on rakennepoikkeavuus munuaisissa ja näitä todennäköisyyksiä vasten, jotka meillä oli, oli käytännössä varmaa, että olet hyvin vakavasti sairas synnyttyäsi. Minulta löytyi kantajuus ja isäsi oli 93% todennäköisyydellä kantaja, tarvitaan siis molempien kantajuus, jotta sairaus voi periytyä. Kuitenkin mumma sai sydämeensä varmuuden, että pieni terve poika syntyy ja nämä sanat Jumala laski meidänkin sydämeemme silloinkin, kuin siltä ei näyttänyt ja kaikki vaikutti pahimmalta mahdolliselta. Muutamien raskaiden viikkojen päästä kuitenkin selvisi, että kaikkien suureksi ihmeeksi isäsi ei olekaan kantaja, vaikka minä yllättäen olinkin, ja se poikkeavuus, joka munuaisistasi löytyi ei ollut sitä mitä kaikki lääkärit luulivat. Odotimme taas pientä tervettä poikaa.

Synnytyksesi oli vaikea ja oli päätyä monta kertaa hätäsektioon, kun vihdoin synnyit saimme hetken pitää sinua sylissämme, sitten sinut vietiin vakavasti infektoituneena teholle. Lääkärit sanoivat, että vain harvoin on heillä ollut näin vakavasti infektoituneita vauvoja siellä, sinulla oli verenmyrkytys ja infektio keskushermostossa. Olit kaikissa laitteissa, pihoissa ja monitoreissa, ja olit niin heikko, ettei sinua aluksi saanut edes keskoskaapin reiästä silittää, sillä pienikin kosketus tuotti kipua.
Vointisi meni huonommaksi ensimmäisinä päivinä ja sinulle kokeiltiin monenlaista lääkitystä, jota ei aluksi meinattu saada kohdalleen. Tilanne oli vakava, mutta onneksi emme silloin sitä täysin ymmärtäneet. Missä on se pieni terve poika, itkin ja hyvin monet rukoilivat.

Vihdoin lähdit toipumaan, kun oikeat lääkkeet alkoivat puremaan, sanottiin, että tulet olemaan täällä vielä viikkoja. Kuitenkin pian eräänä päivänä sinua katsomaan tullessani sinut olikin irroitettu kaikista laitteista ja olit päässyt tarkkailuhuoneeseen odottamaan siirtoa toiselle osastolle. Yhdessä yössä kaikki arvosi normalisoitui ja sanottiin että näin huimaa toipumista ei kukaan olisi voinut ikinä odottaa, pääsisit pian kotiin. Tämä oli taas aivan ihmeellistä, ja kokeista selvisi että infektio oli poissa!

Viimein toimme sinut kotiin, jossa oli kaikki valmiina sinua odottamassa. Se päivä oli ehkä elämäni onnellisin ja helpottunein, tuntui uskomattomalta nostaa sinut omaan sänkyyn nukkumaan, ja pukea ne pienet ihanat vaatteet, jotka jo viikkoja ennen olimme päällesi kuvitelleet.

Pian kuitenkin alkoi tulla selväksi, että kaikki ei olekaan hyvin. Itkit sydäntä riipivää kipuitkua ja oksensit yöt ja päivät. Valvoimme sinua kantaen ja hyssyttäen, autolla ajaen ja vaunuissa työntäen ja elämämme lamaantui ja olimme todella väsyneitä ja hädissämme että mikä sinulla on. Emme meinanneet saada apua mistään ja olimme vakuuttuneita, että kärsit kovista kivuista ja kaikki ei ole niinkuin pitää - kaikki ruoka nousi ylös ja oksensit jatkuvalla syötöllä.
Vihdoin saimme avun ja ratkaisun, selvisi että sinulla on paha maitoallergia ja joukko muitakin allergioita, pienestäkin pisarasta maitoa ihalla nousi ihottuma, saati mitä se maito teki, joka päätyi mahaasi ja oli helpompi luetella ne neljä ruoka-ainetta mitä pystyit syömään, kuin ne kaikki loput, mitä et pystynyt. Nuo kuukaudet olivat raskas alku ja sumuinen putki, jossa rämmimme.

Siinä kohtaa todella mietin, että missä se pieni terve poika on. Elämäsi kun oli ollut pelkkää vastoinkäymistä ja sairautta.

..Kuitenkin nyt, kun olet kolmivuotias, voin sanoa, että meillä on todella se pieni terve poika josta Jumala puhui. Kaikki se, mitä sinulla oli, on kadonnnut. Munuaisiasi seurattiin ja sinua lääkittiin niiden takia ensimmäisen vuoden ajan, mutta kaikki normalisoitui. Tehoajan jälkeen olet ollut hyvin terve ja ensimmäisen kerran olit kipeänä pienessä flunssassa vasta kaksi ja puolivuotiaana, myös kaikki allergiat, joka ikinen, sekä refluksi on ollut historiaa jo puolentoistavuoden ajan. Tänäkin kesänä olemme syöneet antaumuksella monta jäätelöä, joita ajattelin etten tule sinulle koskaan ostamaan. Olet terve ja kaikki on hyvin ja vaikka vielä elämässäsi tulet varmasti vielä sairastamaankin, niin tällä hetkellä voimme iloita ja todeta, että nyt meillä on se pieni terve poika, josta Jumala jo raskauden puolivälissä puhui. Vaikka siltä ei näyttänyt, ja mikään ei tuntunut puhunuvan asian puolesta, niin tällähetkellä näin on ja se on meille ihme ja sinun elämäsi ikuinen muistutus silläkin tavoin Jumalan suuruudesta ja huolenpidosta.

Tuot niin paljon valoa ja väriä meidän elämään. Meillä on niin suuri ilo sinusta, meidän iloisesta innostujasta ja hassuttelijasta, joka rakastat höpötellä yhdessä sängyllä köllötellen ja nauraa räkättää pilke silmäkulmassa ja fiilistellä kauniita maisemia. On ihanaa miten rakastat tutkia ja tietää asioista kaiken, sekä miten tunnet jo nyt kaikki automerkit ja mallit, aakkoset, sekä numerot sataan. Yllätitpä äidin ja isin ennen syntymäpäiviäsi kun esittelit miten olit aivan itse kirjoittanut paperille "äiti" ja "isi". Janoat oppia uutta, ja sinun utelias ja eteenpäinmenevä luonne kantaa sinua vielä elämässä pitkälle. Pursuat iloista elämää ja sinulla on niin ihanan herkkä, ja empaattinen sydän.

Olet meidän kujeileva Eemelimme ja täytät meidän päivät puuhakkuudellasi ja ihanalla valoisalla persoonallasi. On ihana nähdä asiat, joista olet kiinnostunut ja seurata kuinka tutkit, opit ja oivallat kokoajan tätä ihmeellistä maailmaa. On niin rikastuttavaa saada kauttasi nähdä tätä maailmaa uudella tavalla. En malta odottaa, mitä kaikkea vielä saamme jakaa kanssasi kun kasvat ja se kaikki mitä sinussa on ja ne ajatukset ja lahjat jotka sinulla on, saa tulla aina vain enemmän esiin.
Rakastamme sinua valtavasti ja on onni että meillä on juuri sinut meidän elämässä.
Kolme ihmeellistä vuotta on takana, ja vielä kaikki tulevat edessä.

Puolimatkassa.

Viimekuun keskivaiheilla tuli täyteen raskauden virallinen puoliväli, tämä hommahan alkaa tuntua entistä todellisemmalta, nyt on viikkoja kasassa 23. Kiitollisin mielin saan kyllä olla että ensimmäinen puolisko meni niin käsittämättömän helposti ja vointi oli alusta saakka mitä mainioin.

En voi oikeastaan edes ymmärtää miten vähäoireinen raskaus voi näköjään parhaimmillaan olla.
Tämä kerta onkin siis ollut tähänmennessä ehdottomasti helpoin, vaikka aiemmatkin odotukset ovat puoliväliin saakka sujuneet loppujenlopuksi verrattain hyvin. Jokainen odotus on ollut edellistä oireettomampi ja esikoisen odotus on tähänmennessä vetänyt ehdottomasti sen pisimmän korren vaivojen ja oireiden laadussa, sekä määrässä mitä jo ihan alkuraskauteenkin tulee.

Jos kuitenkin olen aina säästynyt alkujen pahoinvoinneilta ja muilta vaivoilta vähällä, puolenvälin jälkeen aiemmat raskaudet ovat olleet sitten enemmän tai vähemmän hankalia, viimeisen kolmanneksen ollessa kummallakin kerralla jo aikamoinen voimainkoitos ja rutistus - pahaa unettomuutta, supistelua, särkyä, kipuja ja väsymystä.
Myös tässäkin suhteessa ensimmäinen raskaus oli toista ehdottomasti vaativampi, jolloin olin sairaslomalappu kädessä joka viikko. Ja niin vain tälläkin kerralla näitä tuttuja ja ihania raskauden vaivoja, kolotuksia, sekä supistelua on alkanut ilmaantua tämänkin odotuksen ratoksi ja puolenvälin ylittämisen kunniaksi. Vaikka pääosin vointi on vielä kohtalaisen hyvä, varovasti realistina kuitenkin uumoilen ja näistä viimeaikaisista merkeistä enteilen, että samanlainen raskas loppusuora on tälläkinkertaa tulossa.

En siis osaa todellakaan odottaa, että vointi pysyy näin hyvänä jatkossa mistä tähän saakka olen saanut nauttia, vaan tätä menoa tässä ollaan aika kipeitä ja toimintakyky alkaa kunnoll laskea.

..Mutta toki toivotaan, että mahdollisimman vähällä päästäisiin, onhan tässä kuitenkin kaksi ihan pientä hoidettavana, joten parasta olisi pysyä sen verran hyvässä kunnossa että arki toimii. Onneksi mieheni on tässä suurena apuna ja yhdessä kannetaan tämä vastuu. Neljä viimeistä kuukauttakin menee kuitenkin oikeasti todella nopeaa, vaikkei se siltä varmati tule joka hetki tuntumaan.

Vauva tuntuu aika eläväiseltä, ja potkut viikkoihin nähden tosi voimmakkailta ja usein pohdimme, että kuka onkaan se uusi ihana persoona joka meidän perheen jatkoksi saadaan. Isoveikat ovat niin uniikkeja ja ihania tapauksia, että jännityksellä ja ihastuksella arvuutellaan millaisella aarteella tämä porukka vielä täydentyy.

Esikoinen on meillä se, joka tuo meidän perheeseen tällä hetkellä elämän värit, hän on täynnä innokasta ja pursuilevaa elämää ja pikkuveikka puolestaan tuo niin paljon valoa meidän perheen keskeelle omalla seesteisellä ja tyytyväisen iloisella luonteellaan. 

Nämä veljekset ovat kyllä kuin itä ja länsi, vaikka heistä toki myös paljon samaakin löytyy.

Toinen on puuhakas, räiskähtelevä ja eloisa. Innokas osallistuja, joka tuntee ja tahtoo suuresti. 

Ja toinen puolestaan niin hellyyttävän tyyni, hyväntuulinen ja tuumaileva tarkkailija. Aina tasaisen tyytyväinen, vaikkakin tujakalla tahdolla varustettu tapaus.

Mutta kuopus on vielä masun sisäinen salaisuus, kutkuttava arvoitus, ihana taivaan lahja, joka me saadaan sitten joulukuun alussa ensikertaa tavata ja alkaa häneen hiljalleen tutustumaan.
Esikoinenkin odottaa niin innoissaan, hän haluaa aina silittää ja suukottaa masua ja paljon keskustelemme siitä, millaista on kun vauva syntyy sitten suunnilleen kun ensilumi tulee maahan.
Pikkusisar on jo osa meidän perhettä - hänet piirretään kuviin yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa ja häntä siunataan iltarukouksessa. Sydän heltyy.

 Rakenneultra meillä oli myös viimekuussa.
Jännitin tätä ultraa, koska esikoista odottaessa ultrassa selvisi munuaisten rakannepoikkeavuus, jonka takia epäiltiin vakavaa perinnöllistä sairautta jota perheessämme esiintyy. Onneksi selvisimme vain säikähdyksellä vaikka munuaisia syntymän jälkeen ensimmäisen vuoden verran jouduttiinkin seuraamaan monen kuukauden lääkityksen kera, ja täytyy sanoa että tälläkinkerralla ultrahuoneeseen astuminen sai sydämen inhottavasti tykyttämään. Kaikki oli kuitenkin oikein hyvin ja hienosti mallillaan, mikä suuri ilo.
Sukupuolta meidän ei ollut alunperin tarkoitus udella vaan säästää yllätys synnytyssaliin, mutta niin vain kävi että se selvisi ja meidän suurtakin suuremmaksi hämmästykseksi ja ihmetykseksi, meidän perheeseen luvattiin pientä PRINSESSAA.
Tämä on kyllä aivan ihmeellinen, ihana ja uusi asia!
Kahden pojan jälkeen meistä tulee pienen tytön vanhempia.
Vieläkään en meinaa uskoa todeksi ennenkuin nään ja asian ääneensanominenkin tuntuu edelleen hieman epätodelliselta, mutta pieni neiti sieltä hyvin selvin merkein pitäisi olla tulossa.
Ja niin varma kun olin kuitenkin pojasta. Poikaraskaus, poikaoireet, poikamasu, poikaolot..
Olin jotenkin jo niin kuvitellut meidät pitkään poikakatraan vanhempina. Vähän väliä kyllä ihmettelen, että voiko näillä oloilla todella tyttö tulla, kun samoilla oloilla on jo saatu kaksi poikaa. Toisaalta mulla oli pohjimillaan jo aavistus tästä raskauden alussa.
Aivan ihana onni ja iloinen yllätys - pikkuinen prinsessa, oma tytär ja perheen pikkusisko.
Ollaan kyllä aivan onnesta sekaisin ja totutellaan tähän uuteen ihmeelliseen asiaan.
Muutaman vaaleanpunaisen vaateostoksen olen saattanutkin tuon uutisen jälkeen tehdä.
Katsotaan vain nyt pitääkö tämä tyttöuutinen loppuunsaakka kutinsa!