Autumn through my phone lens.

Aika hissukseen on tullut päivitettyä kuulumisia tänne blogin puolelle. Kaikenlainen asioiden ylöskirjaaminen, sekä laadukkaiden kuvien ottamien kameralla on jäänyt vähemmälle tälläkertaa, kun kädet ovat työtä täynnä näiden lasten kanssa. Harmittaa hieman. Mutta eräs asia onneksi kulkee mukana, nimittäin Samsung, jolla on tullut räpsästyä kuva poikineen aina sillointällöin.

Tähän syksyyn on kuulunut jokapäiväinen ulkoilu. Alkaa hiljallee nämä Jyväskylän eri leikkipuistot tulemaan tutuiksi. Todellakin joka päivä pyritään menemään pihalle kuluttamaan enintä virtaa jota meidän pojussa kyllä riittää. Mielemmämme sen teemmekin, kun ollaan saatu nauttia näin aurinkoisesta ja kuulaasta syyssäästä. Itsekin jo lasten myötä on alkanut kaivata jokapäiväistä ulkoilua, aikaisemmin olen ollut aikamoinen kotihiiri.

 

Paljon olemme olleet myös poikien mummalassa, josta olemme ihanasti saaneet apuja lasten kanssa. On kyllä kovaamatonta, että samasta kaupungista löytyy tukijoukkoja jotka haluavat osallistua ja auttaa, niitä ei voi olla koskaan liikaa, kiitollisena siis heistä. Eevert viihtyy mummalassa hirmuisen hyvin ja sinne on muodostunut ihan omanlaiset kivat jutut ja rutiinit. Isovanhemmat ovat myös mahdollistaneet että mekin saamme aina sillointällöin yhteistä omaa aikaa.

 

 

 

Päivät ovat työntäyteisiä ja intensiivisiä. Onneksi tässä on hiljalleen oppinut itsekin miten asiat kannattaa tehdä kahden kanssa että homma soljuu. Juuri nyt tuntuu hyvältä. Välillä sitä tulee kyllä päiviteltyä miten raskasta tämä touhu on ja toisinaan mietinkin että saako sitämyöten ympärillä olevat ihan kamalan kuvan lastensaannista. Koska onhan tämä raskasta, valvominen ja väsymys lieveilmiöineen siis lähinnä. Onhan tämä myös aikamoinen henkinen kasvuprosessi omalle itselle. Siitä huolimatta tämä on mitä ihaninta ja mahtavinta mitä olen saanut kokea, eikä lapset ole raskaita, vaan se on tämä vaihe elämästä kun on niin intesiivistä. Tavallaan harmittaa päivitellä ja sanoa ääneen tätä asian toista puolta, mutta toisaalta sitä kaipaa saada purkaa tuntojaan, onhan tämä nyt niin suurin siivu omaa elämää tällähetkellä ja väsymys kaikessa karuudessaan aika shokeeraavaa alkuunsa. Että väkisinkin purkaa tätä ääneen. Mutta kokoajan sitä ihastelee ja huokailee sydänpakahtuneena kiitollisuudesta katsellessaan omia lapsiaan. Välillä tuntuu etten muusta puhukaan kun siitä miten ihania pojat on! Ehdottomasti tämä on siunaavaa, kasvattavaa, antoisaa ja mitä ihmeellisintä. Parempaa mitä joskus haaveilin tai mitä koskaan olisin osannut kuvitella. Arvokas lahja. Että kyllä on paljolla siunattu ja kyllä näitä useammankin huolisi!

Ja nyt kun on saanut kokea kaksi aivan vastakohtaista vauvavuotta, voin sanoa, että vauvavuosi voi olla todellatodellatodella raskas, mutta se voi myös olla hyvinkin iisi ja suhteellisen kivuton. Uhmakin voi varmasti mennä toisilla helpommallakin ohi, kaikki riippuu hirveästi monesta asiasta. Perhetilanteet, olosuhteet ja jaksamisen rajatkin ovat niin tilannekohtaisia.

Että uskaltaisin sanoa, että lasten saaminen muuttaa paljon elämää, mutta onneksi kaikilla se ei varmasti ole niin rajua kuin toisilla.

 

 

Teimme myös tässä taannoin parikin reissua kotinurkilleni Tampereen lähelle, Eevert on aina innosta suunnillaan kun lähdemme käymään mummolassa eikä malttaisi istua pitkää matkaa autossa kun haluaisi olla jo heti perillä.

Ollaan myös tehty muutama syksyinen luontoretki laavulle, jossa syöty retkieväät - kaikenmoista tämmöistä pientä siis puuhasteltu koko perheen kesken. 

 

 

Näköjään kuvia on eniten ulkoa, koska paljon tosiaan ulkoillaan.

Kuvassa näkyvät muuten meidän Britax Motionit ja Bumbleriden Indie twinit. Mutta olen ollut edelleen tyytyväinen, hankinnat vastaavat hyvin meidän vaunutarpeisiin. Bumbleridet olivat todella oiva nappihankinta meille, niillä on paljon käyttöä joka päivä ja juuri en tyytyväisempi voisi olla. Niitä voin edelleen lämpimästi suositella jos tuplille on tarvetta. Kätevää, joskin ei ehkä ihan välttämätöntä, on myös ollut omistaa toiset vaunut. Meillä ne ovat Britax Mobilet, matkarattaat joihin saa kovan vaunukopan tai turvakaukalon, jos liikkeellä on yhden lapsen kanssa. On ratasosaan hätätilassa istutettu molemmat pojatkin.

 

 

Ja minä! Vihdoin paria kiloa vaille lähtöpainon, juhhuu. Puolivuotta ja -25 kiloa.

Nämä kilot eivät lähteneetkään niin helposti kuin viimekerralla, joten näiden eteen on täytynyt tehdä rehellistä työtä, vaikka imetys on myös osansa tehnyt. Millään ihmedieetillä en ole ollut ja salireeniä en ole vielä aloittanut. Sen sijaan olen koittanut omaksua hiljalleen liikunnan osaksi jokapäiväistä elämää, mikä on ollut toisaalta luontevaa, koska lasten kanssa ulkoillaan muutenkin. Ja koska olen heidän kanssaan päivät, liikunnan on täytynyt tapahtua heidän kanssaan, joten etenkin kesällä suosiossa olivat vaunulenkit ja kotijumppa.

 

 

Isin kanssa on parasta heitellä rannalta kiviä veteen tai lähteä tutkimaan metsää.

Isillä ja pojalla on ihan omia yhteisiä juttuja, yhtenä niistä mainittakoot mielenkiinto numeroihin ja laskemiseen. Eevert laskee kaikenlaisia asioita ja kirjoistakin tutkitaan sivunumerot. Kaikki numerot ja kirjaimet kiinnostavat. Hän on pikkuveikan syntymästä saakka tuntenut isot ja pienet aakkoset ja lukee niitä kaikkialta mistä vain löytää. Hauskaa miten juuri tämä mielenkiinto on ollut hänessä vahvana ja nähtävissä aivan pienestä pitäen. Autot ovat myös edelleen vetäviä. Niin kai se usein pienillä pojilla menee, että nosturit, traktorit ja rekka-autot bongataan jokapaikasta.

 

 Keskustan perhepuisto on kyllä aivan loistava, sinne suunnataan toisinaan kun Eevert pyytää päästä "tinne itoon eittipuittoon".

Iisak on saanut myös alusta alkaen päästä keinujen ja hiekkaleikkien makuun isoveikan siivellä. 

 

 

Kotona kun ollaan, rötvätään, siivotaan, laitetaan ruokaa, leikitään ja luetaan.

Vaihdetaan vaippaa, puetaan. 

Perusasioiden äärellä siis.

Eevertiltä tulee niin hauskoja ihmettelyjä, toteamuksia ja kysymyksiä jatkuvasti että on kyllä hauskaa kun on tälläinen höpöttäjä menossa mukana.

 

Kauppaan en mielelläni lähde yksin lasten kanssa. Viimeksi kun tein viikon ruokaostokset, reissussa vierähti pari tuntia ja olin hiestä märkä kotiinpäästyäni. Aikamoista kikkailua. Ja huhh, miten monta välivaihetta on yhdessä kauppakäynnissä. Puet lapset, siirrät autoon, ajat kauppaan, siirrät kärryyn, taistelet siitä saako ottaa oman kärryn vai ei, teet ne ostokset..... , hoidat pari tilannetta herra omatahdon kanssa, hyysäät vauvaa, säntäilet edestakaisin hyllyväleissä, vastailet nonstoppina tilpattavan pojan kyselyihin siitä mitä teet, ostat ja mikä tuo on, selität miksi kalat eivät ui kalatiskissä ja miksi niiden suu on auki ja miksi miksi ja miksi, sitten ostokset kassalle, maksat järkyttyneenä viikko-ostosten loppusumman, pakkaat ostokset, kannat koko köörin ja neljä täyttä kassillista autoon kädet hapoilla, viet kärryn kun lapset odottavat autossa ja esikoinen hätääntyy mihin äiti menee, ajat kotiin, nostat lapset autosta ja ensiksi vauvan sisälle, lähdet etsimään taaperoa joka nauraaräkättäen on sillävälin juossut pihalla sinne minne siinäajassa on ehtinyt, sitten toinenkin poika sisälle ja vaatteet pois, sitten ostokset sisälle, sitten itseltä vaatteet, hyysäät vauvaa, vauvalta vaatteet, sitten keksit esikoiselle äkkiä päivällistä jostain, sitten ostokset kaappiin ja siinä lomassa hoitelet esikoisen syömään ja hyysäät hermostunutta vauvaa, ja sitten jatkat ostosten purkua ja sitten imetystä ja sitten loput ostokset jne.

Yliarvostettua käydä yksin kaupassa vai mitä !

 

 

Parasta on kuitenkin seurata, miten maailma on suuri ja mielenkiintoinen. Itsekin saanut alkaa oppimaan hetkessäelämistä kun perheessä on tällainen pieni hetkessäeläjä, joka muistuttaa jatkuvasti siitä, miten pienistäkin asioista ilahdutaan, iloitaan ja nautitaan.

Hyvä niin.

Kuopuksena.

Tänään viimeksi mietin sitä, miten erilainen toisen lapsen asema on. Istuin sohvalla, ja lauloin laululeikkiä kuopuksemme kanssa ja näin miten vilpittömän onnellinen hän oli saamastaan jakamattomasta huomiosta. Sydäntäni hieman riipaisi ja syyllinen olo kalvoi mieltä, näitä hetkiä on liian harvoin, paljon vähemmän kuin esikoisen kanssa.
Haluaisin niin paljon jakaa näitä ihania ja tärkeitä hetkiä hänen kanssaan yhtälailla kuin isoveikan kanssa aikoinaan, mutta valitettavasti asia ei toisella kerralla mene niin. Kuopuksemme on hyvin tyytyväinen ja helppohoitoinen vauva, joka viihtyy sitterissä maailmaa ihmetellen pitkätkin tovit, joten vauhdikkaan ja aktiivisen esikoisen rinnalla tyrkkään hänet siihen usein istumaan. Niimpä välttämätömien kotitöiden ja esikoisen leikkien lomasta juttelen hänelle usein hieman kauempaa käsin ja käyn välillä antamassa uutta lelua käteen.
Mahdollisuutta ei ole joka hetki olla häntä pusuttelemassa ja viihdyttämässä, varsinkaan kun hän ei välttämätöntä huomiota vaadi samallatavoin kuin esikoinen, joka nimittäin jo vauvana piti topakasti huolen siitä, että maailma muuten pyörii hänen ympärillään. Tämä on hieman tätä luonne-eroa, temperamenttinen ja vauhdikas isoveikka, ja joustava ja vähään tyytyväinen pikkuveikka.

Lähtökohtaisestikin asetelma on myös toisenlainen. Esikoinen sai huomiota roppakaupalla, jo ihan vain siksi että oli ensimmäinen. Hän oli myös ensimmäinen lapsenlapsi kummallekin isovanhemmalle, sekä ensimmäisiä vauvoja ystäväpiirissä, eli siinäkin suhteessa ainutlaatuisessa asemassa. Huomiota hän on aina saanut ihanan paljon.

Toki pikkuveikka on myös läheisille tärkeä ja erityinen, mutta totta on, että ei toisen lapsen kehitysaskeleita ja kasvua seurata niin innokkaasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tämän lisäksi hänen seuranaan on myös aina isoveikka, joka ottaa oman osansa tarjolla olevasta huomiosta. Pikkusisarusta myös verrataan vanhempaan sisarukseen herkästi, toisin kuin esikoista, jolle ei vertailukohdetta ollut. Sen sijaan että keskityttäisiin pelkästään uuden tulokkaan ainutlaatuisuuteen ja yksilöllisyyteen, pohditaan onko silmien väri samanlainen ja onko luonne millainen, verrattuna sisarukseen.

Tavallaan olin tästä kuopuksen kohtalosta pahoillani jo raskausaikana, vaikka ymmärrän samalla, että tämä asetelma kuuluu asiaan. Eri aikoihin syntyneiden lasten asema perheessä on aina hieman erilainen. Toisella on enemmän sitä, ja toisella vähemmän tätä. Ja esikoisella tietynlainen etulyöntiasema monessa suhteessa, eikä siitä pääse mihinkään. Joten tottakai äidin sydän kokee kipeän pistoksen, koska sitä haluaisi antaa muillekin lapsilleen yhtä suuren osan jakamatonta huomioa. Jokainen uusi persoona ansaitsee olla juhlittu omasta olemassaolostaan ja ainutlaatuisuudestaan!

..Totta kuitenkin on, että myös pikkuveikka saa paljon. Kyllä me häntä hellimme ja lellimme, halaamme ja pussaamme. Ihastelemme roppakaupalla. Kuitenkin asioita mitä hänen kanssaan ei ole voinut kokea, kuten hitaat aamut tissi poskella nukkuen tai päiväunet äidin kainalossa viipyen. Ei ole voinut kellua ihan samalla lailla sellaisessa äidin ja vauvan symbioosissa, mitä ensimmäisellä kerralla, sillä olen äiti nyt kahdelle lapselle enkä voi omistauta vain ja ainoastaan vauvalle, vaikka samanlaisen omistautumisen olisin hänellekin halunnut antaa. Ja vauvantahtisuuden, josta on väkisinkin joutunut joustamaan, asioita tehdään paljon isoveljenkin mukaan ja välillä tuntuu että pikkuveikka kulkee siinä sivussa mukana. Puistoissa, kyläreissuilla ja legoleikkien lomassa.
Mutta toisaalta, hän sai jotain mitä isoveikka ei, valmiin äidin, jolta ei mene niin paljoa energiaa äidiksi tulemisen kasvukipuihin. Hän sai tulla valmiiseen lapsiperheeseen, jossa vanhemmat ovat saaneet harjoitella vanhemmutta jo parin vuoden verran. Monin kohdin olemme osanneet toimia viisaammin ja kauaskatsoisemmin. Hänellä on myös oma huolehtiva isoveikka, joka odottaa häntä innokkaana leikkeihin mukaan kunhan hän vielä hieman kasvaa. Hänellä on elämänmittainen kaveri ihan ensimetreiltä lähtien, jonka vanavedessä hän saa turvallisesti kasvaa. Vaikka emme pystykään osallistumaan vauvauintiin, ekavauvaryhmiin tai värikylpyihin pikkuveikan kanssa, pääsee hän kuitenkin tutustumaan puistoihin, perhekerhoihin ja muihin lapsiin heti alusta alkaen. Pikkuveikka tuli toisenlaiseen tilanteeseen.

Isoveikka ehkä sai alusta saakka enemmän huomiota, aikaa, juhlintaa ja hetkessä viipymistä.

Mutta toisaalta hän sai myös tuoreet, ajoittain epävarmat, vanhemmutta opettelevat vanhemmat.

Äidin, joka mietti aluksi miten outoa on jutella yksinään omalle lapselleen ja joka yrityksen ja erehdyksen kautta oppi miten vauva nukutetaan ja miten kannattaa parhaiten hoitaa kylvetykset, syötöt ja siirtymävaiheet. Joka sormisuussa uhmaiän kynnyksellä luki monta kasvatusopusta ja sovelsi monia eri kasvatusmenetelmiä lapseensa, ennenkuin löysi parhaana näkemänsä tavat toimia parivuotiaansa kanssa. Välillä olen toisaalta hänenkin puolesta pahoillani, hän on ollut meidän harjoituskappaleemme monilta osin. Hän on myös joutunut kokemaan sen kriisin, mitä pikkuveikka ei joudu koskaan kokemaan - kun kolmesta tulee neljä. Sen suuren mullistuksen ja stressin, kun ei olekaan enää se ainut lapsi, kun joutuu luopumaan siitä jakamattomasta huomiosta. Tähän tilanteeseen kun pikkuveikka on puolestaan alustasaakka tottunut.

Puolensa ja puolensa. Kai sitä äidin sydän helposti tuntee syyllisyytä milloin mistäkin, turhasta, aiheettomasta ja aiheellisesta. Oikeista asioista nämä tunteet kyllä tulevat, on tässä ihan faktoja pelissä, mutta toisaalta turhasta kipuilen sinänsä. Tyytyväinen ja onnellinen vauva kuopuksemme on. Rakastettu ja paijattu. Ihasteltu ja odotettu, ainutlaatuinen ja juhlittu.
Ja se on rukoukseni ja toiveeni, että osaisin antaa mahdollisimman ihanan ja turvallisen lapsuuden kaikille lapsilleni. Että osaisin vastata siihen mitä he tarvitsevat ja huomioida heitä yksilöinä ja ainutlaatuisina. Ja että perhessämme lapset saisivat kasvaa mahdollisimman tasapuolisesti kaikista dynaamisista eroista huolimatta.

Tässä on hyvä.

Meidän syysarki on hyvässä vauhdissa ja se on lähtenyt liikkeelle oikein mukavasti. Nyt on ihan eri fiilis kuin kesällä, suorastaaan olen innoissani kaikesta uudesta mitä alkanut syksy on tuonut tullessaan. On kerhoja, tekemistä, auto ja ennenkaikkea itsellä jaksamista ja iloa taas paljon enemmän. Nyt on ollut aikaa vähän niille omillekin jutuille, sekä ystäville, mikä on ollut enemmän kuin virkistävää tämän muutaman kuukauden kuplan jälkeen.
Tuntuu että ollaan taas suunnilleen elävienkirjoissa!

Aikamoisessa huurussa todellakin menivät nämä ensimmäiset kuukaudet, mutta vihdoin oma jaksaminen on balanssissa arjen haastavuuden kanssa. Näin on hyvä. Ja vilpittömästi voin sanoa että nautin juuri tästä hetkestä todella paljon, kesän pahimmat väsymykset on karistettu harteilta ja nyt painetaan ihan uudella taajuudella. Päällimäisinä ajatuksina kertakaikkinen ilo olla äiti näillä kahdelle rakkaalle pojalle ja mikä kiitollisuus että saan elää juuri nyt omaa unelmaani todeksi omasta perheestä. Ihanaa kun jaksan taas nauttia täysin siemauksin tästä elämänvaiheesta. Iisak on mitä hellyyttävin pikkuveikka kaikessa tyytyväisyydessään ja aurinkoisuudessaan. Eevert puolestaan on todella mainiossa iässä kaikesta räiskähtelevästä uhmasta huolimatta. Hän oppii niin paljon jatkuvasti uusia asioita, hauskuuttaa jutuillaan niin että se huikea persoona pääsee kokoajan enemmän esille. Olemme niin paljon lähiaikoina fiilistelleet ihan sitä, että kuinka maukas tyyppi tuo meidän pikku E onkaan! Kertakaikkiaan mikä persoonallisuus kaikessa tomerassa temperamentissaan, vauhdissaan ja iloisessa kujeilevassa elämänmaussaan. Ja vaikka niitä uhmatilanteita tulee niin, että päivistä löytyy kyllä 'ne hetkensä', niin kaikesta huolimatta itsellä on kuitenkin se tunne että homma on ihan mukavasti hanskassa, jotenkin ne tilanteet menevät nyt paremmin tässä kaiken sivussa. Kesällä kun oli vähän oman jaksamisen takia hienoista hakemista miten päin tässä parivuotiaan pikkupomon kanssa kuuluukaan olla. Mutta nyt, nautin ja iloitsen meidän päivistä. Meillä on ollut viimeaikoina niin hyvä buuki ja kivaa yhdessä. Kertakaikkiaan tuosta pikku miehenalustakin alkaa olla jo äidille seuraa. Hetkeksi väsymyksen alle hieman tukahtunut kotiäitiyden ilokin on palannut moninkertaisena takaisin ja voin vain huokaista kiitollisena, että me selvisimme pahimmasta ja kaikki hyvin ja aina vaan helpottamaan päin kun lapset kasvavat eikä meiltä vanhemmilta vaadita ihan niin paljoa. Enää ei toivottavasti tarvitse tiristää omista voimista ihan viimestä pisaraa myöten. Ehkä sitä on itse myös vähän kasvanut tähän kahden lapsen vanhemmuuteen ja ihan kuin se uhmakin olisi vähän helpottanut, tai sitten tähän on vähintään tottunut. Iisak kokoajan kasvaa myös ja sillätavallakin helpottaa hiljalleen. Tässähän tämä menee. Elämämme on härdelliä, mutta meillä on hyvä olla tässä härdellimme keskellä.

Näin syksyn tulon myötä on tuntunut että itselläni on virtaa ja inspiraatiota vaikka ja mihin. Olen tässä muutaman viikon puhkunut intoa ja ollaan puuhailtu päivisin monenmoista. Ja kun ollaan päästy tähän päivisin puuhailemisen makuun, niin on löytynyt uutta tarmoa puistoretkille, kerhoille ja kyläilyille. Ollaan varmaan tehty nyt kaikenlaista koko huuruisen kesän edestä, kovin montaa rehellistä kotipäivää ei näihin viikkoihin ole nimittäin mahtunut ja koen että on ollut helpompaa olla paljon menossa. Viikko hujahtaa siten paljon nopeampaa ja jotenkin kivuttomammin.

Kerran viikossa käydään lasten kanssa muskarissa. Aluksi olin kiikunkaakun että pidetäänkö muskaripaikkaa, koska hieman puskista tuli mukana kulkevan vauvan osallistumismaksu. Olin ihan äimäntyneenä siitä että miten kolmikuiselta vauvalta voi velottaa osallistumisesta täyden hinnan, mutta olen kuitenkin tyytyväinen että jatkettiin siitä huolimatta, sillä kummatkin pojat nauttivat muskariaamusta ihan hirveästi. Eevert on mitä innokkain muskarilainen ja tämä harrastus oli kyllä ihan nappijuttu hänelle. Myös Iisak osaa näköjään ymmärtää tämän kivan päälle ja hihkuu innosta musiikin mukana omaa marakassia helistellen.

Eevert myös aloitti omassa kerhossa syksyn alussa. Koitin hetken mielijohteesta onneani ja hain hetken mielijohteesta hänelle loppukesästä kerhopaikkaa ja yllättäen sainkin puhelun eräänä päivänä, että juuri olisi tyhjä paikka seuraavana aamuna alkavassa kerhoryhmässä ja niin veimme pienen kerhopojan seuraavana aamuna läheiselle päiväkodille. Vaikka emme olleet ehtineet valmistella häntä uuteen asiaan, jäi hän oikein iloisesti muiden lasten kanssa ulos leikkimään. Kerho on ollutkin oikein hitti juttu, jonne Eevert mielellään lähtee leikkimään ja puuhastelemaan muiden ikäistensä lasten kanssa. Itselleni tämä tuo myös kaivattuakin helpotusta kerran viikossa yhteen aamupäivään, jolloin saan vähän omaa aikaa vauvan kanssa.

Käymme myös viikoittain läheisessä perhekerhossa. On mukava huomata miten paljon pieni töhöttäjämme iloitsee muiden lasten seurasta. Hän todella alkaa kaivata leikkikavereita päiviinsä ja hiljalleen ne yhteiset leikitkin alkavat sujumaan. Perhekerho on siis myös ollut todella kiva juttu meidän viikkoihin ja hienoa näin äidinkin näkökulmasta, miten paljon siellä käy porukkaa.
Näiden säännöllisten juttujen lisäksi puuhaillaan tyhjinä päivinä mitä milloinkin keksitään, sillä L tekee pitkää päivää opintojen parissa.

..Kuitenkin täytyy tästä kaikesta antaa myös rehelliset pisteet miehelleni, ei sitä voi olla tässä mitenkään sivuttamatta, niin ison panostuksen hänkin on omalta osaltaan tehnyt ja on suurena vaikuttajana arkemme taustalla. Olen huokaillut pitkin syksyä kiitollisena siitä, miten ihana mies ja kuinka oikea ihminen minulla on tässä puolisona vierelläni. Arvostan häntä aina vain enemmän. Hänen kanssaan olen saanut jo seitsemän vuotta tallustaa samaa matkaa ja taaskin yhteinen matka on kulkenut sellaisen pyörityksen läpi että huhheijaa, mutta miten hän on kantanut oman kortensa kekoon, en voi kuin kiitollisena ihmetellä. Arjen sankari, uhrautuvainen, altis. Kertakaikkiaan.
Kyllä tämä pikkulapsiarki on haastanut ja haastaa oikein olantakaa. Ja tiedän että parisuhteenkin puolesta olisi niin helppo ajautua henkihieveriin tässä pyörityksessä, koska välillä sitä on suorastaan ikävä toista, vaikka saman katon alla asutaankin. Niin vähälle, tai pikemminkin olemattomiin jää hetkellisesti se yhteinen aika näin alkuunsa varsinkin. Mutta kaikesta huolimatta tästä huushollista löytyy äidin ja isän lisäksi toisiaan rakastavat mies ja vaimo. Wuhuu! Pidän sitä voittona!
Toki en minkään itsestäänselvyyden puolesta hihku. Tottakai meilläkin on ne hetkemme ja yhteiselle matkalle mahtunut monenmoista siinämäärin että kyllä molempien panostusta kaiken tämän eteen on vaadittu ja ilman sitä tässä ei oltaisi mitenkään päin. Mutta hihkun kuitenkin siitä, että me teimme sen, selvisimme taas yhdestä ylämäestä! Näköjään on mahdollista siis sekin, että kaikkein tiukimmilla hetkillä löytyykin se syvempi yhteys kun sinnikkäästi näkee vaivaa ja puhaltaa yhteen hiileen.
Kiitollisena siis siitä.
Meillä on hyvä tiimi!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän nämä päällimmäiset fiilikset!

 

Riittävän hyvä.

Viimekuukaudet ovat opettaneet minulle, että riittävän hyvä on paras mahdollinen.

Haluaisin olla se täydellinen äiti, kuten yleensäkin rakastavat äidit maailmassa omille lapsilleen haluavat olla. Täydellinen kaikessa mitä lasteni suhteen toimin, ajattelen, valitsen ja teen. 

Kun vastasyntyneen elämän saa käsivarsilleen, ei siinä ajattele muuta kuin että tuolle pienelle ihmiselle haluan antaa koko elämäni, kaikkeni ja parhaani.

Haluan suojella, rakastaa ja hyväksyä.

Haluan lohduttaa, tukea, rohkaista.

Olla turvallinen syli, rakastava katse ja hellä kosketus.

Haluan varjella ja pitää turvassa, antaa mahdollisimman hyvän lähdön hänen matkalleen.

Haluan viitoittaa tietä ja ohjata sieltä, mistä kaikista vähiten sattuu. 

Kertoa kuinka arvostettu, rakastettu ja kaivattu hän on.

Kuinka ainutlaatuinen, juuri sellaisenaan,

niin täydellinen ja tarkoituksenmukainen.

Puhua elämää ja kauniita sanoja.

Kertoa, kuinka haluan olla aina saatavilla ja kaikessa hänen puolellaan.

Pyyhkiä kyyneleet ja pitää sylissä kun pelottaa.

Ja rakastaa, rakastaa ja rakastaa. 

Niin siinä elämän ihmeellisimmässä hetkessä, kun saa katsella niitä tuoreita ensihetkiä ja uusi elämä on laskettu omille käsivarsille, lasketaan samalla vuosien vastuu. Sellainen äitiydeksi kutsuttu tehtävä ja etuoikeus läpi elämän, joka kirpoaa vasta kuin viimeinen henkäys on henkäisty.

Ei siinä halua kuin onnistua.

..Kuitenkin vihdoin minäkin olen joutunut tulemaan sen kipeän oivalluksen eteen, että vaikka ponnistelisin koko elämäni, niin täydellisyyttä en tässä äitiydessäkään tavoittaisi parhaasta tahdostanikaan huolimatta. On täytynyt tulla sinuiksi sen kanssa, että joskus sanani eivät ole lempeitä, joskus neuvoni vievät harhaan, joskus valitsen säähän sopimattomat ulkovaatteet. Hyväksyn inhimillisyyteni, eli sen, että olen ihminen ja ettei äitiys tee minusta parempaa tai onnistuvampaa, vaikkakin yrittämään se saa enemmän kuin mikään aiemmin. Erehtyväinen, puutteellinen - inhimillinen ihminen olen edelleen ja valitettavasti, mutta josta huolimatta voin tehdä kuitenkin parhaani. Voin tehdä parhaani sen eteen että olisin mahdollisimman hyvä ja mikä helpotus onkaan oivaltaa, että se on enintä mitä voin antaa.

Sana riittävä, tulee helposti kuulluksi negatiivisen sävyn kautta, ikäänkuin korvaan vivahtaisi että kyse on nyt tyytymisestä johonkin vähempään kuin siihen mitä soisi toivoa. Mutta nimenomaan pitäisi ymmärtää että riittävän hyvä ei ole tyytymistä, vaikka se onkin oman pienuuden ja erehtyväisyyden myöntämistä. Ei se ole epäonnistuneiden äitien lohduttelua, vaan rittävän hyvä on todella parasta mitä voimme olla koska täydellisiä emme kukaan ikinä pysty olemaan parhaimmasta halustamme huolimattakaan.
Mutta jos annan sen toiseksi parhaan.

Mutta toisaalta koska sitä ultimateparasta, mikä teoriassa olisi ehkä se paras, emme voi antaa, nouseekin tämä toiseksi paras sille parhaan paikalle pudottaen täydellisen tieltään. Riittävä onkin tätä ajatusta vasten se realistinen paras. Se on se paras mitä voin lapsilleni koskaan olla.
Tekisi mieli sanoa että tähän on tyytyminen, mutta se on juurikin niin väärin ilmaistu kuin olla voi, joten sanonkin, että tämän on hyväksyminen.

Vähän armollisuutta.

Olen kokenut itse tämän äitiyden maailman karun armottomana paikkana.

Äidiksi tultuani oli kuin olisi heti ensimmäiseksi kaadettu kylmä suihku niskaan.

Syyllisyyttä, arvostelua, vertailua..

Sellainen jäinen saavillinen.
Heti sairaalasta lähtien joku vahtii miten kylvetän ja miten vaihdan vaipan. Oliko vesi nyt liian haaleaa vai liian lämpöistä. Laitoinko vaipan liian tiukalle ja valitsinko tarpeeksi lämpöistä päälle. Pian jo kohtaakin niitä ikuisuuskysymyksiä kuten perhepeti, imetys, sormiruoka ja kestovaipat.

On niin monia asioita joita tehdä oikein tai väärin.

 Ei toki ole väärin omistaa mielipiteitä, hyvistä perusteluista puhumattakaan,
mutta saataisiimpa vähän armollisuutta itselle että niille rinnallakulkijoillekin.

Armon näkökulmasta ajateltuna kun focus ei olekaan siinä oikeassa ja värässä, vaan siinä pohjimmaisessa ajatuksessa, että tuo äiti halusi lapsensa parasta.

Lopputulemaa sen suuremmin analysoimatta.

Syyllisyys onkin sellainen kurja kylkiäinen joka äitiyden myötä tulee mukaan samalla reissulla kun vauvaa lähdetään sairaalareissulta hakemaan.

Syyllinen olo siitä etten onnistunut tekemään parasta, olemaan täydellisen hyvä.

Minua se shokeerasi ja yllätti olemassaolollaan. Ravisteli voimakkuudellaan.
Latisti, lannisti ja kalvoi heti ensihetkistä lähtien.

Tunne että parempaan olisi pitänyt pystyä, kun täydellisyys ei taaskaan toteutunut.

Onneksi kuitenkin armon näkökulmasta meidän ei tarvitse tuntea tuota syyllisyyttä. Armolliset ajatukset ovat ymmärtäviä ja onnistumisten mittaamisen sijaan näkevät sinne sydämen tasolle.

 Vihdoin olen saanut tulla sen eteen, että riittävän hyvä on todella se paras mahdollinen.

Tervetuloa syksy.

 Kesä alkaa olla hiljalleen taputeltu ja on aika ottaa vastaan syksyn uudet tuulet.
Jos kesää katsoo taaksepäin, niin voin todeta vaan että olipas siinä rankka rysäys. Rehellinen jos olen, niin suoraan sanottuna tuntuu, että viimeaikoina olen saanut taas pääni pinnalle - on ihanaa haukata taas raitista ilmaa eräänlaisen tunnelin jälkeen, miltä kesä taaksepäinkatsottuna minulle tuntui. Koko kesän koitin olla hirmuisen reipas, olihan meille siunaantunut nyt tyytyväinen ja suhteellisen hyväuninen vauva. Koitin olla valittamatta kenellekkään mistään, minkä takia alkuun ehkä tulinkin huijanneeksi hieman itseänikin siltä, kuinka uupuneeksi oloni päiväpäivältä tunsinkaan. Edelleen, olosuhteiden puolesta meillä on mennyt tämä alkutaival nelihenkisenä perheenä oikein loistavasti, suuremmilta vastoinkäymisiltä on vältytty ja on ollut suorastaan eheyttävää saada kokea tällainen normaali vauva-arki, mutta kyllä vain tämä on ollut siitä huolimatta älyttömän raskasta. Haasteet ovat nyt niin toisenlaiset kahden lapsen kotiäitinä, eikä Eevertin vauvavuodenkaan univelkaa ehditty koskaan kunnolla kuittaamaan ennen uutta kierrosta, joten oman jaksamisenkin raja on tullut ehdottomasti herkemmin vastaan, mitä ehkä kuvittelisin sen toisenlaisessa lähtötilanteessa olevan. Myös pieni ikäero tuo hommaan omat haasteensa, sen kyllä myös huomaan.

..Kesäkuu sujuikin vielä hirmuisella tsempillä, jota koitin jatkaa vielä heinäkuussakin, mutta sitten alkoi ollakin sellaiset merkit ilmassa että parempi oli keksiä tilanteeseen uusia ratkaisua. Kyllä homma ajoittain oli edelleen hyvin hanskassa, mutta väsymys alkoi enenevissä määrin painaa päälle. Mies jäikin sitten elokuussa kotiin meidän kanssa ja kyllä vaan isin läsnäolo heti laannutti esikoisenkin hetkeksi hurjastikin pahentunutta uhmaa ja aivan samantien omakin olo helpotti. Kulunut kuukausi otettiinkin sitten huilaamisen ja yhdessäolon kannalta. Aurinko helli lämmöllään melkein koko miehen loman ajan ja saatiin todella nauttia kesästä ja yhteisestä perheajasta. Teki kyllä nannaa saada nukkua, kun nukutti ja saada apuja arjenpyörityksen kanssa. Kyllähän tämä homma ihan erilailla heti lähtee, kun toinenkin pystyy enemmän olemaan arjessa läsnä ja apuna. Elokuu oli siis sellaista toipumisen ja akkujen lataamisen aikaa koko köörille tulevaa syksyn rutistusta varten. Ihanaa että meistä pidetään huoli, ja tällainen mahdollisuus meille järjestyi tähän kohtaan.

Nyt meille kuuluu oikeasti hyvää ja kokoajan mennään parempaan päin. Nyt ei kuulu hyvää vain siksi, että 'ei ole tullut mitään vastoinkäymisiä ja että vauva-arki toimii', vaan nyt meillä menee kokonaisvaltaisesti hyvin - on jaksamista, Eevert on taas iloinen oma itsensä ja tuntuu että pärjään hänenkin kanssaan paremmin. Paljon sain tämän huilaamisen jälkeen uutta iloa ja intoa tähän kotiäitiyteenkin. Ihanaa että jaksan taas nauttia enemmän lasten kanssa touhuilusta ja tästä ainutlaatuisesta elämänvaiheesta kun saan olla heidän kanssaan kotona. Tällä viikolla Laurilla jatkui koulu ja olen ollut ihan eri fiiliksellä, kuin heinäkuussa. Toki paremman jaksamisen lisäksi tilanteeseen vaikuttaa sekin, että meillä on nyt hirmuisesti enemmän aktiviteetteja päivissä kuin kesällä, jolloin väki oli lomilla ja päivät kuluivat autotta omissa kotinurkissa kyhjöttäessä. Tällä viikolla alkoi meillä muskari ja pari muutakin kerhoa, myös leikkipuistot ovat taas täynnä porukkaa. Eevert aloitti kaikenlisäksi oman kerhon kerran viikossa, aivan ihana pieni poikavaltainen kerhoryhmä. Hän on ollut aivan tohkeissaan uusista kavereista, selvästi nimittäin hänkin alkaa kaipaamaan yhä enemmän seuraa ja tekemistä päiviin. Kerhopäivä tuo toki itsellenikin yhden rennon aamupäivän ja tervetuleen huilihetken keskelle viikkoa. Kaikenkaikkiaan, aivan uudella innolla ja ilolla suunnataan kohti syksyä!

Kotiäitiyttä olen miettinyt tässä kuluneiden kuukausien mittaan. Tähän saakka koen kotiäitiyden olleen minulle hyvin helppo ja mieluinen valinta. Jostain syystä se on tuntunut todella kivuttomalta ja luonnollisena ratkaisulta itselle, sekä meille. Edelleenkin koen, että haluan olla kotona lasten kanssa pääsääntöisesti mahdollisimman pitkään, mutta kyllä kulunut kesä antoi myös osviittaa siitä, miten raskasta tämä toisinaan aika vähänkin arvostettu puuha on. Raskasta ja sellaista josta ei kovin helposti kukaan kiitoksia tule jakelemaan. Kieltämättä mieleen hiipi ajatuksia siitä miten päiväkotiin laittaminen olisi aika helpottavaa, kun joku toinen suureksi osaksi hoitaisi syömiset, nukuttamiset ja uhmatilanteet. Eikä sekään toki huono vaihtoehto tarvittaessa olisi, mutta siitä huolimatta sydän palaa vielä tälle kotihoidolle ja olen iloinen että taas oon saanu tähän sitä uutta buustia pienen hampaidenpuremisvaiheen jälkeen. Ehkä se menee vähän asiassa kuin asiassa niin että niitä nihkeämpiä aikoja tulee ja menee, niin opintojen, töiden, kuin ylipäätään kaiken suhteen. Mutta se jotenkin itselleni on avartunut, että tämä on oikeasti minun tahdon päätös ja valinta, jonka takana haluan seisoa niin pitkään kuin tämä tuntuu viisaalta päätökseltä. Viisaalta tarkoitan sitä, että jos nyt oma mieli radikaalisti muuttuu, tai jaksaminen tulee oikeasti vastaan, niin sitten toki päivähoito tulee ajankohtaiseksi, eikä vain periaatteesta sitkutella menemään kotiäitinä.
Välillä vain tuntuu siltä, että tohtiiko sitä ääneen sanoakaan, että toisinaan väsyttää tai että ei tämä itselle mikään helpoin valinta loppujenlopuksi ole, tai että välillä nappaisi jatkaa koulua ja painella töihinkin, tuulettua tästä lapsiarjesta? Toki niidenkin aika on sitten taas jossain kohtaa ajallaan.
Nyt kuitenkin on lasten aika.

..Mutta kuten ystävällenikin totesin ja edellisessä postauksessa valotin, olen nyt niin "out of my comfortzone", että ei tätä edes voi sanoin kuvailla. Siitä huolimatta nautin tästä ajasta aivan älyttömästi, vaikka välillä mennään tässäkin asiassa sillä tahdolla, eikä tunteella eteenpäin. Pieni aika tämä on kuitenkin omasta elämästä välillä vähän hammasta purrakin. Ja kyllä minä nyt sellaisistakin suhteellisen ajoittaisista ajatuksista huolimatta yhtä suurinta unelmaani elän. Enemmän tästä nautin, kun puren sitä hammasta. Enemmän tästä saan takaisin, kuin mitä annan. Aina hyvinä hetkinä sydän pakahtuu ja nään taas sen suuren merkityksen, miksi tätä haluan tehdä. Saan hoitaa ja olla näin tiiviisti läsnä omien lasten elämässä, kotiäitiys on ollut vuosia haaveeni. Ja nyt se toteutuu, nyt ja tässä, siitä olen hirmuisen kiitollinen. Ja kuten edellisessä postauksessa pohdin tuntojani, niin samalla tämä on tosiaan sellainen kasvunpaikka itsellenikin, että hyvää vain tekee.

Ehkä hauan tällä vain olla vähän murtamassa osaltani myös sitä äitimyyttiä, että äidit aina jaksaa, äideillä ei tule ikinä huonoja ajatuksia mieleen ja kotiäitiys on lomailua ja yhtä auvoa.
Kesällä painin paljon kalvavien huonoäiti-fiilisten kourissa, ja kirjoitinkin aiheesta monta postausta, joita en sitten kuitenkaan julkaissut, etten vain anna itsestäni todella huonoa kuvaa äitinä, ettei vaan huonojen ajatusten ääneensanomisesta seuraa sellainen väärä mielikuva että en nauti lapsistani, tai että meillä on jokin hätänä, etten joudu tuntemuksieni keskellä väärään valoon?
Sitten ymmärsin, että nämä negatiiviset tunteet ovat vain tunteita, ne ei onneksi vahingoita ketään, eivätkä ne ole todellisuutta. Tunteita tulee kaikille, eikä äitinä olo tee minusta yli-ihmistä. Haluan siis olla niistäkin rehellinen. Merkitystä on sillä, miten toimin ja valitsen niistä huolimatta.
Huonoa äitiä meistä ei tee se, jos väsyttää tai menee hermo, jos kuitenkin haluamme niistä huolimatta toimia hyvin, oikein ja kaikkien parhaaksi, koska rakastamme.
Eiköhän hyvältä äidille riitä hyvä tahto ja vilpitön pyrkimys lastensa parhaaksi, eikä täydellinen äitiyden suoritus, johon kukaan ei kuitenkaan pysty? Jota tavoittelemalla vaan epäonnistumisen tunteet valtaavat mielen ihan turhaan.
Inhimillisiä ihmisiä äiditkin ovat.
Tavallisia tallaajia.

Näillä fiiliksillä eteenpäin. Koitan pitää lipun korkealla ja mielen nöyränä. Ja onneksi kun katsoo omia lapsiaan, tajuaa kaikkien huonommuudenkin tunteiden keskeltä, että on sitä jotain tehnyt oikeinkin.
Jännittävää ja puhdistavaa julkaista näitä ajatuksia. En vaan jaksa ja halua pitää mitään täydellinenelämä kulisseja yllä.
Täydellinen elämä ei ole kiiltokuva elämää, vaan elämä on ihanaa just näine rosoinene päivineen.
Iloineen, nauruineen itkuineen.
Turhautumisineen ja huippuhetkineen
Niistä väreistä kai se elämän maku loppujenlopuksi tulee.
Eikä mekään kasvateta lapsia täydelliseen maailmaan, ihan hyvä on heidänkin saada elää rehellisen elämän keskellä. Kaiken keskellä voi kuitenkin olla turvassa, kunnioitettu ja rakastettu.
Siitä me ainakin meidän perheessä pidetään kiinni.

Joku joskus sanoi, että tärkeintä ei ole se miten selviytyy myrskystä, vaan sen, miten tanssitaan sateessa. Sadetta tulee jokatapauksessa, toisinaan paistaa aurinko. Mutta se sadekin lopulta tekee hyvää, ilman sitä aurinko ei voi koskaan tuoda esiin sitä loistoa, minkä sade ravitsee.

Tanssitaan sateessa, nautitaan elämästä, eletään avoimesti omaa elämää niin muidenkaan ei tarvitse kokea paineita omastaan!

Kasvupaikalla.

 En voi lakata korostamasta sitä, miten hyvää tämä kotiäitiys ja lastensaaminen on juuri minulle tehnyt. Monesti ihmisenä kasvun huomaa jälkeenpäin tarkastelemalla, mutta tämän kasvun tunnen sen tapahtumishetkellä, niin kovasti nyt on hiottu niitä omia kulmia, etten voi olla tuntematta sitä nahoissani. Vaikka tämä hiomavaihe ei tunnukkaan kovin mukavalta, olen kuitenkin siitä iloinen ja kiitollinen - tämä tekee hyvää. Elän parhaillani juuri sitä aikaa kun kasvan ihmisenä väkisinkin ja huimaa vauhtia, vaihtoehtoja ei ole. Tämä tavallisen tiukkatahtinen pikkulapsiperhearki kyllä näyttää auttamatta sen, mitä kaikkien omien kulissien kiilotusten alla on ja mistä kohtaa löytyisi vielä hiottavaa. Tässä on kasvumahdollisuus, ja otan sen vastaan - toivoa sopii että olen tämän pyrähdyksen jälkeen rahtusen ihmisenä inhimillisempi, epäitsekkäämpi ja viisaampi.
Tai niin ainakin kovasti itseäni tsemppaan.

Aikaisemmin elämässäni olen voinut pysytellä visusti omalla mukavusvyöhykkeelläni vältellen mieleni mukaan tilanteita joissa joudun siltä pois. Olen voinut elää pitkälti aika itsekästäkin elämää, jossa lähtökohta on ollut oman itseni ympärillä. Olen elänyt suhteellisen mukavassa minä elämässä, jossa mietin suurimmaksi osaksi sitä mitä itse haluan, viitsin ja jaksan, sekä miten kunakin päivänä haluan itseäni viihdyttää. Sellaista elämää, mitä oli ennen lapsia helppo elää. Nyt on kuitenkin toiset sävelet, väkisinkin on ajateltava muita ennen itseäni, vaikka kyllähän minä aiemminkin olen muitakin ajatellut, mutta en tässä mittakaavassa. Parisuhteen myötä oma itsekkyys koki ensimmäisen suuren kolauksensa, kun ihan uudellatapaa oppi tekemään kompromisseja ja laittamaan toisen itsensä edelle, mutta nyt suorastaan elän muita varten. Elän taaperolle joka tarvitsee jokahetkisen huomioni, ja vauvalle joka kirjaimellisesti tarvitsee minua elääkseen. Nyt minulla onkin aina kaksi pientä syytä, joiden ansioista joudun astumaan hyvinkin usein omasta lämpöisen suloisesta mukavuudenhalustani pois ja opettelella toimimaan tuolla vieraalla maaperällä, jolla en ole omimmillani. En nimittäin ole omalla mukavuusvyöhykkeelläni väsyneenä, enkä uhmaikäisen kiukun keskellä, tai keskellä siirtymävaiheiden turhautumista, tai jo kaksituntia kestänyttä lapsen nukutustaistelua. En todellakaan.
Tällaiset tilanteet eivät suinkaan tuo esiin omia hyviä puoliani, päinvastoin. Eteeni on avartunut auttamatta ihan uusia ulottuvuuksia omasta itsestänikin. En ole koskaan tiennyt kuinka kärsimätön tai kärttyinen voin olla, tai kuinka typerästi tulen joskus käyttäytyneeksi kun pinna väsyneenä palaa. Minunhan piti aina esimerkilläni lapsilleni näytää kuinka asiat selvitetään keskustelemalla. Minunhan piti olla se äiti, joka ei koskaan menetä hermojaan. Joskus suorastaan ihmettelen itsekin ulkopuolisena omaa käytöstäni, tällainenko minä olenkin? Miten ei vaadita kuin huono yö edellisten jatkeeksi ja rasittava aamuhärdelli kotona niin jo helposti syöksen sanoja inhottavaan sävyyn ympärilleni, silkkaa ärtymystäni vaikka en tahtoisi.
Miten heikko sitä onkaan ihminen.

Luin jokin aika sitten artikkelin siitä, miten "kaikki tämä johtuu univajeesta".
Artikkelissa kerrottiin, miten jatkuva ja syvä univaje vaikuttaa ihmiseen, onhan unettomuutta käytetty yhtenä pahimmista kidutusmenetelmistäkin. Ja siltä se kieltämättä esikoisen vauvavuonna tuntuikin. Kuukausia jatkuvaa, läpiyön kestävää, alle tunninvälein unesta herättämistä ja öisin valvoskelua voisi kuvailla jo ihmisen kiduttamisena. Se on jotain aivan epäinhimillistä ja siinä alkaa olla oma terve järkikin sekoamisen partaalla. Oli valvominen noin rajua, tai sitten inhimillisempää kuten nyt, niin lapsiperheissä monet haasteet johtuvat artikkelin mukaan loppuviimeksi univajeesta, siitä kuitenkin aina lapsiperheissä kärsitään. Siellä missä on vauva tai pieniä lapsia, niin siellä on väsymystä. Itse myös kyllä allekirjoitan tämän.
Väsymys ei ole tekosyy, mutta se on lohduttava selitys monelle asialle.
Väsyneenä ihminen näkee helpommin asioiden negatiivisen puolen ja monet pienet mäennyppylät tuntuvat Mount Everesteiltä. Kumma miten olemassaoleva hyväkin hälvenee ympäriltä juuri niinä väsyneimpinä päivinä ja omiin silmiin jää jäljelle rasittava uhmaikä, liian vähän omaa aikaa ja vaikea arki. Hienosti mietityt kasvatusstategiatkin joutuvat koetukselle juuri niinä sumuisimpina hetkinä, kun ei jaksa olla johdonmukainen ja järkevä. Kun päässä ei liiku juuri mitään järkevämpää kuin se että miten makaronilaatikkoa tehdään. Koska kyllähän sitä pirteänä jaksaa venyttää pinnaa ja ottaa vastaan kaksivuotiaan ikään kuuluvaa uhmaa ja kyllä hyvinnukkuneena selätän minäkin mallikkaasti arjen kiemurat. Itseasiassa pirteänä koen olevani jopa aika hyvä äiti. Mutta rasittuneena ja univajeessa - kaikki ei olekaan enää niin simppeliä. Kuten olen viimeaikoina saanut huomata. Sitä löytää yhtäkkiä itsestään aivan uusia puolia. Eikä niin kovin erinomaisia.

..Väsyneenä kuppi vain kaatuu helpommin ja oman pinnan kanssa on jatkuvasti enemmän tai vähemän nuorallatanssimista. Univaje ja väsymys todella oikeasti vaikuttavat ihmiseen, mikä puolestaan tuo elämämme roskat näkyviin, sekä itsessä, että siinä toisessa, kun ei pysty hyvästä tahdostakaan huolimatta siihen parhaimpaansa. Sitä ei tarvitse säikähtää, vaikka hurjaa se tavallaan onkin - nähdä sitä myöten ne omat pimeät kulmansa. Mutta sen loskan, minkä väsymys ja univaje tuovat esille, voi ottaa myös mahdollisuutena. On tärkeää tiedostaa, että moni asia johtuu väsymyksestä ja siten ymmärtää olla armollinen itselleen ja ympärilläolijoilleen - en reagoisi ja tuntisi näin, ellen olisi näin väsynyt, mutta toisaalta on hyvä edes väsymyksen kautta, välillä oikeasti kohdata se huonoin versio omasta itsestä. Nähdä, mitä sieltä pinnan alta oikein löytyykään, kun vedetään sopivan tiukille. Tähän arkeen sisältyy siis myös siksi suuri mahdollisuus muutokseen, kun joutuu painimaan sen huonomman versionsa kanssa. Joten samaan aikaan tässä, kun me kasvatamme omia lapsiamme, kasvatetaan meitäkin ihmisinä. Tässä saadaan itsekin opetella tätä elämää yhdessä omien lapsien kasvun tahtiin, opetella olemaan kärsivällisempiä, lempeämpiä ja lunkimpia, tämän hieman vaikeakulkuisemmankin maaston keskellä. Hyvinä päivinä, helpossa maastossa, homma luonnistuu, mutta kun lisätään joukkoon pari lasta, työssä ja koulussa käyvä mies, huonot yöunet ja enemmän tai vähemmän rasittunut kotiäiti homma ei olekaan enää mikään läpihuutojuttu. Maasto onkin ykskaks muuttunut tasaisesta alangosta vuorellakiipeämiseksi.

Näitä ajatuksia vasten, olenkin siis ottanut mahdollisuutena tämän kaikessa haastavuudessaan ja ihanuudessaan olevan elämänvaiheen, sisältäen nekin hetket kun oma sietokyky alkaa olemaan koetuksella ja oma mukavuudenhalu pistää vastaan.
Sen sijaan, että tekisi sisäisesti mieli pikaistuksissaan paiskata ovi kiinni ja karata hetkeksi kiertoradalle omaa elämää, päätänkin kasailla ja laskea kymmeneen. Päätän ottaa tilanteen oman kasvunpaikan kannalta, vetää henkeä ja kasvaa. Valita reagoida lempeästi ja kärsivällisesti ihanan lapseni ikäänkuuluvaan ja uhmakkaaseen ilmaisuun vaatteiden pukemisesta tai keskeyttää oma askare taas jo sadannenkerran - vaikka sisällä kiehuttaa.
Se ei tule minulta aina luonnostaan, mutta haluan muuttua ja haluan kasvaa.
En aina onnistu, mutta kokoajan minä kyllä yritän.
Ja uskon, että joka kerran kun valitsen toimia toisin, olen askeleen lähempänä kärsivällisempää, epäitsekkäämpää ja parempaa minua.
Joka kerta on ainakin kolaus omalle itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle.

Ja miten se onkin niin, että ihmisen ei kyllä tarvitse yhtään yrittää olla omanapainen, se tulee kuin luonnostaan, toisin kuin epäitsekkyys, joka tulee ihmisestä vasta valinnan kautta?
Joku osa kun meissä niin kovasti haluaisi ajatella asiat aina meidän omasta näkökulmastamme ja mukavuudestamme käsin. Minä haluan nukkua, minä haluan nyt juoda kahvini rauhassa, minua ei nyt huvita, minäminä..
Kuitenkin voimme valita toisin. Voimme valita tehdä yhä uudelleen sitä, mikä ei aina itselle niin mieluisinta olisikaan, ottaa härkää sarvisa kiinni ja kasvaa. Äitiys saa minut tekemään näin paljon enemmän kuin mikään aiemmin, koska haluan ajatella omia lapsia ennen kaikkea. Äitinä on pakko olla epäitsekäs. Ja vaikka nautin tästä elämänvaiheesta täysin siemauksin ja rakastamme meidän lapsia enemmän kuin mitään, tulee tässä touhussa mukana se kolikon toinen kääntöpuoli.
Ne yövalvomiset, koliikit, uhmaiät sun muut.
Tämä elämäntilanne haastaa minua paljon enemmän kuin mikään aiemmin - näinä vuosina karistetaan hetkeksi oma mukavuus kyllä harteilta ihan huolella.
Paljon useammin nykyään tulee eteeni tilanne, jossa havahdun siihen että tässä on paikkani valita ja kasvaa. Paikkani valita olla kärsivällinen tai epäitsekäs. Paikkani luopua omasta keskeytyksettömästä hetkestä, paikkani lukea sama tylsä kirja viisi kertaa peräkkäin lapseni pyynnöstä, paikkani revetä kahtaalle samaan aikaan, paikkani kirjoittaa blogitekstini niin että tulee ehkä parisataa keskeytystä, paikkani juoda aamukahvi kylmänä. Tässä on minun paikkani ymmärtää kaksivuotiaani tunnemaailmaa ja oman ärtymyksen sijaan nähdä huutokieriskelevässä lapsessa vai ne pienen varttuvan pojan yli äyräidensä pursuava tunteet, joita toinen ei ilman apuani osaa hallita. Siinä on minun paikkani. Paikkani olla läsnä, ymmärtää, rakastaa ja lohduttaa - nähdä rakkaani kenkkuavan käytöksen taakse. Tässä on paikkani oman turhautumisenikin sijaan nähdä etuoikeutena se, että nelikuiseni tarvitsee minua ja läsnäoloani öisinkin ja uhmaikäiseni empatiaa, sekä lempeyttäni kriisiensä keskellä. Siitäkin huolimatta, että omat tunteet pinnanalla välistä kiehuisivatkin, tämä on tärkeä ja ainutlaatuinen paikkani.

Tämä suloinen elämämme härdelli on minun etuoikeuteni ja samalla oma kasvumahdollisuuteni.
Aina ei ole helppoa tällä pelikentällä, mutta minä haluan kasvaa.
Haluan ajatella tässä maailmassa muutakin kuin omaa napaa, laajemmassakin mittakaavassa. Oma perhe ja sen palveleminen on varmasti hyvä tapa aloittaa. Haluan oppia oikeasti elämään oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja olemaan mahdollisimman hyvä vaimo, äiti ja ystävä. Haluan antaa kaikkeni lapsilleni, jotka tarvitsevat minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ja niinkuin on meidän päivä, niin on meidän voimakin, onneksi ei itse tätä kaikkea tarvitse puristaa.
Joten, tässä minä päivä kerrallaan opettelen, opettelen tätä elämää yhtälailla lasteni rinnalla.
Kasvupaikalla itsekukin.

Oon kaksivuotias, oppimaan innokas.

9.8 Juhlimme meidän kaksivuotiaamme syntymäpäiviä.
Synttäreitä oli odotettu kovasti ja niistä olimme puhuneet jo ainakin pari viikkoa suurella jännityksellä. Päivä osui mukavasti sunnuntaille, joten aamulla herätimme pienen synttärisankarin kaikessa rauhassa laululla ja lahjoilla, jonka jälkeen aamupäivän puuhastelimme kaikkea mukavaa poikamme toiveiden mukaan ja söimme lounaaksi lempiruokaa. Päiväunien jälkeen lähdimme mummalaan juhlimaan. Tänävuonna juhlimmekin vain perheiden kesken, koska omat rahkeet eivät tälläkertaa riittäneet sen isompiin juhlajärjestelyihin. Meillä oli kuitenkin oikein ihanat juhlat perheväellä, sää helli ulkona, ihana anoppi oli leiponut hyvät herkut, grilli oli kuumana ja meillä oli mukavaa.
..Ja voi sitä riemua, kun lahja toisensa jälkeen paketeista paljastui Eevertin lempiasioita, kyllä kaikki olivat hyvin tienneet mistä meidän Eevert pitää. Suurimpia iloja oli monikerroksinen parkkihalli, josta on parasta pistää pikkuautot laskemaan liukua alas.

Olin itse tästä kaksivuotismerkkipaalusta aika herkkänä. Tuntui ylpeältä meidän hienon ja reippaan poikamme puolesta, mutta samalta hyvin haikealta jättää jonkinlaiset lopulliset hyvästit pienelle taaperolle ja symbioottiselle yhteisolemiselle. Eevert tuntuu nyt niin isolta pojalta, niin kovasti jo hän osaa ja taitaa. Ja vaikka kaksivuotias onkin vielä hyvin pieni ja tarvitseva lapsi, niin silti yhä enemmän suunta on pois äidin sylistä - yhä enemmän on rohkeutta, uteliaisuutta ja taitoa tutkia tätä maailmaa. Kokoajan tulee enemmän myös esille se oma ainutlaatuinen persoona, tahto sekä mielenkiinnon kohteet. Äitiä toki tarvitaan vielä hyvin paljon ja äidistä tankataan turvaa, mutta kokoajan enemmän ja enemmän tapahtuu itsenäistymistä ja vanhemmista hiljalleen eriytymistä. Upeaa ja haikeaa samaan aikaan.

Nyt saa tutustua omaan lapseen ihan uudella lailla, hänen kanssaan voi keskustella, leikkiä ja tehdä monenmoisia asioita.



Iloinen, innostuva ja temperamenttinen poika täynnä elämää - sellainen on meidän Eevert.
On ollut hauska lukea vauvavuoden kuvauksia Eevertistä, koska silloin tajuaa että hän on ollut samanlainen oma ihana itsensä ihan jo vauvasta saakka.
Jo vauvana näkyi selvästi se, että Eevertillä on vahva tahto, sekä suuret ja herkät tunteet niin ilossa kuin surussakin. Ihan jo vauvanakin hän oli todella aktiivinen, sosiaalinen, tahtovainen, eläväinen ja pursuilevalla tavalla iloinen poika, joka räkätti sydämensä pohjasta kaikille meidän hassuille ja hurjille leikeille. Niinikään tämä meidän kaksivuotias Eevert on puuhakas, innokas ja iloinen poika, täynnä purskahtelevaa elämänintoa ja riemua. Hänet on varusteltu suurella ripauksella temperamenttia, sekä aimo annoksella herkkyyttä. Vilkkaasta ja iloisesta naurunräkättäjästä löytyy myös ujo ja herkkä puoli, jota pitää vaalia ja ottaa hellästi huomioon.

..Tämän suuritunteisen pojan kasvattaminen ei ole aina helppoa. Temperamenttisuus on asia, joka välillä haastaa meitä vanhempia - varsinkin näin uhmaiän rantautuessa meidänkin kotiin. Eevert oli aivan valloittava vauva ja nytteminkin niin rakastettava lapsi kaikessa elämänmaussaan, mutta hän oli vauvana myös hyvin vaativa, eikä siis tämä uhmaikäkään ole hänellä ihan helpoimmasta päästä. Haastetta siis löytyy ja välillä oma pinna on koetuksella, mutta tiedämme että tämä tahtovainen ja temperamenttinen luonne on kaikinpuolin oikein positiivinen asia ja suureksi vahvuudeksi hänen varttuessaan. Hänestä kasvaa vastuuntuntoinen, määrätietoinen ja elämässä eteenpäinmenevä nuori mies, kun nämä arvokkaat luonteenpiirteen kääntää vahvuudeksi, eikä pyri sammuttamaan sitä elämänpaloa, tunteiden kirjoa, herkkyyttä ja tahtoa, mikä hänestä löytyy.

Osaamisen saralla tapahtuu siihen tahtiin, ettei perässä tahdo enää pysyä.
Eevert puhuu jo oikeastaan täysin, sanavarasto toki karttuu jatkuvasti uusilla sanoilla joita tämä papukaijamme jatkuvasti toistaa ja imee ympäriltään. Monisanaisia lauseita tulee jatkuvasti ja hiljalleen aikamuodot ja taivutuksetkin ovat alkaneet loksahdella kohdilleen.
Ihanaa kun oman lapsen kanssa voi keskustella ja höpötellä, Eevertin kysymykset, jutut ja sattuvat sanonnatkin ovat niin hauskoja - tätä vaihetta olinkin odottanut kovasti.

Ja vaikka Eevert onkin puuhakas ja eläväinen poika, on hänellä kuitenkin suhteellisen hyvä keskittymiskyky ja hän jaksaa kuunnella monta kirjaa luettuna putkeen, sekä piirellä pitkät tovit itsekseen. Hänen suuri mielenkiintonsa on kirjaimet, kirjoittaminen, numerot ja laskeminen. Eevert osasikin jo kaikki numerot, sekä isot ja pienet kirjaimet pikkuveikan syntymän aikoihin, 1v 8kk iässä. Hän myös tunnistaa tuttuja kirjoitettuja sanoja paperilta ja osaa laskea kahteenkymmeneen. Matemaatikon poika on saanut siis ehkä ripauksen myös isänsä analyyttistä ja tutkivaa otetta elämään.

Leikeistä palloleikit ja autot ovat edelleen parhaimpia. Eevert tunnistaa vastaantulevat automerkit ja tietää tarkalleen millainen auto kenelläkin tuttavalla on. Omat pikkuautot ovat rakkaita ja niitä onkin jo aika iso kokoelma, silti jokainen auto on erityinen ja tärkeä.
Meillä asuu kotona myös pieni Puuha Pete fani. Tuttu tunnari kajahtelee tässä talossa usein arkipuuhailujen lomassa "Puuha Petee, tai-ten toij-jaa. Puuha Petee tie-ten-tin!"
Myös metsässä retkeily, junarata, dublot, uiminen ja mummalan jättitramppa ovat pienen pojan mielipuuhia.

Eevert ei vielä käy potalla, hän ei vielä ole ollut siihen valmis, mutta ehkä hiljalleen meilläkin jää vaippaikä taakse. Uskon ja toivon sen tapahtuvan helposti sitten kun aika on oikea. Eevert syö hyvin, lempiherkkuina kana ja riisi, viinirypäleet, banaanijugurtti ja marjat, allergiat ovat onneksi mennyttä historiaa. Yöt nukutaan vaihtelevasti ja herätyksiä on muutamia, Eevert ei ole koskaan ollut mikään hyvä nukkuja, vaikka parempia ajanjaksoja unien suhteen on aina välistä ollutkin.
Pikkuhiljaa alkaa myös arkitaidot sujumaan, pukemiset, käsienpesut jne.

Varmasti paljon onnea, naurua ja iloa tuo tämä liikkellepolkaistu kolmaskin elinvuosi tullessaan.
Paljon tullaan oppimaan uusia taitoja ja se mitä vanhemmilta tarvitsee muuttuu hiljalleen erilaiseksi. Enää vanhemmat eivät tee ihan kaikkea toisen puolesta, vaan nyt kannustamme pientä poikaa oppimaan, oivaltamaan, yrittämään ja tekemään itse.
Uhmaikä tulee myös luultavasti olemaan osanamme tulevana vuotena.
Ensi vuonna pikkuveikkakin lähtee liikkeelle ja Eevert alkaa saamaan hänestä hiljalleen leikkiseuraa, en malta odottaa nähdä miten heidän suhteensa saa alkaa syventyä ja kehittyä.
Monenlaista on meillä vielä edessäpäin!




..Kaikenkaikkiaan, olemme niin kiitollisia ja siunattuja, kun meillä on tämä pieni poika meidän elämässä. Meidän rakas ja korvaamaton Eevert Onni Elian.
Tämä poika teki meistä vanhempia ja olemme niin kiitollisia hänestä, kuten yhtälailla myös pikkuveikastakin.
Rakas kun mikä!