Tervetuloa syksy.

 Kesä alkaa olla hiljalleen taputeltu ja on aika ottaa vastaan syksyn uudet tuulet.
Jos kesää katsoo taaksepäin, niin voin todeta vaan että olipas siinä rankka rysäys. Rehellinen jos olen, niin suoraan sanottuna tuntuu, että viimeaikoina olen saanut taas pääni pinnalle - on ihanaa haukata taas raitista ilmaa eräänlaisen tunnelin jälkeen, miltä kesä taaksepäinkatsottuna minulle tuntui. Koko kesän koitin olla hirmuisen reipas, olihan meille siunaantunut nyt tyytyväinen ja suhteellisen hyväuninen vauva. Koitin olla valittamatta kenellekkään mistään, minkä takia alkuun ehkä tulinkin huijanneeksi hieman itseänikin siltä, kuinka uupuneeksi oloni päiväpäivältä tunsinkaan. Edelleen, olosuhteiden puolesta meillä on mennyt tämä alkutaival nelihenkisenä perheenä oikein loistavasti, suuremmilta vastoinkäymisiltä on vältytty ja on ollut suorastaan eheyttävää saada kokea tällainen normaali vauva-arki, mutta kyllä vain tämä on ollut siitä huolimatta älyttömän raskasta. Haasteet ovat nyt niin toisenlaiset kahden lapsen kotiäitinä, eikä Eevertin vauvavuodenkaan univelkaa ehditty koskaan kunnolla kuittaamaan ennen uutta kierrosta, joten oman jaksamisenkin raja on tullut ehdottomasti herkemmin vastaan, mitä ehkä kuvittelisin sen toisenlaisessa lähtötilanteessa olevan. Myös pieni ikäero tuo hommaan omat haasteensa, sen kyllä myös huomaan.

..Kesäkuu sujuikin vielä hirmuisella tsempillä, jota koitin jatkaa vielä heinäkuussakin, mutta sitten alkoi ollakin sellaiset merkit ilmassa että parempi oli keksiä tilanteeseen uusia ratkaisua. Kyllä homma ajoittain oli edelleen hyvin hanskassa, mutta väsymys alkoi enenevissä määrin painaa päälle. Mies jäikin sitten elokuussa kotiin meidän kanssa ja kyllä vaan isin läsnäolo heti laannutti esikoisenkin hetkeksi hurjastikin pahentunutta uhmaa ja aivan samantien omakin olo helpotti. Kulunut kuukausi otettiinkin sitten huilaamisen ja yhdessäolon kannalta. Aurinko helli lämmöllään melkein koko miehen loman ajan ja saatiin todella nauttia kesästä ja yhteisestä perheajasta. Teki kyllä nannaa saada nukkua, kun nukutti ja saada apuja arjenpyörityksen kanssa. Kyllähän tämä homma ihan erilailla heti lähtee, kun toinenkin pystyy enemmän olemaan arjessa läsnä ja apuna. Elokuu oli siis sellaista toipumisen ja akkujen lataamisen aikaa koko köörille tulevaa syksyn rutistusta varten. Ihanaa että meistä pidetään huoli, ja tällainen mahdollisuus meille järjestyi tähän kohtaan.

Nyt meille kuuluu oikeasti hyvää ja kokoajan mennään parempaan päin. Nyt ei kuulu hyvää vain siksi, että 'ei ole tullut mitään vastoinkäymisiä ja että vauva-arki toimii', vaan nyt meillä menee kokonaisvaltaisesti hyvin - on jaksamista, Eevert on taas iloinen oma itsensä ja tuntuu että pärjään hänenkin kanssaan paremmin. Paljon sain tämän huilaamisen jälkeen uutta iloa ja intoa tähän kotiäitiyteenkin. Ihanaa että jaksan taas nauttia enemmän lasten kanssa touhuilusta ja tästä ainutlaatuisesta elämänvaiheesta kun saan olla heidän kanssaan kotona. Tällä viikolla Laurilla jatkui koulu ja olen ollut ihan eri fiiliksellä, kuin heinäkuussa. Toki paremman jaksamisen lisäksi tilanteeseen vaikuttaa sekin, että meillä on nyt hirmuisesti enemmän aktiviteetteja päivissä kuin kesällä, jolloin väki oli lomilla ja päivät kuluivat autotta omissa kotinurkissa kyhjöttäessä. Tällä viikolla alkoi meillä muskari ja pari muutakin kerhoa, myös leikkipuistot ovat taas täynnä porukkaa. Eevert aloitti kaikenlisäksi oman kerhon kerran viikossa, aivan ihana pieni poikavaltainen kerhoryhmä. Hän on ollut aivan tohkeissaan uusista kavereista, selvästi nimittäin hänkin alkaa kaipaamaan yhä enemmän seuraa ja tekemistä päiviin. Kerhopäivä tuo toki itsellenikin yhden rennon aamupäivän ja tervetuleen huilihetken keskelle viikkoa. Kaikenkaikkiaan, aivan uudella innolla ja ilolla suunnataan kohti syksyä!

Kotiäitiyttä olen miettinyt tässä kuluneiden kuukausien mittaan. Tähän saakka koen kotiäitiyden olleen minulle hyvin helppo ja mieluinen valinta. Jostain syystä se on tuntunut todella kivuttomalta ja luonnollisena ratkaisulta itselle, sekä meille. Edelleenkin koen, että haluan olla kotona lasten kanssa pääsääntöisesti mahdollisimman pitkään, mutta kyllä kulunut kesä antoi myös osviittaa siitä, miten raskasta tämä toisinaan aika vähänkin arvostettu puuha on. Raskasta ja sellaista josta ei kovin helposti kukaan kiitoksia tule jakelemaan. Kieltämättä mieleen hiipi ajatuksia siitä miten päiväkotiin laittaminen olisi aika helpottavaa, kun joku toinen suureksi osaksi hoitaisi syömiset, nukuttamiset ja uhmatilanteet. Eikä sekään toki huono vaihtoehto tarvittaessa olisi, mutta siitä huolimatta sydän palaa vielä tälle kotihoidolle ja olen iloinen että taas oon saanu tähän sitä uutta buustia pienen hampaidenpuremisvaiheen jälkeen. Ehkä se menee vähän asiassa kuin asiassa niin että niitä nihkeämpiä aikoja tulee ja menee, niin opintojen, töiden, kuin ylipäätään kaiken suhteen. Mutta se jotenkin itselleni on avartunut, että tämä on oikeasti minun tahdon päätös ja valinta, jonka takana haluan seisoa niin pitkään kuin tämä tuntuu viisaalta päätökseltä. Viisaalta tarkoitan sitä, että jos nyt oma mieli radikaalisti muuttuu, tai jaksaminen tulee oikeasti vastaan, niin sitten toki päivähoito tulee ajankohtaiseksi, eikä vain periaatteesta sitkutella menemään kotiäitinä.
Välillä vain tuntuu siltä, että tohtiiko sitä ääneen sanoakaan, että toisinaan väsyttää tai että ei tämä itselle mikään helpoin valinta loppujenlopuksi ole, tai että välillä nappaisi jatkaa koulua ja painella töihinkin, tuulettua tästä lapsiarjesta? Toki niidenkin aika on sitten taas jossain kohtaa ajallaan.
Nyt kuitenkin on lasten aika.

..Mutta kuten ystävällenikin totesin ja edellisessä postauksessa valotin, olen nyt niin "out of my comfortzone", että ei tätä edes voi sanoin kuvailla. Siitä huolimatta nautin tästä ajasta aivan älyttömästi, vaikka välillä mennään tässäkin asiassa sillä tahdolla, eikä tunteella eteenpäin. Pieni aika tämä on kuitenkin omasta elämästä välillä vähän hammasta purrakin. Ja kyllä minä nyt sellaisistakin suhteellisen ajoittaisista ajatuksista huolimatta yhtä suurinta unelmaani elän. Enemmän tästä nautin, kun puren sitä hammasta. Enemmän tästä saan takaisin, kuin mitä annan. Aina hyvinä hetkinä sydän pakahtuu ja nään taas sen suuren merkityksen, miksi tätä haluan tehdä. Saan hoitaa ja olla näin tiiviisti läsnä omien lasten elämässä, kotiäitiys on ollut vuosia haaveeni. Ja nyt se toteutuu, nyt ja tässä, siitä olen hirmuisen kiitollinen. Ja kuten edellisessä postauksessa pohdin tuntojani, niin samalla tämä on tosiaan sellainen kasvunpaikka itsellenikin, että hyvää vain tekee.

Ehkä hauan tällä vain olla vähän murtamassa osaltani myös sitä äitimyyttiä, että äidit aina jaksaa, äideillä ei tule ikinä huonoja ajatuksia mieleen ja kotiäitiys on lomailua ja yhtä auvoa.
Kesällä painin paljon kalvavien huonoäiti-fiilisten kourissa, ja kirjoitinkin aiheesta monta postausta, joita en sitten kuitenkaan julkaissut, etten vain anna itsestäni todella huonoa kuvaa äitinä, ettei vaan huonojen ajatusten ääneensanomisesta seuraa sellainen väärä mielikuva että en nauti lapsistani, tai että meillä on jokin hätänä, etten joudu tuntemuksieni keskellä väärään valoon?
Sitten ymmärsin, että nämä negatiiviset tunteet ovat vain tunteita, ne ei onneksi vahingoita ketään, eivätkä ne ole todellisuutta. Tunteita tulee kaikille, eikä äitinä olo tee minusta yli-ihmistä. Haluan siis olla niistäkin rehellinen. Merkitystä on sillä, miten toimin ja valitsen niistä huolimatta.
Huonoa äitiä meistä ei tee se, jos väsyttää tai menee hermo, jos kuitenkin haluamme niistä huolimatta toimia hyvin, oikein ja kaikkien parhaaksi, koska rakastamme.
Eiköhän hyvältä äidille riitä hyvä tahto ja vilpitön pyrkimys lastensa parhaaksi, eikä täydellinen äitiyden suoritus, johon kukaan ei kuitenkaan pysty? Jota tavoittelemalla vaan epäonnistumisen tunteet valtaavat mielen ihan turhaan.
Inhimillisiä ihmisiä äiditkin ovat.
Tavallisia tallaajia.

Näillä fiiliksillä eteenpäin. Koitan pitää lipun korkealla ja mielen nöyränä. Ja onneksi kun katsoo omia lapsiaan, tajuaa kaikkien huonommuudenkin tunteiden keskeltä, että on sitä jotain tehnyt oikeinkin.
Jännittävää ja puhdistavaa julkaista näitä ajatuksia. En vaan jaksa ja halua pitää mitään täydellinenelämä kulisseja yllä.
Täydellinen elämä ei ole kiiltokuva elämää, vaan elämä on ihanaa just näine rosoinene päivineen.
Iloineen, nauruineen itkuineen.
Turhautumisineen ja huippuhetkineen
Niistä väreistä kai se elämän maku loppujenlopuksi tulee.
Eikä mekään kasvateta lapsia täydelliseen maailmaan, ihan hyvä on heidänkin saada elää rehellisen elämän keskellä. Kaiken keskellä voi kuitenkin olla turvassa, kunnioitettu ja rakastettu.
Siitä me ainakin meidän perheessä pidetään kiinni.

Joku joskus sanoi, että tärkeintä ei ole se miten selviytyy myrskystä, vaan sen, miten tanssitaan sateessa. Sadetta tulee jokatapauksessa, toisinaan paistaa aurinko. Mutta se sadekin lopulta tekee hyvää, ilman sitä aurinko ei voi koskaan tuoda esiin sitä loistoa, minkä sade ravitsee.

Tanssitaan sateessa, nautitaan elämästä, eletään avoimesti omaa elämää niin muidenkaan ei tarvitse kokea paineita omastaan!