Kuopuksena.

Tänään viimeksi mietin sitä, miten erilainen toisen lapsen asema on. Istuin sohvalla, ja lauloin laululeikkiä kuopuksemme kanssa ja näin miten vilpittömän onnellinen hän oli saamastaan jakamattomasta huomiosta. Sydäntäni hieman riipaisi ja syyllinen olo kalvoi mieltä, näitä hetkiä on liian harvoin, paljon vähemmän kuin esikoisen kanssa.
Haluaisin niin paljon jakaa näitä ihania ja tärkeitä hetkiä hänen kanssaan yhtälailla kuin isoveikan kanssa aikoinaan, mutta valitettavasti asia ei toisella kerralla mene niin. Kuopuksemme on hyvin tyytyväinen ja helppohoitoinen vauva, joka viihtyy sitterissä maailmaa ihmetellen pitkätkin tovit, joten vauhdikkaan ja aktiivisen esikoisen rinnalla tyrkkään hänet siihen usein istumaan. Niimpä välttämätömien kotitöiden ja esikoisen leikkien lomasta juttelen hänelle usein hieman kauempaa käsin ja käyn välillä antamassa uutta lelua käteen.
Mahdollisuutta ei ole joka hetki olla häntä pusuttelemassa ja viihdyttämässä, varsinkaan kun hän ei välttämätöntä huomiota vaadi samallatavoin kuin esikoinen, joka nimittäin jo vauvana piti topakasti huolen siitä, että maailma muuten pyörii hänen ympärillään. Tämä on hieman tätä luonne-eroa, temperamenttinen ja vauhdikas isoveikka, ja joustava ja vähään tyytyväinen pikkuveikka.

Lähtökohtaisestikin asetelma on myös toisenlainen. Esikoinen sai huomiota roppakaupalla, jo ihan vain siksi että oli ensimmäinen. Hän oli myös ensimmäinen lapsenlapsi kummallekin isovanhemmalle, sekä ensimmäisiä vauvoja ystäväpiirissä, eli siinäkin suhteessa ainutlaatuisessa asemassa. Huomiota hän on aina saanut ihanan paljon.

Toki pikkuveikka on myös läheisille tärkeä ja erityinen, mutta totta on, että ei toisen lapsen kehitysaskeleita ja kasvua seurata niin innokkaasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tämän lisäksi hänen seuranaan on myös aina isoveikka, joka ottaa oman osansa tarjolla olevasta huomiosta. Pikkusisarusta myös verrataan vanhempaan sisarukseen herkästi, toisin kuin esikoista, jolle ei vertailukohdetta ollut. Sen sijaan että keskityttäisiin pelkästään uuden tulokkaan ainutlaatuisuuteen ja yksilöllisyyteen, pohditaan onko silmien väri samanlainen ja onko luonne millainen, verrattuna sisarukseen.

Tavallaan olin tästä kuopuksen kohtalosta pahoillani jo raskausaikana, vaikka ymmärrän samalla, että tämä asetelma kuuluu asiaan. Eri aikoihin syntyneiden lasten asema perheessä on aina hieman erilainen. Toisella on enemmän sitä, ja toisella vähemmän tätä. Ja esikoisella tietynlainen etulyöntiasema monessa suhteessa, eikä siitä pääse mihinkään. Joten tottakai äidin sydän kokee kipeän pistoksen, koska sitä haluaisi antaa muillekin lapsilleen yhtä suuren osan jakamatonta huomioa. Jokainen uusi persoona ansaitsee olla juhlittu omasta olemassaolostaan ja ainutlaatuisuudestaan!

..Totta kuitenkin on, että myös pikkuveikka saa paljon. Kyllä me häntä hellimme ja lellimme, halaamme ja pussaamme. Ihastelemme roppakaupalla. Kuitenkin asioita mitä hänen kanssaan ei ole voinut kokea, kuten hitaat aamut tissi poskella nukkuen tai päiväunet äidin kainalossa viipyen. Ei ole voinut kellua ihan samalla lailla sellaisessa äidin ja vauvan symbioosissa, mitä ensimmäisellä kerralla, sillä olen äiti nyt kahdelle lapselle enkä voi omistauta vain ja ainoastaan vauvalle, vaikka samanlaisen omistautumisen olisin hänellekin halunnut antaa. Ja vauvantahtisuuden, josta on väkisinkin joutunut joustamaan, asioita tehdään paljon isoveljenkin mukaan ja välillä tuntuu että pikkuveikka kulkee siinä sivussa mukana. Puistoissa, kyläreissuilla ja legoleikkien lomassa.
Mutta toisaalta, hän sai jotain mitä isoveikka ei, valmiin äidin, jolta ei mene niin paljoa energiaa äidiksi tulemisen kasvukipuihin. Hän sai tulla valmiiseen lapsiperheeseen, jossa vanhemmat ovat saaneet harjoitella vanhemmutta jo parin vuoden verran. Monin kohdin olemme osanneet toimia viisaammin ja kauaskatsoisemmin. Hänellä on myös oma huolehtiva isoveikka, joka odottaa häntä innokkaana leikkeihin mukaan kunhan hän vielä hieman kasvaa. Hänellä on elämänmittainen kaveri ihan ensimetreiltä lähtien, jonka vanavedessä hän saa turvallisesti kasvaa. Vaikka emme pystykään osallistumaan vauvauintiin, ekavauvaryhmiin tai värikylpyihin pikkuveikan kanssa, pääsee hän kuitenkin tutustumaan puistoihin, perhekerhoihin ja muihin lapsiin heti alusta alkaen. Pikkuveikka tuli toisenlaiseen tilanteeseen.

Isoveikka ehkä sai alusta saakka enemmän huomiota, aikaa, juhlintaa ja hetkessä viipymistä.

Mutta toisaalta hän sai myös tuoreet, ajoittain epävarmat, vanhemmutta opettelevat vanhemmat.

Äidin, joka mietti aluksi miten outoa on jutella yksinään omalle lapselleen ja joka yrityksen ja erehdyksen kautta oppi miten vauva nukutetaan ja miten kannattaa parhaiten hoitaa kylvetykset, syötöt ja siirtymävaiheet. Joka sormisuussa uhmaiän kynnyksellä luki monta kasvatusopusta ja sovelsi monia eri kasvatusmenetelmiä lapseensa, ennenkuin löysi parhaana näkemänsä tavat toimia parivuotiaansa kanssa. Välillä olen toisaalta hänenkin puolesta pahoillani, hän on ollut meidän harjoituskappaleemme monilta osin. Hän on myös joutunut kokemaan sen kriisin, mitä pikkuveikka ei joudu koskaan kokemaan - kun kolmesta tulee neljä. Sen suuren mullistuksen ja stressin, kun ei olekaan enää se ainut lapsi, kun joutuu luopumaan siitä jakamattomasta huomiosta. Tähän tilanteeseen kun pikkuveikka on puolestaan alustasaakka tottunut.

Puolensa ja puolensa. Kai sitä äidin sydän helposti tuntee syyllisyytä milloin mistäkin, turhasta, aiheettomasta ja aiheellisesta. Oikeista asioista nämä tunteet kyllä tulevat, on tässä ihan faktoja pelissä, mutta toisaalta turhasta kipuilen sinänsä. Tyytyväinen ja onnellinen vauva kuopuksemme on. Rakastettu ja paijattu. Ihasteltu ja odotettu, ainutlaatuinen ja juhlittu.
Ja se on rukoukseni ja toiveeni, että osaisin antaa mahdollisimman ihanan ja turvallisen lapsuuden kaikille lapsilleni. Että osaisin vastata siihen mitä he tarvitsevat ja huomioida heitä yksilöinä ja ainutlaatuisina. Ja että perhessämme lapset saisivat kasvaa mahdollisimman tasapuolisesti kaikista dynaamisista eroista huolimatta.