Riittävän hyvä.

Viimekuukaudet ovat opettaneet minulle, että riittävän hyvä on paras mahdollinen.

Haluaisin olla se täydellinen äiti, kuten yleensäkin rakastavat äidit maailmassa omille lapsilleen haluavat olla. Täydellinen kaikessa mitä lasteni suhteen toimin, ajattelen, valitsen ja teen. 

Kun vastasyntyneen elämän saa käsivarsilleen, ei siinä ajattele muuta kuin että tuolle pienelle ihmiselle haluan antaa koko elämäni, kaikkeni ja parhaani.

Haluan suojella, rakastaa ja hyväksyä.

Haluan lohduttaa, tukea, rohkaista.

Olla turvallinen syli, rakastava katse ja hellä kosketus.

Haluan varjella ja pitää turvassa, antaa mahdollisimman hyvän lähdön hänen matkalleen.

Haluan viitoittaa tietä ja ohjata sieltä, mistä kaikista vähiten sattuu. 

Kertoa kuinka arvostettu, rakastettu ja kaivattu hän on.

Kuinka ainutlaatuinen, juuri sellaisenaan,

niin täydellinen ja tarkoituksenmukainen.

Puhua elämää ja kauniita sanoja.

Kertoa, kuinka haluan olla aina saatavilla ja kaikessa hänen puolellaan.

Pyyhkiä kyyneleet ja pitää sylissä kun pelottaa.

Ja rakastaa, rakastaa ja rakastaa. 

Niin siinä elämän ihmeellisimmässä hetkessä, kun saa katsella niitä tuoreita ensihetkiä ja uusi elämä on laskettu omille käsivarsille, lasketaan samalla vuosien vastuu. Sellainen äitiydeksi kutsuttu tehtävä ja etuoikeus läpi elämän, joka kirpoaa vasta kuin viimeinen henkäys on henkäisty.

Ei siinä halua kuin onnistua.

..Kuitenkin vihdoin minäkin olen joutunut tulemaan sen kipeän oivalluksen eteen, että vaikka ponnistelisin koko elämäni, niin täydellisyyttä en tässä äitiydessäkään tavoittaisi parhaasta tahdostanikaan huolimatta. On täytynyt tulla sinuiksi sen kanssa, että joskus sanani eivät ole lempeitä, joskus neuvoni vievät harhaan, joskus valitsen säähän sopimattomat ulkovaatteet. Hyväksyn inhimillisyyteni, eli sen, että olen ihminen ja ettei äitiys tee minusta parempaa tai onnistuvampaa, vaikkakin yrittämään se saa enemmän kuin mikään aiemmin. Erehtyväinen, puutteellinen - inhimillinen ihminen olen edelleen ja valitettavasti, mutta josta huolimatta voin tehdä kuitenkin parhaani. Voin tehdä parhaani sen eteen että olisin mahdollisimman hyvä ja mikä helpotus onkaan oivaltaa, että se on enintä mitä voin antaa.

Sana riittävä, tulee helposti kuulluksi negatiivisen sävyn kautta, ikäänkuin korvaan vivahtaisi että kyse on nyt tyytymisestä johonkin vähempään kuin siihen mitä soisi toivoa. Mutta nimenomaan pitäisi ymmärtää että riittävän hyvä ei ole tyytymistä, vaikka se onkin oman pienuuden ja erehtyväisyyden myöntämistä. Ei se ole epäonnistuneiden äitien lohduttelua, vaan rittävän hyvä on todella parasta mitä voimme olla koska täydellisiä emme kukaan ikinä pysty olemaan parhaimmasta halustamme huolimattakaan.
Mutta jos annan sen toiseksi parhaan.

Mutta toisaalta koska sitä ultimateparasta, mikä teoriassa olisi ehkä se paras, emme voi antaa, nouseekin tämä toiseksi paras sille parhaan paikalle pudottaen täydellisen tieltään. Riittävä onkin tätä ajatusta vasten se realistinen paras. Se on se paras mitä voin lapsilleni koskaan olla.
Tekisi mieli sanoa että tähän on tyytyminen, mutta se on juurikin niin väärin ilmaistu kuin olla voi, joten sanonkin, että tämän on hyväksyminen.

Vähän armollisuutta.

Olen kokenut itse tämän äitiyden maailman karun armottomana paikkana.

Äidiksi tultuani oli kuin olisi heti ensimmäiseksi kaadettu kylmä suihku niskaan.

Syyllisyyttä, arvostelua, vertailua..

Sellainen jäinen saavillinen.
Heti sairaalasta lähtien joku vahtii miten kylvetän ja miten vaihdan vaipan. Oliko vesi nyt liian haaleaa vai liian lämpöistä. Laitoinko vaipan liian tiukalle ja valitsinko tarpeeksi lämpöistä päälle. Pian jo kohtaakin niitä ikuisuuskysymyksiä kuten perhepeti, imetys, sormiruoka ja kestovaipat.

On niin monia asioita joita tehdä oikein tai väärin.

 Ei toki ole väärin omistaa mielipiteitä, hyvistä perusteluista puhumattakaan,
mutta saataisiimpa vähän armollisuutta itselle että niille rinnallakulkijoillekin.

Armon näkökulmasta ajateltuna kun focus ei olekaan siinä oikeassa ja värässä, vaan siinä pohjimmaisessa ajatuksessa, että tuo äiti halusi lapsensa parasta.

Lopputulemaa sen suuremmin analysoimatta.

Syyllisyys onkin sellainen kurja kylkiäinen joka äitiyden myötä tulee mukaan samalla reissulla kun vauvaa lähdetään sairaalareissulta hakemaan.

Syyllinen olo siitä etten onnistunut tekemään parasta, olemaan täydellisen hyvä.

Minua se shokeerasi ja yllätti olemassaolollaan. Ravisteli voimakkuudellaan.
Latisti, lannisti ja kalvoi heti ensihetkistä lähtien.

Tunne että parempaan olisi pitänyt pystyä, kun täydellisyys ei taaskaan toteutunut.

Onneksi kuitenkin armon näkökulmasta meidän ei tarvitse tuntea tuota syyllisyyttä. Armolliset ajatukset ovat ymmärtäviä ja onnistumisten mittaamisen sijaan näkevät sinne sydämen tasolle.

 Vihdoin olen saanut tulla sen eteen, että riittävän hyvä on todella se paras mahdollinen.