Kasvupaikalla.

 En voi lakata korostamasta sitä, miten hyvää tämä kotiäitiys ja lastensaaminen on juuri minulle tehnyt. Monesti ihmisenä kasvun huomaa jälkeenpäin tarkastelemalla, mutta tämän kasvun tunnen sen tapahtumishetkellä, niin kovasti nyt on hiottu niitä omia kulmia, etten voi olla tuntematta sitä nahoissani. Vaikka tämä hiomavaihe ei tunnukkaan kovin mukavalta, olen kuitenkin siitä iloinen ja kiitollinen - tämä tekee hyvää. Elän parhaillani juuri sitä aikaa kun kasvan ihmisenä väkisinkin ja huimaa vauhtia, vaihtoehtoja ei ole. Tämä tavallisen tiukkatahtinen pikkulapsiperhearki kyllä näyttää auttamatta sen, mitä kaikkien omien kulissien kiilotusten alla on ja mistä kohtaa löytyisi vielä hiottavaa. Tässä on kasvumahdollisuus, ja otan sen vastaan - toivoa sopii että olen tämän pyrähdyksen jälkeen rahtusen ihmisenä inhimillisempi, epäitsekkäämpi ja viisaampi.
Tai niin ainakin kovasti itseäni tsemppaan.

Aikaisemmin elämässäni olen voinut pysytellä visusti omalla mukavusvyöhykkeelläni vältellen mieleni mukaan tilanteita joissa joudun siltä pois. Olen voinut elää pitkälti aika itsekästäkin elämää, jossa lähtökohta on ollut oman itseni ympärillä. Olen elänyt suhteellisen mukavassa minä elämässä, jossa mietin suurimmaksi osaksi sitä mitä itse haluan, viitsin ja jaksan, sekä miten kunakin päivänä haluan itseäni viihdyttää. Sellaista elämää, mitä oli ennen lapsia helppo elää. Nyt on kuitenkin toiset sävelet, väkisinkin on ajateltava muita ennen itseäni, vaikka kyllähän minä aiemminkin olen muitakin ajatellut, mutta en tässä mittakaavassa. Parisuhteen myötä oma itsekkyys koki ensimmäisen suuren kolauksensa, kun ihan uudellatapaa oppi tekemään kompromisseja ja laittamaan toisen itsensä edelle, mutta nyt suorastaan elän muita varten. Elän taaperolle joka tarvitsee jokahetkisen huomioni, ja vauvalle joka kirjaimellisesti tarvitsee minua elääkseen. Nyt minulla onkin aina kaksi pientä syytä, joiden ansioista joudun astumaan hyvinkin usein omasta lämpöisen suloisesta mukavuudenhalustani pois ja opettelella toimimaan tuolla vieraalla maaperällä, jolla en ole omimmillani. En nimittäin ole omalla mukavuusvyöhykkeelläni väsyneenä, enkä uhmaikäisen kiukun keskellä, tai keskellä siirtymävaiheiden turhautumista, tai jo kaksituntia kestänyttä lapsen nukutustaistelua. En todellakaan.
Tällaiset tilanteet eivät suinkaan tuo esiin omia hyviä puoliani, päinvastoin. Eteeni on avartunut auttamatta ihan uusia ulottuvuuksia omasta itsestänikin. En ole koskaan tiennyt kuinka kärsimätön tai kärttyinen voin olla, tai kuinka typerästi tulen joskus käyttäytyneeksi kun pinna väsyneenä palaa. Minunhan piti aina esimerkilläni lapsilleni näytää kuinka asiat selvitetään keskustelemalla. Minunhan piti olla se äiti, joka ei koskaan menetä hermojaan. Joskus suorastaan ihmettelen itsekin ulkopuolisena omaa käytöstäni, tällainenko minä olenkin? Miten ei vaadita kuin huono yö edellisten jatkeeksi ja rasittava aamuhärdelli kotona niin jo helposti syöksen sanoja inhottavaan sävyyn ympärilleni, silkkaa ärtymystäni vaikka en tahtoisi.
Miten heikko sitä onkaan ihminen.

Luin jokin aika sitten artikkelin siitä, miten "kaikki tämä johtuu univajeesta".
Artikkelissa kerrottiin, miten jatkuva ja syvä univaje vaikuttaa ihmiseen, onhan unettomuutta käytetty yhtenä pahimmista kidutusmenetelmistäkin. Ja siltä se kieltämättä esikoisen vauvavuonna tuntuikin. Kuukausia jatkuvaa, läpiyön kestävää, alle tunninvälein unesta herättämistä ja öisin valvoskelua voisi kuvailla jo ihmisen kiduttamisena. Se on jotain aivan epäinhimillistä ja siinä alkaa olla oma terve järkikin sekoamisen partaalla. Oli valvominen noin rajua, tai sitten inhimillisempää kuten nyt, niin lapsiperheissä monet haasteet johtuvat artikkelin mukaan loppuviimeksi univajeesta, siitä kuitenkin aina lapsiperheissä kärsitään. Siellä missä on vauva tai pieniä lapsia, niin siellä on väsymystä. Itse myös kyllä allekirjoitan tämän.
Väsymys ei ole tekosyy, mutta se on lohduttava selitys monelle asialle.
Väsyneenä ihminen näkee helpommin asioiden negatiivisen puolen ja monet pienet mäennyppylät tuntuvat Mount Everesteiltä. Kumma miten olemassaoleva hyväkin hälvenee ympäriltä juuri niinä väsyneimpinä päivinä ja omiin silmiin jää jäljelle rasittava uhmaikä, liian vähän omaa aikaa ja vaikea arki. Hienosti mietityt kasvatusstategiatkin joutuvat koetukselle juuri niinä sumuisimpina hetkinä, kun ei jaksa olla johdonmukainen ja järkevä. Kun päässä ei liiku juuri mitään järkevämpää kuin se että miten makaronilaatikkoa tehdään. Koska kyllähän sitä pirteänä jaksaa venyttää pinnaa ja ottaa vastaan kaksivuotiaan ikään kuuluvaa uhmaa ja kyllä hyvinnukkuneena selätän minäkin mallikkaasti arjen kiemurat. Itseasiassa pirteänä koen olevani jopa aika hyvä äiti. Mutta rasittuneena ja univajeessa - kaikki ei olekaan enää niin simppeliä. Kuten olen viimeaikoina saanut huomata. Sitä löytää yhtäkkiä itsestään aivan uusia puolia. Eikä niin kovin erinomaisia.

..Väsyneenä kuppi vain kaatuu helpommin ja oman pinnan kanssa on jatkuvasti enemmän tai vähemän nuorallatanssimista. Univaje ja väsymys todella oikeasti vaikuttavat ihmiseen, mikä puolestaan tuo elämämme roskat näkyviin, sekä itsessä, että siinä toisessa, kun ei pysty hyvästä tahdostakaan huolimatta siihen parhaimpaansa. Sitä ei tarvitse säikähtää, vaikka hurjaa se tavallaan onkin - nähdä sitä myöten ne omat pimeät kulmansa. Mutta sen loskan, minkä väsymys ja univaje tuovat esille, voi ottaa myös mahdollisuutena. On tärkeää tiedostaa, että moni asia johtuu väsymyksestä ja siten ymmärtää olla armollinen itselleen ja ympärilläolijoilleen - en reagoisi ja tuntisi näin, ellen olisi näin väsynyt, mutta toisaalta on hyvä edes väsymyksen kautta, välillä oikeasti kohdata se huonoin versio omasta itsestä. Nähdä, mitä sieltä pinnan alta oikein löytyykään, kun vedetään sopivan tiukille. Tähän arkeen sisältyy siis myös siksi suuri mahdollisuus muutokseen, kun joutuu painimaan sen huonomman versionsa kanssa. Joten samaan aikaan tässä, kun me kasvatamme omia lapsiamme, kasvatetaan meitäkin ihmisinä. Tässä saadaan itsekin opetella tätä elämää yhdessä omien lapsien kasvun tahtiin, opetella olemaan kärsivällisempiä, lempeämpiä ja lunkimpia, tämän hieman vaikeakulkuisemmankin maaston keskellä. Hyvinä päivinä, helpossa maastossa, homma luonnistuu, mutta kun lisätään joukkoon pari lasta, työssä ja koulussa käyvä mies, huonot yöunet ja enemmän tai vähemmän rasittunut kotiäiti homma ei olekaan enää mikään läpihuutojuttu. Maasto onkin ykskaks muuttunut tasaisesta alangosta vuorellakiipeämiseksi.

Näitä ajatuksia vasten, olenkin siis ottanut mahdollisuutena tämän kaikessa haastavuudessaan ja ihanuudessaan olevan elämänvaiheen, sisältäen nekin hetket kun oma sietokyky alkaa olemaan koetuksella ja oma mukavuudenhalu pistää vastaan.
Sen sijaan, että tekisi sisäisesti mieli pikaistuksissaan paiskata ovi kiinni ja karata hetkeksi kiertoradalle omaa elämää, päätänkin kasailla ja laskea kymmeneen. Päätän ottaa tilanteen oman kasvunpaikan kannalta, vetää henkeä ja kasvaa. Valita reagoida lempeästi ja kärsivällisesti ihanan lapseni ikäänkuuluvaan ja uhmakkaaseen ilmaisuun vaatteiden pukemisesta tai keskeyttää oma askare taas jo sadannenkerran - vaikka sisällä kiehuttaa.
Se ei tule minulta aina luonnostaan, mutta haluan muuttua ja haluan kasvaa.
En aina onnistu, mutta kokoajan minä kyllä yritän.
Ja uskon, että joka kerran kun valitsen toimia toisin, olen askeleen lähempänä kärsivällisempää, epäitsekkäämpää ja parempaa minua.
Joka kerta on ainakin kolaus omalle itsekkyydelle ja minäkeskeisyydelle.

Ja miten se onkin niin, että ihmisen ei kyllä tarvitse yhtään yrittää olla omanapainen, se tulee kuin luonnostaan, toisin kuin epäitsekkyys, joka tulee ihmisestä vasta valinnan kautta?
Joku osa kun meissä niin kovasti haluaisi ajatella asiat aina meidän omasta näkökulmastamme ja mukavuudestamme käsin. Minä haluan nukkua, minä haluan nyt juoda kahvini rauhassa, minua ei nyt huvita, minäminä..
Kuitenkin voimme valita toisin. Voimme valita tehdä yhä uudelleen sitä, mikä ei aina itselle niin mieluisinta olisikaan, ottaa härkää sarvisa kiinni ja kasvaa. Äitiys saa minut tekemään näin paljon enemmän kuin mikään aiemmin, koska haluan ajatella omia lapsia ennen kaikkea. Äitinä on pakko olla epäitsekäs. Ja vaikka nautin tästä elämänvaiheesta täysin siemauksin ja rakastamme meidän lapsia enemmän kuin mitään, tulee tässä touhussa mukana se kolikon toinen kääntöpuoli.
Ne yövalvomiset, koliikit, uhmaiät sun muut.
Tämä elämäntilanne haastaa minua paljon enemmän kuin mikään aiemmin - näinä vuosina karistetaan hetkeksi oma mukavuus kyllä harteilta ihan huolella.
Paljon useammin nykyään tulee eteeni tilanne, jossa havahdun siihen että tässä on paikkani valita ja kasvaa. Paikkani valita olla kärsivällinen tai epäitsekäs. Paikkani luopua omasta keskeytyksettömästä hetkestä, paikkani lukea sama tylsä kirja viisi kertaa peräkkäin lapseni pyynnöstä, paikkani revetä kahtaalle samaan aikaan, paikkani kirjoittaa blogitekstini niin että tulee ehkä parisataa keskeytystä, paikkani juoda aamukahvi kylmänä. Tässä on minun paikkani ymmärtää kaksivuotiaani tunnemaailmaa ja oman ärtymyksen sijaan nähdä huutokieriskelevässä lapsessa vai ne pienen varttuvan pojan yli äyräidensä pursuava tunteet, joita toinen ei ilman apuani osaa hallita. Siinä on minun paikkani. Paikkani olla läsnä, ymmärtää, rakastaa ja lohduttaa - nähdä rakkaani kenkkuavan käytöksen taakse. Tässä on paikkani oman turhautumisenikin sijaan nähdä etuoikeutena se, että nelikuiseni tarvitsee minua ja läsnäoloani öisinkin ja uhmaikäiseni empatiaa, sekä lempeyttäni kriisiensä keskellä. Siitäkin huolimatta, että omat tunteet pinnanalla välistä kiehuisivatkin, tämä on tärkeä ja ainutlaatuinen paikkani.

Tämä suloinen elämämme härdelli on minun etuoikeuteni ja samalla oma kasvumahdollisuuteni.
Aina ei ole helppoa tällä pelikentällä, mutta minä haluan kasvaa.
Haluan ajatella tässä maailmassa muutakin kuin omaa napaa, laajemmassakin mittakaavassa. Oma perhe ja sen palveleminen on varmasti hyvä tapa aloittaa. Haluan oppia oikeasti elämään oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja olemaan mahdollisimman hyvä vaimo, äiti ja ystävä. Haluan antaa kaikkeni lapsilleni, jotka tarvitsevat minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ja niinkuin on meidän päivä, niin on meidän voimakin, onneksi ei itse tätä kaikkea tarvitse puristaa.
Joten, tässä minä päivä kerrallaan opettelen, opettelen tätä elämää yhtälailla lasteni rinnalla.
Kasvupaikalla itsekukin.