Kun minusta tuli äiti.

Ensimmäinen äitienpäivä on vietetty ja juhlistettu. Äitienpäivänä oltiin reissussa mun vanhempien luona ja siellä oli heti aamusta kakkukahvit ja leivonnaiset odottamassa pöydässä mua ja erityisesti mun äitiä. Ennen kaffeita sain kuitenkin nukkua pitkään jonka jälkeen Lauri ja Eevert herätti mut onnittelulaululla ja sain Eevertin ojentaman lahjakortin mun lemppari sisustuskauppaan. Saa äippä vähän lähteä ihastelemaan kaikkia ihanuuksia ja vieläpä ottaa jotakin turhaa ja ihanaa sitten mukaansa vaikkapa uuteen kotiin ihan omaksi iloksi. 

Parasta kuitenkin se tunne aamulla että tää päivä on nykyään muakin varten, tossa on mun mies ja tässä meidän rakas lapsi!

Mietin äitinä olemisen etuoikeutta ja ihanuutta. On oikeasti niin äärettömän etuoikeutettu olo kokea äitiys, ihan mieletön asia tässä elämässä. Eihän se ole meidän identiteetin kulmakivi, eikä ainut asia mitä varten me eletään, eikä ole niin että elämässä ei ole tarkoitusta jos ei sitä koe, mutta hyvin tärkeä osa se on kuitenkin meitä, olla äitinä ja olla isänä. Äitiys ei ole myöskään itsestäänselvä asia ja oon siitä niin suunnattoman kiitollinen että saan tämän kokea. Siunattu olo, että on saanut oman lapsen, pienen suloisen pojan, joka teki minusta äidin ja kiitollisuus tottakai myös mun mahtavasta ja rakkaasta aviomiehestä siinä rinnalla ennen kaikkea.

On kyllä ihan uskomatonta miten paljon lapsi on tuonut meidän elämään ILOA. Sitä on vaikea kuvailla ennen kuin sen on kokenut, miten paljon lisää ILOA on elämään tullutkaan. Mulla ei ainakaan ollut ennen tätä hajuakaan, miltä tämä tuntuisi, saatoin vain kuvitella mutta en käsittää. Ja voi tätä rakkaudenkin määrää, kuinka paljon voikaan rakastaa omaa lastaan. Jotenkin niin siistiä, että tää rakkauden määrä ei oo joku vakio, joka jaetaan miehelle ja sitten lapsille niin että jokainen saa siitä osansa, vaan tää on pohjaton varanto ja jokaiselle on rakkautta ihan erikseen ja ihan riittämiin. Sen määrä on vaan lisääntynyt ja kasvanut.

Äitiys on myös kasvattanut mua paljon ihmisenä, tuntuu että musta on tullut vakaampi ja parempi ihmisenä, jos niin voi sanoa. On jotenkin sellainen erilainen vakaa ja tyyni olo sisällä. Koen että musta on tullut epäitsekkäämpi, koska en voi vahingossaaan erehtyä elämään itsekkääsi ja vain itselleni. En voi tehdä sellaisia valintoja että laittaisin väärissä asioissa itseni lapseni edelle ja tätä myötä se epäitsekkyys on saanut sitten heijastua pikkuhiljaa muihinkin asioihin, mikä on tosi arvokasta. Täytän tehtävääni äitinä ja oon jollekkin korvaamattoman tärkeä. Se on vastuullista ja samalla niin ihanaa saada kokea että olen näin merkityksellinen. Oon ehdottomasti myös oppinut iloitsemaan ihan erilaisista ja pienistä asioista, jotka aikaisemmin ei ois tehnyt mua näin onnelliseks. Kuinka ihanaa onkaan herätä aamulla pienen pojan iloiseen pälätykseen, siihen kun pieni ryömii kainaloon ja painaa pään rintaa vasten ja sanoo "äppä", tai siihen miten iloiseksi itse tulen kun lapsi oppii uuden asian ja on siitä innoissaan ja hakee katsellaan sitä että joku iloitsisi tästä uudesta taidosta hänen kanssaan.

Kun minusta tuli äiti, aloin rakastamaan enemmän ja iloitsemaan isojen asioiden lisäksi myös pienistä ja näin olen saanut omistaa elämääni paljon enemmän iloa kuin aikaisemmin.

Toisaalta äitiyden myötä oon joutunut luopumaan hyvin monista asioista, kuten pitkistä hitaista aamuista, kuumasta aamukahvista, jokapäivä huolitellusta ulkonäöstä, vapaista käsistä päättää mitä tänään tehtäisiin, suurimmasta osasta yhteistä aikaa miehen kanssa, luppoajasta ystävien kanssa, yöunista ja virkeästä olosta, keskeytymmättömistä päivän omista hetkistä, monista ylimääräisistä menoista ja harrastuksista, omasta kontrollista esim kodin järjestykseen ja siisteyteen, sekä asioiden kulusta, koska asioiden ja päivän kulkua tahdittavat nyt ihan toiset asiat. Nyt en tosiaankaan voi elää vahingossakaan vain itselleni, mikä on hyvä asia muutenkin koska ei meitä siihen oo kutsuttukaan että täyttäisimme vaan ensisijaisesti omia halujamme oman napamme ympärillä. Nyt kuitenkin oon saanut oppia tekemään niitä valintoja toisen ihmisen parhaaksi ihan eri tahtiin mitä aiemmin. Sanotaanko että tämä on monin osin myötävauhdittanut mun kasvuani ihmisenä.

Se mistä olen luopunut, hyvällä tavalla kirpaisee kyllä omaa itsekästä minääni, mutta ei kuitenkaan missään nimessä ole mitään sen rinnalla, mitä olen tilalle saanut. Olen saanut tilalle jotain pysyvää, kestävää ja tärkeää, mitä ei voi materiassa ja kaikessa ulkoisessa mitata. Olen saanut oman lapsen, mahdollisuuden täyttää äitiyden kutsua, kasvaa uudella tavalla ihmisenä, seurata ja tukea uuden ihmisen kasvua sellaiseksi millaiseksi hänet on luotu, etuoikeuden olla juuri tämän meille suodun lapsen vanhempana, iloita juuri tämän lapsen persoonasta, rajattoman märän iloa ja ison röykkiön onnentunnetta, mahdollisuuden antaa uudella tavalla rakkautta ja saada sitä takaisin tavalla, jota en aiemmin ole kokenut. 

En tietenkään ole valmis äiti heti, jostakin se äidiksi tuleminen on alkanut. Minulla se alkoi pikkuhiljaa ehkä siitä kun aloin unelmoimaan lapsesta ja äitiydestä, aloin valmistautumaan ja luomaan pohjaa ajatuksille äitinä olemiseseta. Mutta kasvua tämä touhu on varmasti loppuun saakka, jostakin alkaa ja ikinä tuskin tullaan valmiiksi, mutta tavoite on olla paras mahdollinen omanlainen äiti juuri omia lapsiani varten, huomioonottaen kuitenkin tämä ihmisen inhimillisyys ja epätäydellisyys. Hyvä äiti on varmasti täydellinen juuri epätäydellisenä, juuri siinä vaiheessa olevana missä on ja juuri niin ainutlaatuisena persoonana kuin on. Se mikä tekee täydellisen tuskin on mikään ultimate kiiltokuvastandardi, vaan jotakin aivan toisenlaista. Ei tämä kaikki ole helppoa ja sillätavalla auvoista. Tottakai tähänkin kasvuun, niinkuin kaikenlaiseen muuhunkin kasvuun, kuuluu ihmisyys, osaamattomuuden ja epäonnistumisen tunteet, niistä kumpuavat oivallukset jotka kääntyvät vahvuudeksi ja sitä myötä tapahtuvaksi oppimiseksi ja kasvuksi, että nyt on menty taas askel edemmäs. Samanlailla kun lapsi kehittyy pienestä, ja oppimisen tahti kiihtyy kun edellä omatut taidot antavat pohjan seuraaville vaiheille, niin varmaan jotenkin samanlailla tää kasvu vanhempanakin menee. Aika yksinkertaisista perusasioista sekin lähtee ja sitten omataan jotakin minkä päälle saa aina rakentua lisää ja lisää. Sanonta että lapsi opettaa vanhempaa, pitää mielestäni hyvin paikkansa. Heti ei tarvi osata olla vanhempi kouluiäiselle, eikä edes kaksvuotiaalle. Siinä lapsen tahtiin on hyvä kasvaa itsekin.

Äitiys on samaa kasvua muun ihmisenä kasvun ohella. Kasvu alkaa aina jostakin ja päätyy johonkin, voimme vaikuttaa siihen miten otamme tämän mahdollisuuden vastaan ja annamme haasteiden kääntyä hyväksi rakennusmateriaaliksi kasvattamaan meitä.

Äitinä olen muutakin kuin äiti, olen edelleen Jumalan rakkaudella luoma Venla, oma persoonani, vaimo, ystävä, kampaaja, viulisti ja mitä kenenkin listaan kuuluu. Nämä asiat rakentavat identiteettini. Ajattelen kuitenkin näin, että on tärkeää, että meidän identiteetti ei rakennu kuitenkaan vain näiden varaan tai vain jonkin näistä asioista varaan, esim sen varaan, että olen nyt niin äiti, tai että olen se hauska kaveri josta tyypit tykkää tai että olen sitä mitä teen hyvin, esim olen se tyyppi joka osaa urheilla. Nämä on kuitenkin tosi katoavia asioita, ne on niitä mitä me ollaan täällä ollessa, ja jos ne asiat on se minkä varaan ollaan itsemme rakennettu ja ne meiltä viedään, niin mitä jää? Kuka olen? Mitä teen? 

Oikeasti sitä on hyvä miettiä. Kuka mä oon, jos en olisi äiti, vaimo, ystävä, se hauska tyyppi, ompelija, lääkäri, hyvä läpän heittäjä, laulaja, esteetikko, hyvä kuuntelija.. mitä ikinä. 

Kuka mä oon, mistä mä tuun, mihin mä meen?

Kuka mä olin kun synnyin, ennenkun ympäristö ja ihmiset määritteli millaiseksi kasvan ja millainen olen?

Luultaavasti meidän identiteetti perustuu siihen, mitä vastaa kun joku tuntematon kysyy kuka sä oot? Oon Venla, mulla on mies, olen siis vaimokin, lapsikin löytyy, olen siis äiti, opiskelen viulunsoittoa, olen viulisti..

Tottakai nämä asiat kuuluu meidän elämään ja muokkaa meitä ja tekee meistä juuri meidät ja nämä on oikeita ja tärkeitä asioita, mutta pointti on nyt että mitä me ollaan ilman näitä. Ollaanko me atomia atomin päällä, ollaanko me eläimiä, ollaanko me vaan jotain olentoja. Mitä me ollaan??

Jokaisella on vapaa oma vapaus ajatella miten haluaa siitä kuka on, mitä varten on ja mikä meidän olemisemme tarkoitus on enkä puutu siihen. Mä en kuitenkaan halua pitää mun tarkasti vartioituna yksityisenä salaisuutena sitä, mitä mä ajattelen ja mille mä elämäni perustan. Tuntuu hassulta kirjoittaa tänne blogiin mun puolittaisia ajatuksia, joista poistan sen kaikkein oleellisemman, sen mille pohjalle mun koko elämä ja ajatusmallit rakentuu suodattaen mun puheeni ja kirjoitukseni jotenkin tosi pintapuolisiks. Miksi pitäisin sitä jotenkin salaisuutena ja hiiskumattomana asiana että elän uskoen Jumalaan mun elämääni. Se on se perusta jolle mä rakennan ja sen uskon kestävän. Mun pohjimmainen oleminen rakentuu Jumalan varaan, Jumalaan, ja se on mun identiteettini perusta jonka päälle rakentuu kaikki muu, mukaanlukien äitiys. Jumala on mun lähtökohta, josta mä saan ammentaa mun kaikille elämän osa-alueille.
Tästäkin riittäisi ajatuksia ja kirjoitettavaa roppakaupalla, mutta en sen enempää avaa tätä aihetta tässä mikä on ihan oma lukunsa, teen sen toisella kertaa. Kuitenkin..

Olen äitinä muutakin kuin täyspäivänen äiti, vaikka se tehtävistäni on tällä hetkellä se suurin ja kokonaisvaltaisin.

 On tärkeää ettei unohda kaiken keskellä kuka todella on.

Ei voi muuta kuin kiittää. 
Ei riitä sanat ja mikään kuvaamaan kuinka onnellinen olen. 
Onnellisuus ei tarkoita helppoa ja täydellistä elämää, ja siksi onkin tärkeää että onni ei perustu vain ulkoisiin puitteisiin ja katoaviin asioihin, vaan että se on jotakin ihmistekoa kestävämpää. 
Sitä mikä kumpuaa sisältä. 
Jonka lähteenä on Jumala, joka antaa meille kaiken hyvän mitä meillä on. 
Kaiken josta täällä saadaan iloita.

Lapsen myötä elämääni on tullut uusi ehtymätön ilonlähde, tuo jokapaikkaan mönkivä, iloisesti virnistevä, nauraa räkättävä ja välillä huutokiukkuava pieni ärripurri. Hän tuo mun elämääni ihan omanlaistaan iloa. Hän on aivan omalla tavallaan ainutlaatuinen ja merkityksellinen ihminen.
Ilo on saada olla hänen äitinään.