Oman elämänsä supermammat.

Oi ihana aihe, joka on tullut vastaan tässä äitiyden ihmeellisessä maailmassa. Superäidit. Mua särähti kerran korvaan, kun kuulin erään henkilön kehuvan toista äitiä todelliseksi supermammaksi. Kun käy salilla, siivoaa, laittaa kotia, suosii luomua, tietää kaiken parhain päin, ei anna kiireisenä päivänä purkkiruokaa, tekee sitä ja tätä lapsen kanssa, näkee joka päivä ystäviä, on aktiivinen, leipoo ja opettelee uutta kieltä sekä käy välillä töissä. Kuulostaa tehokkaalta ja mahtavalta. Suorastaan täydelliseltä ja idylliseltä. Olla kelpo äiti ja samalla pystyä pitämään yllä vauhdikasta ja super sosiaalista elämää, samalla kehittää itseään, olla miehelleen mieliksi ja pitää kodista tiptop hyvä huoli, olla aktiivii tässä ja tuossa. Kaikki tietenkin lasten hoidon lisäksi. Supermamma. Siinä tavoitetta kerrakseen. Rima on minusta tuon tittelin saamiseen korkealla!

Mä nappasin tuosta sanasta heti kiinni. Tottakai on ihailtavaa että joku näin kykenee elämään. Vaatiihan se tehokkuutta, sinnikkyyttä ja taitoa sovittaa aika ja voimavarat. On tärkeää pitää itsestään ja kodistaan huolta jos pystyy. Mutta pyörittelin ja mutustelin kuitenkin asiaa mielessäni. Pahoitin jopa mieleni, itseni, sekä monien muiden äitien puolesta, jotka emme sitten ilmeisesti kovin erityisen ihailtavia äitejä ole, niinkuin nuo supermammat. Mutta eikö supermamma voi olla loistavasti joku muukin kuin se joka täyttää sen kiiltokuvastandardin?

Jos mä mietin esim mun elämää rehellisesti vaikka reilu puoli vuotta taaksepäin. Meillä ei näyttänyt kodissa siistiltä. Ei todellakaan. Kaikkialla oli kaaos, tuttipulloja, lääkeruiskuja, pyykkiä, harsoja pitkin pöytiä ja lattiaa. Jokapaikassa näkyi kiire ja väsymys. Koti oli kuin sotkuinen luola. Sänkyä ei oltu pedattu viikkoihin, avattuja paketteja ei ollut saatu laitettua kiinni, eikä tavaroita vietyä paikoilleen. Vaippamytykin lojuivat siellä täällä ja kylppärin lattia tulvi pyykkiä. Jalalla sai varoa mihin astui ja vanhat puklut haisivat jokapaikassa. Oikeaa elämää koliikkirefluksivauvan perheessä. Talossa asustava äiti oli vauvan oksennusta haisevissa kotiryysyissä, likaiset hiukset hätäponnarilla, silmissä väsymys ja 6 kuukautta valvottuja öitä takana, silmät turvonneet itkusta ja kasvoilla huoli. Huoli pienestä uudesta vauvasta joka oli huutanut kahden viikon iästä lähtien jo viisi kuukautta, lääkärien mukaan syynä "kolmen kuun koliikki joka menee sitten kolmen kuun jälkeen ohitse". Huoli siitä miten tästä selviää. Huoli siitä että mitä jos en vain jaksa enempää vaikka kuinka kaikkeni olen antanut, ja enemmänkin. Mieskin oli jäänyt kotiin pitäen taukoa opinnoista, yhdessä hoidimme kodin ja vauvan ja tuntui ettemme tästä selviä edes yhdessätuumin. Tuntui etten jaksa enää edes hengittää. Väkinäisesti iloitsin toisten äitien kertoessa mitä ihanaa he ovat perheenä taas tehneet, miten ihanaa ja helppoa on vauvan kanssa ollutkaan. Minua loukkasi ja vihastutti kuinka joku valitti muutamasta valvotusta yöstä tai tuskasteli vauvan itkiessä yhtä rokotusta. Olisin antanut mitä vaan saadakseni edes osittain kokea normaalin vauva-arjen. Mitä vain että lapsellani ei olisi kipuja. Tuosta kaikesta oli idylli kaukana. Ei ollut aikaa pitää yllä sosiaalista elämää, ei ollut aikaa olla aktiivikansalainen, ei ollut aikaa muille, ei ollut aikaa pestä pyykkiä saati voimia tehdä sitä. Ei ollut aikaa tehdä ruokaa, eikä useimmiten edes mahdollisuuksia käydä kaupassa tai suihkussa tai edes syödä jos lautaselle jotakin sai aikaan. Ei ollut mahdollisuuksia kulkea edustuskelpoisena ja ulkonäkö huoliteltuna. Puhumattakaan kestovaippailusta ja muusta hienosta toiminnasta. Ei ollut laatuaikaa miehen kanssa, ei ollut aikaa edes jutella mitä kuuluu. Olimme hiljaa, ymmärsimme toisiamme ja koitimme selviytyä kaoottisesta väsymyksestä. Jos ehdimme hetken hengähtää, puhuimme vauvasta ja tilanteestamme ja teimme sotasunnitelmaa tulevan yön varalle. Ei ollut energiaa selviytyä yksin siitä kaikesta ja tarvitsimme apua. Jonkun silmissä muutuin välinpitämättömäksi oman ulkonäköni suhteen, unohdin olevani ystävä ja vaimo vauvan täyttäessä koko elämäni tai en ollut tarpeeksi tehokas. Tarpeeksi vahva ja lujaluontoinen.
Ulkoapäin katsottuna joo, ei lähellekkään supermutsi, koti ei ole tip top, eikä vatsalihakset kesäkunnossa viikko synnytyksen jälkeen, ulkonäkö huoliteltu ja talossa tuoksu leivotut sämpylät, kavereiden ja illanistujaisten vähäisestä määrästä puhumattakaan.

Mutta mitä tein. Taistelin läpi lapseni asian että hän saisi asianmukaista hoitoa. Vein lääkärille uudestaan ja uudestaan. Sinnikkäästi vaadin hoitoa lääkäreiden kirjaimellisesti nauraessa pihalle.  Maksettiin lainalla kotiäidin ja opiskelijaisän nollabudjetista huikeita summia että saimme lapsemme yksityiselle lääkärille tutkimuksiin. Joka välissä luin netistä kertomuksia ja tietoa mikä lapsellani voisi olla. Selvitin asioita ja rukoilin Jumalaa avuksi. Valvoin lapseni unta ettei hän tukehdu oksennukseensa. Olin huolissani, itkin ja suljin muut tunteeni pois, niille ei ollut tilaa, hoitaakseni lasta ja selviytyen kaoottisesta tilanteesta. Pidin sylissäni tunikausia, päivä ja kuukausia kivusta kirkuvaa ja vääntelehtivää lasta. Ensimmäistäni. Rakastani pikkuistani. Tietämättä miten voin auttaa, kaikkeni tehneenä. Itkin ja kannoin, tuntikaudet. Pidin vain kiinni jo äänikäheänä kirkuvaa tuskaista vauvaa, koitin vain jutella että äiti on tässä ei hätää. Voimatta kuitenkaan auttaa. Olin epätoivoinen ja peloissani ja avuton. Valvoin ja valvoin mieheni kanssa. Kannoimme ja hyssytimme tuntikausia öisin. Nukuimme 2-4 tunnin unia, nekin vartin pätkissä. Emme pystyneet lopussa enää edes välillä kommunikoimaan, koitimme vaan selviytyä ja tehdä k a i k k e m m e oman terveydenkin järkkyessä väsymyksestä, ettei lapseemme sattuisi niin paljon. Nukuimme sohvalla vuorotelen lapsi pystyssä sylissä. Mikä edes hieman saattoi ajoittaan tuoda helpotusta refluksista aiheutuvaan kipuun. Välillä toinen meistä lähti yöllä kahden tunnin vaunulenkille että toinen saisi nukuttua. En syönyt mitään muuta kuin rajatun määrän ruoka-aineita, etten vahingossakaan tuottaisi syömisilläni lapsellemme enää milliäkään kipua. Laihduin ja riuduin. Luovuin omasata hyvästä, unohdin itseni, vointini ja tunteeni. Ajattelin kaikessa vaan sitä miten vauvani olisi hyvä olla ja koitin selviytyä, pää sumussa päivästä toiseen. Liityin refluksilapsien tukiryhmään. Siellä oli muitakin kohtalon tovereita. Meitä "ei superäitejä", jotka olivat samassa tilanteessa, eivät siivoa, eivät meikkaa, eivät jaksa nähdä ystäviä, eivät tee sitä ja tätä... Mutta kuitenkin äitejä, jotka olivat saattaneet valvoa jopa neljä vuotta itkevää lastaan öisin hyssytellen monien muiden äitien jo saadessa nukkua kolme vuotta katkeamatonta unta vauvavuoden jälkeen. Siellä oli äitejä jotka vaan koittivat selviytyä ja tehdä kaikkensa lastensa vuoksi. Äitejä jotka olivat kirjaimellisesti unohtaneet itsensä antaessaan lapselleen kaikkensa. Koitin ystäville selittää että meillä on kamala tilanne. Juuri kenenkään käsittämättä missä tunnelissa todellisuudessa olimme ja mitä kävimme lävitse. Mulla oli vahva halu elää "normaalia" vauva-arkea ja koitinkin sitä elää ulospäin niin paljon kuin mahdollista, näyttää muille sekä itselleni että kaikki olisi mahdollisimman normaalisti. Täyttää edes silloin tällöin jonkun kohdan supermutsin vaateiden listalta, että joku arvostaisi ja pitäisi hyvänä, onnistuneena ja energisenä äitinä, koska muuten tuntui että olen se epäonnistuja ihan vain sen perusteella etten pystynyt tekemään sitä kaikkea mitä joku toinen. En tietenkään tuossa tilanteessa pystynyt. Toki koitin tehdä niin myös itseni takia, ettei tuntunut itsestäkään niin pahalta että meidän kohdalle sattui tällaiset vaikeudet tai miten normaalia taikka helppoa muilla oli. Vaikeuksia en kellekkään toivonut, mutta oma ahdinko tuntui vielä monin monin kerroin vaikemmalta muiden hienoa ja normaalia arkea vasten peilatessa.

Aloitin käymään salilla saadakseni välillä hengähtää, mutta urakka tössäsi heti alkuun, koska en ollut vielä toipunut ja olin valvotuista öistä niin ylivoimaisen väsynyt. Synnytyksestä 5 kuukautta, enkä ollut vieläkään kunnossa. Toipuminen henkisesti ja fyysisesti kesti kohdallani useamman kuukauden. Se oli rankka palautuminen jonka käsittelyynkin tarvitsin apuja koska vauvan tehojakso oli niin raskas kokemus.
Synnytys oli minulle arka ja vaikea aihe, koska synnytykseni oli melko traumaattinen. Siinäkin olin antanut kaikkeni, synnytyin sairaana ison lapsen, joka kiskottin lopulta imukupilla pihalle. En synnyttänyt luomuna niinkuin olin toivonut, vaan sain kaikki mahdolliset lääkkeet ja kivunlievitykset mitä voi saada. Jos olisin synnyttänyt luomuna tai kotona ilman sairaalan apuja, minua ja vauvaa tuskin enää olisi. Mä tuskin olisin selvinnyt hengissä, saati vauva. Synnytykseni ei ollut missään mielessä helppo, eikä kaunis ja enkä siitä oikein muuta voi olla kuin rehellinen. On ihailtavaa että joku haluaa kokea lääkkeettömän synnytyksen ja upeaa jos tähän vielä pystyy. Se kertoo suuresta luonteen lujuudesta tai joissain tapauksissa ns. kivuttomasta synnytyksestä.  Lääkkettä minäkin olisin toivonut toisenlaisessa tilanteessa synnyttäväni. Toiset synnytykset ovat helpompia, kivuttomampia, nopeampia ja parempia, toiset enemmän sen kaltaisia kuin omani, eli ihan toisesta ääripäästä. Välillä tuntuu kurjalta että luomusynnytys on joku hyvän synnyttäjän tai upean vahvan naisen titteli. Hienoa se onkin, mutta itseni lisäksi moni muukaan ei ole luomusynnytykseen pystynyt jo olosuhteiden puolesta. Olemme siis huonoja synnyttäjiä ja heikkoja naisia? Luomusynnytyksessä ei ole tietenkään yhtään mitään väärää, mutta tuntuu epäreilulta jos lääkkeetöntä synnytystä pidetään jonkin erityisen supernaisen tittelin arvoisena suorituksena. Mä oon helpottunut, että ylipäätään selvisin hengissä enkä ole pettynyt itseeni synnyttäjänä vaikkei luomuna mentykään. Oon ylpeä että selvisin ja eräänlainen suoritus on minunkin takanani, niinkuin monilla muillakin! Vaikka lääkkeiden kanssa mentiin, tiedän kyllä synnyttäneeni.

Nämä olivat mun kokemuksia, mutta ei suinkaan ainoita. Jokainen varmasti on kokenut tulleensa vertailluksi. Toisaalla juttelin erään äidin kanssa jolla oli tilanne, jossa lapsien isä on vakavasti sairaana. Nuori äiti hoiti uhmaisen kaksi vuotiaan ja pienen vauvansa. Valtava huoli miehestään, eikä sijaa omalle surulle. Hän oli aivan yksin kaoottisessa elämäntilanteessa. Tuossa tilanteessa äiti öisten valvomisten ja raskaiden päivien päätteeksi syöttää helppoa pakastepitsaa ilatapalaksi, laittaa piirretyt päälle, antaa taaperolle suukon ja laittaa hänet pinnasänkyyn niitä katsomaan. Itse hän menee torkkumaan kun väsymys käy ylivoimaiseksi ottaen vauvan viereensä. Lopulta taapero nukahtaa piirrettyjä katsoessaan. Äiti koittaa selviytyä kun vauva herättää. Tissi suuhun ja vähän väliä pikkuisen märästä vaipasta. Ulospäin aika laiskaa? Eihän supermamma niin tekisi? Supermamma siivoaisi kodin ystävien kanssa vietetyn illanistujaisten jälkeen, ompelisi verhot loppuun, laittaisi piirakan uuniin, hoitaisi helppojen ja rauhalliseten lastensa iltapuuhat ensin heidän kanssaan iloisesti leikitellen. Laulaisi unilaulun ja silittelisi uneen. Mutta mitä tuo äiti teki oli varmasti parasta mihin hän sillä hetkellä kykeni. Eikö ole upeaa, että tekee parhaansa. Toiselle se on tuota, toiselle se on kaunis koti ja aktiivinen elämä lasten hoidon lisäksi. Onhan selvää, että on eri asia toimia helposta, kuin vaikeasta tilanteesta käsin. Luultavasti tuokin äiti olisi mieluusi siivonnut kodin, käynyt iltalenkillä ja viettänyt parisuhteen laatuaikaa miehen kanssa sohvalla lasten rauhallisen nukkumaanmenon jälkeen.

Törmäsin myös kerran äitiin jolla oli kolme todella villiä poikaa. Muiden mielestä kurittomia ja pahakäytöksisiä. Äiti oli uupunut ja epätoivoinenkin. Hän mietti mitä väärää hän on tehnyt ollessaan hyvin alaspainettuna ihmisten vertaillessa häntä "parempiin" äiteihin jotka osaavat lapsensa kasvattaa. Kasvattajasta kuulemma oli kaikki kiinni. Tämä äiti oli itkenyt, rakastanut, huolehtinut, antanut aikansa ja itsensä, asettanut rajoja, pitänyt niistä kiinni, lukenut kasvatusopuksia ja tehnyt kaikkensa. Tehnyt sydäntäsärkevän valtavasti lastensa hyväksi koittaen ohjata heidän valtavaa vilkkauttaan oikeisiin asioihin. Silti koulusta tai päiväkodista toruttiin miksi lapset ovat niin villejä.

Voin sanoa, että annoin myös lapsellemme kaikkeni mitä pystyin antamaan. En olisi pystynyt enempään. Annoin uneni, annoin voimavarani, annoin aikani, sen hetkisen elämäni, annoin sydämeni. Tein kakkeni. Maksoin kovan hinnan omasta jaksamisestani jota en kadu. En siivonnut kotona. Enkä leiponut. En tehnyt kuin muutaman kerran ruokaa enkä käynyt kuin pari kertaa kaupassa. Välillä sain pienen hetken hengähtää, mutta sekin oli kuin sukeltaisi pohjasta pinnalle, haukkaisi hieman hädissään happea ja taas painetaan syvyyksiin. Miestäni ei odottanut puhdas koti ja valmis ruoka. Lapseni ei syönyt luomua eikä käyttänyt kestovaippoja ja päällänsä ei ollut pesupähkinöillä pestyt ja silitetyt vaatteet. En sheivannut, en käynyt suihkussa, enkä meikannut ja laittautunut kuin harvakseltaan kun lähdimme ihmisten ilmoille. En voinut omistauta ystäville ja viettää aktiivista elämää. En elänyt ulospäin, enkä osallistunut kissanristiäisiin. En tehnyt avustustyötä enkä ansainnut kenenkään ihailua. En iloisesti kertoen huokaillut kuinka auvoista on vauva-arki ja kuinka hyvin vauva nukkuu yönsä. Miestäni ja vauvaani rakastin kyllä enemmän kuin mitään. En päivitellyt kuinka ihmeellisen ihanaa ja vaivatonta oli raskausaika ja kuinka nopeasti olin synnytyksen jälkeen poimimassa marjoja pakkaseen ja osallistumassa puolimaratoniin. En ollut kovinkaan edustava ja aikaansaava, mitä verrattuna supermammoihin tulee. Hyvä etten purskahtanut itkuun joka kerta kun joku kysyi mitä meille kuuluu. Jos joku auttoi vartinkin vauvan hyssyttelyssä ja itse lähin pihalle, mieleni teki vain juosta puolivälistä takaisin, koska vauvan paras paikka on äidin sylissä. Halusin vain että lapsellani on kaikki hyvin parhaalla tilanteeseen mahdollisella tavalla.

Supermamma on mun mielestä yhtä hyvin jokainen äiti joka on tehnyt sen mihin pystyy. Yhtälailla se äiti joka laittoi lapsen katsomaan piirrettyjä ennen nukkumaanmenoa, äiti joka ei olut käynyt viikkoon suihkussa, äiti joka ei siivonnut kotiaan, äiti joka meni töihin tienatakseen perheelleen elannon ja laittoi lapsen 6kk iässä hoitoon, äiti joka teki väsyneenä unikoulun lapselleen tai äiti joka antoi vauvan kerran vain itkeä pinnasängyssä saadakseen itse torkkua edes hetken. Se äiti joka sai kaikki kivunlievitykset synnytyksessä, se jonka lapsi syntyi sektiolla tai se joka meni luomuna. Se äiti joka siivosi koko kauniin kotinsa joka päivä. Se jolla oli lapsenhoidon lisäksi aikaa auttaa muita. Se äiti joka opiskeli kotiäitiyden ohella tai se jolla oli aikaa urheilla. Se äiti joka palautui hitaasti raskaan synnytyksen jälkeen tai se äiti joka jo viikon päästä oli lenkillä elämänsä kunnossa.

Toivoisin kovasti, ettei äitejä tarvitsisi verrata keskenään tai äitien verrata keskenään. Miten edes voi verrata asioita jotka eivät ole edes vertailukelpoisia? Miten äitiyttä voi mitata? Jos mittapuuna on supermutsin titteli kauniine kotineen niin aika kapealta alalta mitataan. Eikö kaunista ja arvostettavaa äitiyttä ole se kun äiti tekee olosuhteiden puitteensa parhaansa ja sen mihin pystyy. Sen paras jolla on kaikki puitteet kunnossa, on luultavasti siisti talo, aikaa myös ystäville ja jokapäivä leivottu uusi leipä. Sen paras jolla on sairas lapsi, on luultavasti tämän hoitamiseen täysillä keskittymistä eikä puhdasta kotia ja huoliteltua ulkonäköä ole realistista edes odottaa? Oisko jokainen äiti ja äitiys arvokasta ja supermutsit kuitenkin niitä tavallisia äitejä, jotka omasta uniikista elämäntilanteesta käsin tekevät sen mikä on mahdollista?  Kumpa havahduttaisiin arvostamaan jokaista, näkemään pintapuolta syvemmälle.