Vähän väsyny bad mom.

Ei oo ehkä menny ihan mallikkaasti nää viimeset viikot tässä, jotenkin menny hetki sellasessa ihmeellisessä rehellisessä räpiköinnissä.

Aamut on startannu laiskasti, piirrettyjä ja aamupalaa myöhässä pojalle, kylmää kahvia omaan nassuun että saatais virtaa tähänki naiseen. Vaipanvaihtoa ja pukemista ja sama hetke päästä uusiks ku kakka tuli tietenki puhtaasee vaippaa ja paaah ku ei millää huvittais. Ite tietty oon laahustanu yöppäri päällä puolille päivin. Pinnaa on kiristäny usein ehkä sata kertaa ennenku on päästy pihalle (siirtymävaiheet <3), mutta jos siis on edes jaksettu ulos raahautua. Useimmiten ei olla ulkoiltu tai lähdetty mihinkään, kun se on ollut nii ison kynnyksen takana pakkautua autoon tarvoinemme ja hurauttaa johonkin ihmisten ilmoille.

Joten menny vähän päivät sillee vasemmalla kädellä aamusta iltaan täällä mökissä kököttäessä. Luvattoman paljon on tullut roikuttua luurin päässä. Vähän on poikaki saanu jaetun huomion liian usein. Äiti on milloin ottanut lepiä, milloin hoitanut asioita jne.. ollut poissaoleva.

Asuntoressi kun on vieny omaa energiaa muualle.

Lauriki on jääny monena päivänä pois luennoilta, että saan nukkua ja saan jeesiä arkeen ja lapsenhoitoon. Taitaa kouluhommia olla rästissä vinopino väsyneen vaimon takia ja kandikin pitäisi palauttaa ensi kuussa. Hups.

Ei oo ihan talokaan ollu tiptop ja tiskipöydällä usein röykkiö muistuttamassa siitä että mamma päätti vähän relata. Hmm.

Ei menny ihan niinku tomerana suunnittelin vuodenvaihteessa. Että aaah kohta starttaa meillä uusi puuhakas arki pojan kanssa ja touhutaan päivät yhtä sun toista mukavaa yhdessä ja täällä häärään energisenä housewifeyna ja ootan lämpimät sämpylät valmiina pöydässä työssäraatavaa miestä kotiin. Puhtaan pyykin tuoksu vaan leijailee talossa ja kaikki on nii autuasta.

Ja kenenkään pinnaa ei kiristä.

..Nooh. Voin kertoa että tää bad mom on ollut mun fiiliksistä päällimmäisiä näinä päivinä.

Se inhottava kalvava tunne, että nyt ei menny putkee. Se lamaannuttava syyllisyys että nyt ois kyllä pitäny pystyä parempaan. Menin sieltä mistä aita on matalin. Kurja olo siitä, että en justii pystynyt tai jaksanut antaa sitä parasta perheelleni mitä oisin halunnu.

Lapsi katto piirrettyjä pari jaksoa vähän liikaa, tai se itkee mummon ja papan perään ku äiti ei tullukkaa rakentaa legoilla. Mies joutu käymään kaupassa töitten päälle, kun ite en päivällä jaksanu käydä.

Ehkä tää olo on tuttuakin tutumpi olo meille äiti-ihmisille..?

Näitä fiiliksiähän on ollu ennenkin näistä äitiyden suorituspaineista, joita muut, ja ennenkaikkea me itse itsellemme asetamme.

 Mää ainakin oon niin sellanen suorittajaluonne, että huomaan että helposti lähen tätä äityttä ja vaimouttakin suorittamaan. Vaadin hirveesti iteltäni ja haluan saada paljon aikaan, rima on omassa päässä asetettu aika korkeille standardeille. Haluisin kai olla täydellinen.

Ja peilaan itseäni sitä peiliä vasten mikä on mun mielikuva äidistä, jonkalainen mä haluan olla.

Aina omasta peilikuvasta ei kato sellanen äiti mua takasin ja kurjat fiilikset on taatut.

Mutta toisaalta. Vähän armoo.

Tää on elämää, että välillä vähän arki ressaa, lapsi nukkuu huonosti tai joku vähän jökittää vastaan.

Tässä mää nytki kirjotan, oman hetken tarpeessa.

Mies siivoo ruokia pois pöydästä ja poika kiipeilee mun jalkojen päällä.

Äippä on täällä blogilandiassa ottamassa vähän irti.

Koti ei oo vimpan päälle ja "muutamat" hommat oottaa tuolla tekijäänsä.

Toki pieni peiliinkatsominen ois paikallaan jos kyse ois välinpitämättömyydestä tai saamattomudesta,

 mutta jos kyse on raskausväsystä, ressistä, hormooneista ja omasta suorittamisesta niin on kyllä täysi lupa relata ilman pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa. Tekee sen päivän parhaan mihin on voimia ja resursseja, ja se on ihan tarpeeksi. Sitten kun on jaksamista enemmän, niin sitä sitten pystyy leipasemaan ne sämpylätkin ja lähtemään pihalle taaperon kanssa leikkimään mahoineen päivineen.

..kun on siis tullut jotenkin oltua vähän huonompien fiilisten kourissa väsyneempinä viimeaikoina, oon lopulta onneks taas havahtunut siihen että mitä mää tässä suoritan.

Ja nyt kuitenkin taas lopulta oon ollu tosi tyynellä ja rauhalisella mielellä kaiken keskellä, kun sain itseni siitä napattua kiinni.

Tajuan ettei mun tarvi asettaa itselleni niin hirveen korkeaa rimaa joka päivä.

Sellasena päivänä siivoon ja meen mahoineni peuhaan sinne pihalle taaperon kanssa, kun jaksan.

Ei niitä kylppärin kaakeleitakaan tarvi justii lähipäivinä pestä tai siivota varastolaatikoita.

(...raskauspesänrakennusvimma<3)

Toisenlaisena päivänä riittää vähempikin.

Armollisuutta vaan meille äidit.

Otetaan olosuhteet huomioon, kun niin helposti otetaan kaikenmoista ressiä lapsista, aktiviteeteista, kodista, sisustuksesta, raskauskiloista ja vaikka mistä !

.. ja muutenkin mitä tulee vaikka meidän asuntoasiaan, jonka takia oon saanu itseni kivasti jo ahistumaan viimeaikoina. Oon kuluttanut kolme viikkoa itkemiseen että mihin me täältä päästään muuttamaan enää ennen vauvan syntymää, isompaa asuntoa kun ei oo vieläkään löytynyt, vaikka niitä tosi paljon ollaan kateltu ja hyvän aikaa.

Oon tehny kriisin ja ottanu ressiä ja alkanu murehtimaan vaikka mistä, vaikka meistä on luvattu pitää huolta. Höpsöä.

Tässä nyt saadaan oppia elämään hetkessä ja levosta käsin, 

vaikka olosuhteet ois välillä enemmän tai vähemmän hankalia ja typeriä meidän mielestä, 

niin silti saa olla rauha ja luottamus sydämensopukoissa että homma on hanskassa.

Ei tartte hötkyillä ja huolehtia.

Se on ihanaa.

..Ja niin vaan meillekkin varmasti järjestyy se asunto aikanaan, voinko murehtimalla siihen muuttamista mitenkää edistää kun meille sopivia ei nyt tuolla vaan oo nyt tarjolla. No en. Nyt ootetaa ja nautitaan ajasta kun vielä asutaan tässä meidän pienessä mökkerössä!

Ja muistetaan olla armollisia itsellemme äiteinä ja nauttia hetkestä!