Onko kolme uusi kaksi?

Olen tässä pohtinut niin, että äitiys ei ole ikäänkuin joku satama, joka saavutetaan ja johon rantaudutaan, vaan äitiys on ennemmin kuin matka, joka alkaa yleensä jo siitä kaipaavasta toiveesta tulla äidiksi. Valmiiksi äidiksi ei tulla, kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun, eikä tavallaan silloinkaan, kun pieni käärö nostetaan synnärillä syliin. Näen enemmin, että äitiyden matka alkaa niistä hetkistä ja äidiksi sitten hiljallen kasvetaan. Ja olen miettinyt, että loppuuko tuo kasvu suinkaan lasten tultua kouluikään, murrosikään tai edes sittenkään, kun he muuttavat pois kotoa? Nimittäin lasten kasvu, elämäntilanteiden muutokset, perheen kasvaminen ja tämä elämä ylipäätään jotenkin vaatii äitinä jatkuvasti muutosta, sekä uusia ja erilaisia ulottuvuuksia, joita ei etukäteen kukaan omaa, vaan niiden sisäistäminen vaatii sitä kasvua. Vaikka jo yhden äitinä minulle oli tuttua vaipparalli, pukemiset, ulkoilut, valvomiset ja syöttämiset - eli hyvin moni käytännön asia, minkä lisäksi kokemusta oli hyvinkin vaativan ja kipeän vauvan hoidosta, minulle oli uutta vielä edessä oleva uhmaikä, sekä se, mitä minulta äitinä vaadittaisiin kahden kanssa. Yhdelle pienelle lapselle olin hoivaaja ja rakastava syli, mutta entä, kun tuo rooli muuttuu hiljalleen kasvattajaksi ja ne omat, hienot, jalot ja kultareunaiset periaatteet joutuivatkin oikeasti kokeiluun olosuhteissa, joissa kohtaa väsynyt äiti, yksinäiset päivät, pieni taapero, sekä uusi vauva?
Kuinka autuaan tietämätön olinkaan siitä, millaiselle kasvumatkalle äitinä ja ihmisenä jouduin.

..Valmistautuminen tulevaan uuteen elämänvaiheeseen, oli jälkeenpäin ajateltuna vähän yhtä turhaa kuin olisi valmistautunut synnytykseen - hirveästi suunnitelmia, mielipiteitä ja ehkä epärealistisia odotuksiakin, mutta koskaan ei voi kuitenkaan tietää miten kaikki menee ja mitä on edessä. Toki mikään valmistautuminen ei ole täysin turhaa, eikä se ollut nytkään. Asennoiduin arjenpyöritykseen ja siihen että kädet ovat tuplasti työtä täynnä. Mietimme apuja ennakkoon jaksamisemme varalle, keksimme etukäteen päiviämme helpottavia ratkaisuita, sekä teimme varasuunnitelmia mahdollisen koliikkivuoden uusinnalle. Lopputulema oli että olimme kyllä varautuneet ja tsempanneet hyvin kaikkeen konkreettiseen muutokseen. Olihan niistä toki hyötyäkin, ei se kaikki ihan hukkaan mennyt. Kuitenkaan jälkeenpäinkään ajateltuna en kokenut raskaimmaksi lopultakaan sitä tuplasti lisääntynyttä työmäärää, oman ajan olemattomuutta, arjen raskuutta tai edes valvomisia - sitä konkreettista muutosta. Se kaikki oli raskasta, sitä en sano, mutta siihen olimme asennoituneet, sillä tiesimme siinä mielessä mitä tuleman pitää. Mutta se, mikä sitten oikeastaan yllätti oli se, miten tämä muutos haastoi minua ja miten uusista ja syvistä riittämättömyyden tunteista sainkaan osakseni. Siihen en ollut osannut varautua millään tasolla.
Huomion jakaminen kahdelle, tunteet esikoisen pettämisestä 'ei äiti nyt pystykkään..' 'en voi nyt tulla..' ja 'sinun täytyy nyt vielä hetki odottaa..', sekä epäonnistumisen ja pettymisen tunteet omaan äitiyteen ja rajallisuuteen, kun omaa rimaa oli vain laskettava alemmas.

Tuntui, että olin paljon parempi äiti yhdelle.

Kipuilin.

Koen, että sanonta siitä että yksi lapsi muuttaa paljon, mutta kaksi lasta muuttaa kaiken, piti kyllä kohdallani paikkansa. Yhden lapsen synnyttyä luulin, että nyt kaikki muuttui - ja hyvin kokonaisvaltaisesti elämä muuttuikin. Mutta ajattelen jälkeenpäin, että se oli vielä aika pehmeä lasku omaan vanhemmuuteen, vaikka ei se silloin tietenkään siltä tuntunut, kun kaikki oli uutta ja edessä. Kuitenkin yhdelle lapselle koin pystyväni olemaan suurimmaksi osaksi sellainen äiti, kuin halusin olla. Oma rajallisuus ei tullut silloin niin rajusti vastaan kuin nyt, jolloin oikeasti en voi revetä siihen kaikken mihin haluaisin tai kokisin voivani parhaimmillani pystyä. Siinä mielessä toisen lapsen syntymä pisti pakan ihan uusiksi. En voi mitenkään tarjota kahdelle lapselleni samaa, mitä pystyin antamaan yhdelle. Jostain on aina pakko joustaa. Ja mikä riittämättömyys ja syyllisyys siitä tulikaan äkkiarvaamatta ikäväksi ja ainaiseksi kaverikseni varjostamaan omaa äitinäoloani..
Varsinkin kun päässä jyskytti edelleen se, että pitäisi olla kaikkea sitä mitä aiemminkin ja vielä enemmän.

Tietystikään riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet tuskin ovat kenellekkään äidille vieraita, oli lapsia kuinka monta tahansa, mutta minuun ainakin ne iski suurella voimalla puun takaa yllättäen, juurikin toisen lapsen tultua perheeseen ja omien rajojen iskiessä vastaan. Otin myös aika raskaasti sen oman heikkouden kokemuksen, koska suorittajana ja hienoisena perfektionistina en etenkään mielelläni laske rimaa, enkä tingi. Mistään. Olinhan jo vuosia ennen lasten saamista miettinyt miten sitten toimin ja miten en halua toimia. Millainen äiti haluan olla, miten kasvatan ja miten haluan lapsiani kohdata. Olin tutkinut, lukenut, punninnut ja vakaasti päättänyt. Tällainen tulen olemaan.

 Surkuhupaista, mutta totta, kuitenkin olen varmasti ollut hetkittäin nyt melkein sitä kaikkea, mitä ajattelin että en halua koskaan äitinä olla. Miten nöyrää, miten rajallista, miten kipeää - mutta miten loppuviimeksi juurikin täysin inhimillistä ja todella asiaankuuluvaa. Olla ihminen. Ei äitiys meistä yhtäkkiä täydellisiä tee, vaikka se saakin meidät kyllä monesti pinnistelemään ja yrittämään enemmän kuin mikään aiemmin. Ei siis se lisääntynyt työmäärä ollut suurin mullistus kahden kanssa, vaan se mitä tapahtui omissa ajatuksissa ja kokemuksissa sen myötä.
Minusta siis kaksi ei mene siinä missä yksikin, nimenomaan siinä, mitä tulee äitiyteen. Kaksi lasta tuovat ainakin vanhemmuuteen ihan uudet ulottuvuudet ja haasteet tullessaan, sitä ei ole sama äiti enää kuin yhdelle.

..Toki olen paljon pohtinut sitäkin, miten tämä ikäero on vaikuttanut kokemuksiini kahden pienen lapsen vanhemmuudesta, ja uskonkin, että sillä on ollut melkoisen merkittävä osuus. Nimittäin nyt kun esikoinen on täyttänyt hiljattain kolme vuotta, ymmärrän, miten toisenlaisia omat kokemukset voisivatkaan olla, mikäli toinen lapsi syntyisikin nyt. Jos tämä meidän kolmas pienokainen, olisikin meidän toinen, millaista tämä sitten olisi. Ainakin aika paljon helpompaa, vaikkakaan ei varmasti silloinkaan helppoa. Tilanne olisi kuitenkin oikeasti aika toinen ja tätä vasten käsitän, kuinka isona tekijänä pieni ikäero on ollut. Luultavasti emme olisi joutuneet niin tiukille, ja se alun syväsukelluksen vaihe väsymykseen ja riittämättömyyteen olisi saattanut jäädä vain pieneksi kastautumiseksi ja maistiaiseksi vanhemmuuden siitäkin puolesta. Perheen dynamiikka olisi ainakin ollut erilainen jo lähtökohtaisesti, kun itseltä ei olisi vaadittu ehkä niin paljoa venymistä, koska lapset olisivat tarvinneet minulta alusta saakka äitinä jo niin erilaisia asioita isomman ikäeronsa puolesta.
Kyllä se iso muutos myöhemminkin olisi ollut, koska uskon että juurikin nuo omat rajallisuuden tunteet tulevat ainakin uudella tapaa osaksi omaa vanhemmuutta jokaiselle, jollakin volyymillä, viimeistään toisen lapsen synnyttyä perheeseen - ja muuttaahan kaksi lasta muutenkin elämää paljon. Nyt meillä oli kuitenkin kaksi ihan pientä vaippaäikäistä hoidettavaa, jotka vaativat meiltä vanhempina hyvin samanlaisia asioita - oli rajattua revetä kaikkiin vaateisiin.
Olin väsynyt, ja tiukille venytetty. Arki oli etenkin aluksi yksinäistä uupunutta rämpimistä miehen ollessa pitkän päivän poissa ja silloin voin kertoa, että todella oli laskettava sitä rimaa. Sitä oli laskettava, enkä muuta voinut, koska enempään minusta ei yksinkertaisesti ollut vaikka parhaani tein. Ja voi sitä syyllisyyden, epäonnistumisen ja paskamutsitunteiden määrää, kiedottuna karvaaseen riittämättömyyteen. Koin aina olevani liian vähän. Ennen kun sain olla ihan tyytyväinen omaan äitiyteeni, (vaikkahan toki äitinä aina loppuviimeksi varmasti tuntuukin että voisihan ne asiat vielä paremminkin tehdä), mutta tuossa kohtaa koin olevani huono äiti ja podin pettyneenä sen äärellä.
 En pystynyt siihen mihin olisin halunnut.
Koin etten voinut antaa sitä äitiä lapsilleni, mitä yhdelle aikanaa ja niiden tunteiden sulattaminen ei ollut helppoa. En mitenkään riitä, en kertakaikkiaan.  
Pohdin, että olisiko minusta ylipäätään koskaan kolmen lapsen äidiksi? Tuskin.
Tietysti jo näin jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin tein, kuten teen edelleenkin kaiken parhaani ja huomaan kyllä lapsistani, että monessa varmasti jotain ihan oikein olemme onnistuneet tekemäänkin. Omista myllertävistä tunteista ja äitinä kipuilusta huolimatta.

Mutta olenko nyt 'huonompi' äiti kuin aikanaan pelkälle esikoiselle?
Tunteen tasolla toisinaan siltä tuntuu ja varsinkin alussa tuntui. Ja niin voisi ehkä käytännössäkin ajatella niissä hetkissä kun kädet eivät vain riitä ja menee hermo puolentunnin uloslähtösessiön, sekä monen säätämisen ja vitkastelun jälkeen.
Aina ei tunnu siltä että selvisimpäs nyt mitenkään erityisen kiitettävästi jostain tilanteesta.
Hyvä ystäväni kuitenkin kerran oikaisi viisasti asian laitaa, ja kertoi kokevansa loppuviimeksi olevansa sydämeltään nyt parempi äiti kolmen lapsen äitinä, kuin mitä olisi ehkä ollut pelkälle esikoiselle. Siitäkin huolimatta, vaikka ulospäin monet tilanteet näyttävätkin päinvastaiselta. Yhden lapsen kanssa kuitenkin pystyi pitämään sen ulkokuoren kasassa, mutta nyt viimeistään on täytynyt oikeasti nöyrtyä muuttumaan sen sisältä, joutuessa oikeasti kasvokkain sen huonon puolensa kanssa minkä ihmeesti joutuu kohtaamaan kun venytetään joka suuntaan. Mutta kuitenkin se että pääsee työstämään niitä omia heikkouksia tekee sen, että on pakko muuttua syvältä käsin, sieltä sydämestä saakka.
Oivalsin tästä jotain - en suinkaan ole ainakaan huonompi äiti kahdelle! Ei ne pelkät ulkoiset asiat äitiyttäni punnitse, vaan myös se millainen äiti sen kuoren alta löytyy. Ja varmasti toivoakseni sieltä löytyy päivä päivältä rahtusen enemmän epäitsekkäämpi, kärsivällisempi, lempeämpi, nöyrempi, viisaampi äiti. Esikoisen kanssa vain en näiden puolieni työstämistä niin ehkä päässyt vielä kohtaamaan, kun ei sitä samanlailla joutunut vasten huonojen puoliensa kanssa ollenkaan. En siis osaa ajatella, että olisin nyt huonompi, tai että minusta ei olisi kolmen lapsen äidiksi. Kyllä minusta on, mutta en voi verrata äitiyttäni esikoisen aikoihin, koska se on nyt niin toisenlaista!

Toisaalta kyllä jännittää millainen muutos kolmannen lapsen syntymä tulee olemaan, ja edellisestä viisautuneena en kuvittele, että osaan siihen täysin varautuakaan. Kuitenkin varovasti uskoisin, että muutos ei olisi aivan niin raju, kuin muutos yhdestä kahteen, mikä oli hurjan iso ja kokonaisvaltainen mullistus niin omassa vanhemmuudessa, tunteissa, kuin kaikessa konkretiassakin. Voihan tietysti olla että joudun nämä arveluni vielä myöhemmin peruuttamaan. Mutta nyt lähtökohtaisesti olen jo tottunut repeämään moneen suuntaan, sekä hallitsemaan kodin ja arjen pyöritystä, joten eiköhän se kolmaskin tähän sujahda aika luonnostaan? Mutta ennenkaikkea olen jo äitinä saanut osani näistä vanhemmuuden kipeistä tunteista, joten kenties ne eivät minua enää toistamiseen samalla tavalla pääse yllättämään, vaikka tuntuisi hetkittäin että omat kädet eivät riittäisikään. Ja jos niitä tuleekin, ajatustyötä niiden suhteen olen jo ehtinyt tekemään. Tietysti hyvähän sitä on sanoa vasta sitten, kun ollaan siinä vaiheessa että meitä on täällä viisi, mutta voisin kuvitella, että kolme ei ole sama kuin uusi kaksi.

Edessä on silti paljon uutta, tuttua, sekä mullistavaa. Yövalvomiset, uusi imetystaival ja vauvavuosi. Hormoonimyrskyt, sekä perheen hioutuminen viisihenkiseksi. Pikkuveikkasta isoveikka. Ja isoveikasta tuplaveli. Ja millaista mahtaa olla pitää omaa tytärtä sylissä? Autojuttujen sijaan prinsessaleikkejä. Miten me siihen maailmaan osataan sujahtaa?
 On isompi auto, takapenkki täynnä turvaistuimia ja tuplat joihin seisomalauta.
Kolme reilusti alle neljävuotiasta. Kyllähän siinä on työnsarkaa, sen käsitän!
Tuntuuko siltä todella kolmen kanssa että tarvitsisi olla vielä se kolmas syli, vai riittääkö kaksi syliä kolmelle?
Edessä on varmasti entistä enemmän onnenhetkiä ja joukossa myös niitä päiviä joista - selvitään.
Muutosta ja kasvamista. Vanhemmilla sekä lapsilla. Väsymystä, riittämättömyyttä - kiitollisuutta, rakkautta.
 Pieniä kippuravarpaita ja lapsuutta kodissamme. Ja uudestaan samanlainen ikäero. Pääseekö sen tuomat haasteet taas yllättämään toistamiseen, vai riittääkö viimeksi kasatut eväät toiselle kerralle?
Olenko pian rättipoikkipuhki, vai tuoko kolmas lapsi perheeseen seesteisyyden ja balanssin? Onko perhe sitten kasassa? Yllätynkö että kolmas kerta onkin yllättävän helppo ja nautin vauvavuodesta ihan uudella tavalla? Niin paljon mietittävää. Niin paljon asioita, joista osaan sanoa vasta sitten, kun ne on koettu. Kuitenkin levollisin, kiitollisin, sekä hyvin luottavaisin mielin lähden tälle uudelle matkalle. Kasvamaan kolmen lapsen äitiyteen.
Muutos vaatii matkaa, joka pitää kulkea päästäkseen perille.

Ensilumi.

Alkuviikosta taivaalta satoi valkoista hattaraa, puhdasta ja uutta, joka maahanleijailtuaan peitti alleen mustan pimeyden ja harmauden. Tuo valkoinen hentoinen peite ja taivaalta hitaasti laskeutuvat hiutaleet pimenevää iltaa vasten, muistuttivat siitä, että kohta meidän vauva on täällä.

Ihan kuin ensilumi toisi tullessaan myös meidän odotuksemmekin hiljalleen päätökseen.
Ihan kuin valkoinen uusi hahtuva maassa kertoisi, että - kohta.

..Jo keväästä saakka isoveikalle on juteltu siitä, että kesäloman jälkeen tulee syksy, jolloin lehdet muuttuvat monivärisiksi ja tippuvat puista maahan. Kun lehdet ovat pudonneet ja puut ovat vihdoin riisutunnäköisiä, ollaan jo lähellä talvea.
Vauva syntyisi pian sitten, kun ensilumi on satanut maahan.

"Äiti, katso lunta, minä en millään jaksaisi enää odottaa, olen odottanut jo niin niin kauan."

"Tiedän. Olet odottanut jo pitkään. En rakas minäkään enää malttaisi odottaa, mutta vielä meidän täytyy vähän aikaa jaksaa. Melko pian kuitenkin pikkusisko on täällä, olemme jo tosi lähellä."

Reilu viisi viikkoa laskettuun. 

Alkaisin olla hiljalleen done. Finito. Kypsä. Tehtäväni kantanut. Valmis.

Vielä kuitenkin haluan pestä rauhassa pikkupyykin, viikata kaappiin, tehdä viimeiset uupuvat hankinnat ja maalailla mielessäni pienokaisemme uuteen sänkyyn, sekä pieniin vaatteisiin.

 Rauhoittua ja saattaa työni päätökseen.
Valmistaa sijan joka toivottaisi tervetuloa kotimme uudelle jäsenelle.

Sitten voisin viimein puhaltaa pois taivalletun matkan uupumuksen, taputella taakseni yhdeksän ihmeellistä kuukautta odotusta ja kääntää katseeni tulevaan uuteen.

Rauhoittua pitkästä matkasta ja huokaista vielä päätteksi syvään
- hiljalleen tämä alkaisi olla tässä. 

Sen jälkeen olisin valmis. Valmis jännittävään ja ihmeelliseen seikkailuun.

Valmis saamaan pienen elämän syliini ja tulemaan kolmen lapsen äidiksi.
Kantamaan tätä ihmettä käsivarsillani ja sydämessäni, aina.

Takaisin arjen etukenoon.

Hiljalleen alkaa pöly laskeutumaan ja elämä seestymään.

Oma vointi on ollut huomattavasti parempi, on oikeastaan vaikea kuvitella että reilu pari viikkoa sitten makasin vuodelevossa sairaalassa, enkä kyennyt tekemään mitään ja arjen narut olivat pahasti solmussa. En tietysti edelleenkään voi erityisen hyvin, enkä ole missään nimessä täydessä iskussa, mutta parempaan päin on reippaasti siitä tilanteesta menty. Kuluneet viikot ovat olleet pääosin hyviä ja on tuntunut niin kivalta että meidän elo on taa sujunut ja olen pystynyt vointini puitteissa jotakin puuhastelemaan. Aika tarkkana tässä tietysti saa olla edelleenkin, ettei supistelut ala uudestaan, eikä tässä uskalla kyllä yhtään koittaa että missä se raja menee, vaan levosta käsin on mentävä jokaiseen uuteen päivään omia tuntemuksia kuunnellen. Lepo on jokatapauksessa auttanut ja täytyy sanoa että ehkäpä koko tilanne johtui pitkälti siitä että kroppa oli vaan niin kovilla ja rasituksessa, kun sisulla näitä päiviä on pitemmän aikaa painanut raskauden ollessa kuitenkin jo loppusuoralla. Jospa nyt levon ja tekemisen oikealla balanssilla tilanne pysyisi tasaisena eikä ihan vuodelepomoodiin tarvitsisi enää palata. Olisin kyllä muutoinkin enemmän kuin kiitollinen jos tämä edes hieman parempi vointi säilyisi ja jatkuisi loppuun saakka, kyllä nimittäin viikot käyvät pitkiksi jos en yhtään mitään pystyisi loppuodotuksen aikana enää tekemään. Iloitsen siis siitä että nyt taas pystyn jonkunverran puuhailemaan!

..Hassua höpistä arjesta kokoajan, mutta arki on nyt meidän elämää ja määrittää hirveästi sitä millaisena se koetaan. Se on myös meidän lastemme lapsuutta, joten en halua vähätellä ollenkaan sen arvoa. Ja sen olen kyllä oppinut näin pienten kanssa ollessa, että homman täytyy rullata ja jokaiseen päivään täytyy suhtautua ennakoiden ja niin että jokainen tietää oman tonttinsa tässä paletissa. Tietynlainen arjen etukeno on välttämätöntä, jotta homma toimii. Niin tiivistä ja hektistä meidän tavallinen elämä on. Mikäli meillä ei ole selvät sävelet miten tämä handlataan, niin äkkiä meidän arki alkaa kuormittamaan ja väsyttämään, sekä levähtämään jostain suunnasta. Anna tulla yksikin päivä jolloin ei ole mietitty valmiiksi mitä ja milloin tehdään ruoaksi. Siinäkohtaa ei auta miettiä mitä jääkaapista löytyy, kun on jo nälkä ja kaksi itkevää lasta lahkeenvarressa.

Jokainen hetki on käytettävä hyväksi ja tiettyjen asioiden pitää tulla huomioiduiksi, niin turhilta uhmakohtauksilta, itkuilta, kiukuilta ja hermojenmenetyksiltä vältytään. Minimoidaan siis sellaiset riskit. Kunniaan ennakointi ja metatyö! Sen takia meidän tämänhetkinen elämä muotoutuu hyvin pitkälti hyvin arkisten asioiden sekä rutiinien ympärille, joiden ohessa sitten tapahtuu kaikki muu.
Ja kiva niin, tämä pyöritys ja kotiäitiys on ihan mukavaa hommaa, kunhan vain etukeno säilyy, mutta mukavaa ei ole tosiaan jos siitä lusmuaa jossainkohden ja rutiinien sijasta joutuu alkaa hallitsemaan suloista kodin kaaosta ja äkäpusseja, sekä juoksemaan edessä kiitävää junaa kiinni.

Onhan toki meidän elämässä hyvin paljon muutakin kuin tämä arki - tiskit, ruoka, pyykit, rutiinit, ulkoilut ja vaipanvaihdot. Mutta jokaiseen päivään ne silti kuuluvat, ja sen perusrutiinin on tärkeä rullata kaiken taustalla. Vie tosiaan paljon vähemmän omiakin voimavaroja kun nämä tietyt asiat soljuvat hyvin ja parhaimmillaan hyvä peruspyöritys kaiken taustalla luo hyvät puitteet nauttia meidän päivistä sekä toisistamme ihan erilaisella levelillä. Elämän ruohonjuuritasolla - sillä näissä vuosissa operoidaan.

Mieluusti pitäisinkin siis kiinni omasta tontistani ja hoitaisin sen edelleenkin kuten tähän asti meidän perheessä taatakseni sopivan ennakoivat ja soljuvat päivät. Meillä on ollut niin hyvä ja selkeä työnjako ja on ollut ihanaa miten hyvin tämän kaiken handlaaminen meillä on toiminut. On jäänyt aikaa ja energiaa paljon muuhunkin elämään, kuin oman perheen ympyröihin. Huomaankin nyt helposti potevani syyllisyyttä siitä, että nyt minusta ei ole samaan työnjakoon mitä tähän asti vointini takia, mistä johtuen toinen on joutunut tavallan tekemään minunkin osuuteni omansa lisäksi (missä muka ei olisi jo tarpeeksi työnsarakaa), mikä ei tunnu reilulta silläaikaa kun itse makoilen ja huilaan. Olo tuntuu hullunkuriselta, toinen laittaa tiskejä ja hoitaa lapset samalla kuin katson sohvalta vierestä. Kaikenlisäksi huomaan, että ruuanlaitot, siivoukset ja pyykkäyksetkin kun vain sujuvat minulta naisena, noh, vain kätevämmin, olisi helpompi vain itse hoitaa nekin kuten tähän asti (vaikka todella kunnialla mieheni kaiken hoitaakin).  Kuitenkin tuttavani viisaasti avasi silmiäni, oikaisi ajatuksiani ja lohdutti sillä, että minun tärkein ja ensisijainen tonttini oikeastaan ei tällä hetkellä olekaan nyt edes se lasten- ja kodinhoito, vaan tämän uuden elämän kantaminen turvallisesti tähän maailmaan.
Se on ensisijaista ja muu on sitten toissijaista, tehtäväni on voida hyvin ja pitää sitämyöten huoli siitä, että myös vauva voi hyvin. Se on se mistä pitää pitää nyt kiinni ja mikäli pystyn, jaan tietysti muutakin vastuuta mieheni rinnalla parhaan kykyni mukaan. Ja kyllä se työnjakokin taas joskus menee taas tasan, vaikka nyt tuntuu että toinen tekee oikean tupladuunin. Mutta tällähetkellä tonttini ei ole pyykkikoneen ääressä, vaan tuoda tämä meidän pieni ihme meidän perheeseemme ja siinä on jo työtä ja tonttia kerrakseen, kyllä sitten myöhemmin tulee vielä vaihe, jolloin voin taas ottaa kontolleni muutakin entiseen tapaan.

Nyt sitten meille on hahmottunut tämä uusi työnjako, minä olen raskaana ja mies sitten huolehtii siitä, mistä pääosin minä normaalisti kotona huolehdin, vastaavasti hän on vähentänyt muusta, jotta hänelle ei kasaannu liikaa. Näin me sitten mennään tästä loppuun ja nyt meillä on ollutkin jo oikein hyviäkin päiviä takana, niiden hankalempien päivien ohella. Olemme käyneet laavulla, ulkoilemassa, kerhoilemassa, uimassa, nähty kavereita ja milloin mitäkin. Sellaista kaikkea, mitä normaalistikin duunailemme, välillä otan vaan sitten niitä huilihetkiä ja luistan raskaimmista hommista, sekä koitan tehdä sen mahdollisimman hyvällä omallatunnolla. Ihanaa että miehelläni oli mahdollisuus jäädä kotiin jo tässäkohtaa, vaikkakin kurjaa että opinnot pitää sitten hoitaa etänä ja osa siirtää tuonnemmaksi. Mutta näin meillä nyt homma kuitenkin toimii ja pyörii - yhdessätuumin.
Aikamoista tiimityöskentelyä tämä pikkulapsiaika on perheelle ja parisuhteelle, mutta tähän vastuuseen ja härdelliin on ryhdytty, mikä näiden pikkuisten ihanien aarteiden mukana meidän syliimme on laskettu - ja mahdollisimman hienosti me se halutaan yhdessä kantaakin.

Joskus sitä täältä, tämän elämänvaiheen keskeltä miettii, miten oppettavaista ja arvokasta tämä on ollut itselle, että elämä on heittänyt meidät keskelle tätä ruuhkavuosien intensiivistä pyöritystä, vaikkakin ihan omasta toiveesta tässä kohta kolmen pienen lapsen vanhempina ollaankin ja oman valinnan kautta tämä sirkuksemme pystytetty. Mutta ei käy kieltäminen, että ei sitä silti todellakaan alussa tiennyt että millaisen hulabaloon keskeltä sitä itsensä vielä löytää. Mutta juuri tässä, juuri tällä paikalla ja tässä hetkessä elämää, jossa lelut ovat vallanneet lattiapintalan, kuivunut puuro pinttynyt pöytään ja hermot tuhanteen kertaan koeteltu, tuntuu että Jumala puhuu ja antaa minun oivaltaa kokoajan ja jatkuvasti uutta ja enemmän. Tämä on ollut todella eteenpäinvievää ja rikasta aikaa meille, erilailla kuin mikään koskaan aiemmin. Ainakin omalla kohdallani näin. Tämä elämäni härdelli pienten lasten (koti)äitinä on ollut aivan mielettömän suuri ja arvokas kasvunpaikka ja siunaus itselle, sillä tässä on hiottu todella niitä omia kulmia, kuten myös avioliittoakin. Tämän kaiken ihanan elämänvaiheen raskuus ja raakuus voisi laittaa kiilan hyvinkin helposti parisuhteenkin väliin, mutta työtä tekemällä ja yhtä pitämällä tämä kaikki toisaalta voi myös tiivistää rivejä entisestään, niin ollaan kyllä koettu.
Ollaan todella lähennytty ja tultu yhteen. Mutta se on vaatinut.
On pitänyt hioutua - olla valmis itse muuttumaan ja valita rakastaa, mikä on paikoitellen ottanut kipeää ja vaatinut todella omaa nöyrtymistä.
Kaiken entisen ohella rakkaus on saanut uusia muotoja antamalla toisen nukkua aamulla pidempään, tekemällä voikkarin valmiiksi, ottamalla vuoron lasten iltapuuhissa tai hieromalla vastuusta kovettuneita hartioita.

Mutta kun tarpeeksi tässä ollaan kaikki hiouduttu keskenämme, huomaan, että ollaan hiouduttu yhteen.

..Tiiviimmäksi ja saumattomammaksi, aivan koko perhe, ja uskon että se on iso siunaus, mikä myös näistä lastemme lapsuutemme vuosista jää meille käteen, tuhteina eväinä elämäämme eteenpäin. Tässä tuulessa puhalletaan kyllä kaikki turha itsekkyys pois, opitaan rakastamaan ja näissä myrskyissä ja väsymyksissä koetellaan todella kuinka syvälle ne juuret ulottuu. Ja ihanaa nähdä, että yhä vahvemmin ne juuret sinne multaan kaivautuukin.

Riisuvalla tavalla nöyrää, mutta vahvistavaa aikaa elämässä.
Suurella tavalla oman heikkouden kohtaamista, ja kaikessa heikkoudessa Jumalan voimaan, viisauteen ja rakkauteen ripustautumista.

Ei ihan niinkuin piti.

Kuten aiemmin kerroin, meidän syysarki lähti oikein lupaavasti ja mukavasti käyntiin. Tuntui että meidän päivät soljuivat jotenkin tosi kivasti eteenpäin, oli intoa, tekemistä ja jaksamista, sekä omat voimavarat ja arjenpalikat balanssissa. Toki kaiken päällä oli enteitä ilmassa siitä, että raskaus alkaa hiljalleen verottamaan omat osansa omasta voinnista, mutta siitähuolimatta pärjäiltiin mukavasti ja soviteltiin meidän kuviot sitten sen mukaan, johon alkusyksystä olikin vielä hyvä mahdollisuus kun Laurin koulu ei vielä painanut niin pahasti päälle - oli varaa joustaa, kuten etukäteen olimme kaavailleetkin. Valvoin silloinkin jo aika paljon öisin kun unet vain karkasivat, sekä pitkän päivän painettuani iltaisin olin erilailla fyysisen huilaamisen tarpeessa. Aikamoisessa jatkuvassa rasituksessa oma kroppa näin pieniä lapsia hoitaessa on, eikä ole paljoa miten sitä fyysistä rasistusta vähentää. Mutta jätin raskaimmat kotityöt Laurille ja hän järjesteli opintonsa niin että sain mahdollisuden nukkua päiväunia. Homma toimi.

Kuitenkin tässä ihan viimekuun lopussa, aivan jotenkin puskista, mun vointini sitten heittikin ihan häränpyllyä. Yövalvomiset pahenivat ja tulivat jokaöisiksi, minkä takia sitten olin ihan liian väsynyt uuden päivän pyöritykseen ja univelkaa alkoi kasaantumaan turhan nopeaan tahtiin, minkä lisäksi oma fyysinenkin vointi samaan sysäykseen meni nopeasti jotenkin tosi hankalaksi ja huonoksi.

Kipuja, kipeitä supistuksia ja hankala olo olla omassa kropassa, joka tuntui reagoivan pienestäkin rasituksesta niin että oma toimintakyky laski helposti niin että tuntui lopulta, että olisi tarve vain päästä makoilemaan ja huilaamaan. Ettei pysty ja jaksa mitenkään painamaan aiempaan tahtiin.

Väsyttää ja hankala olla - mahdotonta puskea pelkällä sisulla kun kroppa ja realiteetit huutaa vastaan.

Jotenkin sitten siinä kävi siis niin, että nämä molemmat asiat, sekä unet, että tämä fyysinen olotila heittivätkin yhtäkkiä meidät syvään veteen räpiköimään. Käänne tuli niin nopeasti, että ei siinä heti pystynyt tekemään mitään korjausliikkeitä tilanteen tasalla pysymiseksi. Vointi meni sellaiseksi että kuluneellakin viikolla olen maannut kolme päivää osastolla tarkkailussa ennenaikaisten kipeiden supistuksien takia liikkumakiellossa. Tarkkailtiin minun sekä vauvan vointia, ja sain myös kortisonipiikkejä vauvan keuhkoja varulta kypsyttämään, mikä tilanne etenisi siihen että hän syntyisikin liian varhaisilla viikoilla tähän maailmaan.

Tällaisen tilanteen tasalla pysyminen onkin jo sitten astetta hankalampaa, kun jo ihan sellaisen normaalin ja hyvän arjen balanssin ylläpitokin vaatii meiltä aika paljon työtä ja panosta, sekä sitä että molemmilla meistä on se oma tonttinsa josta kumpikin vastaa, mikä ei ihan itsestään tapahdu tällaisen paletin pyörityksessä jossa isä opiskelee, tekee vapaa-ajalla hommia ja töitä, äiti viimesillään raskaana kahden pienen lapsen kanssa kotona, jotka edelleen valvottavat ja vaativat todella tiiviisti vanhempien läsnäoloa ja hoivaa. Vastuuta ja työsarkaa on!
Siinä on monta palikkaa järjesteltäväksi ja kasattavaksi, mutta kyllä se meiltä kuitenkin tosi hyvin onnistui ja koettiin että näin on hyvä. Mutta se, että nyt en pystykkään arjessa ottamaan sitä omaa paikkaani, sekoittikin pakan ihan uudestaan. Nyt olisi monta asiaa yhdisteltävänä. Ja samaan aikaan kun yrittää jostain päästä kuroa kasaan, niin tuntuu että toisesta päästä alkaa levähtämään. Tämä ruuhkavuosien arjenrytmi on siinä armoton, että se ei odota, eikä sitä voi laittaa paussille ja ottaa aikalisää, vaan jokainen päivä kiitää eteenpäin. On edelleen ne kotihommat, lasten tarpeet, nukkumiset, kaupassakäynnit, kaverivajarit sun muut, jotka eivät odota ja jotka vaan kasaantuessaan ajavat homman kaaokseen.

Harmittaakin, että piti nyt melkein pahimpaan mahdolliseen saumaan tulla tällainen todella odottamaton käänne meidän systeemit sekoittamaan. Kumpa oltaisiin päästy sinne marraskuun alkuun, jolloin Lauri olisi muutenkin jäänyt kotiin meidän kanssa, mikä oli meidän etappina ja hyvänä suunnitelmana sitten saada jakaa vielä yhdessä voimavaroja ennen vauvan syntymää ja rauhoittua tulevaan. Meillä meni niin hyvin ja meillä oli niin hyvät suunnitelmat, joiden uskonkin ilman tätä käännettä toimineen hyvinkin. Tietysti on luonnollista, että aina kaiken varalle ei voi varautua. Nyt ollaan tässä tilanteessa, ja katsellaan miten asiat etenevät. Tällä hetkellä L on siis kotona päivät ja joustaa opinnoistaan, jotka sitten varmaan tämän seurauksena venähtävät muutamalla kuukaudella. Toisaalta se ei meitä haittaa vaikka vähän harmittaakin, on pitkässä juoksussa parempi pitää perhe etusijalla, kuin opinnot, joka voi ihan hyvin vähän venähtää. Ja tästä olen todella kiitollinen miehelleni, joka pitää meidät aina etusijalla ja ajattelee meidän parasta. Tiedän että mikän ei kiilaa sen eteen, miten paljon hän ajattelee meidän perhettä ja pitää kaikkien hyvinvointia tärkeänä. Siinä mies paikallaan. Toivotaan kuitenkin, että mun vointini ja yöni voisivat parantua vielä ihmeesti loppua kohden, vaikkakaan realistisesti ajatellen ja aiemmissta kokemuksistani käsin ymmärrän, että epätodennäköistä on että loppurytinöjen lähentyessä homma tästä ainakaan helpottuisi. Mutta sitä me silti tietysti toivotaan. Palikat pitää nyt järjestellä uudelleen ja ottaa vastaan uusi tilanne. Onneksi saadaan tässäkin luottaa siihen, että meistä pidetään huoli ja saadaan pyytää viisautta ja apua, kun sitä tarvitaan. Mitään hätää ei kuitenkaan ole ja tiiminä me tämäkin loppuun saakka vedetään, sekä läheisten apu on tässävaiheessa kultaakin kalliimpaa ja kaikki tuki tervetullutta. Tietysti ihannetilanne olisi, että saataisiin vielä nämä viimeiset viikot rauhoittua, kasata voimia tulevaan ja ottaa vauva vastaan seesteisempään tilanteeseen. Mutta jos hän sitten syntyy keskelle meidän härdelliä, niin se on sitten niin. Hyvä se on niinkin. Kyllä me selvitään. Ei tämä ole meidän käsissä, vaikka oma vastuumme kannetaankin.

..Varmaan tarpeetontakin todeta, että odotan nyt todella että tulisi jo joulukuu ja saataisiin vauva taloon! Eihän tässä vauvavalmisteluja tehdessä millään malttaisi enää odottaa, että uudessa sängyssä on nukkuja ja pienillä vaatteilla käyttäjä. Sitä tulee jo maalailtua vauva mukaan meidän perheen meininkeihin kokoajan, kuinka ihanaa sitten onkaan kun hän on oikeasti tässä. Meidän kanssa, porukan täydentäjänä. Samalla kuitenkin jo huokailen, että voisipa tämä raskaus olla jo ohi. Viikot tuntuvat pitkiltä, kun oma vointi on mikä on, vaikka on tämä raskaus ollut myös ihmeellinen ja ihana kokemus ja olen ollut sydäntäynnä kiitosta siitä, että saan kantaa tämän meidän ihmeellisen aarteen tähän maailmaan ja kokea sen uskomattoman asian, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Olen ihaillut kasvavaa vatsaa ja heltynyt pieniin potkuihin, öisinkin valvoessani olen ajatellut että jokainen huonosti nukuttu yökin tuo lähemmäs meidän pientä. Jokainen kipu ja vaivakin on sen hinta, että saadaan vastaanottaa perheeseemme uusi, ihmeellinen elämä. Monena hetkenä olen miettinyt ja kiittänyt etukäteen siitä, kuka onkaan tuo uusi persoona. Vielä meille arvoitus. Kenet Jumala tänne haluaa meille antaa?

Olen todella kiitollinen tästä kaikesta ja siitä mitä olen saanut osakseni, 

mutta tässäkohtaa olen jo oikeasti aika väsynyt.

Koitan olla reipas, ja pitää mielen korkealla, mutta alkaa jo uuvuttamaan.

Todella toivon, että pieni pysyy matkassa mukana sinne alkutalveen saakka, jolloin vasta olisi hyvä hänen syntyä. Mutta samalla toivon, että matka sinne voisi olla jo ohi, koska tämä ottaa jo koville, enkä meinää saada puristettua itsestäni määrääni enempää päätäväisyytä kantaa tämä tehtäväni huokaamatta, että tekee juuri nyt tiukkaa.

Toivon kuitenkin, että jokainen päivä tässä välillä saa olla vielä tärkeä. Että jokainen päivä kasvattaisi ja valmistaisi meitä tätä uutta ihmistä varten, sekä kolmen pienen lapsen vanhemmuuteen ja tuleviin vaiheisiin.

Että jokaisella päivällä ja hetkellä tällä välillä olisi merkitys, jonka takia vielä on hyvä odottaa muutamat viikot. Luotan että Jumala tietää mitä Hän tekee, ja mitä Hän kellekin antaa. Luotan että me saadaan olla yhtä turvallisin ja hyvin mielin näidenkin olosuhteiden ympäröimänä tulevaa elämänvaihetta ajatellen, mitä ollaan saatu olla tähänkin saakka, kun kaikki on sujunut hienosti.

Että Isä on valmistanut meidän jokaisen päivän, ja jokaisen askeleen jo edeltäkäsin, ja meidän vauva saa syntyä juuri oikeaan ja hyvään aikaan, ja kun se tapahtuu, me ollaan juuri niin valmiita, kuin pitääkin. Luotetaan todella siihen, että tämä pieni ihminen on jotain joka meille todella on nyt haluttu antaa ja jota me olemme toivoneet, ja kaikki mikä sen mukana tulee, kuuluu jollainlailla kokonaisuutena siihen suunnitelmaan, mikä Jumalalla meitä varten on.

Hän on pitänyt meistä huolen, ollut aina apuna, aina johdattanut ja vienyt meitä elämässä eteenpäin.

Vaikka monia vaikeuksia ja hankalia vaiheita on näihin lähivuosiinkin mahtunut, ne ovat tuoneet lähemmäs Jumalaa. Ja se että on saanut tulla lähemmäs Jumalaa, on parasta mitä on koskaan tapahtunut. On niin hyvä ja levollinen olla, kun tietää, että Jumala on ja että Hän rakastaa ja pitää huolen meistä ja meidän perheestä.

Arki alkuun.

Viimekuussa kävimme tutustumassa isoveikan päiväkotiin jonne pääsyä hän on odottanut koko kesän öitä laskien. Paikka, henkilökunta ja talon käytännöt vaikuttivat etukäteen oikein mukavilta, vaikka lapsimäärä päiväkodissa onkin mielestäni päätähuimaava. Hyvin mielin sinne alun jahkailun jälkeen päätettiin kuitenkin viedä kolmevuotiaamme, hän on kuitenkin suurimman osan viikosta edelleen kotona täällä äidin helmoissa, vaikka päiväkotipäivät hektisiä suuressa lapsiryhmässä olisivatkin. Ja hyvänenaika, saahan hän siellä vaikka mitä uutta kivaa tekemistä!

Vihdoin toissaviikolla koitti se suuri ja odotettu päivä jolloin veimme hänet ensikertaa hoitoon aivan yksin. Yllättävän jännittävältä ja haikealta tämä tuntui äidistä, nämä kolme kotihoitovuotta ovat hujahtaneet siivillä. Tämä on myös uusi isopieni harppaus pois kodin lämmöstä ja vaikutuspiiristä ja vastedeskin suunta on aina vain enemmän poispäin vanhemmista, vaikka tietysti vielä vuosia saadaan olla todella keskeisellä paikalla tämän pienen miehen elämässä.

Todella reippaasti ensimmäinen päivä menikin, eikä ikävästä ollut tietoakaan.

Esikoisen sanat 'päiväkodissa on äiti kyllä vähän kivempaa kuin kotona', sai viimeistään huoahtamaan että tämä oli oikea ja hyvä ratkaisu. Niin kovasti isoveikka siellä olosta, tekemisistä ja aktiviteeteista nauttii.

Täytyy myös sanoa että laatuaika pikkuveikankin kanssa on jo heti tuntunut korvaamattoman tärkeältä ja upealta. Ihanaa huomioida häntä aivan erityisesti ja tehdä asioita, joissa hänen ei täydy kulkea mukana kuin kylkiäisenä, vaan voidaan mennä aivan hänen ehdoillaan.

Tuntuu myös, että oma maailmakin taas avartuu ihanan uudella tavalla, sillä yhden lapsen kanssa liikkuminen on aivan erilailla mahdollista ja tämä jos mikä tuntuu itsestäni huikealta. Tässä saa palata kuin esikoisen toiseen ikävuoteen, voin tehdä nyt pikkuveikankin kanssa samanlaisia asioita kahdestaan kuin esikoisen kanssa aikanaan. Myös omat voimavarat jakaantuvat erilailla, mikä nyt loppuraskaudesta on myös tärkeää, ettei tarvitse olla sitten ihan finaalissa ennen pikkusiskon syntymää. Eli uudesta arjen järjestelystä iloitsevat, nauttivat ja hyötyvät kaikki osapuolet, ainakin tämän alun perusteella ja optimistisesti haluaisin uskoa että jatkossakin tuntuisivat fiilikset samalta.

Ihmeen tervetullutta kyllä oli, että arki on palannut taas taloon. Kuinka auvoista ja tarpeeseen lomailu olikin, niin kyllä tätä rytmiä ja selkeyttä päiviin on kaivannut.
Taas olen kotiäiti työssäni, kun mies painaa omalla tontillaan ja pienen huilihetken jälkeen tuntuu että puhkun uutta iloa ja virtaa, mitä nyt tietysti raskaus verottaa samalla oman osansa normaalista jaksamisesta. Sen suhteen kuitenkin ollaan koitettu muotoilla meidän viikot ja päivät niin, että jaksaisin mahdollisimman hyvin. Toivottavasti näillä pärjätään loppuunsaakka! Jokatapauksessa, on tämä sitten huilattujen lomakuukauksien, hyvien arjenjärjestelyiden tai minkä summaa ja vaikutusta hyvänsä, mieli tuntuu syvästi kiitolliselta siitä uudesta puhdista ja ilosta mitä nyt koen. Kertakaikkiaan. Mä nautin ihan uudella tavalla.

..Mitä pelkkään raskauteen tulee niin olo alkaa olla kyllä uudesta arjenpuhdista ja voimaantumisesta huolimatta ihan muotoni mukainen. Kömpelö ja hankala, höystettynä monenmoisilla kolotuksilla, vaivoilla, sekä yövalvomisilla. En todella kuulu siihen joukkoon, joka voi synnytyssaliin saakka erinomaisesti (vaikka tokkopa kovin moni voi), sillä suunnilleen tämä viimeinen kolmannes on ollut aikamoinen rutistus jokaisella kerralla - ja sitä se tuntuisi tälläkin rundilla hyvää vauhtia olevan.

Kuitenkin loppurutistus enää jäljellä ja onneksi varsinkin pari tulevaa kuuta tulee olemaan hetkessä ohi sillä kalenteri on niiden osalta mukavan täynnä kaikkea tekemistä ja muuta ajateltavaa. 
Sittenhän ollaan jo ihan h hetken kynnyksellä.
En todellakaan enää malttaisi odottaa meidän pientä prinsessaa! Ja vauvan tuoksua ja pikkuvarpaita meidän talossa. Puklurättejä ja imetysmaratoneja ja pienen pientä vauvan pyykkiä.. Tuhisevaa nyyttiä, elämän ensihetkiä ja ehkä jopa synnytystä.
Sitä että takapenkki on täynnä ja kaikki koolla.
Näissä hormooni pölyissä välistä jännittää, että kaikesta aiemmasta kokemuksesta huolimatta onko nyt realismin tilalla vähän turhan paljon ruusunpunaista hattaraa.
Mutta saahan sitäkin olla, meni miten meni niin ihania asioita on edessäpäin. Meille on tulossa uusi pieni elämä ja ilopilkku meidän perheeseen.
Ja todella tuntuu että täällä olisi kaikki jo melkein valmiina, isoveikkakin kärsimättömänä tuumailee että joulukuuhun on vielä liian pitkä aika. Äiti on samaa mieltä.

..Kaikenkaikkiaan, näin on hyvä.
Palaset ovat loksahdelleet jotenkin kohdilleen, tuntuu tasapainoiselta ja arki kaikesta sirkuksestaan huolimatta tällähetkellä oikeasti seesteiseltä!
Ja sydän kiitolliselta tästä virvoittuneesta olosta, josta käsin tähän uuteen vuoteen on saanut astua, vaikka lomakuukausina tuleva rutistus aikamoisesti etukäteen jännitti.
Nyt on kuitenkin saanut iloisesti yllättyä siitä että tämä päällimmäinen, luottavaisen tyyni ja hyvä olo ei olekkaan viikkojen mittaan haihtunut, vaikka edelleen sitä meinaa aika varovasti uuteen päivään herätä - mitä se tuokaan tullessaan ja joko tuulen suunta kääntyy. Mutta melkein jo sitä rohkenee aatella, josko tämä tuore ja hyvä arjenbuuki olisi tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Kohti syksyä.

Meidän perhekesä alkaa olla pian taputeltu. Tuli kyllä aivan huikeaan saumaan tällainen mahdollisuus nauttia kesästä ihan täyden kokoonpanon voimin ja nyt tuntuukin siltä että tässä on saanut sekä lomailla ja nauttia perheajasta, että latailla oikeasti niitä kuukausien ja jopa vuosien mittaan ehtyneitä akkuja. Kesäkuu oltiinkin oikeastaan kokonaan reissunpäällä, ensin Norjassa, sitten Helsingissä ja lopuksi mökkeilemässä. Koko kuukausi oli ihanan virkistävä irtiotto ja pesäero tavalliseen arkeen ja saatiin nähdä ja kokea yhdessä kaikenlaista mitä on ihana sitten yhdessä muistella. 

Heinäkuu meni puolestaan jotenkin hujahtaen ohi, vaikka yhtä sun toista kivaa siihenkin mahtui. Oltiin kuitenkin pariin otteeseen kipeänä ja jotenkin meininki oli laajemmin katsottuna kaikinpuolin väsyneempää ja tahmeampaa. Tuntui että osasyy siihen oli että lomareissuilta kotiarkeen palaaminen teki ainakin itselleni aika tiukkaa. Tämä kesäloma oli ensimmäinen pysähdys ja tauko monen vuoden tiukan setin päätteeksi, jota meidän perheessä on kyllä riittänyt ja loman jälkeen ilmassa oli kieltämättä pieniä käynnistysvaikeuksia. Tässä on ollut pitkään rutistusta rutistuksen perään jo aina esikoisen odotuksesta, vauvavuoden valvomisista ja refluksista aina näihin päiviin asti. Ja vaikka seesteisempiäkin pätkiä jokaisen puserruksen väliin on mahtunut, rehellistä stoppia ei ole ollut missään kohtaa kun vasta nyt. Ehkäpä siksi nyt kesän puolivälin aikoihin lomilta palattuamme alkoikin tuntumaan että kun oli vihdoin tilaa hengittää ja oma pinnistely hellittämään, oikein sellainen kaukaa kantava väsymys ja stressi alkoi purkautumaan siten että olisin voinut vain maata äksänä sängyllä ja nukkua päivätolkulla. En tosin ollut kokenut oloani mitenkään erityisen väsyneeksi, koska kyllä kevään mittaan sitä on jo päässyt tokenemaan hyvää vauhtia kuluneesta vuodesta. Mutta selvästi koko tämä nainen vain tarvitsi hetken nollata ihan pitkän aikavälin tapahtumia, sekä kasaantuneita väsymyksiä ja onneksi olikin mahdollisuus, ottaa iisimmin ja levätä ja samalla jotenkin tasata näitä menneitä vuosia myös ihan ajatuksen tasollakin. Tuntuukin, että tässä sai todella nyt jotenkin kesän aikana jättää vanhan elämänvaiheen tietyllätapaa taakseen, karistaa pahimmat väsymykset sinne ja jättää nämä monenkirjavat vaiheet, sekä ajatustyöt sinne muistoina, joihin on hyvä palata.
Siellä ne on hyvässä tallessa ja antamassa vahvuutta jatkossa elämään.

Tuntuu todella, että joku pitempi tarinan luku on meidän perheessä päättynyt ja nyt lähdetään uteliaisuudella, innolla ja jännityksellä kohti seuraavaa, tämä kesä oli siihen hyvä silta - silta vanhan ja uuden välillä.

Uusi on meille vielä osittain arvoitus, mitä meidän perheelle onkaan varattuna?
Ainakin saadaan meidän perheeseen pikkusisko, se on aivan uutta ja ihmeellistä!

Oma vanhemmuuskin on nyt jotenkin taas hivenen kypsemmällä ja työstetymmällä tasolla, mikä tuntuu seesteisyytenä ja varmuutena sisimmässä - tämä uusi hyppy tuntemattomaan ei tunnu niin huimalta, jollaintapaa sitä kyllä jo tietää mitä siellä on vastassa. Paljon tulee uuttakin, mutta vanhemmuus ja perhe-elämä ei itsessään ole meille uutta, vaikka uusia askeleita ja aluevaltauksia siinäkin jatkuvasti otetaan.

Meidän perhe kasvaa ja jokainen toki omalla paikallaan sen muutoksen mukana, mutta josko tässä olisi jotain mitä ollaan jo joskus koettu? Jospa ne omat ajatustyöt riittäisi eväinä johonkin saakka tällä uudellakin matkalla?

Syysarkea odotetaan kyllä nyt oikein hyvin mielin, tuntuu että sitä jo kaipaakin sellaista ryhtiä päiviin. Eevert aloittaa parin viikon päästä päiväkotilaisena kahdesti viikossa ja hän on siitä aivan innoissaan öitä laskien. Pitkään aprikoitiin, että kerho vai päiväkoti, mutta meidän tilanteessa päädyttiin että kaiken kannalta päiväkoti on nyt meille kaikille se paras vaihtoehto. Kolme vuotta on takana Eevertin kanssa kotona, niin nopeasti ne vuodet meni ja nyt hän aloittaa päiväkodissa. Tässäkohtaa voi vaan kiitollisena huokaista että päivääkään en kadu että on saanut olla kotona lasten kanssa, ihanat kullankalliit vuodet. Pieni mutta arvokas hetki elämästä. Mutta samaan aikaan on ihanaa myös että jostain päästä helpottaa, on hyvä että on nyt paristi viikkoon ihan omat isojen poikien jutut, kuin ne mitä pikkuveikan ja vauvan kanssa täällä kotona sitten loput aikaa viikosta. Ollaan toiveikkaita että että tämä on nyt oikein hyvä asia, etenkin Eevertille.

Tälläkertaa en ole muutoin meidän viikkokalenteria täyttänyt, pitkään pohdin että ilmoitan meitä muskareihin yms viimevuoden tapaan, mutta voi olla että loppuvuottakohden on parempi että päivät saavat mennä omalla painollaan miten ne sitten uuden vauvan kanssa tulee menemäänkään. Perhekerhoja sun muita sitten kierrellään, nähdään kavereita ja keksitään tekemistä, sen mukaan mitä kunakin päivänä hyvältä tuntuu. Aina me ollaan tekemistä päiviimme keksitty!

Raskaus etenee viikolla 25 ja vointi on itsellä suhteellisen hyvä, vaikka kipuja ja raskauden pieniä vaivoja ja yövalvomisia tässä onkin saanut taas osakseen. Vauva on ihan mahdottoman kova menijä ja potkut tosi napakoita. Ainoa mikä mietityttää että hän on perätilassa ollut kokoajan ja tuntuu siinä viihtyvän kovin hyvin, joten toivottavasti asiasta ei tule ongelmaa viikkojen edetessä niinkuin viimekerralla. On inhottavaa ressata tarjontaa viimemetreille asti, joten nyt kädet ristissä että hän sieltä hyvissäajoin kääntyisi pää alaspäin. Muutoin mikään ei ole mietityttänyt tai huolettanut, ihan avoimin ja luottavaisin mielin odotan vauvan syntymää. Toivottavasti kaikki menisi hyvin! Eevert kovasti odottaa pikkusiskoa ja fiilistelee suloisia tyttöjen vaatteita yhdessä äidin kanssa. Sydän heltyy kyllä tähän jo nyt niin holhoavaan isoveljeen.

Ihanaa myös nähdä miten isoveikka ja pikkuveikkain ovat hitsautumassa hyvää vauhtia tiiviimmin yhteen. Tähän vaikuttaa kovasti se, että kesän mittaan meidän vauvasta on kuoriutunut esiin oikea taapero ja näin veljeksille on tullut kokoajan enemmän yhteistä. He ovat toisilleen niin tärkeät, vaikka samalla myös tappelevatkin keskenään kovasti. Hirmuisesti pikkuveikka koittaa mennä isoveljen perässä ja tehdä samoja juttuja. Kyllä me ollaan niin sydänpakahtuneina näistä viikareista joka päivä, niin rakkaat pojat. Ihanaa oli viettää kesä yhdessä perheenä ja saada silläkin tavoin nauttia näistä meidän aarteista ihan ainutlaatuisella tavalla.
Kaikenkaikkiaan, syksyä kohden hyvin ja uteliain mielin!

Rakas Eevert.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan aika ei tahtonut millään kulkea eteenpäin. Olimme odottaneet sinua jo pitkään ja viimeiset päivät tuntuivat todella kärsimättömiltä, koska halusimme jo niin kovasti tavata sinut ja pitää sinua sylissämme. Takana oli raskaat mutta ihanat yhdeksän kuukautta, mutta olit ollut meidän ajatuksissa ja unelmissa jo paljon tuotakin kauemmin. Sinulla oli jo paikka meidän sydämessä sinua odottamassa jo silloin, kun olit vasta Luojan upea ja ihmeellinen ajatus. Toivoimme tuolle paikalle täyttäjää ja sitten sinä tulitkin ja meidän haaveistamme tuli totta, aloit kasvamaan mahassani ja ajattelimme ja rakastimme sinua kokoajan, pientä masun sisäistä arvoitustamme. Mietimme miltä näytät ja millainen persoona on se pieni ihme, jonka Jumala tänne maailmaan ja meidän perheeseen haluaa antaa meidän vaalittavaksi ja rakastettavaksi. Rukoilimme, että osaisimme nähdä sen kaiken kauniin ja upean, jota sinuun on laitettu. Että osaisimme rakastaa ja kohdata sinut niinkuin ansaitset ja niin että se kaikki potentiaali saisi tulla esiin, joka sinuun on kätketty ja saisit astella sitä tietä, joka sinun kohdalle on tarkoitettu kun sinut luotiin, koska sinulle on suunnitelma ja tarkoitus. Olet suuri ihme ja arvokas lahja. Jumalan rakkauden kohde.

Olemme kiitollisia että sinut uskottiin meille ja että me saamme olla vanhempiasi, sillä iloitsemme sinusta niin paljon. Se kuka olet, siunaa meitä ja tuo meille niin paljon iloa.

On ollut varmasti elämän värikkäin ja opettavaisin matka saada sinut ja seurata sinun kasvuasi ja kasvaa samalla itse mukana. Opetat meille niin paljon ja tuot niin suuresti väriä elämäämme, mutta se lieneekin myös tämän matkan toinen suuri tarkoitus, että me saamme vanhempina myös oppia, oivaltaa ja nähdä tästä elämästä jotain enemmän ja syvemmin, kun meillä on elämään myös erilainen, juuri sinunlainen perspektiivi. Ja kun toimme sinut kotiin sairaalasta yhdeksän päivän ikäisenä, ja elämäsi oli meille ja monille muillekin jo siinä vaiheessa suuri ihme. Jumala oli jo osoittanut suunnitelmansa, suuruutensa ja hyvyytensä pienen elämäsi kautta, vaikka olit vasta ollut meidän elämässämme niin pienen hetken.

Kun kasvoit vielä mahassani, odotukseen sisältyi pelkoa ja huolta, koska sinulla epäiltiin vakavaa perinnöllistä munuaissairautta, jota perheessämme esiintyy. Selvisi, että sinulla on rakennepoikkeavuus munuaisissa ja näitä todennäköisyyksiä vasten, jotka meillä oli, oli käytännössä varmaa, että olet hyvin vakavasti sairas synnyttyäsi. Minulta löytyi kantajuus ja isäsi oli 93% todennäköisyydellä kantaja, tarvitaan siis molempien kantajuus, jotta sairaus voi periytyä. Kuitenkin mumma sai sydämeensä varmuuden, että pieni terve poika syntyy ja nämä sanat Jumala laski meidänkin sydämeemme silloinkin, kuin siltä ei näyttänyt ja kaikki vaikutti pahimmalta mahdolliselta. Muutamien raskaiden viikkojen päästä kuitenkin selvisi, että kaikkien suureksi ihmeeksi isäsi ei olekaan kantaja, vaikka minä yllättäen olinkin, ja se poikkeavuus, joka munuaisistasi löytyi ei ollut sitä mitä kaikki lääkärit luulivat. Odotimme taas pientä tervettä poikaa.

Synnytyksesi oli vaikea ja oli päätyä monta kertaa hätäsektioon, kun vihdoin synnyit saimme hetken pitää sinua sylissämme, sitten sinut vietiin vakavasti infektoituneena teholle. Lääkärit sanoivat, että vain harvoin on heillä ollut näin vakavasti infektoituneita vauvoja siellä, sinulla oli verenmyrkytys ja infektio keskushermostossa. Olit kaikissa laitteissa, pihoissa ja monitoreissa, ja olit niin heikko, ettei sinua aluksi saanut edes keskoskaapin reiästä silittää, sillä pienikin kosketus tuotti kipua.
Vointisi meni huonommaksi ensimmäisinä päivinä ja sinulle kokeiltiin monenlaista lääkitystä, jota ei aluksi meinattu saada kohdalleen. Tilanne oli vakava, mutta onneksi emme silloin sitä täysin ymmärtäneet. Missä on se pieni terve poika, itkin ja hyvin monet rukoilivat.

Vihdoin lähdit toipumaan, kun oikeat lääkkeet alkoivat puremaan, sanottiin, että tulet olemaan täällä vielä viikkoja. Kuitenkin pian eräänä päivänä sinua katsomaan tullessani sinut olikin irroitettu kaikista laitteista ja olit päässyt tarkkailuhuoneeseen odottamaan siirtoa toiselle osastolle. Yhdessä yössä kaikki arvosi normalisoitui ja sanottiin että näin huimaa toipumista ei kukaan olisi voinut ikinä odottaa, pääsisit pian kotiin. Tämä oli taas aivan ihmeellistä, ja kokeista selvisi että infektio oli poissa!

Viimein toimme sinut kotiin, jossa oli kaikki valmiina sinua odottamassa. Se päivä oli ehkä elämäni onnellisin ja helpottunein, tuntui uskomattomalta nostaa sinut omaan sänkyyn nukkumaan, ja pukea ne pienet ihanat vaatteet, jotka jo viikkoja ennen olimme päällesi kuvitelleet.

Pian kuitenkin alkoi tulla selväksi, että kaikki ei olekaan hyvin. Itkit sydäntä riipivää kipuitkua ja oksensit yöt ja päivät. Valvoimme sinua kantaen ja hyssyttäen, autolla ajaen ja vaunuissa työntäen ja elämämme lamaantui ja olimme todella väsyneitä ja hädissämme että mikä sinulla on. Emme meinanneet saada apua mistään ja olimme vakuuttuneita, että kärsit kovista kivuista ja kaikki ei ole niinkuin pitää - kaikki ruoka nousi ylös ja oksensit jatkuvalla syötöllä.
Vihdoin saimme avun ja ratkaisun, selvisi että sinulla on paha maitoallergia ja joukko muitakin allergioita, pienestäkin pisarasta maitoa ihalla nousi ihottuma, saati mitä se maito teki, joka päätyi mahaasi ja oli helpompi luetella ne neljä ruoka-ainetta mitä pystyit syömään, kuin ne kaikki loput, mitä et pystynyt. Nuo kuukaudet olivat raskas alku ja sumuinen putki, jossa rämmimme.

Siinä kohtaa todella mietin, että missä se pieni terve poika on. Elämäsi kun oli ollut pelkkää vastoinkäymistä ja sairautta.

..Kuitenkin nyt, kun olet kolmivuotias, voin sanoa, että meillä on todella se pieni terve poika josta Jumala puhui. Kaikki se, mitä sinulla oli, on kadonnnut. Munuaisiasi seurattiin ja sinua lääkittiin niiden takia ensimmäisen vuoden ajan, mutta kaikki normalisoitui. Tehoajan jälkeen olet ollut hyvin terve ja ensimmäisen kerran olit kipeänä pienessä flunssassa vasta kaksi ja puolivuotiaana, myös kaikki allergiat, joka ikinen, sekä refluksi on ollut historiaa jo puolentoistavuoden ajan. Tänäkin kesänä olemme syöneet antaumuksella monta jäätelöä, joita ajattelin etten tule sinulle koskaan ostamaan. Olet terve ja kaikki on hyvin ja vaikka vielä elämässäsi tulet varmasti vielä sairastamaankin, niin tällä hetkellä voimme iloita ja todeta, että nyt meillä on se pieni terve poika, josta Jumala jo raskauden puolivälissä puhui. Vaikka siltä ei näyttänyt, ja mikään ei tuntunut puhunuvan asian puolesta, niin tällähetkellä näin on ja se on meille ihme ja sinun elämäsi ikuinen muistutus silläkin tavoin Jumalan suuruudesta ja huolenpidosta.

Tuot niin paljon valoa ja väriä meidän elämään. Meillä on niin suuri ilo sinusta, meidän iloisesta innostujasta ja hassuttelijasta, joka rakastat höpötellä yhdessä sängyllä köllötellen ja nauraa räkättää pilke silmäkulmassa ja fiilistellä kauniita maisemia. On ihanaa miten rakastat tutkia ja tietää asioista kaiken, sekä miten tunnet jo nyt kaikki automerkit ja mallit, aakkoset, sekä numerot sataan. Yllätitpä äidin ja isin ennen syntymäpäiviäsi kun esittelit miten olit aivan itse kirjoittanut paperille "äiti" ja "isi". Janoat oppia uutta, ja sinun utelias ja eteenpäinmenevä luonne kantaa sinua vielä elämässä pitkälle. Pursuat iloista elämää ja sinulla on niin ihanan herkkä, ja empaattinen sydän.

Olet meidän kujeileva Eemelimme ja täytät meidän päivät puuhakkuudellasi ja ihanalla valoisalla persoonallasi. On ihana nähdä asiat, joista olet kiinnostunut ja seurata kuinka tutkit, opit ja oivallat kokoajan tätä ihmeellistä maailmaa. On niin rikastuttavaa saada kauttasi nähdä tätä maailmaa uudella tavalla. En malta odottaa, mitä kaikkea vielä saamme jakaa kanssasi kun kasvat ja se kaikki mitä sinussa on ja ne ajatukset ja lahjat jotka sinulla on, saa tulla aina vain enemmän esiin.
Rakastamme sinua valtavasti ja on onni että meillä on juuri sinut meidän elämässä.
Kolme ihmeellistä vuotta on takana, ja vielä kaikki tulevat edessä.