Ensilumi.

Alkuviikosta taivaalta satoi valkoista hattaraa, puhdasta ja uutta, joka maahanleijailtuaan peitti alleen mustan pimeyden ja harmauden. Tuo valkoinen hentoinen peite ja taivaalta hitaasti laskeutuvat hiutaleet pimenevää iltaa vasten, muistuttivat siitä, että kohta meidän vauva on täällä.

Ihan kuin ensilumi toisi tullessaan myös meidän odotuksemmekin hiljalleen päätökseen.
Ihan kuin valkoinen uusi hahtuva maassa kertoisi, että - kohta.

..Jo keväästä saakka isoveikalle on juteltu siitä, että kesäloman jälkeen tulee syksy, jolloin lehdet muuttuvat monivärisiksi ja tippuvat puista maahan. Kun lehdet ovat pudonneet ja puut ovat vihdoin riisutunnäköisiä, ollaan jo lähellä talvea.
Vauva syntyisi pian sitten, kun ensilumi on satanut maahan.

"Äiti, katso lunta, minä en millään jaksaisi enää odottaa, olen odottanut jo niin niin kauan."

"Tiedän. Olet odottanut jo pitkään. En rakas minäkään enää malttaisi odottaa, mutta vielä meidän täytyy vähän aikaa jaksaa. Melko pian kuitenkin pikkusisko on täällä, olemme jo tosi lähellä."

Reilu viisi viikkoa laskettuun. 

Alkaisin olla hiljalleen done. Finito. Kypsä. Tehtäväni kantanut. Valmis.

Vielä kuitenkin haluan pestä rauhassa pikkupyykin, viikata kaappiin, tehdä viimeiset uupuvat hankinnat ja maalailla mielessäni pienokaisemme uuteen sänkyyn, sekä pieniin vaatteisiin.

 Rauhoittua ja saattaa työni päätökseen.
Valmistaa sijan joka toivottaisi tervetuloa kotimme uudelle jäsenelle.

Sitten voisin viimein puhaltaa pois taivalletun matkan uupumuksen, taputella taakseni yhdeksän ihmeellistä kuukautta odotusta ja kääntää katseeni tulevaan uuteen.

Rauhoittua pitkästä matkasta ja huokaista vielä päätteksi syvään
- hiljalleen tämä alkaisi olla tässä. 

Sen jälkeen olisin valmis. Valmis jännittävään ja ihmeelliseen seikkailuun.

Valmis saamaan pienen elämän syliini ja tulemaan kolmen lapsen äidiksi.
Kantamaan tätä ihmettä käsivarsillani ja sydämessäni, aina.