Ei ihan niinkuin piti.

Kuten aiemmin kerroin, meidän syysarki lähti oikein lupaavasti ja mukavasti käyntiin. Tuntui että meidän päivät soljuivat jotenkin tosi kivasti eteenpäin, oli intoa, tekemistä ja jaksamista, sekä omat voimavarat ja arjenpalikat balanssissa. Toki kaiken päällä oli enteitä ilmassa siitä, että raskaus alkaa hiljalleen verottamaan omat osansa omasta voinnista, mutta siitähuolimatta pärjäiltiin mukavasti ja soviteltiin meidän kuviot sitten sen mukaan, johon alkusyksystä olikin vielä hyvä mahdollisuus kun Laurin koulu ei vielä painanut niin pahasti päälle - oli varaa joustaa, kuten etukäteen olimme kaavailleetkin. Valvoin silloinkin jo aika paljon öisin kun unet vain karkasivat, sekä pitkän päivän painettuani iltaisin olin erilailla fyysisen huilaamisen tarpeessa. Aikamoisessa jatkuvassa rasituksessa oma kroppa näin pieniä lapsia hoitaessa on, eikä ole paljoa miten sitä fyysistä rasistusta vähentää. Mutta jätin raskaimmat kotityöt Laurille ja hän järjesteli opintonsa niin että sain mahdollisuden nukkua päiväunia. Homma toimi.

Kuitenkin tässä ihan viimekuun lopussa, aivan jotenkin puskista, mun vointini sitten heittikin ihan häränpyllyä. Yövalvomiset pahenivat ja tulivat jokaöisiksi, minkä takia sitten olin ihan liian väsynyt uuden päivän pyöritykseen ja univelkaa alkoi kasaantumaan turhan nopeaan tahtiin, minkä lisäksi oma fyysinenkin vointi samaan sysäykseen meni nopeasti jotenkin tosi hankalaksi ja huonoksi.

Kipuja, kipeitä supistuksia ja hankala olo olla omassa kropassa, joka tuntui reagoivan pienestäkin rasituksesta niin että oma toimintakyky laski helposti niin että tuntui lopulta, että olisi tarve vain päästä makoilemaan ja huilaamaan. Ettei pysty ja jaksa mitenkään painamaan aiempaan tahtiin.

Väsyttää ja hankala olla - mahdotonta puskea pelkällä sisulla kun kroppa ja realiteetit huutaa vastaan.

Jotenkin sitten siinä kävi siis niin, että nämä molemmat asiat, sekä unet, että tämä fyysinen olotila heittivätkin yhtäkkiä meidät syvään veteen räpiköimään. Käänne tuli niin nopeasti, että ei siinä heti pystynyt tekemään mitään korjausliikkeitä tilanteen tasalla pysymiseksi. Vointi meni sellaiseksi että kuluneellakin viikolla olen maannut kolme päivää osastolla tarkkailussa ennenaikaisten kipeiden supistuksien takia liikkumakiellossa. Tarkkailtiin minun sekä vauvan vointia, ja sain myös kortisonipiikkejä vauvan keuhkoja varulta kypsyttämään, mikä tilanne etenisi siihen että hän syntyisikin liian varhaisilla viikoilla tähän maailmaan.

Tällaisen tilanteen tasalla pysyminen onkin jo sitten astetta hankalampaa, kun jo ihan sellaisen normaalin ja hyvän arjen balanssin ylläpitokin vaatii meiltä aika paljon työtä ja panosta, sekä sitä että molemmilla meistä on se oma tonttinsa josta kumpikin vastaa, mikä ei ihan itsestään tapahdu tällaisen paletin pyörityksessä jossa isä opiskelee, tekee vapaa-ajalla hommia ja töitä, äiti viimesillään raskaana kahden pienen lapsen kanssa kotona, jotka edelleen valvottavat ja vaativat todella tiiviisti vanhempien läsnäoloa ja hoivaa. Vastuuta ja työsarkaa on!
Siinä on monta palikkaa järjesteltäväksi ja kasattavaksi, mutta kyllä se meiltä kuitenkin tosi hyvin onnistui ja koettiin että näin on hyvä. Mutta se, että nyt en pystykkään arjessa ottamaan sitä omaa paikkaani, sekoittikin pakan ihan uudestaan. Nyt olisi monta asiaa yhdisteltävänä. Ja samaan aikaan kun yrittää jostain päästä kuroa kasaan, niin tuntuu että toisesta päästä alkaa levähtämään. Tämä ruuhkavuosien arjenrytmi on siinä armoton, että se ei odota, eikä sitä voi laittaa paussille ja ottaa aikalisää, vaan jokainen päivä kiitää eteenpäin. On edelleen ne kotihommat, lasten tarpeet, nukkumiset, kaupassakäynnit, kaverivajarit sun muut, jotka eivät odota ja jotka vaan kasaantuessaan ajavat homman kaaokseen.

Harmittaakin, että piti nyt melkein pahimpaan mahdolliseen saumaan tulla tällainen todella odottamaton käänne meidän systeemit sekoittamaan. Kumpa oltaisiin päästy sinne marraskuun alkuun, jolloin Lauri olisi muutenkin jäänyt kotiin meidän kanssa, mikä oli meidän etappina ja hyvänä suunnitelmana sitten saada jakaa vielä yhdessä voimavaroja ennen vauvan syntymää ja rauhoittua tulevaan. Meillä meni niin hyvin ja meillä oli niin hyvät suunnitelmat, joiden uskonkin ilman tätä käännettä toimineen hyvinkin. Tietysti on luonnollista, että aina kaiken varalle ei voi varautua. Nyt ollaan tässä tilanteessa, ja katsellaan miten asiat etenevät. Tällä hetkellä L on siis kotona päivät ja joustaa opinnoistaan, jotka sitten varmaan tämän seurauksena venähtävät muutamalla kuukaudella. Toisaalta se ei meitä haittaa vaikka vähän harmittaakin, on pitkässä juoksussa parempi pitää perhe etusijalla, kuin opinnot, joka voi ihan hyvin vähän venähtää. Ja tästä olen todella kiitollinen miehelleni, joka pitää meidät aina etusijalla ja ajattelee meidän parasta. Tiedän että mikän ei kiilaa sen eteen, miten paljon hän ajattelee meidän perhettä ja pitää kaikkien hyvinvointia tärkeänä. Siinä mies paikallaan. Toivotaan kuitenkin, että mun vointini ja yöni voisivat parantua vielä ihmeesti loppua kohden, vaikkakaan realistisesti ajatellen ja aiemmissta kokemuksistani käsin ymmärrän, että epätodennäköistä on että loppurytinöjen lähentyessä homma tästä ainakaan helpottuisi. Mutta sitä me silti tietysti toivotaan. Palikat pitää nyt järjestellä uudelleen ja ottaa vastaan uusi tilanne. Onneksi saadaan tässäkin luottaa siihen, että meistä pidetään huoli ja saadaan pyytää viisautta ja apua, kun sitä tarvitaan. Mitään hätää ei kuitenkaan ole ja tiiminä me tämäkin loppuun saakka vedetään, sekä läheisten apu on tässävaiheessa kultaakin kalliimpaa ja kaikki tuki tervetullutta. Tietysti ihannetilanne olisi, että saataisiin vielä nämä viimeiset viikot rauhoittua, kasata voimia tulevaan ja ottaa vauva vastaan seesteisempään tilanteeseen. Mutta jos hän sitten syntyy keskelle meidän härdelliä, niin se on sitten niin. Hyvä se on niinkin. Kyllä me selvitään. Ei tämä ole meidän käsissä, vaikka oma vastuumme kannetaankin.

..Varmaan tarpeetontakin todeta, että odotan nyt todella että tulisi jo joulukuu ja saataisiin vauva taloon! Eihän tässä vauvavalmisteluja tehdessä millään malttaisi enää odottaa, että uudessa sängyssä on nukkuja ja pienillä vaatteilla käyttäjä. Sitä tulee jo maalailtua vauva mukaan meidän perheen meininkeihin kokoajan, kuinka ihanaa sitten onkaan kun hän on oikeasti tässä. Meidän kanssa, porukan täydentäjänä. Samalla kuitenkin jo huokailen, että voisipa tämä raskaus olla jo ohi. Viikot tuntuvat pitkiltä, kun oma vointi on mikä on, vaikka on tämä raskaus ollut myös ihmeellinen ja ihana kokemus ja olen ollut sydäntäynnä kiitosta siitä, että saan kantaa tämän meidän ihmeellisen aarteen tähän maailmaan ja kokea sen uskomattoman asian, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Olen ihaillut kasvavaa vatsaa ja heltynyt pieniin potkuihin, öisinkin valvoessani olen ajatellut että jokainen huonosti nukuttu yökin tuo lähemmäs meidän pientä. Jokainen kipu ja vaivakin on sen hinta, että saadaan vastaanottaa perheeseemme uusi, ihmeellinen elämä. Monena hetkenä olen miettinyt ja kiittänyt etukäteen siitä, kuka onkaan tuo uusi persoona. Vielä meille arvoitus. Kenet Jumala tänne haluaa meille antaa?

Olen todella kiitollinen tästä kaikesta ja siitä mitä olen saanut osakseni, 

mutta tässäkohtaa olen jo oikeasti aika väsynyt.

Koitan olla reipas, ja pitää mielen korkealla, mutta alkaa jo uuvuttamaan.

Todella toivon, että pieni pysyy matkassa mukana sinne alkutalveen saakka, jolloin vasta olisi hyvä hänen syntyä. Mutta samalla toivon, että matka sinne voisi olla jo ohi, koska tämä ottaa jo koville, enkä meinää saada puristettua itsestäni määrääni enempää päätäväisyytä kantaa tämä tehtäväni huokaamatta, että tekee juuri nyt tiukkaa.

Toivon kuitenkin, että jokainen päivä tässä välillä saa olla vielä tärkeä. Että jokainen päivä kasvattaisi ja valmistaisi meitä tätä uutta ihmistä varten, sekä kolmen pienen lapsen vanhemmuuteen ja tuleviin vaiheisiin.

Että jokaisella päivällä ja hetkellä tällä välillä olisi merkitys, jonka takia vielä on hyvä odottaa muutamat viikot. Luotan että Jumala tietää mitä Hän tekee, ja mitä Hän kellekin antaa. Luotan että me saadaan olla yhtä turvallisin ja hyvin mielin näidenkin olosuhteiden ympäröimänä tulevaa elämänvaihetta ajatellen, mitä ollaan saatu olla tähänkin saakka, kun kaikki on sujunut hienosti.

Että Isä on valmistanut meidän jokaisen päivän, ja jokaisen askeleen jo edeltäkäsin, ja meidän vauva saa syntyä juuri oikeaan ja hyvään aikaan, ja kun se tapahtuu, me ollaan juuri niin valmiita, kuin pitääkin. Luotetaan todella siihen, että tämä pieni ihminen on jotain joka meille todella on nyt haluttu antaa ja jota me olemme toivoneet, ja kaikki mikä sen mukana tulee, kuuluu jollainlailla kokonaisuutena siihen suunnitelmaan, mikä Jumalalla meitä varten on.

Hän on pitänyt meistä huolen, ollut aina apuna, aina johdattanut ja vienyt meitä elämässä eteenpäin.

Vaikka monia vaikeuksia ja hankalia vaiheita on näihin lähivuosiinkin mahtunut, ne ovat tuoneet lähemmäs Jumalaa. Ja se että on saanut tulla lähemmäs Jumalaa, on parasta mitä on koskaan tapahtunut. On niin hyvä ja levollinen olla, kun tietää, että Jumala on ja että Hän rakastaa ja pitää huolen meistä ja meidän perheestä.