Onko kolme uusi kaksi?

Olen tässä pohtinut niin, että äitiys ei ole ikäänkuin joku satama, joka saavutetaan ja johon rantaudutaan, vaan äitiys on ennemmin kuin matka, joka alkaa yleensä jo siitä kaipaavasta toiveesta tulla äidiksi. Valmiiksi äidiksi ei tulla, kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun, eikä tavallaan silloinkaan, kun pieni käärö nostetaan synnärillä syliin. Näen enemmin, että äitiyden matka alkaa niistä hetkistä ja äidiksi sitten hiljallen kasvetaan. Ja olen miettinyt, että loppuuko tuo kasvu suinkaan lasten tultua kouluikään, murrosikään tai edes sittenkään, kun he muuttavat pois kotoa? Nimittäin lasten kasvu, elämäntilanteiden muutokset, perheen kasvaminen ja tämä elämä ylipäätään jotenkin vaatii äitinä jatkuvasti muutosta, sekä uusia ja erilaisia ulottuvuuksia, joita ei etukäteen kukaan omaa, vaan niiden sisäistäminen vaatii sitä kasvua. Vaikka jo yhden äitinä minulle oli tuttua vaipparalli, pukemiset, ulkoilut, valvomiset ja syöttämiset - eli hyvin moni käytännön asia, minkä lisäksi kokemusta oli hyvinkin vaativan ja kipeän vauvan hoidosta, minulle oli uutta vielä edessä oleva uhmaikä, sekä se, mitä minulta äitinä vaadittaisiin kahden kanssa. Yhdelle pienelle lapselle olin hoivaaja ja rakastava syli, mutta entä, kun tuo rooli muuttuu hiljalleen kasvattajaksi ja ne omat, hienot, jalot ja kultareunaiset periaatteet joutuivatkin oikeasti kokeiluun olosuhteissa, joissa kohtaa väsynyt äiti, yksinäiset päivät, pieni taapero, sekä uusi vauva?
Kuinka autuaan tietämätön olinkaan siitä, millaiselle kasvumatkalle äitinä ja ihmisenä jouduin.

..Valmistautuminen tulevaan uuteen elämänvaiheeseen, oli jälkeenpäin ajateltuna vähän yhtä turhaa kuin olisi valmistautunut synnytykseen - hirveästi suunnitelmia, mielipiteitä ja ehkä epärealistisia odotuksiakin, mutta koskaan ei voi kuitenkaan tietää miten kaikki menee ja mitä on edessä. Toki mikään valmistautuminen ei ole täysin turhaa, eikä se ollut nytkään. Asennoiduin arjenpyöritykseen ja siihen että kädet ovat tuplasti työtä täynnä. Mietimme apuja ennakkoon jaksamisemme varalle, keksimme etukäteen päiviämme helpottavia ratkaisuita, sekä teimme varasuunnitelmia mahdollisen koliikkivuoden uusinnalle. Lopputulema oli että olimme kyllä varautuneet ja tsempanneet hyvin kaikkeen konkreettiseen muutokseen. Olihan niistä toki hyötyäkin, ei se kaikki ihan hukkaan mennyt. Kuitenkaan jälkeenpäinkään ajateltuna en kokenut raskaimmaksi lopultakaan sitä tuplasti lisääntynyttä työmäärää, oman ajan olemattomuutta, arjen raskuutta tai edes valvomisia - sitä konkreettista muutosta. Se kaikki oli raskasta, sitä en sano, mutta siihen olimme asennoituneet, sillä tiesimme siinä mielessä mitä tuleman pitää. Mutta se, mikä sitten oikeastaan yllätti oli se, miten tämä muutos haastoi minua ja miten uusista ja syvistä riittämättömyyden tunteista sainkaan osakseni. Siihen en ollut osannut varautua millään tasolla.
Huomion jakaminen kahdelle, tunteet esikoisen pettämisestä 'ei äiti nyt pystykkään..' 'en voi nyt tulla..' ja 'sinun täytyy nyt vielä hetki odottaa..', sekä epäonnistumisen ja pettymisen tunteet omaan äitiyteen ja rajallisuuteen, kun omaa rimaa oli vain laskettava alemmas.

Tuntui, että olin paljon parempi äiti yhdelle.

Kipuilin.

Koen, että sanonta siitä että yksi lapsi muuttaa paljon, mutta kaksi lasta muuttaa kaiken, piti kyllä kohdallani paikkansa. Yhden lapsen synnyttyä luulin, että nyt kaikki muuttui - ja hyvin kokonaisvaltaisesti elämä muuttuikin. Mutta ajattelen jälkeenpäin, että se oli vielä aika pehmeä lasku omaan vanhemmuuteen, vaikka ei se silloin tietenkään siltä tuntunut, kun kaikki oli uutta ja edessä. Kuitenkin yhdelle lapselle koin pystyväni olemaan suurimmaksi osaksi sellainen äiti, kuin halusin olla. Oma rajallisuus ei tullut silloin niin rajusti vastaan kuin nyt, jolloin oikeasti en voi revetä siihen kaikken mihin haluaisin tai kokisin voivani parhaimmillani pystyä. Siinä mielessä toisen lapsen syntymä pisti pakan ihan uusiksi. En voi mitenkään tarjota kahdelle lapselleni samaa, mitä pystyin antamaan yhdelle. Jostain on aina pakko joustaa. Ja mikä riittämättömyys ja syyllisyys siitä tulikaan äkkiarvaamatta ikäväksi ja ainaiseksi kaverikseni varjostamaan omaa äitinäoloani..
Varsinkin kun päässä jyskytti edelleen se, että pitäisi olla kaikkea sitä mitä aiemminkin ja vielä enemmän.

Tietystikään riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet tuskin ovat kenellekkään äidille vieraita, oli lapsia kuinka monta tahansa, mutta minuun ainakin ne iski suurella voimalla puun takaa yllättäen, juurikin toisen lapsen tultua perheeseen ja omien rajojen iskiessä vastaan. Otin myös aika raskaasti sen oman heikkouden kokemuksen, koska suorittajana ja hienoisena perfektionistina en etenkään mielelläni laske rimaa, enkä tingi. Mistään. Olinhan jo vuosia ennen lasten saamista miettinyt miten sitten toimin ja miten en halua toimia. Millainen äiti haluan olla, miten kasvatan ja miten haluan lapsiani kohdata. Olin tutkinut, lukenut, punninnut ja vakaasti päättänyt. Tällainen tulen olemaan.

 Surkuhupaista, mutta totta, kuitenkin olen varmasti ollut hetkittäin nyt melkein sitä kaikkea, mitä ajattelin että en halua koskaan äitinä olla. Miten nöyrää, miten rajallista, miten kipeää - mutta miten loppuviimeksi juurikin täysin inhimillistä ja todella asiaankuuluvaa. Olla ihminen. Ei äitiys meistä yhtäkkiä täydellisiä tee, vaikka se saakin meidät kyllä monesti pinnistelemään ja yrittämään enemmän kuin mikään aiemmin. Ei siis se lisääntynyt työmäärä ollut suurin mullistus kahden kanssa, vaan se mitä tapahtui omissa ajatuksissa ja kokemuksissa sen myötä.
Minusta siis kaksi ei mene siinä missä yksikin, nimenomaan siinä, mitä tulee äitiyteen. Kaksi lasta tuovat ainakin vanhemmuuteen ihan uudet ulottuvuudet ja haasteet tullessaan, sitä ei ole sama äiti enää kuin yhdelle.

..Toki olen paljon pohtinut sitäkin, miten tämä ikäero on vaikuttanut kokemuksiini kahden pienen lapsen vanhemmuudesta, ja uskonkin, että sillä on ollut melkoisen merkittävä osuus. Nimittäin nyt kun esikoinen on täyttänyt hiljattain kolme vuotta, ymmärrän, miten toisenlaisia omat kokemukset voisivatkaan olla, mikäli toinen lapsi syntyisikin nyt. Jos tämä meidän kolmas pienokainen, olisikin meidän toinen, millaista tämä sitten olisi. Ainakin aika paljon helpompaa, vaikkakaan ei varmasti silloinkaan helppoa. Tilanne olisi kuitenkin oikeasti aika toinen ja tätä vasten käsitän, kuinka isona tekijänä pieni ikäero on ollut. Luultavasti emme olisi joutuneet niin tiukille, ja se alun syväsukelluksen vaihe väsymykseen ja riittämättömyyteen olisi saattanut jäädä vain pieneksi kastautumiseksi ja maistiaiseksi vanhemmuuden siitäkin puolesta. Perheen dynamiikka olisi ainakin ollut erilainen jo lähtökohtaisesti, kun itseltä ei olisi vaadittu ehkä niin paljoa venymistä, koska lapset olisivat tarvinneet minulta alusta saakka äitinä jo niin erilaisia asioita isomman ikäeronsa puolesta.
Kyllä se iso muutos myöhemminkin olisi ollut, koska uskon että juurikin nuo omat rajallisuuden tunteet tulevat ainakin uudella tapaa osaksi omaa vanhemmuutta jokaiselle, jollakin volyymillä, viimeistään toisen lapsen synnyttyä perheeseen - ja muuttaahan kaksi lasta muutenkin elämää paljon. Nyt meillä oli kuitenkin kaksi ihan pientä vaippaäikäistä hoidettavaa, jotka vaativat meiltä vanhempina hyvin samanlaisia asioita - oli rajattua revetä kaikkiin vaateisiin.
Olin väsynyt, ja tiukille venytetty. Arki oli etenkin aluksi yksinäistä uupunutta rämpimistä miehen ollessa pitkän päivän poissa ja silloin voin kertoa, että todella oli laskettava sitä rimaa. Sitä oli laskettava, enkä muuta voinut, koska enempään minusta ei yksinkertaisesti ollut vaikka parhaani tein. Ja voi sitä syyllisyyden, epäonnistumisen ja paskamutsitunteiden määrää, kiedottuna karvaaseen riittämättömyyteen. Koin aina olevani liian vähän. Ennen kun sain olla ihan tyytyväinen omaan äitiyteeni, (vaikkahan toki äitinä aina loppuviimeksi varmasti tuntuukin että voisihan ne asiat vielä paremminkin tehdä), mutta tuossa kohtaa koin olevani huono äiti ja podin pettyneenä sen äärellä.
 En pystynyt siihen mihin olisin halunnut.
Koin etten voinut antaa sitä äitiä lapsilleni, mitä yhdelle aikanaa ja niiden tunteiden sulattaminen ei ollut helppoa. En mitenkään riitä, en kertakaikkiaan.  
Pohdin, että olisiko minusta ylipäätään koskaan kolmen lapsen äidiksi? Tuskin.
Tietysti jo näin jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin tein, kuten teen edelleenkin kaiken parhaani ja huomaan kyllä lapsistani, että monessa varmasti jotain ihan oikein olemme onnistuneet tekemäänkin. Omista myllertävistä tunteista ja äitinä kipuilusta huolimatta.

Mutta olenko nyt 'huonompi' äiti kuin aikanaan pelkälle esikoiselle?
Tunteen tasolla toisinaan siltä tuntuu ja varsinkin alussa tuntui. Ja niin voisi ehkä käytännössäkin ajatella niissä hetkissä kun kädet eivät vain riitä ja menee hermo puolentunnin uloslähtösessiön, sekä monen säätämisen ja vitkastelun jälkeen.
Aina ei tunnu siltä että selvisimpäs nyt mitenkään erityisen kiitettävästi jostain tilanteesta.
Hyvä ystäväni kuitenkin kerran oikaisi viisasti asian laitaa, ja kertoi kokevansa loppuviimeksi olevansa sydämeltään nyt parempi äiti kolmen lapsen äitinä, kuin mitä olisi ehkä ollut pelkälle esikoiselle. Siitäkin huolimatta, vaikka ulospäin monet tilanteet näyttävätkin päinvastaiselta. Yhden lapsen kanssa kuitenkin pystyi pitämään sen ulkokuoren kasassa, mutta nyt viimeistään on täytynyt oikeasti nöyrtyä muuttumaan sen sisältä, joutuessa oikeasti kasvokkain sen huonon puolensa kanssa minkä ihmeesti joutuu kohtaamaan kun venytetään joka suuntaan. Mutta kuitenkin se että pääsee työstämään niitä omia heikkouksia tekee sen, että on pakko muuttua syvältä käsin, sieltä sydämestä saakka.
Oivalsin tästä jotain - en suinkaan ole ainakaan huonompi äiti kahdelle! Ei ne pelkät ulkoiset asiat äitiyttäni punnitse, vaan myös se millainen äiti sen kuoren alta löytyy. Ja varmasti toivoakseni sieltä löytyy päivä päivältä rahtusen enemmän epäitsekkäämpi, kärsivällisempi, lempeämpi, nöyrempi, viisaampi äiti. Esikoisen kanssa vain en näiden puolieni työstämistä niin ehkä päässyt vielä kohtaamaan, kun ei sitä samanlailla joutunut vasten huonojen puoliensa kanssa ollenkaan. En siis osaa ajatella, että olisin nyt huonompi, tai että minusta ei olisi kolmen lapsen äidiksi. Kyllä minusta on, mutta en voi verrata äitiyttäni esikoisen aikoihin, koska se on nyt niin toisenlaista!

Toisaalta kyllä jännittää millainen muutos kolmannen lapsen syntymä tulee olemaan, ja edellisestä viisautuneena en kuvittele, että osaan siihen täysin varautuakaan. Kuitenkin varovasti uskoisin, että muutos ei olisi aivan niin raju, kuin muutos yhdestä kahteen, mikä oli hurjan iso ja kokonaisvaltainen mullistus niin omassa vanhemmuudessa, tunteissa, kuin kaikessa konkretiassakin. Voihan tietysti olla että joudun nämä arveluni vielä myöhemmin peruuttamaan. Mutta nyt lähtökohtaisesti olen jo tottunut repeämään moneen suuntaan, sekä hallitsemaan kodin ja arjen pyöritystä, joten eiköhän se kolmaskin tähän sujahda aika luonnostaan? Mutta ennenkaikkea olen jo äitinä saanut osani näistä vanhemmuuden kipeistä tunteista, joten kenties ne eivät minua enää toistamiseen samalla tavalla pääse yllättämään, vaikka tuntuisi hetkittäin että omat kädet eivät riittäisikään. Ja jos niitä tuleekin, ajatustyötä niiden suhteen olen jo ehtinyt tekemään. Tietysti hyvähän sitä on sanoa vasta sitten, kun ollaan siinä vaiheessa että meitä on täällä viisi, mutta voisin kuvitella, että kolme ei ole sama kuin uusi kaksi.

Edessä on silti paljon uutta, tuttua, sekä mullistavaa. Yövalvomiset, uusi imetystaival ja vauvavuosi. Hormoonimyrskyt, sekä perheen hioutuminen viisihenkiseksi. Pikkuveikkasta isoveikka. Ja isoveikasta tuplaveli. Ja millaista mahtaa olla pitää omaa tytärtä sylissä? Autojuttujen sijaan prinsessaleikkejä. Miten me siihen maailmaan osataan sujahtaa?
 On isompi auto, takapenkki täynnä turvaistuimia ja tuplat joihin seisomalauta.
Kolme reilusti alle neljävuotiasta. Kyllähän siinä on työnsarkaa, sen käsitän!
Tuntuuko siltä todella kolmen kanssa että tarvitsisi olla vielä se kolmas syli, vai riittääkö kaksi syliä kolmelle?
Edessä on varmasti entistä enemmän onnenhetkiä ja joukossa myös niitä päiviä joista - selvitään.
Muutosta ja kasvamista. Vanhemmilla sekä lapsilla. Väsymystä, riittämättömyyttä - kiitollisuutta, rakkautta.
 Pieniä kippuravarpaita ja lapsuutta kodissamme. Ja uudestaan samanlainen ikäero. Pääseekö sen tuomat haasteet taas yllättämään toistamiseen, vai riittääkö viimeksi kasatut eväät toiselle kerralle?
Olenko pian rättipoikkipuhki, vai tuoko kolmas lapsi perheeseen seesteisyyden ja balanssin? Onko perhe sitten kasassa? Yllätynkö että kolmas kerta onkin yllättävän helppo ja nautin vauvavuodesta ihan uudella tavalla? Niin paljon mietittävää. Niin paljon asioita, joista osaan sanoa vasta sitten, kun ne on koettu. Kuitenkin levollisin, kiitollisin, sekä hyvin luottavaisin mielin lähden tälle uudelle matkalle. Kasvamaan kolmen lapsen äitiyteen.
Muutos vaatii matkaa, joka pitää kulkea päästäkseen perille.