Väsyneen odottajan fiilikset.

Toisiksi viimeinen viikko ennen laskettua on pyörähtänyt käyntiin - loppu häämöttää aivan nurkan takana ja marraskuusta alkaa päivät käymään hyvin väliin. Tätä on vaikea sisäistää vaikka ei tässä muuta tehdäkään, kun odoteta tulevaa. Ehkä sitä on odotettu niin kovasti ja hartaudella, että on vaikea ymmärtää, että kohta ei enää odoteta? Olenko muka oikeasti jo valmis että elämämme mullistuu noh, suunnilleen täysin?

Yhä hurjemmaksi kuitenkin tämä oma henkilökohtainen rutistus näin päivä päivältä käy, nimittäin enää unta ei riitä kuin tuskin muutaman pätkittäisen ja onnettoman tunnin yössä, eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään enää päivälläkään. Jo kuukausien kestänyttä unettomuutta vasten entisestään niukentuva ja olematon unisaldo on saanut lopulta jaksamiseni tieni päähän. Myönnettävä on. Virkeä olo tuntuu vain vitsiltä. Jossain määrin hyvin tässä on kyllä pärjäilty kulunut syksy sen ansiosta että silmissäni suorastaan sankarillinen mieheni on alttiisti mahdollistanut kotiinjäämisellään mahdollisuuteni nukkua päiväsaikaan näitä öisiä valvottuja tunteja pois. Kuitenkin tässä vaiheessa kroppani vetelee ilmeisesti aivan viimeisiään ja ei enää nukahda edes päiväsaikaan, vaikka väsymys öiden jäljiltä onkin päätähuimaava ja oksettava. Olen sitkutellut tänne varmoille viikoille, vaihtoehtojen ollessa aiemmin olemattomat tilanteen helpottamiseksi, sillä kaikki tehtävissä oleva on asian hyväksi kyllä tehty. Nyt kuitenkin olen maratoonini juossut ja oman maaliviivani ylittänyt kantaen vauvan mahassani tänne saakka - ja sen tuntee myös kehonikin, joka on aivan hapoilla ja kaikkensa antanut tämän raskauden loppurutistuksesta. Eräs ystäväni totesi tämän neidin olevan eräänlainen työvoitto meidän perheelle, ja siltä se kieltämättä tuntuukin. Viikkoja on kasassa 38+3 ja tämä taitaa olla aikalailla paras mihin sisulla olen pystynyt rutistamaan. Enempää ei näillä lähtökohdilla jaksa. Tsempin tiristämisestäkään ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa kun oma kroppa sanoo kaput ja tankki on tyhjä.

..Uupumuksesta purkautuneiden, itkuisten ja entisestään unettomien viimepäivien takia istuin eilen äitipolin päivystyksessä odottaen aikaa lääkärille. Samana päivänä aiemmin neuvolan täti, sekä synnytyspäivystyksen kätilö ihanan ymmärtäväisinä tuumasivat että kyllä tämä nukkumattomuuden kierre pitää saada katkaistua ja olisi syytä kartoittaa, mitä viisasta tilanteen hyväksi nyt olisi tehtävissä. Siispä käyntiä lääkäriin, jossa annettiin aika ensiviikolle käynnistyskontrolliin ja mikäli tilanne on ensiviikolla ennallaan, paras ratkaisu on luultavasti alkaa vauhdittamaan vauvantuloa, enempää viikkoja ei tarvitse puskea läpi väkisin voimilla joita ei ole, mikäli synnytys vielä viivyttelee itseään.

Hieman ristiriitaisin, vaikkakin hurjan helpottunein fiiliksin tästä lopputulemasta olen. Äärettömän helpottavalta tuntuu tieto, että eräänlainen takaraja on olemassa, kuitenkaan käynnistys ei ole se mitä synnytykseltä toivon. Suorastaan se tuntuisi todella pelottavan vastenmieliseltä vaihtoehdolta, koska esikoisen käynnistyskokemukset eivät olleet kovin huikeat - kohtutulehdus äidille, ja hengenvaarallinen verenmyrkytys vauvalle. Muutoinkin ajattelen, että aina parempi että vauva saisi tulla maailmaan omalla aikataulullaan, sitten kun on siihen valmis. Jonkin verran sulattelemista on myös itsessään siinä, jos vauvan syntymä ei menekään sen käsikirjoituksen mukaan, johon mielessäni olen kuukausia valmistautunut. Lapsivesien tai kipeiden supistusten jännittävää odottelua kotona ei välttämättä tulisikaan, lääkkeettömästä kivunlievityksestä luultavasti puhumattakaan.

Kuitenkin on tärkeintä ajatella mikä on tämän valitettavan tilanteen paras etu. Ikäänkuin valittava kahdesta vaihtoehdosta huonompi, ellei neiti nyt ihmeesti ymmärrä lähteä syntymään hyvällä vauhdilla. Mahdollistahan sekin. Muutoin täytyy vain nostaa kädet ilmaan ja luottaa siihen, että ensiviikolla päädytään viisaaseen ja parhaaseen ratkaisuun, eikä asia ole lopulta omassa kädessäni. On sopeuduttava siihen, että kaikesta huolimatta tämä lapsi syntyy juuri oikealla ajallaan ja tavallaan, joko itsekseen tai sitten hieman vauhditettuna.

Vaikealta ja osittain hämmentävältä tilanteessa on tuntunut se, että tämä unettomuus ja siitä johtuva väsymys on kuitenkin lopulta oma subjektiivinen kokemukseni. Lopulta vain minä voin itse kertoa kuinka väsynyt olen ja miten tässä kohtaa pärjään, eikä sitä kukaan ulkopuolelta voi tuntea puolestani vaikka realiteettien valossa näkisikin tilanteen surkeuden. Tästä johtuen olenkin loppuajan painiskellut ajatuksin että tässä nyt vain pitäisi tsempata ja sitkutella mukisematta aina niin pitkälle kuin synnytys lopulta starttaa. Että on heikkoutta käyttää 'oikopolkua' tai luovuttaa ja tuntea ettei enää jaksaisi metriäkään, kun enää maksimissaan viikoista kuitenkin kyse. Kuka haluaisi olla heikko tai luovuttaja? Helpompaa olisikin tilanne, jossa olisi joku fyysisesti ilmeisempi vaiva, vaikka jalka poikki jolloin on kaikille ilmiselvää, että reippaudella se ei parane, vaan se täytyy hoitaa. Ettei ole luovuttamista, saati heikkoutta, vaan tilanteen sanelema ehto että matkaa ei pitkälle silloin pötkitä. Samaa koitan ajatella omaankin tilanteeseeni, että nyt ei ole kyse kärsivällisyydestä tai korvien välissä tehtävästä tsemppaamisesta. Reippaudella ei sitkutella eteenpäin jalan ollessa poikki.

Tässä koitan siis kasailla ajatukseni ja hyväksyä tilanteen ja sen, että voi olla että kompromisseja omien toiveiden kanssa nyt joudutaan mahdollisesti tekemään. Toki toivon, rukoilen ja haaveilen, että vauva jouduttaisi tuloaan tai saisin ihmeesti nukuttua öisin niin että olisi mahdollista odotella vielä synnytyksen käynnistymistä itsestään - tai sitten olosuhteet sanelevat ehdot ja päädytään vauhdittamaan hänet tähän maailmaan. Ja sekin on sitten hyvä niin. Jokatapauksessa, aion luottaa siihen, että asiat menevät niinkuin kuuluu ja on parasta. Ja lopputuloshan siinä sylissä on se tärkein, onko sillä lopulta niin suurta painoarvoa miten siihen tilanteeseen päädytään, vaikka jos saisin valita, tietysti toivoisin että koko tätä unettomuusongelmaan ei olisi, raskaus olisi ihanaa ja autuasta ja synnytykselläkään ei olisi mikään sen kummempi hoppu.

Mutta asian valoisista puolista, nyt eletään viimehetkiä ja kohta meidän maailma mullistuu täysin uudella pienellä ihmeellä. Kyllä häntä jo rakastetaan ja odotetaan. Ihmeellistä että meidän ensikohtaaminen on aivan hetkenä minä hyvänsä, sitä iloa mikään odotusajan koukero ei meiltä ole mihinkään vienyt. Aivan mielettömän innoissamme odotamme perheemme tätä neitokaista ja kaikenlaisista loppuodotuksen haasteista huolimatta sydämessä on edelleen vahva ja tyyni luottamus siitä, että näin tämän kuuluu mennä. Sitä en ole hetkeäkään sydämessäni epäillyt. Juuri tämän pienen ihmisen kuuluu syntyä tähän maailmaan ja juuri tällä aikataululla - joka loppujenlopuksi ei parempi voisi ollakaan. Täytyy sanoa, että tuntuu ihmeelliseltä, miten asiat ovat loksahdelleet kohdilleen myös kaiken käytännön, kuin jotenkin koko kokonaisuudenkin puolesta. Isoimpana tekijänä mieheni mahdollisuus olla vaikea loppuraskaus ja tulevat ensikuukaudet kotona, mikä tuntuu ihan ennaltavalmistellulta sitä vasten että oma vointi on ollut odottamattamme mitä se on nyt ollut.
Todella, todella, odotan, että saamme tämän ihmeellisen taivaan lahjan syliimme ja pääsemme tutustumaan siihen, kuka tämä pieni ihme on. Millainen on tämä Luojan kaunis ja ihmeellinen ajatus, jonka hän on perheeseemme halunnut antaa? Pian pääsemme sitä ihastelemaan!
Ja kun viimesunnuntaina juhlittiin babyshowereita, iloitsin sydämestäni myös siitä että niin moni rakas ja upea ystäväkin odottaa tätä pientä tähän maailmaan. Tänne on hyvä tulla, kun iloitaan ja odotetaan olemassaolosta ennenkuin tänne on vielä syntynytkään!

Joka päivä lähemmäs.

 Yhdeksän kuukautta odotusta alkaa olla takanapäin ja kaikki uusi aivan nurkan takana. Enää on kyse päivistä tai viikoista, joista itse veikkaan kyllä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mitä aiempiin raskauksiin tulee, niin realistina luulen että vauva antaa odotella itseään vielä ihan hyvän tovin. Jokatapauksessa kuitenkin loppusuoralla ollaan ja tehtävä hiljalleen suoritettu. Vauva on valmis ja oltaisiin enemmän kuin myöskin valmiita näkemään, millainen aarre mahani sisällä on kasvanut. Ihan viimeaikoina oma ajatus onkin alkanut kääntyä raskausajasta selkeästi kohti tulevaa synnytystä ja vauva-aikaa, josta johtuen se asiaankuuluva kärsimättömyys on tullut ikäväksi seuralaisekseni. Sitä vain odottaa, milloin aika koittaa. Olisin jo niin kypsä taputtelemaan tämän loppuakohden raskaaksikin käyneen matkan taakseni, ottamaan vastaan synnytystuskat ja vaihtamaan mahan pieneen kääröön sylissäni. Tämä odotus on nyt koettu, rutistukset rutistettu ja nyt olisi vauvan aika! Selvästi tässä on alkanut viimeinen kiri ja sivu on kääntynyt loppulukuun. Maali häämöttää, enkä näe tässä välissä enää mitään. Kaikki on tehtynä, omat valmistautumiset valmiina ja ajatuksissani vauvalla lupa tulla. Enää puuttuu se oleellinen.

..Jokaisessa raskaudessa on kyllä tullut sukellettua aika autuaasti tähän 'viimeisten viikkojen piinaan'. Matelevaan aikaan, jossa sitä enää vain odottaa ja odottaa, käpertyen omiin oloihin ajatuksien ollessa lähinnä vain alkavassa synnytyksessä ja vauvassa. Tämä aika on kyllä ihan omanlaisensa kupla ja viimeinen pakollinen etappi, sitä on jotenkin niin valmiina ja niin kaikkensa antaneen herkillä uuden muutoksen äärellä. Ehkäpä tämän vaiheen tarkoituksena lieneekin valmistaa ottamaan oikeasti vastaan kaikki tuleva - niin tervetulleelta synnytystuskat ja kivut tässäkohtaa alkavat nimittäin tuntua ettei tosikaan. Ja tähän kuplaan olen näemmä jälleen humpsahtanut, hyvin nopeasti ja auttamattomasti, kaiken alkuviikkoisen siivousdraivin ja kodinlaiton jälkeen. Jotenkin oli vain vahva tunne ja tarve, että kaikki pitäisi saada nyt valmiiksi, jotta voin sitten rauhoittua odottamaan. Tälläkertaa tämä onkin tapahtunut aiempia kertoa aiemmin, nopeammin sekä kokonaisvaltaisemmin ja huomaan, että täällä taas ollaan, aivan jo kypsänä ja valmiina. Omassa synnytyskuplassani, omassa henkilökohtaisessa loppukirissäni, hurjaa vauhtia lipumassa kohti seuraavaa vauvavuotta. Se on menoa nyt se!
Kumpa ei tarvitsisi kauaa odotella..

Näin taaksepäin kun katsoo, niin tämä kolmas odotus soljui alkuunsa hirmu luontevasti, vaikka viimeiset kymmenen viikkoa ovatkin sitten laahanneet senkin edestä ja saaneet meidät aika hapoille. Alkuraskaus oli kuitenkin tällä kertaa äärettömän helppo, jolloin sain osakseni vain lievää etovaa oloa parin viikon ajan ja unettomuutta, josta kuitenkin selvisi lasten kanssa päikkäreitä torkkumalla. Pääosin olo oli kutakuinkin normaali, nautimme kesästä ja lomareissuista, sekä innoissamme sisäistimme samalla sitä ihmeellistä uutista, että vielä loppuvuodesta perhe täydentyisi kaipaamallamme puuttuvalla palasella. Äitienpäivänä olimme jo onnitelleet triplamummoja ja loppukeväästä vielä fiilisteltiin kun ultrassa näkyi pieni sykkivä sydän ja odotus eteni toiselle kolmannekselle.

Tätä hyvää vaihetta kestikin melkein koko keskiraskauden, aina sinne loppukesälle saakka, jonka jälkeen merkit alkoivat enteillä, että loppuaika tulisi olemaan aika varmasti toisenlainen - enemmän tai vähemmän hankala. En kuitenkaan olisi arvannut, kuinka hankala se lopulta tulisi olemaan. Vielä heinä-elokuussa, puolenvälin tietämillä olo oli kuitenkin ihan kelpoinen, satunnaisia kolotuksia ja kipuja lukuunottamatta. Samoihin aikoihin rakanneultrassa saimme kuulla odottavamme todennäköisesti tervettä tyttöä. Pikkusisko! Siinä vasta olikin iloista sisäistämistä, sillä olimme jokseenkin aika luontaisesti ajatelleet takapenkkimme olevan kohta täynnä pieniä mainioita poikia.
 

..Alkusyksyyn lähdimme aikamoisella tsempillä, sillä oma vointi antoi viitteitä huonontumisestaan entisestään ja syksy meillä olisi jokatapauksessa aikamoista haipakkaa tiedossa. Muutama viikko menikin paremmin kuin hyvin, mutta sitten omassa voinnissa tapahtui hyvin yllättäen nopea käänne huonompaan, ja pian makasinkin joka toinen päivä sängynpohjalla väsyneenä ja kipuisena, sekä yöt valvoskelevana. Unettomuus alkoi jo tosin puolenvälin jälkeen, mutta sen tuoma väsymys puhkesi vasta täyden arjenpyörityksen iskiessä päälle syksyllä, miehen hoitaessaan omaa tonttiaan opiskelujen ja töiden parissa, minun hoitaessani omaani lasten kanssa kotona. Pian kipeiden supistusten vuoksi makasinkin osastolla vuodelevossa, vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit kankussa. Vielä ei saisi vauva syntyä, joten tahtia olisi hidastettava. Siinä sitten koitettiin kuroa kasaan arjen palasia uuden yllättävän tilanteen keskeltä. Muutama viikko menikin täydessä sumussa, kun oli otettava selviytymisvaihde päälle arjenmyllyn jatkaessa pyörimistään antamatta armoa vallitsevan tilanteen yllättäessä meidät aivan täysin. Siinä kyllä mietti moneen kertaan että miten me tämä loppuodotus selvitään. Onneksi palikat saatiin pienoisen hakemisen jälkeen uuteen järjestykseen ja tilanne seestymään mieheni jäädessä koti-isiksi, jotta saisin tuotua vauvan turvallisilla viikoilla maailmaan, sekä säästettyä vomia voimia nämä loppumetrit, mikä oli äärettömän hyvä ratkaisu.

Tämä viimeinen kolmannes onkin sitämyöten ollut hankala alusta loppuun ja olo on kyllä tälläkin hetkellä hyvin kaikkensa antanut. Ja vaikka luulin jo kokeneeni suhteellisen vaikean loppuraskauden esikoisen kohdalla, täytyy sanoa että tämä veti kyllä vielä pidemmän korren. Toisaalta onhan arjessa ollut älyttömän paljon haastettakin enemmän, nyt kun on kaksi hyvin pientä lasta hoidettavana, eikä mahdollisuutta makoilla sohvan pohjalla silloin kuin tarvitsee. Tietyt asiat rullaavat ja niiden on mentävä eteenpäin, oli oma olo tai takana nukuttu yö minkälainen tahansa. Nyt kuitenkin uskallan vihdoin huokaista, että helpottaa. Ei suinkaan valvomiset, kivut ja fyysinen olo, mutta muuten kaikinpuolin, kun meitä on tässä kotona kaksi ja itsellä on mahdollisuus mennä oman voinnin ehdoilla. Ja vaikka vauva tuo suuren muutoksen tullessaan, uskon kuitenkin hänen syntymänsä tuovan vielä suuremman helpotuksen, sillä sitten en enää ole raskaana. On ihan eri kun omat kivut ja vaivat lakkaavat ja saan oman kehoni itselleni takaisin, sitten pystyn taas ihan erilailla toimimaan täällä meidän arjessa työmäärän lisääntyessäkin.

Tällainen on ollut tämä matka ja lähestyvä synnytys ja vauva-aika alkaa olla nyt hyvin konkreettisena edessäpäin. Aika luottavaisin mielin olen niiden suhteen kokoajan ollutkin, vaikka täytyy myöntää että pieni jännä meinaa myös mieleen hiipiä. Ehkä juurikin tämä hankala loppuraskaus on aavistuksen saanut taas varpailleen. Toisinaan nimittäin huomaan, että esikoisen vaikea ja kaikenlaisten huolien varjostama odotusaika, hankala synnytys, infektio, sekä tehollaoloaika, vauvavuoden valvomisesta, allergioista ja refluksista puhumattakaan, varjostaa taas välillä mieltäni, nyt kun tässä loppuodotuksessa on ollut niin samoja elkeitä. Jotenkin se kaikki on taas tuoreempaa ja konkreettisempaa mielessäni. Ja vaikka kokemukset pikkuveikan kanssa ovatkin tässä välissä kaiken edellämainitun suhteen olleetkin aivan ja totaalisen toisenlaisia, niin silti taustalla edelleen on myös ne ensimmäisellä kerralla koetut vaikeudet. Eivät ne sieltä ole mihinkään kadonneet, eikä niitä saa kokemuksistani pois, vaikka kaiken olen ajat sitten käsitellytkin. Jollain lailla ne siis muistuttavat edelleen olemassaolostaan vähintään sillätavoin ja tällaisessa hetkessä, etten osaa todellakaan suhtautua itsestäänselvästi siihen, että kaikki sujuu hyvin. Olen nähnyt ja kokenut molemmat puolet. Tälläkään kertaa en pysty sulkemaan pois mielestäni mitä kaikkea epätoivottua tässä voisi sattua, kun kerran moni asia on jo omalle kohdalle kolahtanut, mutta toisaalta haluan valita olla edelleen niin luottavainen kuin suinkin. Ja pääosin koenkin oloni levolliseksi ja odotan synnytystä ja kaikkea tulevaa innolla. Onneksi tosiaan synnytys, sairaalassaoloaika ja vauva-vuosi eivät enää varsinaisesti pelota, vaikka aavistuksen on alkanut jännittämäänkin. Viimeksi kaikki kuitenkin meni niin ihanasti ja uskomattoman hyvin. Kumpa sama tapahtuisi uudelleen.

..Varovasti siis fiilistelen mitä kaikkea meillä onkaan edessäpäin, elämän ensihetket ja pieni synnärillä syliin nostettu käärö. Kippuravarpaat ja se vauvan tuoksu.

Ihmettely ja tutustuminen.

Kaikki tämä onni, keskelle loppuvuoden mustaa pimeyttä ja ainutlaatuista tunnelmaa.
Sitä me odotamme kotiimme, vauvaa, pikkusiskoa, taivaan lahjaamme.

Sylissä tuhisevaa hentoa, tuoretta elämää. 

Sitä tässä odotetaan, rakkaudella ja kaikella malttamattomuudella!

Tänne olis nyt hyvä tulla.

Toissailtana nukkumaan mennessä se iski, nimittäin mieletön siivousvimma. Sitä olinkin jo hetken odotellut, vaikkakin pesänrakennusvietin kourissa tässä jo tovi ollaan oltukin. Vaatehuone, vaatekaapit ja varasto ovat olleet jo syksyn mittaan perusteellisessa syynissä, sekä pienet vauvanvaatteet kolmessa koossa odottavat jo pestyinä ja viikattuina siististi omassa kaapissaan käyttäjäänsä. Kaikki hankinnat ovat tehtyinä ja muutoinkin valmistelut valmiina, mutta nyt iski aivan mahdoton tarve puunata kodin jokainen kolo ja nurkka.

Koko yön odotin kärsimättömänä aamua, että pääsisin aloittamaan ja niimpä aamupalan jälkeen olinkin jo jyysäämässä kodinhoitohuoneen kaakeleita. Kodari, kylppäri, sauna ja vessa saivatkin kiillotuksen heti lattiasta kattoon, putsasin kaakelit ja jynssäsin saumat, pyyhin kaikki kaapit, pinnat ja kolot, sekä kävin läpi ja järjestelin kaiken mitä vastaan tuli. Mitä tyydytystä voikaan saada lattiakaivon putsaamisesta tai kattojen pyyhkimisestä! Pyykkikone on myös laulanut kolme päivää putkeen ja pestyinä ovat pian ikkunaverhoista lähtien kaikki ja tiskasimpa lasten kylpylelutkin.
Mieheni tässä on huvittuneena pyöritellyt silmiään lattianrajassa konttaavalle möhömahalle, mutta antanut kuitenkin tämän siivoustsunamin rauhassa tehdä tehtävänsä - kai hän ymmärtää että tämä kuuluu asiaan ja onhan tässä myös suuri hyötyaspektikin, nimittäin näin siistiä meidän kotiin ei tule kuin vain tasan silloin kun talossa on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Kannattaa siis kaiketi ottaa ilo irti ja ihailla miten koti puunaantuu jokaista yksityiskohtaa myöten.

Märkätilojen jälkeen siirryin keittiön pariin, pyyhin ja järjestelin kaikki kaapit ja pinnat, myös jääkaappi, uuni, moccamasteri ja liesituuletin saivat perusteellisen putsauksen niin sisältä että ulkoa. Veimme myös yhden kaatopaikkakuorman, sekä kannoin kirpparille myyntiin kuusi Ikea kassillista tavaraa. Niin raikastavaa hankkiutua kaikesta turhasta eroon. Tämän jälkeen siivosin makuuhuoneet, sekä järjestelin kirjahyllyt, kaapit ja lajittelin kaikki paperipinot. Sitten loppuikin päivästä tunnit kesken ja välillä oli käytävä nukkumassa, mutta aamulla meno jatkui pyykkien silityksellä. En ikinä koske silitysrautaan, mutta nyt oli aivan pakko päästä silittämään, joten hain kaapeista kaikki lakanat ja liinavaatteet, samoin talon kaikki kauluspaidatkin, niimpä ne ovat nyt kaapeissa silpoisina ja siisteissä pinoissa, joita käyn välillä ihailemassa. Lajittelin myös talon kaikki sukat, etsin parittomille parit ja tänään ajattelin käydä läpi lasten lelut, pakastimen, lajitella nuotit ja maalata kenties yhden seinän..
Jospa sitten olisi kaikki mahdollinen tehtynä.

Täytyy sanoa että tehokas kaksipäiväinen on takana, enkä ymmärrä miten nälkää ja väsymystä tuntematta sitä voi tehdä hetkessä melkein kaiken mahdollisen mitä keksiä saattaa. Jäljellä ei ole juuri mitään mitä voisi tehdä ja mikäli odotus venyy tästä vielä viikkotolkulla, niin sitten täytyy kyllä siirtyä johonkin toiseen osoitteeseen jatkamaan!




 ..Kumma mistä järjestyksen ja kontrollin tarpeesta tämäkin odottavan äidin kodinpuunauksen ja kaiken-pitää-olla-valmista - ajatuksen tarve kumpuaa. Mutta lieneehän se luonnollista, uuden elämänvaiheen edessä, raskaana ja synnytyksen lähestyessä sitä varmasti haluaa vaikuttaa siihen, mikä on suinkin mahdollista. On niin paljon kuitenkin asioita joiden kulkuun ei ole voinut, eikä pysty vaikuttamaan, joten ehkä tällätavoin sitä haluaa luoda tunnetta että asiat ovat tarkasti järjestyksessä ja langat omissa hyppysissä. Ja onhan se myös hyödyllistäkin, on mukavaa, että kodissa on siistiä, tavarat omilla paikoillaan ja pakastin täynnä ruokaa, koska tuskimpa seuraavaan vuoteen sitä tulee taaskaan keskityttyä vaatehuoneen laatikkojen sisältöön tai saunan pesuun, vaan vauvaan ja kaikkeen sen tuomaan muutokseen.

Tänään viikkoja on täynnä 37+0 ja täällä odotetaan jo uutta elämää kotiimme, vauva olisi viimein täysiaikainen tänne saapumaan.
Nyt olisi kaikki konkreettinen oikeastaan valmiina ja tänne olisi hyvä tulla.
Vielä ihan viimeiset muutamat jutut haluan kuitenkin tehdä.. ja uskon, että sitten viimein minäkin olen valmis. Ihan oikeasti henkisesti valmis ottamaan tämän pienen nyytin vastaan.
Että tämän höyrypäävaiheen ja siivousdraivin jälkeen hiljalleen laskeudutaan henkisesti sellaiseen seesteiseeen synnytysrauhaan ja käperrytään loppuodotuksen lepoon ja malttamattomuuteen.
Viimeisiä viedään!

Onko kolme uusi kaksi?

Olen tässä pohtinut niin, että äitiys ei ole ikäänkuin joku satama, joka saavutetaan ja johon rantaudutaan, vaan äitiys on ennemmin kuin matka, joka alkaa yleensä jo siitä kaipaavasta toiveesta tulla äidiksi. Valmiiksi äidiksi ei tulla, kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun, eikä tavallaan silloinkaan, kun pieni käärö nostetaan synnärillä syliin. Näen enemmin, että äitiyden matka alkaa niistä hetkistä ja äidiksi sitten hiljallen kasvetaan. Ja olen miettinyt, että loppuuko tuo kasvu suinkaan lasten tultua kouluikään, murrosikään tai edes sittenkään, kun he muuttavat pois kotoa? Nimittäin lasten kasvu, elämäntilanteiden muutokset, perheen kasvaminen ja tämä elämä ylipäätään jotenkin vaatii äitinä jatkuvasti muutosta, sekä uusia ja erilaisia ulottuvuuksia, joita ei etukäteen kukaan omaa, vaan niiden sisäistäminen vaatii sitä kasvua. Vaikka jo yhden äitinä minulle oli tuttua vaipparalli, pukemiset, ulkoilut, valvomiset ja syöttämiset - eli hyvin moni käytännön asia, minkä lisäksi kokemusta oli hyvinkin vaativan ja kipeän vauvan hoidosta, minulle oli uutta vielä edessä oleva uhmaikä, sekä se, mitä minulta äitinä vaadittaisiin kahden kanssa. Yhdelle pienelle lapselle olin hoivaaja ja rakastava syli, mutta entä, kun tuo rooli muuttuu hiljalleen kasvattajaksi ja ne omat, hienot, jalot ja kultareunaiset periaatteet joutuivatkin oikeasti kokeiluun olosuhteissa, joissa kohtaa väsynyt äiti, yksinäiset päivät, pieni taapero, sekä uusi vauva?
Kuinka autuaan tietämätön olinkaan siitä, millaiselle kasvumatkalle äitinä ja ihmisenä jouduin.

..Valmistautuminen tulevaan uuteen elämänvaiheeseen, oli jälkeenpäin ajateltuna vähän yhtä turhaa kuin olisi valmistautunut synnytykseen - hirveästi suunnitelmia, mielipiteitä ja ehkä epärealistisia odotuksiakin, mutta koskaan ei voi kuitenkaan tietää miten kaikki menee ja mitä on edessä. Toki mikään valmistautuminen ei ole täysin turhaa, eikä se ollut nytkään. Asennoiduin arjenpyöritykseen ja siihen että kädet ovat tuplasti työtä täynnä. Mietimme apuja ennakkoon jaksamisemme varalle, keksimme etukäteen päiviämme helpottavia ratkaisuita, sekä teimme varasuunnitelmia mahdollisen koliikkivuoden uusinnalle. Lopputulema oli että olimme kyllä varautuneet ja tsempanneet hyvin kaikkeen konkreettiseen muutokseen. Olihan niistä toki hyötyäkin, ei se kaikki ihan hukkaan mennyt. Kuitenkaan jälkeenpäinkään ajateltuna en kokenut raskaimmaksi lopultakaan sitä tuplasti lisääntynyttä työmäärää, oman ajan olemattomuutta, arjen raskuutta tai edes valvomisia - sitä konkreettista muutosta. Se kaikki oli raskasta, sitä en sano, mutta siihen olimme asennoituneet, sillä tiesimme siinä mielessä mitä tuleman pitää. Mutta se, mikä sitten oikeastaan yllätti oli se, miten tämä muutos haastoi minua ja miten uusista ja syvistä riittämättömyyden tunteista sainkaan osakseni. Siihen en ollut osannut varautua millään tasolla.
Huomion jakaminen kahdelle, tunteet esikoisen pettämisestä 'ei äiti nyt pystykkään..' 'en voi nyt tulla..' ja 'sinun täytyy nyt vielä hetki odottaa..', sekä epäonnistumisen ja pettymisen tunteet omaan äitiyteen ja rajallisuuteen, kun omaa rimaa oli vain laskettava alemmas.

Tuntui, että olin paljon parempi äiti yhdelle.

Kipuilin.

Koen, että sanonta siitä että yksi lapsi muuttaa paljon, mutta kaksi lasta muuttaa kaiken, piti kyllä kohdallani paikkansa. Yhden lapsen synnyttyä luulin, että nyt kaikki muuttui - ja hyvin kokonaisvaltaisesti elämä muuttuikin. Mutta ajattelen jälkeenpäin, että se oli vielä aika pehmeä lasku omaan vanhemmuuteen, vaikka ei se silloin tietenkään siltä tuntunut, kun kaikki oli uutta ja edessä. Kuitenkin yhdelle lapselle koin pystyväni olemaan suurimmaksi osaksi sellainen äiti, kuin halusin olla. Oma rajallisuus ei tullut silloin niin rajusti vastaan kuin nyt, jolloin oikeasti en voi revetä siihen kaikken mihin haluaisin tai kokisin voivani parhaimmillani pystyä. Siinä mielessä toisen lapsen syntymä pisti pakan ihan uusiksi. En voi mitenkään tarjota kahdelle lapselleni samaa, mitä pystyin antamaan yhdelle. Jostain on aina pakko joustaa. Ja mikä riittämättömyys ja syyllisyys siitä tulikaan äkkiarvaamatta ikäväksi ja ainaiseksi kaverikseni varjostamaan omaa äitinäoloani..
Varsinkin kun päässä jyskytti edelleen se, että pitäisi olla kaikkea sitä mitä aiemminkin ja vielä enemmän.

Tietystikään riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet tuskin ovat kenellekkään äidille vieraita, oli lapsia kuinka monta tahansa, mutta minuun ainakin ne iski suurella voimalla puun takaa yllättäen, juurikin toisen lapsen tultua perheeseen ja omien rajojen iskiessä vastaan. Otin myös aika raskaasti sen oman heikkouden kokemuksen, koska suorittajana ja hienoisena perfektionistina en etenkään mielelläni laske rimaa, enkä tingi. Mistään. Olinhan jo vuosia ennen lasten saamista miettinyt miten sitten toimin ja miten en halua toimia. Millainen äiti haluan olla, miten kasvatan ja miten haluan lapsiani kohdata. Olin tutkinut, lukenut, punninnut ja vakaasti päättänyt. Tällainen tulen olemaan.

 Surkuhupaista, mutta totta, kuitenkin olen varmasti ollut hetkittäin nyt melkein sitä kaikkea, mitä ajattelin että en halua koskaan äitinä olla. Miten nöyrää, miten rajallista, miten kipeää - mutta miten loppuviimeksi juurikin täysin inhimillistä ja todella asiaankuuluvaa. Olla ihminen. Ei äitiys meistä yhtäkkiä täydellisiä tee, vaikka se saakin meidät kyllä monesti pinnistelemään ja yrittämään enemmän kuin mikään aiemmin. Ei siis se lisääntynyt työmäärä ollut suurin mullistus kahden kanssa, vaan se mitä tapahtui omissa ajatuksissa ja kokemuksissa sen myötä.
Minusta siis kaksi ei mene siinä missä yksikin, nimenomaan siinä, mitä tulee äitiyteen. Kaksi lasta tuovat ainakin vanhemmuuteen ihan uudet ulottuvuudet ja haasteet tullessaan, sitä ei ole sama äiti enää kuin yhdelle.

..Toki olen paljon pohtinut sitäkin, miten tämä ikäero on vaikuttanut kokemuksiini kahden pienen lapsen vanhemmuudesta, ja uskonkin, että sillä on ollut melkoisen merkittävä osuus. Nimittäin nyt kun esikoinen on täyttänyt hiljattain kolme vuotta, ymmärrän, miten toisenlaisia omat kokemukset voisivatkaan olla, mikäli toinen lapsi syntyisikin nyt. Jos tämä meidän kolmas pienokainen, olisikin meidän toinen, millaista tämä sitten olisi. Ainakin aika paljon helpompaa, vaikkakaan ei varmasti silloinkaan helppoa. Tilanne olisi kuitenkin oikeasti aika toinen ja tätä vasten käsitän, kuinka isona tekijänä pieni ikäero on ollut. Luultavasti emme olisi joutuneet niin tiukille, ja se alun syväsukelluksen vaihe väsymykseen ja riittämättömyyteen olisi saattanut jäädä vain pieneksi kastautumiseksi ja maistiaiseksi vanhemmuuden siitäkin puolesta. Perheen dynamiikka olisi ainakin ollut erilainen jo lähtökohtaisesti, kun itseltä ei olisi vaadittu ehkä niin paljoa venymistä, koska lapset olisivat tarvinneet minulta alusta saakka äitinä jo niin erilaisia asioita isomman ikäeronsa puolesta.
Kyllä se iso muutos myöhemminkin olisi ollut, koska uskon että juurikin nuo omat rajallisuuden tunteet tulevat ainakin uudella tapaa osaksi omaa vanhemmuutta jokaiselle, jollakin volyymillä, viimeistään toisen lapsen synnyttyä perheeseen - ja muuttaahan kaksi lasta muutenkin elämää paljon. Nyt meillä oli kuitenkin kaksi ihan pientä vaippaäikäistä hoidettavaa, jotka vaativat meiltä vanhempina hyvin samanlaisia asioita - oli rajattua revetä kaikkiin vaateisiin.
Olin väsynyt, ja tiukille venytetty. Arki oli etenkin aluksi yksinäistä uupunutta rämpimistä miehen ollessa pitkän päivän poissa ja silloin voin kertoa, että todella oli laskettava sitä rimaa. Sitä oli laskettava, enkä muuta voinut, koska enempään minusta ei yksinkertaisesti ollut vaikka parhaani tein. Ja voi sitä syyllisyyden, epäonnistumisen ja paskamutsitunteiden määrää, kiedottuna karvaaseen riittämättömyyteen. Koin aina olevani liian vähän. Ennen kun sain olla ihan tyytyväinen omaan äitiyteeni, (vaikkahan toki äitinä aina loppuviimeksi varmasti tuntuukin että voisihan ne asiat vielä paremminkin tehdä), mutta tuossa kohtaa koin olevani huono äiti ja podin pettyneenä sen äärellä.
 En pystynyt siihen mihin olisin halunnut.
Koin etten voinut antaa sitä äitiä lapsilleni, mitä yhdelle aikanaa ja niiden tunteiden sulattaminen ei ollut helppoa. En mitenkään riitä, en kertakaikkiaan.  
Pohdin, että olisiko minusta ylipäätään koskaan kolmen lapsen äidiksi? Tuskin.
Tietysti jo näin jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin tein, kuten teen edelleenkin kaiken parhaani ja huomaan kyllä lapsistani, että monessa varmasti jotain ihan oikein olemme onnistuneet tekemäänkin. Omista myllertävistä tunteista ja äitinä kipuilusta huolimatta.

Mutta olenko nyt 'huonompi' äiti kuin aikanaan pelkälle esikoiselle?
Tunteen tasolla toisinaan siltä tuntuu ja varsinkin alussa tuntui. Ja niin voisi ehkä käytännössäkin ajatella niissä hetkissä kun kädet eivät vain riitä ja menee hermo puolentunnin uloslähtösessiön, sekä monen säätämisen ja vitkastelun jälkeen.
Aina ei tunnu siltä että selvisimpäs nyt mitenkään erityisen kiitettävästi jostain tilanteesta.
Hyvä ystäväni kuitenkin kerran oikaisi viisasti asian laitaa, ja kertoi kokevansa loppuviimeksi olevansa sydämeltään nyt parempi äiti kolmen lapsen äitinä, kuin mitä olisi ehkä ollut pelkälle esikoiselle. Siitäkin huolimatta, vaikka ulospäin monet tilanteet näyttävätkin päinvastaiselta. Yhden lapsen kanssa kuitenkin pystyi pitämään sen ulkokuoren kasassa, mutta nyt viimeistään on täytynyt oikeasti nöyrtyä muuttumaan sen sisältä, joutuessa oikeasti kasvokkain sen huonon puolensa kanssa minkä ihmeesti joutuu kohtaamaan kun venytetään joka suuntaan. Mutta kuitenkin se että pääsee työstämään niitä omia heikkouksia tekee sen, että on pakko muuttua syvältä käsin, sieltä sydämestä saakka.
Oivalsin tästä jotain - en suinkaan ole ainakaan huonompi äiti kahdelle! Ei ne pelkät ulkoiset asiat äitiyttäni punnitse, vaan myös se millainen äiti sen kuoren alta löytyy. Ja varmasti toivoakseni sieltä löytyy päivä päivältä rahtusen enemmän epäitsekkäämpi, kärsivällisempi, lempeämpi, nöyrempi, viisaampi äiti. Esikoisen kanssa vain en näiden puolieni työstämistä niin ehkä päässyt vielä kohtaamaan, kun ei sitä samanlailla joutunut vasten huonojen puoliensa kanssa ollenkaan. En siis osaa ajatella, että olisin nyt huonompi, tai että minusta ei olisi kolmen lapsen äidiksi. Kyllä minusta on, mutta en voi verrata äitiyttäni esikoisen aikoihin, koska se on nyt niin toisenlaista!

Toisaalta kyllä jännittää millainen muutos kolmannen lapsen syntymä tulee olemaan, ja edellisestä viisautuneena en kuvittele, että osaan siihen täysin varautuakaan. Kuitenkin varovasti uskoisin, että muutos ei olisi aivan niin raju, kuin muutos yhdestä kahteen, mikä oli hurjan iso ja kokonaisvaltainen mullistus niin omassa vanhemmuudessa, tunteissa, kuin kaikessa konkretiassakin. Voihan tietysti olla että joudun nämä arveluni vielä myöhemmin peruuttamaan. Mutta nyt lähtökohtaisesti olen jo tottunut repeämään moneen suuntaan, sekä hallitsemaan kodin ja arjen pyöritystä, joten eiköhän se kolmaskin tähän sujahda aika luonnostaan? Mutta ennenkaikkea olen jo äitinä saanut osani näistä vanhemmuuden kipeistä tunteista, joten kenties ne eivät minua enää toistamiseen samalla tavalla pääse yllättämään, vaikka tuntuisi hetkittäin että omat kädet eivät riittäisikään. Ja jos niitä tuleekin, ajatustyötä niiden suhteen olen jo ehtinyt tekemään. Tietysti hyvähän sitä on sanoa vasta sitten, kun ollaan siinä vaiheessa että meitä on täällä viisi, mutta voisin kuvitella, että kolme ei ole sama kuin uusi kaksi.

Edessä on silti paljon uutta, tuttua, sekä mullistavaa. Yövalvomiset, uusi imetystaival ja vauvavuosi. Hormoonimyrskyt, sekä perheen hioutuminen viisihenkiseksi. Pikkuveikkasta isoveikka. Ja isoveikasta tuplaveli. Ja millaista mahtaa olla pitää omaa tytärtä sylissä? Autojuttujen sijaan prinsessaleikkejä. Miten me siihen maailmaan osataan sujahtaa?
 On isompi auto, takapenkki täynnä turvaistuimia ja tuplat joihin seisomalauta.
Kolme reilusti alle neljävuotiasta. Kyllähän siinä on työnsarkaa, sen käsitän!
Tuntuuko siltä todella kolmen kanssa että tarvitsisi olla vielä se kolmas syli, vai riittääkö kaksi syliä kolmelle?
Edessä on varmasti entistä enemmän onnenhetkiä ja joukossa myös niitä päiviä joista - selvitään.
Muutosta ja kasvamista. Vanhemmilla sekä lapsilla. Väsymystä, riittämättömyyttä - kiitollisuutta, rakkautta.
 Pieniä kippuravarpaita ja lapsuutta kodissamme. Ja uudestaan samanlainen ikäero. Pääseekö sen tuomat haasteet taas yllättämään toistamiseen, vai riittääkö viimeksi kasatut eväät toiselle kerralle?
Olenko pian rättipoikkipuhki, vai tuoko kolmas lapsi perheeseen seesteisyyden ja balanssin? Onko perhe sitten kasassa? Yllätynkö että kolmas kerta onkin yllättävän helppo ja nautin vauvavuodesta ihan uudella tavalla? Niin paljon mietittävää. Niin paljon asioita, joista osaan sanoa vasta sitten, kun ne on koettu. Kuitenkin levollisin, kiitollisin, sekä hyvin luottavaisin mielin lähden tälle uudelle matkalle. Kasvamaan kolmen lapsen äitiyteen.
Muutos vaatii matkaa, joka pitää kulkea päästäkseen perille.

Ensilumi.

Alkuviikosta taivaalta satoi valkoista hattaraa, puhdasta ja uutta, joka maahanleijailtuaan peitti alleen mustan pimeyden ja harmauden. Tuo valkoinen hentoinen peite ja taivaalta hitaasti laskeutuvat hiutaleet pimenevää iltaa vasten, muistuttivat siitä, että kohta meidän vauva on täällä.

Ihan kuin ensilumi toisi tullessaan myös meidän odotuksemmekin hiljalleen päätökseen.
Ihan kuin valkoinen uusi hahtuva maassa kertoisi, että - kohta.

..Jo keväästä saakka isoveikalle on juteltu siitä, että kesäloman jälkeen tulee syksy, jolloin lehdet muuttuvat monivärisiksi ja tippuvat puista maahan. Kun lehdet ovat pudonneet ja puut ovat vihdoin riisutunnäköisiä, ollaan jo lähellä talvea.
Vauva syntyisi pian sitten, kun ensilumi on satanut maahan.

"Äiti, katso lunta, minä en millään jaksaisi enää odottaa, olen odottanut jo niin niin kauan."

"Tiedän. Olet odottanut jo pitkään. En rakas minäkään enää malttaisi odottaa, mutta vielä meidän täytyy vähän aikaa jaksaa. Melko pian kuitenkin pikkusisko on täällä, olemme jo tosi lähellä."

Reilu viisi viikkoa laskettuun. 

Alkaisin olla hiljalleen done. Finito. Kypsä. Tehtäväni kantanut. Valmis.

Vielä kuitenkin haluan pestä rauhassa pikkupyykin, viikata kaappiin, tehdä viimeiset uupuvat hankinnat ja maalailla mielessäni pienokaisemme uuteen sänkyyn, sekä pieniin vaatteisiin.

 Rauhoittua ja saattaa työni päätökseen.
Valmistaa sijan joka toivottaisi tervetuloa kotimme uudelle jäsenelle.

Sitten voisin viimein puhaltaa pois taivalletun matkan uupumuksen, taputella taakseni yhdeksän ihmeellistä kuukautta odotusta ja kääntää katseeni tulevaan uuteen.

Rauhoittua pitkästä matkasta ja huokaista vielä päätteksi syvään
- hiljalleen tämä alkaisi olla tässä. 

Sen jälkeen olisin valmis. Valmis jännittävään ja ihmeelliseen seikkailuun.

Valmis saamaan pienen elämän syliini ja tulemaan kolmen lapsen äidiksi.
Kantamaan tätä ihmettä käsivarsillani ja sydämessäni, aina.

Takaisin arjen etukenoon.

Hiljalleen alkaa pöly laskeutumaan ja elämä seestymään.

Oma vointi on ollut huomattavasti parempi, on oikeastaan vaikea kuvitella että reilu pari viikkoa sitten makasin vuodelevossa sairaalassa, enkä kyennyt tekemään mitään ja arjen narut olivat pahasti solmussa. En tietysti edelleenkään voi erityisen hyvin, enkä ole missään nimessä täydessä iskussa, mutta parempaan päin on reippaasti siitä tilanteesta menty. Kuluneet viikot ovat olleet pääosin hyviä ja on tuntunut niin kivalta että meidän elo on taa sujunut ja olen pystynyt vointini puitteissa jotakin puuhastelemaan. Aika tarkkana tässä tietysti saa olla edelleenkin, ettei supistelut ala uudestaan, eikä tässä uskalla kyllä yhtään koittaa että missä se raja menee, vaan levosta käsin on mentävä jokaiseen uuteen päivään omia tuntemuksia kuunnellen. Lepo on jokatapauksessa auttanut ja täytyy sanoa että ehkäpä koko tilanne johtui pitkälti siitä että kroppa oli vaan niin kovilla ja rasituksessa, kun sisulla näitä päiviä on pitemmän aikaa painanut raskauden ollessa kuitenkin jo loppusuoralla. Jospa nyt levon ja tekemisen oikealla balanssilla tilanne pysyisi tasaisena eikä ihan vuodelepomoodiin tarvitsisi enää palata. Olisin kyllä muutoinkin enemmän kuin kiitollinen jos tämä edes hieman parempi vointi säilyisi ja jatkuisi loppuun saakka, kyllä nimittäin viikot käyvät pitkiksi jos en yhtään mitään pystyisi loppuodotuksen aikana enää tekemään. Iloitsen siis siitä että nyt taas pystyn jonkunverran puuhailemaan!

..Hassua höpistä arjesta kokoajan, mutta arki on nyt meidän elämää ja määrittää hirveästi sitä millaisena se koetaan. Se on myös meidän lastemme lapsuutta, joten en halua vähätellä ollenkaan sen arvoa. Ja sen olen kyllä oppinut näin pienten kanssa ollessa, että homman täytyy rullata ja jokaiseen päivään täytyy suhtautua ennakoiden ja niin että jokainen tietää oman tonttinsa tässä paletissa. Tietynlainen arjen etukeno on välttämätöntä, jotta homma toimii. Niin tiivistä ja hektistä meidän tavallinen elämä on. Mikäli meillä ei ole selvät sävelet miten tämä handlataan, niin äkkiä meidän arki alkaa kuormittamaan ja väsyttämään, sekä levähtämään jostain suunnasta. Anna tulla yksikin päivä jolloin ei ole mietitty valmiiksi mitä ja milloin tehdään ruoaksi. Siinäkohtaa ei auta miettiä mitä jääkaapista löytyy, kun on jo nälkä ja kaksi itkevää lasta lahkeenvarressa.

Jokainen hetki on käytettävä hyväksi ja tiettyjen asioiden pitää tulla huomioiduiksi, niin turhilta uhmakohtauksilta, itkuilta, kiukuilta ja hermojenmenetyksiltä vältytään. Minimoidaan siis sellaiset riskit. Kunniaan ennakointi ja metatyö! Sen takia meidän tämänhetkinen elämä muotoutuu hyvin pitkälti hyvin arkisten asioiden sekä rutiinien ympärille, joiden ohessa sitten tapahtuu kaikki muu.
Ja kiva niin, tämä pyöritys ja kotiäitiys on ihan mukavaa hommaa, kunhan vain etukeno säilyy, mutta mukavaa ei ole tosiaan jos siitä lusmuaa jossainkohden ja rutiinien sijasta joutuu alkaa hallitsemaan suloista kodin kaaosta ja äkäpusseja, sekä juoksemaan edessä kiitävää junaa kiinni.

Onhan toki meidän elämässä hyvin paljon muutakin kuin tämä arki - tiskit, ruoka, pyykit, rutiinit, ulkoilut ja vaipanvaihdot. Mutta jokaiseen päivään ne silti kuuluvat, ja sen perusrutiinin on tärkeä rullata kaiken taustalla. Vie tosiaan paljon vähemmän omiakin voimavaroja kun nämä tietyt asiat soljuvat hyvin ja parhaimmillaan hyvä peruspyöritys kaiken taustalla luo hyvät puitteet nauttia meidän päivistä sekä toisistamme ihan erilaisella levelillä. Elämän ruohonjuuritasolla - sillä näissä vuosissa operoidaan.

Mieluusti pitäisinkin siis kiinni omasta tontistani ja hoitaisin sen edelleenkin kuten tähän asti meidän perheessä taatakseni sopivan ennakoivat ja soljuvat päivät. Meillä on ollut niin hyvä ja selkeä työnjako ja on ollut ihanaa miten hyvin tämän kaiken handlaaminen meillä on toiminut. On jäänyt aikaa ja energiaa paljon muuhunkin elämään, kuin oman perheen ympyröihin. Huomaankin nyt helposti potevani syyllisyyttä siitä, että nyt minusta ei ole samaan työnjakoon mitä tähän asti vointini takia, mistä johtuen toinen on joutunut tavallan tekemään minunkin osuuteni omansa lisäksi (missä muka ei olisi jo tarpeeksi työnsarakaa), mikä ei tunnu reilulta silläaikaa kun itse makoilen ja huilaan. Olo tuntuu hullunkuriselta, toinen laittaa tiskejä ja hoitaa lapset samalla kuin katson sohvalta vierestä. Kaikenlisäksi huomaan, että ruuanlaitot, siivoukset ja pyykkäyksetkin kun vain sujuvat minulta naisena, noh, vain kätevämmin, olisi helpompi vain itse hoitaa nekin kuten tähän asti (vaikka todella kunnialla mieheni kaiken hoitaakin).  Kuitenkin tuttavani viisaasti avasi silmiäni, oikaisi ajatuksiani ja lohdutti sillä, että minun tärkein ja ensisijainen tonttini oikeastaan ei tällä hetkellä olekaan nyt edes se lasten- ja kodinhoito, vaan tämän uuden elämän kantaminen turvallisesti tähän maailmaan.
Se on ensisijaista ja muu on sitten toissijaista, tehtäväni on voida hyvin ja pitää sitämyöten huoli siitä, että myös vauva voi hyvin. Se on se mistä pitää pitää nyt kiinni ja mikäli pystyn, jaan tietysti muutakin vastuuta mieheni rinnalla parhaan kykyni mukaan. Ja kyllä se työnjakokin taas joskus menee taas tasan, vaikka nyt tuntuu että toinen tekee oikean tupladuunin. Mutta tällähetkellä tonttini ei ole pyykkikoneen ääressä, vaan tuoda tämä meidän pieni ihme meidän perheeseemme ja siinä on jo työtä ja tonttia kerrakseen, kyllä sitten myöhemmin tulee vielä vaihe, jolloin voin taas ottaa kontolleni muutakin entiseen tapaan.

Nyt sitten meille on hahmottunut tämä uusi työnjako, minä olen raskaana ja mies sitten huolehtii siitä, mistä pääosin minä normaalisti kotona huolehdin, vastaavasti hän on vähentänyt muusta, jotta hänelle ei kasaannu liikaa. Näin me sitten mennään tästä loppuun ja nyt meillä on ollutkin jo oikein hyviäkin päiviä takana, niiden hankalempien päivien ohella. Olemme käyneet laavulla, ulkoilemassa, kerhoilemassa, uimassa, nähty kavereita ja milloin mitäkin. Sellaista kaikkea, mitä normaalistikin duunailemme, välillä otan vaan sitten niitä huilihetkiä ja luistan raskaimmista hommista, sekä koitan tehdä sen mahdollisimman hyvällä omallatunnolla. Ihanaa että miehelläni oli mahdollisuus jäädä kotiin jo tässäkohtaa, vaikkakin kurjaa että opinnot pitää sitten hoitaa etänä ja osa siirtää tuonnemmaksi. Mutta näin meillä nyt homma kuitenkin toimii ja pyörii - yhdessätuumin.
Aikamoista tiimityöskentelyä tämä pikkulapsiaika on perheelle ja parisuhteelle, mutta tähän vastuuseen ja härdelliin on ryhdytty, mikä näiden pikkuisten ihanien aarteiden mukana meidän syliimme on laskettu - ja mahdollisimman hienosti me se halutaan yhdessä kantaakin.

Joskus sitä täältä, tämän elämänvaiheen keskeltä miettii, miten oppettavaista ja arvokasta tämä on ollut itselle, että elämä on heittänyt meidät keskelle tätä ruuhkavuosien intensiivistä pyöritystä, vaikkakin ihan omasta toiveesta tässä kohta kolmen pienen lapsen vanhempina ollaankin ja oman valinnan kautta tämä sirkuksemme pystytetty. Mutta ei käy kieltäminen, että ei sitä silti todellakaan alussa tiennyt että millaisen hulabaloon keskeltä sitä itsensä vielä löytää. Mutta juuri tässä, juuri tällä paikalla ja tässä hetkessä elämää, jossa lelut ovat vallanneet lattiapintalan, kuivunut puuro pinttynyt pöytään ja hermot tuhanteen kertaan koeteltu, tuntuu että Jumala puhuu ja antaa minun oivaltaa kokoajan ja jatkuvasti uutta ja enemmän. Tämä on ollut todella eteenpäinvievää ja rikasta aikaa meille, erilailla kuin mikään koskaan aiemmin. Ainakin omalla kohdallani näin. Tämä elämäni härdelli pienten lasten (koti)äitinä on ollut aivan mielettömän suuri ja arvokas kasvunpaikka ja siunaus itselle, sillä tässä on hiottu todella niitä omia kulmia, kuten myös avioliittoakin. Tämän kaiken ihanan elämänvaiheen raskuus ja raakuus voisi laittaa kiilan hyvinkin helposti parisuhteenkin väliin, mutta työtä tekemällä ja yhtä pitämällä tämä kaikki toisaalta voi myös tiivistää rivejä entisestään, niin ollaan kyllä koettu.
Ollaan todella lähennytty ja tultu yhteen. Mutta se on vaatinut.
On pitänyt hioutua - olla valmis itse muuttumaan ja valita rakastaa, mikä on paikoitellen ottanut kipeää ja vaatinut todella omaa nöyrtymistä.
Kaiken entisen ohella rakkaus on saanut uusia muotoja antamalla toisen nukkua aamulla pidempään, tekemällä voikkarin valmiiksi, ottamalla vuoron lasten iltapuuhissa tai hieromalla vastuusta kovettuneita hartioita.

Mutta kun tarpeeksi tässä ollaan kaikki hiouduttu keskenämme, huomaan, että ollaan hiouduttu yhteen.

..Tiiviimmäksi ja saumattomammaksi, aivan koko perhe, ja uskon että se on iso siunaus, mikä myös näistä lastemme lapsuutemme vuosista jää meille käteen, tuhteina eväinä elämäämme eteenpäin. Tässä tuulessa puhalletaan kyllä kaikki turha itsekkyys pois, opitaan rakastamaan ja näissä myrskyissä ja väsymyksissä koetellaan todella kuinka syvälle ne juuret ulottuu. Ja ihanaa nähdä, että yhä vahvemmin ne juuret sinne multaan kaivautuukin.

Riisuvalla tavalla nöyrää, mutta vahvistavaa aikaa elämässä.
Suurella tavalla oman heikkouden kohtaamista, ja kaikessa heikkoudessa Jumalan voimaan, viisauteen ja rakkauteen ripustautumista.

Ei ihan niinkuin piti.

Kuten aiemmin kerroin, meidän syysarki lähti oikein lupaavasti ja mukavasti käyntiin. Tuntui että meidän päivät soljuivat jotenkin tosi kivasti eteenpäin, oli intoa, tekemistä ja jaksamista, sekä omat voimavarat ja arjenpalikat balanssissa. Toki kaiken päällä oli enteitä ilmassa siitä, että raskaus alkaa hiljalleen verottamaan omat osansa omasta voinnista, mutta siitähuolimatta pärjäiltiin mukavasti ja soviteltiin meidän kuviot sitten sen mukaan, johon alkusyksystä olikin vielä hyvä mahdollisuus kun Laurin koulu ei vielä painanut niin pahasti päälle - oli varaa joustaa, kuten etukäteen olimme kaavailleetkin. Valvoin silloinkin jo aika paljon öisin kun unet vain karkasivat, sekä pitkän päivän painettuani iltaisin olin erilailla fyysisen huilaamisen tarpeessa. Aikamoisessa jatkuvassa rasituksessa oma kroppa näin pieniä lapsia hoitaessa on, eikä ole paljoa miten sitä fyysistä rasistusta vähentää. Mutta jätin raskaimmat kotityöt Laurille ja hän järjesteli opintonsa niin että sain mahdollisuden nukkua päiväunia. Homma toimi.

Kuitenkin tässä ihan viimekuun lopussa, aivan jotenkin puskista, mun vointini sitten heittikin ihan häränpyllyä. Yövalvomiset pahenivat ja tulivat jokaöisiksi, minkä takia sitten olin ihan liian väsynyt uuden päivän pyöritykseen ja univelkaa alkoi kasaantumaan turhan nopeaan tahtiin, minkä lisäksi oma fyysinenkin vointi samaan sysäykseen meni nopeasti jotenkin tosi hankalaksi ja huonoksi.

Kipuja, kipeitä supistuksia ja hankala olo olla omassa kropassa, joka tuntui reagoivan pienestäkin rasituksesta niin että oma toimintakyky laski helposti niin että tuntui lopulta, että olisi tarve vain päästä makoilemaan ja huilaamaan. Ettei pysty ja jaksa mitenkään painamaan aiempaan tahtiin.

Väsyttää ja hankala olla - mahdotonta puskea pelkällä sisulla kun kroppa ja realiteetit huutaa vastaan.

Jotenkin sitten siinä kävi siis niin, että nämä molemmat asiat, sekä unet, että tämä fyysinen olotila heittivätkin yhtäkkiä meidät syvään veteen räpiköimään. Käänne tuli niin nopeasti, että ei siinä heti pystynyt tekemään mitään korjausliikkeitä tilanteen tasalla pysymiseksi. Vointi meni sellaiseksi että kuluneellakin viikolla olen maannut kolme päivää osastolla tarkkailussa ennenaikaisten kipeiden supistuksien takia liikkumakiellossa. Tarkkailtiin minun sekä vauvan vointia, ja sain myös kortisonipiikkejä vauvan keuhkoja varulta kypsyttämään, mikä tilanne etenisi siihen että hän syntyisikin liian varhaisilla viikoilla tähän maailmaan.

Tällaisen tilanteen tasalla pysyminen onkin jo sitten astetta hankalampaa, kun jo ihan sellaisen normaalin ja hyvän arjen balanssin ylläpitokin vaatii meiltä aika paljon työtä ja panosta, sekä sitä että molemmilla meistä on se oma tonttinsa josta kumpikin vastaa, mikä ei ihan itsestään tapahdu tällaisen paletin pyörityksessä jossa isä opiskelee, tekee vapaa-ajalla hommia ja töitä, äiti viimesillään raskaana kahden pienen lapsen kanssa kotona, jotka edelleen valvottavat ja vaativat todella tiiviisti vanhempien läsnäoloa ja hoivaa. Vastuuta ja työsarkaa on!
Siinä on monta palikkaa järjesteltäväksi ja kasattavaksi, mutta kyllä se meiltä kuitenkin tosi hyvin onnistui ja koettiin että näin on hyvä. Mutta se, että nyt en pystykkään arjessa ottamaan sitä omaa paikkaani, sekoittikin pakan ihan uudestaan. Nyt olisi monta asiaa yhdisteltävänä. Ja samaan aikaan kun yrittää jostain päästä kuroa kasaan, niin tuntuu että toisesta päästä alkaa levähtämään. Tämä ruuhkavuosien arjenrytmi on siinä armoton, että se ei odota, eikä sitä voi laittaa paussille ja ottaa aikalisää, vaan jokainen päivä kiitää eteenpäin. On edelleen ne kotihommat, lasten tarpeet, nukkumiset, kaupassakäynnit, kaverivajarit sun muut, jotka eivät odota ja jotka vaan kasaantuessaan ajavat homman kaaokseen.

Harmittaakin, että piti nyt melkein pahimpaan mahdolliseen saumaan tulla tällainen todella odottamaton käänne meidän systeemit sekoittamaan. Kumpa oltaisiin päästy sinne marraskuun alkuun, jolloin Lauri olisi muutenkin jäänyt kotiin meidän kanssa, mikä oli meidän etappina ja hyvänä suunnitelmana sitten saada jakaa vielä yhdessä voimavaroja ennen vauvan syntymää ja rauhoittua tulevaan. Meillä meni niin hyvin ja meillä oli niin hyvät suunnitelmat, joiden uskonkin ilman tätä käännettä toimineen hyvinkin. Tietysti on luonnollista, että aina kaiken varalle ei voi varautua. Nyt ollaan tässä tilanteessa, ja katsellaan miten asiat etenevät. Tällä hetkellä L on siis kotona päivät ja joustaa opinnoistaan, jotka sitten varmaan tämän seurauksena venähtävät muutamalla kuukaudella. Toisaalta se ei meitä haittaa vaikka vähän harmittaakin, on pitkässä juoksussa parempi pitää perhe etusijalla, kuin opinnot, joka voi ihan hyvin vähän venähtää. Ja tästä olen todella kiitollinen miehelleni, joka pitää meidät aina etusijalla ja ajattelee meidän parasta. Tiedän että mikän ei kiilaa sen eteen, miten paljon hän ajattelee meidän perhettä ja pitää kaikkien hyvinvointia tärkeänä. Siinä mies paikallaan. Toivotaan kuitenkin, että mun vointini ja yöni voisivat parantua vielä ihmeesti loppua kohden, vaikkakaan realistisesti ajatellen ja aiemmissta kokemuksistani käsin ymmärrän, että epätodennäköistä on että loppurytinöjen lähentyessä homma tästä ainakaan helpottuisi. Mutta sitä me silti tietysti toivotaan. Palikat pitää nyt järjestellä uudelleen ja ottaa vastaan uusi tilanne. Onneksi saadaan tässäkin luottaa siihen, että meistä pidetään huoli ja saadaan pyytää viisautta ja apua, kun sitä tarvitaan. Mitään hätää ei kuitenkaan ole ja tiiminä me tämäkin loppuun saakka vedetään, sekä läheisten apu on tässävaiheessa kultaakin kalliimpaa ja kaikki tuki tervetullutta. Tietysti ihannetilanne olisi, että saataisiin vielä nämä viimeiset viikot rauhoittua, kasata voimia tulevaan ja ottaa vauva vastaan seesteisempään tilanteeseen. Mutta jos hän sitten syntyy keskelle meidän härdelliä, niin se on sitten niin. Hyvä se on niinkin. Kyllä me selvitään. Ei tämä ole meidän käsissä, vaikka oma vastuumme kannetaankin.

..Varmaan tarpeetontakin todeta, että odotan nyt todella että tulisi jo joulukuu ja saataisiin vauva taloon! Eihän tässä vauvavalmisteluja tehdessä millään malttaisi enää odottaa, että uudessa sängyssä on nukkuja ja pienillä vaatteilla käyttäjä. Sitä tulee jo maalailtua vauva mukaan meidän perheen meininkeihin kokoajan, kuinka ihanaa sitten onkaan kun hän on oikeasti tässä. Meidän kanssa, porukan täydentäjänä. Samalla kuitenkin jo huokailen, että voisipa tämä raskaus olla jo ohi. Viikot tuntuvat pitkiltä, kun oma vointi on mikä on, vaikka on tämä raskaus ollut myös ihmeellinen ja ihana kokemus ja olen ollut sydäntäynnä kiitosta siitä, että saan kantaa tämän meidän ihmeellisen aarteen tähän maailmaan ja kokea sen uskomattoman asian, että sisälläni kasvaa uusi elämä. Olen ihaillut kasvavaa vatsaa ja heltynyt pieniin potkuihin, öisinkin valvoessani olen ajatellut että jokainen huonosti nukuttu yökin tuo lähemmäs meidän pientä. Jokainen kipu ja vaivakin on sen hinta, että saadaan vastaanottaa perheeseemme uusi, ihmeellinen elämä. Monena hetkenä olen miettinyt ja kiittänyt etukäteen siitä, kuka onkaan tuo uusi persoona. Vielä meille arvoitus. Kenet Jumala tänne haluaa meille antaa?

Olen todella kiitollinen tästä kaikesta ja siitä mitä olen saanut osakseni, 

mutta tässäkohtaa olen jo oikeasti aika väsynyt.

Koitan olla reipas, ja pitää mielen korkealla, mutta alkaa jo uuvuttamaan.

Todella toivon, että pieni pysyy matkassa mukana sinne alkutalveen saakka, jolloin vasta olisi hyvä hänen syntyä. Mutta samalla toivon, että matka sinne voisi olla jo ohi, koska tämä ottaa jo koville, enkä meinää saada puristettua itsestäni määrääni enempää päätäväisyytä kantaa tämä tehtäväni huokaamatta, että tekee juuri nyt tiukkaa.

Toivon kuitenkin, että jokainen päivä tässä välillä saa olla vielä tärkeä. Että jokainen päivä kasvattaisi ja valmistaisi meitä tätä uutta ihmistä varten, sekä kolmen pienen lapsen vanhemmuuteen ja tuleviin vaiheisiin.

Että jokaisella päivällä ja hetkellä tällä välillä olisi merkitys, jonka takia vielä on hyvä odottaa muutamat viikot. Luotan että Jumala tietää mitä Hän tekee, ja mitä Hän kellekin antaa. Luotan että me saadaan olla yhtä turvallisin ja hyvin mielin näidenkin olosuhteiden ympäröimänä tulevaa elämänvaihetta ajatellen, mitä ollaan saatu olla tähänkin saakka, kun kaikki on sujunut hienosti.

Että Isä on valmistanut meidän jokaisen päivän, ja jokaisen askeleen jo edeltäkäsin, ja meidän vauva saa syntyä juuri oikeaan ja hyvään aikaan, ja kun se tapahtuu, me ollaan juuri niin valmiita, kuin pitääkin. Luotetaan todella siihen, että tämä pieni ihminen on jotain joka meille todella on nyt haluttu antaa ja jota me olemme toivoneet, ja kaikki mikä sen mukana tulee, kuuluu jollainlailla kokonaisuutena siihen suunnitelmaan, mikä Jumalalla meitä varten on.

Hän on pitänyt meistä huolen, ollut aina apuna, aina johdattanut ja vienyt meitä elämässä eteenpäin.

Vaikka monia vaikeuksia ja hankalia vaiheita on näihin lähivuosiinkin mahtunut, ne ovat tuoneet lähemmäs Jumalaa. Ja se että on saanut tulla lähemmäs Jumalaa, on parasta mitä on koskaan tapahtunut. On niin hyvä ja levollinen olla, kun tietää, että Jumala on ja että Hän rakastaa ja pitää huolen meistä ja meidän perheestä.