perjantai 25. marraskuuta 2016

Väsyneen odottajan fiilikset.

Toisiksi viimeinen viikko ennen laskettua on pyörähtänyt käyntiin - loppu häämöttää aivan nurkan takana ja marraskuusta alkaa päivät käymään hyvin väliin. Tätä on vaikea sisäistää vaikka ei tässä muuta tehdäkään, kun odoteta tulevaa. Ehkä sitä on odotettu niin kovasti ja hartaudella, että on vaikea ymmärtää, että kohta ei enää odoteta? Olenko muka oikeasti jo valmis että elämämme mullistuu noh, suunnilleen täysin?

Yhä hurjemmaksi kuitenkin tämä oma henkilökohtainen rutistus näin päivä päivältä käy, nimittäin enää unta ei riitä kuin tuskin muutaman pätkittäisen ja onnettoman tunnin yössä, eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään enää päivälläkään. Jo kuukausien kestänyttä unettomuutta vasten entisestään niukentuva ja olematon unisaldo on saanut lopulta jaksamiseni tieni päähän. Myönnettävä on. Virkeä olo tuntuu vain vitsiltä. Jossain määrin hyvin tässä on kyllä pärjäilty kulunut syksy sen ansiosta että silmissäni suorastaan sankarillinen mieheni on alttiisti mahdollistanut kotiinjäämisellään mahdollisuuteni nukkua päiväsaikaan näitä öisiä valvottuja tunteja pois. Kuitenkin tässä vaiheessa kroppani vetelee ilmeisesti aivan viimeisiään ja ei enää nukahda edes päiväsaikaan, vaikka väsymys öiden jäljiltä onkin päätähuimaava ja oksettava. Olen sitkutellut tänne varmoille viikoille, vaihtoehtojen ollessa aiemmin olemattomat tilanteen helpottamiseksi, sillä kaikki tehtävissä oleva on asian hyväksi kyllä tehty. Nyt kuitenkin olen maratoonini juossut ja oman maaliviivani ylittänyt kantaen vauvan mahassani tänne saakka - ja sen tuntee myös kehonikin, joka on aivan hapoilla ja kaikkensa antanut tämän raskauden loppurutistuksesta. Eräs ystäväni totesi tämän neidin olevan eräänlainen työvoitto meidän perheelle, ja siltä se kieltämättä tuntuukin. Viikkoja on kasassa 38+3 ja tämä taitaa olla aikalailla paras mihin sisulla olen pystynyt rutistamaan. Enempää ei näillä lähtökohdilla jaksa. Tsempin tiristämisestäkään ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa kun oma kroppa sanoo kaput ja tankki on tyhjä.

..Uupumuksesta purkautuneiden, itkuisten ja entisestään unettomien viimepäivien takia istuin eilen äitipolin päivystyksessä odottaen aikaa lääkärille. Samana päivänä aiemmin neuvolan täti, sekä synnytyspäivystyksen kätilö ihanan ymmärtäväisinä tuumasivat että kyllä tämä nukkumattomuuden kierre pitää saada katkaistua ja olisi syytä kartoittaa, mitä viisasta tilanteen hyväksi nyt olisi tehtävissä. Siispä käyntiä lääkäriin, jossa annettiin aika ensiviikolle käynnistyskontrolliin ja mikäli tilanne on ensiviikolla ennallaan, paras ratkaisu on luultavasti alkaa vauhdittamaan vauvantuloa, enempää viikkoja ei tarvitse puskea läpi väkisin voimilla joita ei ole, mikäli synnytys vielä viivyttelee itseään.

Hieman ristiriitaisin, vaikkakin hurjan helpottunein fiiliksin tästä lopputulemasta olen. Äärettömän helpottavalta tuntuu tieto, että eräänlainen takaraja on olemassa, kuitenkaan käynnistys ei ole se mitä synnytykseltä toivon. Suorastaan se tuntuisi todella pelottavan vastenmieliseltä vaihtoehdolta, koska esikoisen käynnistyskokemukset eivät olleet kovin huikeat - kohtutulehdus äidille, ja hengenvaarallinen verenmyrkytys vauvalle. Muutoinkin ajattelen, että aina parempi että vauva saisi tulla maailmaan omalla aikataulullaan, sitten kun on siihen valmis. Jonkin verran sulattelemista on myös itsessään siinä, jos vauvan syntymä ei menekään sen käsikirjoituksen mukaan, johon mielessäni olen kuukausia valmistautunut. Lapsivesien tai kipeiden supistusten jännittävää odottelua kotona ei välttämättä tulisikaan, lääkkeettömästä kivunlievityksestä luultavasti puhumattakaan.

Kuitenkin on tärkeintä ajatella mikä on tämän valitettavan tilanteen paras etu. Ikäänkuin valittava kahdesta vaihtoehdosta huonompi, ellei neiti nyt ihmeesti ymmärrä lähteä syntymään hyvällä vauhdilla. Mahdollistahan sekin. Muutoin täytyy vain nostaa kädet ilmaan ja luottaa siihen, että ensiviikolla päädytään viisaaseen ja parhaaseen ratkaisuun, eikä asia ole lopulta omassa kädessäni. On sopeuduttava siihen, että kaikesta huolimatta tämä lapsi syntyy juuri oikealla ajallaan ja tavallaan, joko itsekseen tai sitten hieman vauhditettuna.

Vaikealta ja osittain hämmentävältä tilanteessa on tuntunut se, että tämä unettomuus ja siitä johtuva väsymys on kuitenkin lopulta oma subjektiivinen kokemukseni. Lopulta vain minä voin itse kertoa kuinka väsynyt olen ja miten tässä kohtaa pärjään, eikä sitä kukaan ulkopuolelta voi tuntea puolestani vaikka realiteettien valossa näkisikin tilanteen surkeuden. Tästä johtuen olenkin loppuajan painiskellut ajatuksin että tässä nyt vain pitäisi tsempata ja sitkutella mukisematta aina niin pitkälle kuin synnytys lopulta starttaa. Että on heikkoutta käyttää 'oikopolkua' tai luovuttaa ja tuntea ettei enää jaksaisi metriäkään, kun enää maksimissaan viikoista kuitenkin kyse. Kuka haluaisi olla heikko tai luovuttaja? Helpompaa olisikin tilanne, jossa olisi joku fyysisesti ilmeisempi vaiva, vaikka jalka poikki jolloin on kaikille ilmiselvää, että reippaudella se ei parane, vaan se täytyy hoitaa. Ettei ole luovuttamista, saati heikkoutta, vaan tilanteen sanelema ehto että matkaa ei pitkälle silloin pötkitä. Samaa koitan ajatella omaankin tilanteeseeni, että nyt ei ole kyse kärsivällisyydestä tai korvien välissä tehtävästä tsemppaamisesta. Reippaudella ei sitkutella eteenpäin jalan ollessa poikki.

Tässä koitan siis kasailla ajatukseni ja hyväksyä tilanteen ja sen, että voi olla että kompromisseja omien toiveiden kanssa nyt joudutaan mahdollisesti tekemään. Toki toivon, rukoilen ja haaveilen, että vauva jouduttaisi tuloaan tai saisin ihmeesti nukuttua öisin niin että olisi mahdollista odotella vielä synnytyksen käynnistymistä itsestään - tai sitten olosuhteet sanelevat ehdot ja päädytään vauhdittamaan hänet tähän maailmaan. Ja sekin on sitten hyvä niin. Jokatapauksessa, aion luottaa siihen, että asiat menevät niinkuin kuuluu ja on parasta. Ja lopputuloshan siinä sylissä on se tärkein, onko sillä lopulta niin suurta painoarvoa miten siihen tilanteeseen päädytään, vaikka jos saisin valita, tietysti toivoisin että koko tätä unettomuusongelmaan ei olisi, raskaus olisi ihanaa ja autuasta ja synnytykselläkään ei olisi mikään sen kummempi hoppu.



Mutta asian valoisista puolista, nyt eletään viimehetkiä ja kohta meidän maailma mullistuu täysin uudella pienellä ihmeellä. Kyllä häntä jo rakastetaan ja odotetaan. Ihmeellistä että meidän ensikohtaaminen on aivan hetkenä minä hyvänsä, sitä iloa mikään odotusajan koukero ei meiltä ole mihinkään vienyt. Aivan mielettömän innoissamme odotamme perheemme tätä neitokaista ja kaikenlaisista loppuodotuksen haasteista huolimatta sydämessä on edelleen vahva ja tyyni luottamus siitä, että näin tämän kuuluu mennä. Sitä en ole hetkeäkään sydämessäni epäillyt. Juuri tämän pienen ihmisen kuuluu syntyä tähän maailmaan ja juuri tällä aikataululla - joka loppujenlopuksi ei parempi voisi ollakaan. Täytyy sanoa, että tuntuu ihmeelliseltä, miten asiat ovat loksahdelleet kohdilleen myös kaiken käytännön, kuin jotenkin koko kokonaisuudenkin puolesta. Isoimpana tekijänä mieheni mahdollisuus olla vaikea loppuraskaus ja tulevat ensikuukaudet kotona, mikä tuntuu ihan ennaltavalmistellulta sitä vasten että oma vointi on ollut odottamattamme mitä se on nyt ollut.
Todella, todella, odotan, että saamme tämän ihmeellisen taivaan lahjan syliimme ja pääsemme tutustumaan siihen, kuka tämä pieni ihme on. Millainen on tämä Luojan kaunis ja ihmeellinen ajatus, jonka hän on perheeseemme halunnut antaa? Pian pääsemme sitä ihastelemaan!
Ja kun viimesunnuntaina juhlittiin babyshowereita, iloitsin sydämestäni myös siitä että niin moni rakas ja upea ystäväkin odottaa tätä pientä tähän maailmaan. Tänne on hyvä tulla, kun iloitaan ja odotetaan olemassaolosta ennenkuin tänne on vielä syntynytkään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti