sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Perhe lomalla - upea Norja.

Meillä on perhekesää takana kuukausi, ja voi miten tarpeeseen tällainen lomakeidas tulikaan monen vuoden lomattoman putken jälkeen. Takana on kaksi raskautta ja koliikin, refluksin ja allergioiden varjostama, extreme valvottu, sekä pohjattoman väsynyt vauvavuosi, jonka perään huimapäinä jatkoimme toiselle kierrokselle, tästä kolmannesta puhumattakaan. Taakse on jäänyt myös puoliväliin saatettu amk tutkinto, sekä kädessä hiusmuotoilijan paperit, tämän päälle töitä, sekä miehen työt ja opiskelut. Tämä kaikki on tarkoittanut perheemme elämän olleen viimevuosina aikamoista sillisalaattia ja koostuneen pienistä palapelinpaloista kerrallaan. Nämä vuodet ovat kiitäneen ja niihin on mahtunut elämän parhaat asiaat, mutta välissä ei ole ollut lomia, eikä taukoja, vaan tässä on painettu menemään aikamoisella intensiteetillä pitkään, rutistuksesta toiseen. Mutta nyt todellakin, olemme koko perhe hyvin kiitollisina kesälomalla nauttimassa toisistamme ja siitä että saamme vaan olla.
Mutta mitä sitten olemme tehneet?



Alkukesästä pakkasimme sydän täynnä kiitollisuutta, tuttavilta lainaansaamamme asuntoauton matkaan ja lähdimme kohti Etelä-Norjaa ja vuonoja.
Aivan huippua että meille järjestyi tällainen mahdollisuus lähteä tällaiseen reissuun, josta olimme pitkään haaveilleet. Emme ole niinkään aurinkorantojen tai turistirysien kiertäjiä, vaan ennenkin ennen lapsia ollaan lähdetty matkaan seikkailut mielessä ja omin toimin, joten huikeaa tehdä ensimmäinen reissu lasten kanssa matkailuautolla!

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Turkuun, mutta helteen vuoksi pojat eivät viihtyneet autossa ja hetken käväisikin meidän mielessä, että mitähän tästä matkasta on vielä tulossa. Nimittäin reilusti yli 2000 km olisi vielä ajettavana.
Pysähdyimme kuitenkin pitkällä ajolla välillä uimaan ja tekemään ruokaa, sekä nauttimaan kesäpäivästä.
Illalla pääsimme laivaan ja voi sitä pienen pojan intoa päästä ihan oikeaan laivaan, juoksentelemaan sen käytävillä, katsomaan kannelta merta, sekä nukkua hytissä.
Kannella tuntui hyvältä nähdä loittoneva manner - Norja, täältä me tullaan!

Aamulla heräsimme säikähdykseen, kun joku rynnisti hyttiin kertomaan että laiva on satamassa ja meitä odotetaan autokannelle. Herätyskello ei ollut meitä herättänyt. Kamalalla kiireellä tavarat kasaan, nukkuvat lapset sängyistä kainaloon ja juoksujalkaa autolle. Ei ole muuten meidän perhe koskaan siirtynyt paikasta A paikkaan B niin nopeasti! 
Autolla liennyteltiin salamaherätyksestä tokenevat lapset ja ajettiin satamaan keittämään aamupuuro ja tekemään aamutoimet.
Siitä lähdimme matkaan. Päivän ajo oli pitkä ja tukala, tavoite oli päästä nopeasti 500km Ruotisin halki Norjan rajalle, mutta matka oli lasten osalta sen verran takkuista, että päätimme pysähtyä Karlstadissa viettämään loppupäivää rannalle. Päädyimme lopulta aivan mielettömän upealle hiekkarannalle Vänern-järvelle, jossa pojat nauttivat niin suunnattomasti pulikoida lämpimässä rantavedessä, että päätimmekin pitää paussia ajamisesta ja jäädä kyseiselle leirintäalueelle seuraavaan iltaan.



Kolmantena päivänä nautimme olostamme, olimme tunteja rannalla, evästettiin, syötiin, sekä tsekattiin alueen leikkipaikka ja pomppulinna. Niin rentouttavaa ja myös niin ihana nähdä miten lapset nauttivat sydämensä kyllyydestä. Ihanaa itsellekkin pysähtyä vain olemaan.
Illalla lähdimme yöunia vasten ajamaan vielä viimeiset 100 km Ruotsin halki Norjan puolelle. Tavoitteenamme oli ajaa rajalta vielä Osloon ja yöpyä jossain siellä.
Pian takapenkiltä kuuluikin tuhinaa ja saimme nauttia etupenkillä iltapalasta ja kauniista maisemista lähestulkoon kaikessa rauhassa. Tuo ilta oli matkan yksistä kohokohdista, sillä jaksoimme ajaa pitkään ja katsella miten maisemat vaihtuivat aina vain jylhemmiksi ja jylhemmiksi yhdessä jutellen. Norjan puolella olikin heti jo huikeat näkymät, myös ajo kauniin, yössävalaistun Oslon läpi oli upea kokemus. Ajoimme sieltä vielä 100km eteenpäin ja löysimme suojaisan paikan vuorien ympäröimältä järven rannalta.
Siirsimme uniset pojat viereemme nukkumaan ja nukahdettiin itsekin heti kun saatiin päät tyynyyn. 

Aamulla oli upeaa herätä mielettömän kauniiden maisemien avartuesta heti auton ovelta. Keitimme puurot, katselimme vähän ympärillemme ja sitten matka jatkui kohti Golia, joka oli välietappimme Norjassa. Matka taittui jouhevasti kun ensimmäisitä päivistä viisastuneena tiesimme, mihin kohtaan päivän ajotaipaleet kannattaa fiksuiten ajoittaa. Pojat joko nukkuivat, kuuntelivat kasettikirjoja tai tutkivat lelujaan ja sen suuremmilta kitinöiltä vältyttiin. Asuntoautolla reissaaminen onkin siitä kätevää, että voi ajaa hyvin lastentahtisesti ja pysähtyä ulkoilemaan tai tekemään silloin ruokaa, kun nälkä alkaa hiipiä porukkaan.









 Päivän ensimmäisellä pysähdyspaikalla teimme tuokaa ja nautimme sen ulkona vuorimaisemien keskellä. Lapset leikkivät puistossa ja saivat painaa menemään pitkän ajotaipaleen jälkeen.
Isoveikka sai palkinnoksi jäätelön hienosti sujuneesta ajomatkasta, jota hän halusi tarjota reilusti myös pikkuveljelle.








Päivän aikana pysähdyimme monessa paikassa ja nautimme upeista vaihtuvista maisemista.
Välipalaksi pysähdyimme paistamaan lettuja ja katsomaan koskea, sekä tutkimaan lähiseutua.
Matka sujui sutjakkaasti ja saavutimme Golin jo iltapäivään mennessä. Päätimme jatkaa matkaa vielä määränpäähämme ja edessä olikin reissun jännittävin tieosuus - ajo vuoristossa.
Olimme etukäteen selvittäneet huolella millaista matkailu Norjassa on ja valinneet reittimme sen mukaan, että liian haastavia ja kapeita vuoristoteitä ei reitillemme osuisi.
Kyllä silti päätä huimasi ajaa 1500 metrin korkeuteen, jossa rehevät ja vuoristoiset laaksomaisemat vaihtuivat karuksi ja niukkakasvuiseksi erämaaluonnoksi. Lunta oli siellä täällä ja vuoristojärvetkin olivat vielä jään peitossa. Tuntui kuin olisimme saapuneet juuri Uudesta Seelannista Lappiin. Lasten nukkuessa emme voineet pysähtyä kuitenkaan patikoimaan ja ihastelemaan paikkaa sen lähemmin, mutta päätimme tehdä sen ehdottomasti paluumatkalla.
Hiljalleen aloimme laskeutua vuoristosta alaspäin, onneksi tie oli hyvinhoidettu ja leveä, sillä pudotus kaiteen toisellapuolella oli aivan älytön. Maisemat olivat jotain aivan uskomattoman upeaa, tuntui kuin olisimme saapuneet satumaahaan. Alas laaksossa virtasi joki, kaikkialla oli vihreää ja rehevää ja vesiputouksia pulppusi jokapuolella lumihuippuisten vuorten seinämillä.
Maisemat olivat olleet aivan käsittämättömän upeat koko Norjan ajotaipaleen ajan, mutta ne muuttuivat aina vain eeppisimmiksi - minne tahansa katsoikin, näkymät olivat kuin suoraan postikortista.
Tunneleita oli paljon ja viimeisenä ennen määränpäätämme ajoimmekin maailman pisimmän maantietunnelin läpi, joka oli melkein 25km pitkä.
Iltapäivällä saavuimme määränpäähämme, Aurlandiin, joka oli vielä upeampi kuin osasimme odottaa.
Leiriydyimme leirintäalueelle ja lähdimme tutkimaan paikkaa.






 Seuraavana aamuna heräsimme tuosta satumaasta ja päätimme, että lähdemme viettämään päivää läheiseen kylään. Lasten kanssa emme edellistä paikkaa oikein voineet enempää tutkia, sillä patikoiminen korkealle vuorille olisi mahdotonta näin pienten kanssa.
Saavuimme Aurlandswegeniin, jossa lounaan jälkeen lähdimme vaunuissa nukkuvien poikien kanssa kävelemään ylös serpentiiniteitä.
Nautimme hetken vain olemisesta ja maisemista ja ostimme jäätelöt, sekä pulahdimme vuoristosta laskeutuvaan kristallinkirkkaaseen jokeen.




Lasten herättyä päikyiltä päätimme jatkaa matkaa takaisinpäin.
Ajoimme samaa reittiä kuin tulomatkalla niin pitkälle kuin tuntui hyvältä, ja pysähdyimme yöpymään rauhalliselle levähdysalueelle järven rannalle.
Päivän aikana pysähdyimme paistamaan lettuja vuoristossa, kalastamaan joessa, sekä tekemään ruokaa ja leikkimään leikkipuistossa.






 Heräsimme vielä viimeisenä päivänä ihmeellisestä ja kauniista Norjasta ja lähdimme kaikessa rauhassa jatkamaan matkaa.
Päivän aikana pysähdyttiin edelleen usein -  tekemään ruokaa, jaloittelemaan ja uimaaan. Upeat maisemat edelleen ihmetyttivät jokapuolella.
Iltapäivästä matkaan tuli kuitenkin ensimmäinen isompi mutka, kun päiväunilta heränneelle isoveikalle oltiin unohdettu laittaa unien ajaksi vaippa - ja niin se pissakatasrofi vaan tapahtui..
Siinä muutama hikinen hetki arvottiin että mitä ihmettä nyt teemme, sillä näitä sotkuja emme pysty ilman pesulaa siivoamaan ja ollaan juuri rajalla. Niimpä päätimme ajaa hieman pidemmän rupeaman ja yöpyä Ruotsin puolella jollakin leirintäalueella, josta seuraavana päivänä jatkaisimme matkaa Tukholman lähettyville eräille tuttaville pesemään tavaroita vahingon jäljiltä.
Mitäpä ei sattuisi, kun matkaan lähtee yksi- ja kaksivuotiaan kanssa.

Viimeinen leirintäalue sattui olemaan hieno ja voi varmaan arvata, että lapset tykkäsivät tällaisesta leikkipuistosta!



Aamutoimien jälkeen ajoimme Tukholman lähettyville ja vietimme mukavan ja aurinkoisen päivän tuttavien luona pesten ja kuivaten ulkona vahingon kokeneita tekstiilejä.
Puhdasta tuli - ja iltapäivällä ajoimme Tukholmaa kierrellen satamaan, josta yölaiva kohti Suomea lähti matkaan.




Aamulla ajoimme sataman läheisyyteen aamupalalle ja siitä tarkoituksena oli ajaa Puuhamaan kautta kotiin, mutta eipä vaan paikka ollutkaan netin mukaan vielä auki.
Löysimme kuitenkin Turusta aivan mahtavan perhepuiston, jonka jälkeen tutkimme vielä Turunlinnaa.
 


Iltapäivällä ajoimme vanhempieni luokse, jonne ei Turusta ollut kuin puolentoistatunnin matka.
Siitä seuraavana päivänä alkoi viimeinen etappi kohtia kotia väsyneinä, mutta virvottuneita aivan upeasta ja unohtumattomasta reissusta. Takana 2500km viikossa, jonka aikana näimme, koimme ja teimme varmasti vuoden edestä. Matkan aikana sää helli meitä kokoajan, ja saimme nauttia pilvettömästä ja helteisestä auringonpaisteesta. Tuumasinkin, että tässä matkassa yhdistyi kyllä kaikki mahdollinen, pääsimme keskelle eeppisiä ja satumaisia maisemia, sekä luontoa, mutta samalla tuntui kuitenkin että oltaisiin päästy myös sinne etelän lomalle!

Kotona olimme muutaman päivän, joihin mahtui myös ystävien häät. Sitten pakkasimmekin tavarat taas kasaan ja suuntasimme kohti Helsinkiä, jossa saimme lainata ihanien ystäviemme kotia heidän ollessaan toisella puolella maapalloa. Viikon Helsinkiloma tiedossa!
Olimme etukäteen suunnitelleet tuolle viikolle kaikenlaista pientä tekemistä, mutta harmiksemme säät eivät suosineet tälläkertaa ja vietimme osan päivistä sisällä vettä sataen ulkona kuin saavista.
Pääsimme kuitenkin yhtenä päivänä tekemään suunnittelemamme Korkeasaaren reissun ystäväperheen kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja kaikinpuolin oikein onnistunut!







Olimme Korkeasaaressa koko päivän, näimme leijonan, tiikerin ja vaikka mitä eläimiä. Välillä pysähdyttiin evästämään ja kahvittelemaan. Lapset olivat aivan innoissaan kokemuksesta ja oli päivä mukava meille vanhemmillekin.




Muina päivinä kävimme leikkipuistoissa, sekä tutkimassa lähiseutua, kuten teimme esimerkiksi eväsretken Lammassaareen. Isoveikka paineli menemään potkupyörällä, ja pienempi nukkui tulassa.
Tsekattiin myös eräs sisäleikkipaikka Vantaalta ja kävimme myös Flamingossa vesipuistossa koko perhe. Se oli ehdottomasti reissun toinen kohokohta ja täytyy sanoa että siitä nautti niin lapset kuin vanhemmatkin. Olimme myös paikasta todella positiivisesti yllättyneitä, kuinka siisti, edullinen ja hyvä se lapsien kannalta olikaan. Oli liukumäkiä, leikkipaikkoja, lämmintä vettä ja vaikka mitä. Ehdottomasti halutaan jatkossakin päästä käymään kyseisessä paikassa, meidän pojat ovat hurjia veipetoja ja uiminen on kyllä meillä ihan lempparipuuhaa!
Viimeisenä päivänä antoi onneksi kesäkin merkkiä itsestään ja vietimme päivän ulkoillen. Kävelimme varmaan 15km rantaa pitkin ja näimme vanhat Arabian tehtaat, Arboretumin sekä tsekkasimme matkanvarrelta leikkipuistoja.




 

..Kesäkuu on siis ollut meidän perheessä hyvin tapahtumarikas ja ollaan tehty monenmoista ja ennenkaikkea nautittu perheajasta. Nyt olemme olleet viettämäsä juhannusta mökkeillen, uiden ja saunoen perheeni kanssa ja kohta palailemme kotiin. Paitsi pääsihän isoveikka tänä juhannuksena myös konffaan telttailemaan toisen mumman kanssa, mikä oli hänelle kovasti odotettu ja jännitetty uusi kokemus.

Sen suurempia lomasuunnitelmia ei meillä enää loppukesälle ole ja rauhoitumme vain olemaan ja katsellaan sitten kotoa käsin päiväkerrallaan mitä innostutaan tekemään.
Lomareissuista jäi meille todella ihanat muistot, joilla varmasti pärjätään seuraavaan kertaan saakka. Vaikka täytyy myös sanoa, että kyllähän tällainen oli myös ihan omanlaistaan näin pienten lasten kanssa. Ei ne oman arjen haasteet ja velvollisuudet mihinkään lomallakaan lasten myötä katoa ja tuumattiinkin, että olisihan se ihana myös joskus päästä reissuun ihan kaksistaankin, se olisi varmasti hyvin toisenlaista.
Mutta kyllä tämä perheen kanssa yhdessä koettu ja jaettu aika on ollut kullankallista ja antoisaa.
Pojat on niin ihania ja ihmeen upeaa matkaseuraa. Ja kyllä hyvällä asenteella, sekä suunnittelulla onnistui roadtripit, kuin ne pienet patikointireissutkin. Ei lapset ole sellaisellekaan missään nimessä mikään este, vaikka aikapaljon enemmän heidän kanssaan moinen vaatiikin.
Sitä täytyy vaan asennoitua ja uskaltaa!
Kumpa tällaisia mahdollisuuksia reissailuun järjestyisi joskus tulevaisuudessakin.
Ihanaa saada näyttää lapsillekin tätä suurta avaraa maailmaa!
Tämä perhe kiittää ja kuittaa.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Ensimmäinen kolmannes.

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgpuookXTY_UyZAPGG_qPcGJhc9rc5eyG_5bXRidFzpIHVbViD9xzBfuCVkZtdUGfxgH7QZ3oepBGgXEQm8AVrnWmj9MBzXyhRPcFL1iIqM0na5_Q8GLoIc2kTfnA1PaOKnMKJJ4aSKwss/s1600/20160619_160621.jpg

Toisella kolmanneksella tässä kyllä hyvää vauhtia jo mennään, 16. raskausviikkoa on kasassa, mutta haluan kuitenkin lyhyesti kerrata ylös ensimmäisen kolmanneksen tapahtumia.

Alussa oli vahva ja tyyni tunne siitä että meille tulee nyt vauva. Mikään oire ei aluksi puhunut asian puolesta, muutakuin oli tuo varma olo asiasta. Etovaa oloa ilmaantui hiljalleen, mutta ei mitenkään voimakkaana. Myös aiemmista raskauksista tuttu jäätävä nälkä ilmaantui kuvioihin. Kahvi ei maistunut, mutta ei myöskään ällöttänyt. Tapojeni vastaisesti kahvin suurkuluttajana unohdin jopa aamuisin pistää pannun tulille. Kertakaikkiaan, mitä täytyy tapahtua ihmiselle että unohtaa aamukahvin?!
Ensimmäisen kuukauden ajan heräsin myös joka yö kahden-neljän aikaan, kun uni loppui kesken. Tämä tapahtui myös aiemmissa odotuksissa ja osasin toivoa että alkuraskauden jälkeen helpottaa ja loppuraskaudessa alkaa sitten uudestaan. Päivisin tietysti väsytti ja nukuin poikien kanssa päiväunet, muutoin tuntui että alkuraskauden suunnaton väsymys oli tälläkertaa lievempää, kuten kaikki muutkin oireet.
Sanotaanko, että alkuraskauden perusteella olo ei ollut erilainen kuin pojista aiemmin, ihan samat oireet tälläkin kertaa, mutta erona se, että oireet olivat erittäin vähäiset ja olemattomat, jotamyöten olokin oikeastaan ihan normaali.
Tässä saa kyllä olla kiitollinen, että ainakin tähän saakka olen päässyt todella helpolla ja vointi ollut aivan loistava.

Viikolla 7. käytiin kurkkaamassa uutta ihmettä varhaisultrassa, jossa näkyi miten pieni sydän sykki elämää. Sain myös ystävältäni dopplerin lainaan jolla löysin sydänäänet viikolla 9. Tässä vaiheessa viimeisetkin vähäiset oireet olivat jääneet taakse. Esikoinen oli aivan innoissaan, että kuuli vauvan äänet dopplerilla, se konkretisoi hänelle selvästi että kyllä siellä äidin masussa on vauva, vaikka maha on vielä niin pieni. Lähipiirissä on tällähetkellä isoja vauvamahoja ja pian syntyviä nyyttejä. Selitin että äidinkin maha kasvaa niin isoksi kun vauva kasvaa, ja hän ymmärsi tyytyväisenä asian. Kovasti jo vauvasta ollaan innoissaan ja odotetaan häntä tulevaksi ja suunnitellaan miten pikkuveikan sänky annetaan vauvalle ja isot pojat saavat kerrossängyn. Hänen mukaansa 'pitäisi nyt kyllä tulla oma pikkusisko, vaikka toinen Iisak sopii myös.' Äiti kyllä veikkaa, että kohta meillä on takapenkki täynnä pieniä poikia. Ihanaa jo jakaa tämä odotus myös esikoisen kanssa, pikkuveikka asiasta ei tietysti vielä mitään tässä vaiheessa ymmärrä. Ehkä sitten myöhemmin jotankin. Perheille kerrottiin äitienpäivänä. Maha on tälläkertaa alusta saakka aika huomattava, eikä sitä pysty peittelemään. Ensimmäiset onnittelut ventovierailta tulivat viikolla 9.

Toukokuun lopussa, viikolla 12+5 meillä oli np-ultra äitiyspolilla. Jännitin ultraa kovasti, mutta heti kun ruudulla näkyi pieni ihminen, jännitys haihtui. Siellä oli kaikki mallillaan ja saimme videotakin siitä miten siellä pikkuinen söi peukaloa ja liikkui masukodissaan. Aivan ihana ja unohtumaton kokemus oli jotenkin tämä ultra. Huomaa että nyt osaa jo nauttia erilailla, kun kaikki ei ole pelkästään uutta ja jännittävää.
Todella fiilistellään sitä, että kuka aarre me meidän perheeseen saadaan meidän porukka täydentämään. Kertakaikkiaan mikä onni.
Laskettuaika oli joulukuun alussa, kuten ajattelimmekin.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Uusia tuulia.

Meidän elämää etenee nopein askelin ja taas on yksi vaihe saanut jäädä taakse. Uusia, jännittäviä ja ihania asioita on edessäpäin, täältä tullaan!

Kulunut vuosi on nyt viimeistään taputeltu muistojen arkistoihin ja taakse on jäänyt myös kevään tiukka loppurutistus ja olemme vihdoin koko perhe kesälomalla. 
Autuaasti ja onnellisena nautimme näistä kolmesta yhteisestä kesäkuukaudesta, jotka meille on suotu. Lataamme akkuja, nautimme lomasta sekä toisistamme ja teemme paljon asioita perheenä, nyt kun siihen on ainutlaatuinen mahdollisuus.

Takana ollut vuosi oli ehkä elämämme intensiivisin, raskain, mutta myös samalla onnellisin ja täynnä kullankalliita aarteita. Olemme kantaneet sairaalasta kotiin pienen tuhisevan elämän, sekä kokeneet vauvavuoden pyöritykset ja rutistukset. Olemme saaneet seurata miten pienestä kääröstä on kasvanut valloittava taapero ja todistaneet, miten suuri maailma avartuu ja moni asia tapahtuu elämän ensimmäistä kertaa.
 Meidän elämään on tullut pikkuveikan verran rakkautta ja iloa lisää.
Olemme kokeneet samalla tiukkojakin matkanvaiheita, jotka ovat koetelleet hetkessä voimia, mutta siitä huolimatta kaikki vaiheet ovat kasvattaneet meitä isosti eteenpäin ja olleet tärkeä osa tätä meidän tarinaa. Paljon hyvää olemme tämän vuoden aikana saaneet omistaa meidän elämään. Päällimmäisinä fiiliksinä ehdottomasti plussan puolella mennään ja olemme nauttineet kiitollisina tästä kaikesta mitä meille on suotu. Ja erityisesti siitä, että tämä vauvavuosi sai olla meidän perheelle erilainen kokemus. Voimaannuttava ja positiivinen, kun kaikki meni niin hyvin. 

Kuluneena vuotena hiouduimme kolmihenkisestä perheestä neljäksi. Kasvoimme ihmisinä, ja kasvoimme vanhempina. Astuimme uuteen elämäntilanteeseen ja ymmärsimme todella, mitä tarkoittaa elämä ruuhkavuosissa. 
Olen ollut kotiäiti sanan varsinaisessa merkityksessä ja sillä aikaa kun olen viettänyt paljon aikaa poikien kanssa, mieheni on painanut töitä opintojensa eteen uskomattomalla tahdilla, mistä tuloksena keväällä opintotilille ropsahti huima kasa opintopisteitä. Lähes kahden vuoden opinnot.
Ei voi kuin ihailla ja arvostaa meidän todellista uhrautuvaa ja vastuuntuntoista arjen sankaria.
Ihailen miestäni suuresti, enemmän kuin mitkään sanat riittävät!
Ensivuosi onkin sitten palkintona onneksi leppoinen, ainakaan läsnäoloa koulussa ei opintojen osalta ole juurikaan enää jäljellä. Sitten on enemmän aikaa olla kotona gradua kirjoitellen ja voimme jakaa arkea ihan erilailla yhteisin voimin, kun ei tarvitse uhrata aikaa niin paljoa opinnoille.
Tämä on iloinen asia meille, sillä uutta on kuitenkin luvassa.
Vuosi oli siis todella työntäyteinen kummallakin taholla, mutta me teimme sen!
Tuntuu aika upean huimalta katsoa taaksepäin.

Huomasimme viimevuoden aikana myöskin olevamme yhtäkkiä temmattuina keskelle ihan uudenlaista arjen tahtia. Avioparinaolon lisäksi meistä kuoriutui myös hyvinkin tehokkas kodinhoito ja arjenpyöritystiimi. Löysimme tämän lisäksi itsemme hiomasta iltaisin kasvatusstrategioita räiskähtelevän uhmaikäisemme suhteen ja tulevamme muutenkin monen uuden asian äärelle. Esikoisen kasvu kun saattoi ja saattaa meidät edelleenkin jatkuvasti vanhempina astumaan uusiin saappaisiin ja ottamaan haltuun jokaisen seuraavan ikävaiheen, joista meillä ei ole vielä kertaakaan aiemmin kokemusta.
Vaihdoimme usein läpsystä kodinpyöritysvuoroa ja nukahdimme iltaisin rättiväsyneinä heti sänkyyn päästyämme ja huokailimme samalla kuinka ikävä meillä on toisiamme. 
Sitä että ollaan me ja että on aikaa kohdata. Ja samalla kuitenkin olimme sydämestämme ikionnellisia juuri tästä hetkestä johon meidän on tuotu.
Onnellisia omasta perheestä ja hienoista, maailman rakkaimmista lapsistamme, ja etuoikeidesta olla heidän vanhempiaan.
 Katsoimme aina nukkuvia pieniä ihmeitämme iltaisin ja mietimme ääneen, miten olemme saaneet jotain näin upeaa aikaan.
Ne hetket ihan viimeistään plussasivat päivän mahdolliset miinukset.
Kyllä me vielä ehditään olla hetken päästä myöskin taas enemmän me.
Näin on juuri hyvä.

Vuoden aikana omistettiin paljon hyvää ja koettiin paljon arvokasta.
Alkoi tuntua jotenkin oikeasti meidän perheeltä, ja se tuntui hyvältä.
Kodissamme oli ääntä, elämää ja väriä ja lapsuus suloisena sekasotukuna lattialla.
Ymmärsimme, että meillä on tässä paljon, ja haluamme elää näitä jokaista arvokasta päivää varten.
 Samalla tunne siitä, että tästä puuttuu vielä joku, voimistui hiljalleen.
Tähän kaivataan vielä jotakuta meidän porukkaa täydentämään - täällä olisi aivan valtavasti rakkautta ja ihan valmis paikka meidän sydämissä odottamassa tyhjillään sen täyttäjää.
Kiitollisena voinkin kertoa, että sen kaipuun tuloksena joulukuussa saamme vastaanottaa meidän perheeseen kolmannen aarteen. Meille tulee vauva!
Näin sen kuuluu olla. Tuntuu syvästi oikealta, levolliselta ja hyvältä.
 Tästä puuttui joku, ja nyt hän on meille matkalla. Mikä onni se onkaan.
Koko perhe odottaa häntä innolla - me ollaan valmiita!
Jännityksellä sekä luottavaisin mielin jäämme odottamaan millainen uusi sivu meidän elämässä onkaan kääntymässä.
Jumala on johdattanut meidän askeleet kerta toisensa jälkeen, ja siihen luottaen turvallisin ja kiitollisin mielin odotetaan aikaa kesäloman jälkeen. Loppuraskautta, isoveikan päiväkotitaipaleen alkua, uutta leppoisampaa arjentahtia ja ennenkaikkea uutta vauvaa. Kaikki on etukäteen valmisteltu.
Kuka me saadaan meidän perheeseen?
<3

torstai 9. kesäkuuta 2016

Pikkuveikka 1v.



Huhtikuun lopulla meillä juhlittiin ihanan kuopuksemme 1-vuotissyntymäpäiviä.
Ensimmäisenä juhlapäivänä meille kokoontuivat perheet ja toisena päivänä kaveriperheet. Hulinaa riitti etenkin jälkimmäisissä juhlissa ison joukon pieniä lapsia vilistäessä ympäri taloa. Mutta syy oli hyvä yhteiseen iloon, juhlitaanhan tätä merkittävää virstanpylvästä vain kerran elämässä. Juhlapäivänä Iisak oli puettuna uusiin vaatteisiinsa, koristelin talon nättiin kuntoon ja leivoin herkkuja. Lahjaksi hän sai vaikka mitä ihanaa ja oli aivan onneissaan, kun hänellä on nyt ihan omia leluja, joiden omistajuudesta hän kyllä pitää isoveikankin hyvin tietoisena. Oli ihanaa ottaa kaikki riemu näistä kemuista irti!

..Meidän yksivuotias on mitä iloisin ja tyytyväisin poika. Oikea tasainen auringonpaiste. Hän on aivan todella suloinen ja lutuinen, kaikkien meidän rakastama nallukka, joka usein kulmat kurtussa hyvin pohtivasti tuumaa ja ihmettelee tätä maailmaa. Hän on vienyt ja hellyttänyt meidän sydämet kyllä ihan täysin. Iisak on todella seesteinen ja tasaisen tyytyväinen tapaus, ollut ihan alusta saakka, ja muistuttaa tässä mielessä minusta kovasti kyllä isäänsä, kun taas räiskyvä isoveikka on enemmän saanut äidiltään tulta ja tappuraa. Iisak todella rakastaa olla sylissä, antaa pitkiä haleja ja nauttia läheisyydestä. Todellinen sylivauva, parasta on saada olla lähellä. Naurettiinkin tässä taannoin, että ei voi kyllä sanoa että meillä toinen lapsi on jäänyt vähemmälle syliajalle, ei suinkaan. Häntä on pidetty kyllä niin paljon sylissä ettei tosikaan. Hauskaa myös että hän viihtyikin jo pikkuvauvana uskomattoman hyvin kantoliinassa, nukahti aina välillä ja jatkoi sitten tyytyväisenä eloaan liinasta käsin.
 
Vaikka luonnehtisin ehkä Iisakia kylläkin innokkaaksi, mutta ennemmin kuitenkin tuumailevaksi tarkkilijaksi, kuin taas suunapäänä osallistujaksi, löytyy hänestä myös vauhtia ja meininkiä. Hän todella rakastaa olla siellä missä tapahtuu ja on muiden ihmisten seuraa. Välillä kotimme kajahtelee mitä remakammasta ja hersyvimmästä naurunräkätyksestä ja iloisesta pälätyksestä, kun oikein innostutaan hyvästä leikistä. Parasta on nujuaminen ja yllätysleikit, sekä isoveikan toilailut. Vaikka hän ei ole veljeensä verrattuna ollenkaan niin sähäkkä, löytyy hänestäkin sitä tulisuutta kaiken vakauden alta. Kun hän osoittaa mieltään, niin se tapahtuu kunnolla, eikä lujaa vankkumatonta tahtoa tältä rauhalliselta, mutta päättäväiseltä pojalta kyllä tunnu puuttuvan.
Kellekkään ei varmasti jää epäselväksi, että nyt harmittaa. 
Eipä siis tarvitse pelätä että joustava ja oloonsa tyytyväinen pikkuveikka jäisi muiden jalkoihin, hän osaa pitää kyllä omia puoliaan hyvinkin topakasti ja pitää huolen että hänen asiansa huomataan.

Iisak tykkää todella paljon olla ja touhuta muiden lasten leikkien lomassa omiaan, etenkin ulkona, sekä keinua ja heitellä kiviä vaikkapa järveen. Kotona leluista parhaimmat taitavat olla legot, sekä pikkuautot isoveikan vanavedessä. Isoveikka on selvästi myös hyvin tärkeä ja ihailtu, vaikka välillä vähän pitää koittaakin pitää pienemmän puoliaan puremalla. 
Iisakin lempiruokaa on makaronilaatikko, kalakeitto ja spagetti. Hän syö nykyään lähes itse lusikalla ruokansa, ja osoittaa kovasti halua olla muutenkin omatoiminen ja tehdä asiat niinkuin näkee muiden tekevän. Välillä kuitenkin pienuuden rajat tulevat vastaan, eikä homma suju niinkuin hän toivoisi ja silloin harmitus on suuri ja lohduton. Tässäkin asiassa näkyy tämä päättäväisyys ja vahva tahto.
Mutta siinä missä isoveikka suunapäänä meni ja yritti, pikkuveikka kelaa ensin asioita mielessään ja tekee sitten kun tietää osaavansa.

Kaikki motoriset taidot on hienosti kohdillaan, mutta kävelemisen kanssa meillä ei näytetä pitävän mitään kiirettä, joten puita pitkin vielä mennään. Mutta omaan tahtiinsa sekin sieltä kohta tulee.

'Tutti', 'äppä'=äiti, 'eeve'=Eevert, 'ishi'=isi, 'tatta'=arvatkaapa mikä, 'puh'=puhelin. 'pä'=leipä ja 'tätä'=osoittaa jotain mitä haluaa saada tai jotain mitä pitää nimetä.
..Sanoja on käytössä joitakin, mutta ne ovat vasta lähinnä tunnistettavissa omalle perheelle. Kovasti on kuitenkin asiaa ja kerrontaa, ihana iloinen tilpatus kuuluu jokapäivä meidän talossa. Parasta kyllä, kun pääsee tutustumaan tähän ihmeellisen rakkaaseen poikaan ihan erilailla puhumisenkin hiljalleen tullessa kuvioihin mahdollisesti tulevan vuoden aikana.
Musiikia tämä pieni mies rakastaa kyllä suuresti. Hän on jo alusta saakka osoittanut nauttivansa musiikista ja sen tuomista erilaisista tunnelmista. Muskariharrastus onkin ollut aivan nappijuttu tälle ryhmän yhdelle innokkaimmalle marakassin heiluttelijalle ja kapuloiden soittajalle. Kotonakin usein hakeudutaan pianon koskettimien ääreen ja hyvän musiikin kajahdellessa alkaa iloinen tanssiminen ja musiikin mukana hytkyminen.

Iisak on kyllä niin hieno ja upea poika, ja olemme hirmuisen ylpeitä saadessamme olle hänen vanhempiaan. Hän on tuonut ihan uudet värit ja sävyt meidän elämään. 
Siinä tämä lasten rikkaus taitaa piilläkin, jokainen on ainutlaatuisella tavallaan erityinen ja tuo tähän maailmaan ja perheeseen jotain uutta ja niin arvokasta.
Rikkautta kun kotona on paljon värejä ja elämää.
Ei voi kyllä tosiaankaan ajatella että tämä vahempien rakkaus ja ihastelu on joku vakio mikä jaetaan lasten kesken, vaan sitä tulee lisää lasten myötä vain lisää, ja jokaiselle on todellakin ihan se oma korvaamaton paikkansa.
Ihan alusta saakka jokaisella on ihan omanlainen ihmeellinen persoonansa tuotavana tähän maailmaan.
Onni että meillä on juuri Iisak pikkuveikkana <3







perjantai 1. huhtikuuta 2016

Arki ei olekaan ruma sana.

Meidän päivät strattaa usein kello kuuden molemminpuolin, jolloin pinnasängystä alkaa kuuluman äänimerkkiä. Läpi yön on luultavasti herätty molempien poikien toimesta muutaman kerran, joista suurin osa ajoittuu aamuyöhön, minne saakka Iisak muutoin nukkuu kyllä yleensä putkeen.
Mieheni on meillä lähes aina se joka nousee hänen kanssaan ylös ja tekee sitten pojan aamutoimet.
Eevert herää aika pian perästä, ja seitsemään mennessä meillä onkin koko perhe ylhäällä. Jos on mahdollisuus, niin jompikumpi meistä vanhemmista menee vielä hetkeksi nukkumaan.

Aamut on tämän talven aikana olleet meillä aika kankeita. Tuntuu että itsellä menee ainakin se pari tuntia ja kahvikuppia aikaa ennenkuin koen olevani mitenkään päin oikeasti hereillä. Siinä mielessä on ollut kiva että Iisak, vaikka pian jo vuoden täyttääkin, nukkuu jo ennen kahdeksaa ensimmäiset päikkärinsä pihalla, kun silläaikaa Eevert katsoo yleensä pari piirrettyä ja puuhastelee omissa touhuissaan. Siinä saa hetken vielä itsekin kasailla. Periaatteessa kyllä olen aika tehokas aamuihminen ja hoidan kyllä päivän käyntiin mielelläni sutjakkaasti, jotta koko päivä lähtisi hyvin käyntiin ja näin toivoisin nyttenkin olevan. Parasta kun olisi herätä ennen lapsia, varttikin omaa rauhaisaa heräämisen aikaa ja hiljaista aamukahvia antaa ihan erilaisen strartin päivään. Miten niinkin simppeli juttu voi vaikutta niin valtavasti koko päivään. Siinä kun ehtii itsekin jotenkin heräämään ja saamaan ajatuksen kasaan ja sitten olla valmiina ottamaan vastaan sängysä kömpiviä lapsia ja hoitamaan heidänkin päivänsä käyntiin. Kuitenkaan en pysty laittamaan herätystä puoli kuudelta, joten tässä kovasti toivoisinkin että Iisakin yöt pitenisivät aamusta. Aika turhaa jotenkin herätä kuudelta ja laittaa tunnin päästä ekoille päikkäreille kun toinen on jo herätessä ihan väsynyt. Mutta eihän kukko käskien laula, eikä ole mitään taikatemppuja keksitty millä niitä yöunia aamusta pidennettäisiin.

Vaikka aamut ovatkin jotenkin mielestäni saamattomia, niin kiitos aikaisen herätyksen, ollaan meillä yhdeksältä viimeistään iskussa uuteen päivään. Mieluisinta aamutekemistä on lähteä pihalle, mutta tuntuu, että aika iso osa muista lapsiperheistä istuu vielä aamupalapöydässä, joten pihalla on hieman hiljaista. Talvella muutenkin ulkoilu on jokseenkin ollut hankalaa. Vaikka Eevertille olisikin siellä vaikka mitä mieluista tekemistä, ei toppavaatteisiin kankeaksi paketiksi puettu ryömivä pikkuveikka saa ulkoilusta oikein mitään vielä irti ja hän usein istuukin sen pari tuntia pulkassa tai rattaissa. Toisaalta hän vaikuttaa järjestelyihin tyytyväiseltä, näköjään muiden tarkkailu on ihan mielenkiintoista puuhaa. Aamupäivästä usein myös nähdään kavereita, tai mennään kerhoon tai muskariin.

Lounasta meillä syödään yhdentoista jäljestä ja puoleenpäivään mennessä onkin päiväuniaika. Päikkärit meillä nukutaan yleensä aina vaunuissa, kestoltaan tunnista kahteen. Meidän tuplille on ollut kyllä ihan todella paljon päivittäistä käyttöä ja edelleen usein koen niin suurta tyytyväisyyttä että päädyttiin hankkimaan sellaiset. Sinne saan kummankin pojan parhaiten rauhoittumaan ja nopeimmin nukahtamaan. Nukuttaminen on myös helppoa kun voi samaan aikaan työnnellä kummankin uneen, uni myös maistuu huomattavasti paremmin ulkona. Eevertiä tosin olen pitkin matkaa koittanut aina välillä nukuttaa sisälle, mutta siinä touhussa vain turhautuu kumpikin. Rauhoittuminen ja nukahtaminen sisälle on hankalaa ja siinä menee kyllä myös todella kauan eikä väännöiltä vältytä, joten kaikkein toimivinta ja parasta on ollut edelleenkin uskollisesti nukuttaa hänen rattaisiin. Hassua miten ihan pikkuvauvasta saakka Eevert on nukkunut päiväunensa vain rattaissa. Nyt kuitenkin eletään siirtymävaihetta ja päiväunet ovat hiljalleen jäämässä pois. Huomaan, että toisina päivinä uni ei vain meinaa tulla ja joskus päiväsuunnitelmienkin vuoksi on ihan ok jättää unet nukkumatta. Monena päivänä peräkkäin päikkäreiden väliinjättäminen ei kuitenkaan onnistu koska iltaisin väsymys tahtoo olla sitten ihan liian suurta ja homma mennä vain känkkäränkäksi. Toisaalta taas makoisat päiväunet antavat jo vähän turhan paljon virtaa iltaan ennestäänkin vauhdikkaseen poikaan ja yöunille nukahtamisessa kestää hyvä tovi.. Veikkaan kyllä että kesällä meillä ei enää päiväunia nukuta.

Päiväunien aikaan lähes aina siivoan kodin, en jotenkin yhtään osaa olla kamalan sotkun keskellä. Toki sitäkin joutuu päivittäin sietämään, mutta kyllä melkein aina päikkäreiden alussa kerään lelut, petaan pedit, laitan tiskit, sekä pyykit ja pistän tavarat paikoilleen. Sitten otan omaa aikaa jos pojat vielä nukkuu, vaikka helposti koko aika saattaa kyllä mennä hommienkin tekemiseen, mutta toisaalta nautin kodinhoidosta joten se on minulle ihan mukavaa nollausta. Päikkäriaikaan on myös hyvä aika kahvitella vaikka ystävän kanssa, kun se tahtoo olla se päivän ainoa hetki jolloin keskeytyksetön juttutuokio on mahdollista. Päikkyjen jälkeen syödään välipala ja heräämisen jälkeen usein lähdetään johonkin - kauppaan, kylään, kaupungille, ulkoilemaan. Silloin odotetaan myös isiä kotiin, jonka päivien pituus vaihtelee aikalailla kahdesta kahdeksaan. Iltapäivä meneekin sitten ruuanlaitossa ja kotihommissa.

Iltatoimet startataan seitsemän jäljestä ja lopuksi rauhoitutaan meidän sänkyyn jossa luen lapsille iltakirjat ja lauletaan unilaulut. Tämän jälkeen siirrytään poikien huoneeseen, jossa peittelen lapset, annetaan iltapusut ja toivotetaan hyvät yöt. Jompikumpi meistä, yleensä mieheni, jää huoneeseen lattialle odottelemaan että kumpainenkin on unessa, joskus se tapahtuu nopeammin ja joskus huonessa ollaan yli tunti. Iisak vielä niin pienenä kaipaa vanhemman läsnäoloa nukahtamisen hetkeen ja samoin myös isoveikkakin. Välillä oli kyllä muutaman kuukauden pätkä jolloin hän halusi mennä itsekseen nukkumaan, mutta nyt taas on sellainen vaihe että nukahtaminen tuntuu hänestäkin turvallisimmalta kun vieressä on isi tai äiti.

Lapsien nukkumaanmenon jälkeen syödään iltapala ja me otetaan aina hetki päivän kuulumisten jutteluun. Tämä on ollut kyllä ihana ja tärkeä tapa mikä meille on muodostunut, hetki vain aikuisille ja puhumiselle. Sitten koti siistiksi, nukkumaan ja jännittämään millainen seuraavasta yöstä on tulossa.

..Tuntuu kyllä että rutiinit ovat kaiken a ja o, sekä lasten, että vanhempienkin kannalta. Lapset rakastavat rutiineja ja sitä että tietävät mitä on tulossa, samoin vanhempien kannalta on helppoa ennakoida jokainen seuraava vaihe etukäteen. Ennakointi on kyllä osoittautunut ehkä tärkeimmäksi arjen toimivuudessa, hyvin ennakoitu päivä on kyllä avain siihen onnistuneeseenkin päivään. Ei auta siinä kohtaa miettiä mitä ruoaksi, kun lapset jo itkevät nälkää. Parasta on jos ruoka on pöydässä ennen sitä, niin kaikilla säilyy hyvä mieli. Kaikkeen tietenkään ei aina voi varautua, eikä meillä rutiinejakaan noudateta orjallisesti, kyllä paljon niiden puitteissa joustetaan ja venytään tilanteen mukaankin. Mutta erityisesti parivuotiaan kanssa ne ovat todella tärkeitä myös siksikin, että kun lapsi tietää mitä on tulossa, niin ei niitä turhia uhmavääntöjäkään niin paljoa sitten tule, joita tietenkin mahdollisuuksien mukaan koitetaan ennaltaehkäistä. Lapsestakin ne on aina kurjia hetkiä.

Eevertistä on meillä kuoriutunut ennestään reipas, taitava ja aika omatoiminen poika. Jotenkin muutos tässä talven aikana on ollut minusta aika huima, nyt me keskustellaan, ihmetellään ja puuhaillaan yhdessä vaikka ja mitä. Puhe sujuu häneltä ihan täysin ja hirmuisesti kaikenlaiset arkiset taidot ovat karttuneet. Monenmoisia muita taitoja, kuten piirtäminen, kirjaimet, laskeminen ja monet motoriset taidot hänellä jo varhain onkin löytyneet, mutta nämä omatoimisuustaidot ovat se uusin juttu. Eevertin reilu vuoden vanhemman kaverin innoittamana hän on oppinut pukemaan ja käymään potalla. Ihan hiljattain meiltä jäi siis vaippa päivisin pois, meidän iso poika.
Iisak on veljeään aika paljon lunkimpi vauvavuoden kehityksen tahtia vertaillessa, mutta jokaisella onkin ihan oma tahtinsa ja se on juuri hyvä niin. Hetki sitten Iisak oppi konttaamaan, mutta vielä suurimmaksi osaksi ryömiminen on nopein tapa liikkua. Hän nousee kyllä tukea vasten seisomaan, mutta voisin kuvitella että ensiaskelia kuitenkin saamme vielä tovin odottaa. Ensimmäisiä sanojen tapailuja on myös tullut, mutta varsinaisesti hän ei kuitenkaan vielä mitään puhu. Aika paljon pikkuveikka menee isomman perässä ja toisinaan heistä on jo hetkeksi seuraa, vaikka enimmäkseen vähän joudun pitämään heitä omissa touhuissaan koska leikit eivät vielä todellakaan mene yksiin. Iisak tuntuu jotenkin vielä todella paljon vauvemmalta kuin jokasuuntaan juokseva isoveikkansa vastaavassa iässä. Varmasti tällä lunkimmalla kehityksen tahdilla on osuutensa, mutta ehkä kuopuksena myös konkretisoituu erilailla se, kuinka pieni toinen vielä on.

Huomaan, että nyt eletään kyllä jo aivan erilaista vaihetta meidän arjessa kuin mitä vaikka syksyn alussa. Silloin vielä pojat tarvitsivat minulta äitinä hyvin samanlaisia asioita, hoivaa, perushoitamista ja puolestatekemistä. Oli oikeastaan kaksi kannettavaa, syötettävää ja vaipatettavaa. Mutta nyt selkeän eron huomaa siinä, että talossa ei ole pikkuvauvaa ja esikoinenkin on jotenkin ihan erilaisessa itsenäisemmässä iässä. Tämä vaihe tuntuu kyllä jo aivan huimasti helpommalta ja ihana tietää että helpomaksi kokoajan tämä on poikien osalta menossakin. Toki ehdottomasti hoivaa tarvitsevat kumpikin edelleen, mutta nyt olen äitinä hoivaajan lisäksi selkeästi myös kasvattaja isommalle. Vaikka nuorimmainen on vielä hyvin paljon äidissä kiinni, silti samaan aikaan käymme jo keskusteluja isomman kanssa, juttelemme ja puuhastelemme monenmoista mukavaa. Enää käsiäni ei tarvita samalla tavalla kahdelle pienelle, vaan toista voin samaan aikaan jo ohjailla paljolti sanallisesti. Tuntuu itsestäkin että riitän taas jollainlailla paremmin.

Rutiinit ja hyvin samankaltaisena toistuva arki olisi vielä muutama vuosi sitten kuullostanut minusta hurjalta ajatukselta. Miten sitä jaksaa tehdä kaiken joka päivä samalla tavalla mahdollisesti jopa vuodesta toiseen. Mutta nyt huomaan, että näinhän tämä elämä menee ja tässä on hyvä. Löydän itseni sittenkin nauttimasta tämän ehkä arkisimman elämänvaiheen keskeltä.
Arki on lastemme lapsuutta.
He tarvitsevat hyvän toimivan arjen ja selkeät rutiinit päiviin, jotka luovat elämään ennakoitavuuden ja turvallisuuden tunnetta. Itsekin sitä muistaa ihanina lapsuudesta kaikki juurikin ne arkiset asiat, miten oli tapana tehdä ja toimia. Millaisia oli aamut, iltapäivä ja nukkumaanmenot.
Joskus arkea ja arkisuutta saatetaan pitää välttelevänä asiana, ihan kuin se olisi jotain tylsää, turhaa tai tavallista. Jotain mihin ei sitten missään nimessä saa joskus ajautua. Arki on kuitenkin suurin osa elämäämme, vaikka on ne viikonloppujen sekä lomien spessut kohokohdatkin tärkeitä asioita kaiken rinnalla.
Mutta millainen on minun arkeni, sellainen on lasteni lapsuus.
Tästä vinkkelistä katsottuna arki ei olekaan enää mikään ruma sana.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hyvinhän se meni.


Ensikuussa pikkuveikka täyttää vuoden. Vauvavuosi alkaa siis olla loppusuoralla, me teimme sen!
Monenmoista tähän vuoteen kyllä mahtuikin.
Väsyneen ja oikeastaan aika raskaan kesän jälkeen tuli helpompi ja avarampi syksy, jolloin sumuverho alkoi hiljalleen hälvetä ja myös itselläni hetkeksi väsymyksen jalkoihin vähän tallautunut kotiäitiyden ilo palata takaisin - oikeastaan aiempaakin suurempana. Iloitsin kahdesta pojastamme ja siitä, että saan viettää heidän kanssaa päivät ja olla sillä tavalla läsnä heidän lapsuudessaan. Hiekkalaatikon reunalla istuskeleminen ja pikkulapsiarjen pyöritys ei tuntunut hampaiden puremiselta (vaikkei se sitä kokoajan tietysti ollutkaan), kun ei ollut itse ihan lopen väsynyt. Sen sijaan huomasin ilokseni jaksavani taas nauttia ihan erilailla ja kaikella potentiaalillani. Tuntui ihanalta voida tarjota lapsillekin taas erilailla jaksava äiti ja puuhailimmekin päivisin monenmoista, aloitimme kerhot ja muskarit ja sosialisoiduimme alun vauvakuplan jälkeen. Karistimme jaloistamme kesän tomut ja suuntasimme katseen luottavaisena ja odottavaisena tulevaan vuoteen. Siihen auttoi monenmoinen mukava tekeminen joilla päivämme täytimme ja Eevert ottikin ihan tavaksi joka päivä kysyä minulta, että 'äiti, mihin minä tänään pääseen?' tai ' Mitä kivaa me taas tänään teemme?' Niin saatoimme lähteä kyläilemään, kerhoilemaan, uimaan, sovimme leikkitreffit tai lähdimme pyörähtämään vaikka kaupungilla. Sellaisia meidän päivämme ovat syksystä lähtien sitten muutenkin olleet, tietysti tämän kaiken arkisen tutun ohella.

Alku kahden pienen kanssa oli rehellisesti rankka, mutta totaalisen eritavalla kuin mihin olimme varautuneet. Pelkäämämme koliikki reflukseineen ei tälläkertaa tullut ja saimme aivan ihmeellisen tyytyväisen vauvan, sekä tavallaan 'oppikirjan mukaisen' vauvavuoden. Tuntui kummalliselta että emme kanniskelleetkaan huutoitkevää vauvaa ympärivuorokautisesti tai muutenkaan elämä ei mennyt jotenkin nurinniskoin vauvan synnyttyä. Onneksi niin, koska kuitenkin arki kahden niin pienen kanssa, isoveikan uhmaiän iskiessä päälle, sekoitettuna synnytyksestä ja raskaudesta toipumiseen, univelkaan, hormoonihöyryihin ja miehen pitkiin päiviin - yllätti lopputuloksena karuudellaan ja sai kesällä aluksi aikaan aikamoisen syväsukelluksen. Jollainlailla oli raskaampaa kohdata yllättäen oma henkinen kuormitus ja kamppailla oman väsyneen itsen kanssa hoitaen samalla pieni alle kaksivuotias sekä vauva, kuin selvitä koliikkivaivojen takia valvovan vauvan kanssa. Se haastoi rehellistä väsymyksensietokykyä, mutta tämä haastoi minua, enkä sitä ollut osannut odottaa.
Onneksi alkuunpääsemisen jälkeen kuitenkin helpotti, kun vauva kasvoi, äiti kasvoi ja esikoisen uhma hieman muutti muotoaan ja uudesta elämäntilanteesta yllättyneet vanhemmat keksivät miten homma parhaiten toimii. Arki löysi uomansa pienten korjausliikkeiden jälkeen ja jokainen hiljalleen paikkansa nelihenkisen perheen dynamiikassa. Itselläni oli edelleen kädet täynnä työtä ja omaa aikaa olemattomasti, mutta kasvoin nauttimaan päivistäni sen kaaoksenkin keskellä, mitä kaksi lapsuutta vääjäämättä perheeseen tuo tullessaan. Eikä sitä itsekään ollut enää niin kovilla. Syksyn tullen huomasin jo, että jotain minussa oli muuttunut. Hetkessä oli hyvä olla ja sydämestä löytyikin tyyni rauha, vaikka töitä oli edeleen tuplaten. Sitä kasvua? Ihanaa. Että ei sitä voi kuin todeta että kyllä se näköjään sen kolme ensimmäistä kuukautta vaati, että sisäisti mikä muutos on kun pieniä lapsia onkin yhden sijaan kaksi (tässä kohtaa useamman lapsen vanhemmat varmaan naurahtaa..) Ja myöntää että kyllä se vähän pääsi yllättämään miten iso tuo muutos olikaan, mutta onneksi siihen kasvoi kuitenkin äkkiä. Onneksi uusi suloinen perheenjäsen ja mielettömän ihana esikoinen pitivät samalla alussakin huolen tämän elämänvaiheen rikastuttamiseta ja antoivat aina ihan parhaan syyn jaksaa uuteen päivään. Syksy toi kuitenkin uudet raikkaat tuulet tullessaan ja arki tasapainottui ja helpottui muutenkin, eikä elämä ollut äärirajoille väsyneenä venymistä. Syksy onkin jäänyt mieleen sitten hyvänä ja energisenä aikana. Uskon että niitä aikoja aivan erityisesti tulen vielä vanhana kaiholla muistelemaan - hiekkakakkuja, puistopäiviä, junaleikkejä.. Kokoajan mieheni painoi edelleenkin pitkää päivää opintojen eteen ja vastaavasti minä lasten kanssa, mutta silti omat voimavarat olivat erilaiset. Ja työntekokin kannatti, sillä tänä keväällä kilahtaa tilille valtava määrä opintopisteitä, sekä rästiin jäänyt kandi. Tämä on meille iloinen asia, koska se tarkoittaa sitä, että valmistuminen tapahtuu kuin tapahtuukin ensivuonna ihan ajallaan mikäli mitään yllättäviä muuttujia ei satu matkaan.

Nyt tuntuukin että jo pidemmän aikaa meidän arki on soljunut jotenkin mukavasti eteenpäin. Välillä tietty tulee huonojen öiden jaksoja, sairasteluja ja väsyneempiä katveita mitkä hetkellisesti hajottaa, mutta toisaalta ne ovat vain homman luonteeseen kuuluvia vaiheita joiden mukaan sitten sopeutetaan meidän elämää ja sitten taas hetken päästä helpottaa. Ollaan tosi paljon tehty kaikenlaista päivisin, vaikka täytyy sanoa sekin että olen huomannut että tämä pitkä talvi täällä keskisessä Suomessa vähän näin loppuakohden alkaa turhauttamaan sekä itseäni että lapsia, ulkona ei ole tällä loskasäällä ihan hirveästi kivaa tekemistä ja siksi pitää koittaa keksiä paljon muita vaihtoehtoja, jotka tuntuu tässäkohtaa jo käymään vähiin. Alussa oli kotipäivien varalla aina joku ässä hihassa mutta nyt ne kortit on jo monta kertaa pelattu. Kevättä siis odotellaan jo aika kärsimättöminä.
Ehkä parasta päivienvietettä on kuitenkin viettää ne yhdessä ystävien ja lasten kanssa, siinä saa äidit hörppiä jutustellen kahvia ja jakaa päivän työtehtäviä siinä lomassa kun lapset leikkivät. Ihan todella ihanaa ja siunaavaa jakaa tätä elämänvaihetta yhdessä, ja miten kätevää pyörittää tätä arjen rumbaa tuplavoimin. Varsinkin nämä isommat lapset kun alkaa olemaan niin aktivisessa iässä. Pikkuveikka on kyllä ihan ehdottomasti ottanut myös paikkansa meidän perheen jatkona ja varsinkin hänen kasvaessaan ja sen tietyn vauva-ajan intensiivisyyden helpottaessa tuntuu ihanalta jotenkin vain tajuta että tässä meillä on kaksi mielettömän ihanaa poikaa. Vaikka nautin ihan todellapaljon vauva-ajasta, niin silti tuntuu jotenkin ihanan avaralta kun se jää taaksepäin. Vauvaa tavallaan kaipaan, mutta ei sitä intensiivisyyttä pystyisi montaa vuotta pitkeen. Pikkuveikka oli kuitenkin suhteellisen helppo vauva, niin silti se vaan on todella tiivistä kokoajan kun sitä on kaikella tapaa niin vauvassa kiinni ja häntä varten, ja se tuntuu käytännössäkin välillä suorastaan hankalalta erityisesti nyt kun on jo lapsi ennestään. Todella paljon esikoisen myötä fiilistelen myös tätä kasvua ja sitä miten lapseen saa alkaa tutustumaan ihan uudella tavalla kun se persoona sieltä alkaa puhjeta jotenkin kukkaan. Nyt jo tuntuu ihan huipulta, että millainen pikkuveikka me ollaan saatu!

Näin vuodenvaihteen jälkeen entisestään helpottaa ja onkin ollut kiva huomata, että sitä myöten sitä omaakin tilaa hiljalleen on. Eihän sitä juurikaan ole, mutta sitä sentään hieman on. Välillä sitä pääsee kuitenkin jo käymään ilman lapsia jossakin ja kotona arkitouhujen lomassa pystyy puuhastelemaan jotain omaakin. Huomaan virkistävästi taas, että olenhan muutakin kuin äiti, vaikka onkin maailman ihaninta saada olla äiti. Viimeajat ovat olleetkin sellaista hyvänlaista prosessoinnin ja tulevan miettimisen aikaa. Näin kävi esikoisenkin vauvavuoden lopulla, mietti mitä vuoden aikana on tapahtunut ja hiljalleen alkaa tulla ajankohtaiseksi - mitä seuraavaksi?
Viimekerralla tosin olo oli vähän typertynyt, kuin olisi juuri tungettu liian ahtaasta tunnelista läpi, mikä johtui kaikista vaikeuksista mitä ensimmäisenä vauvavuotena jouduimme kohtamaan. Tälläkertaa fiilikset ovat toiset, olo on seesteinen ja rauhallinen ja sydämessä kiitollinen ilo siitä että on saanut tällaisen voimaannuttavan vauvavuodenkin kokea. Rankkaa oli, mutta ihan erilailla kuin ekallakertaa. Ja vaikka eräänlaisessa tunnelissa käytiin nytkin, tapahtui siellä kuitenkin paljon hyvää, eikä sieltä tultu rähjääntyneenä vaan jollainlailla uutena. Tämä rutisus teki hyvää. Pusersi eteenpäin, eikä kasaan. Koen että jotain perustavaa ja suurta muutosta on saanut omassa elämässä ja itsessä tapahtunua juuri tämän vuoden aikana, jotain mikä on tosi arvokasta, kantaa hedelmää ja jotain mikä on Jumalan työtä minussa ja meidän elämässä. Ja nyt on lähinnä sellanen väsyneen ja onnellisen epätodellinen voittajafiilis, että selvittiin taas yhdestä vauvavuodesta! On se aina jonkinlainen rutistus tuoda uusi ihminen tähän maailmaan. Mutta kaikkein suurimpana, olemme saaneet perheeseemme, iloisen, temperamenttisen, vauhdikkaan ja elämääpursuavan innostujan lisäksi tasaisen tyytyväisen auringonpaisteen, pikkuveikan, joka on hellyyttänyt meidän sydämet täysin. Aivan upea persoona ja palanen meidän perheeseen.
 Iisak, 'Hän nauraa'.
Ei olisi paremmin voinut nasahtaa nimi kohdilleen.

Nyt odottelemme innoissamme kevättä ja ensi kuussa juhlimme yksivuotiasta.
Ihana, yllättävä ja kasvattava ensimmäinenvuosi nelihenkisenä perheenä alkaa olla todella taputeltu ja jonkinlainen sivu on kääntymässä meidän elämässä. Ajatukset ovatkin olleet paljon kuluneen vuoden prosessoinnin lisäksi tulevassa. Nyt eletään jonkinlaista siirtymävaihetta. Moni asia onkin vielä auki ensivuoden osalta, mutta jotain uutta on ainakin luvassa. Jännityksellä odotamme, mitä meille on varattuna. Kesästä on ainakin tulossa meille ainutlaatuinen, sillä meillä on luvassa perhekesä.
Ensimmäinen yhteinen kesä ja kunnollinen loma koskaan.
Tällainen ainutkertainen mahdollisuus järjestyi meille tähän kohtaan ja olemme siitä hyvin innoissamme ja hyvin kiitollisia.
Aiomme viettää aikaa perheen kesken, nauttia toisistamme, huilata ja haalia kasaan ihania muistoja. Viipyä oikein nauttimaan lapsista, toisistamme ja tästä hetkestä.
Aivan uskomattoman ihanaa saada tällainen mahdollisuus ja toivon että kesä olisi myös oikein siunattu ja onnistunut.

..Kulunutta vuotta kuitenkin, kun tässä on tosiaan viimeaikoina katsellut taaksepäin, ei voi kun vaan suurimpana asiana ihmetellä ja nähdä sen miten Jumala on pitänyt meistä niin hyvän huolen. Vaikka vuosi oli oikeasti rankka pitäen sisällään jos jonkinlaista jatkuvaa prosessia ja venymistä, väsymystä ja pyöritystä, ollaan saatu apu ja voima joka päivälle niinkuin Jumala on luvannut. Joka ikinen päivä ollaan saatu turvata Jumalaan. Ja joka ikinen päivä nähdä se miten Jumala on meidän kanssa.
Tämä vuosi on opettanut meille isosti luottamisesta ja olemmekin saaneet nähdä Jumalan uskollisuuden meidän elämässä päivä päivältä kaiken arkisimmankin elämänvaiheen keskellä.
Jumala ei ole todellakaan jossain kaukana, vaan meidän kanssa joka päivä.
Ehkä tarvitsin sen että minut viedään tänne yövalvomisten ja kakkavaippojen äärelle, että saan ymmärtää jotain armosta, Jumalan ihmeellisistä lupauksista, rakkaudesta, inhimillisyydestä ja tavasta kohdata ihmistä. Tarvitsin kohdata oman voimattomuuteni, että sain mahdollisuuden vastaanottaa Jumalan voiman, rakkauden ja armon, oikeasti sen mitä Jumala minulle kuten meille kaikille haluaa vain kokoajan osoittaa ja sanoa.Tämä on ollut parasta raamattukoulua ikinä. Ehkäpä ennen oma elämä on ollut kuitenkin niin ripustettuna omaan pärjäämiseen, ettei ole tarvinnut todella loppuviimeksi turvata Jumalan voimaan. Tästä näkövinkkelistä ne haasteet ja raskaat asiat elämässä saattakin olla juurikin niitä suurimpia siunauksia, puettuna vain valeasuun. Kuten kerran eräs viisas henkilö sanoikin, että 'Eikö siunaus ole ennemmin sitä että isä tahtoo lapselleen hyvää. Tästä näkökulmasta voimme ajatella että joskus ne vaikeudet ovatkin juuri niitä siunauksia, jos ne tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa.'

Tuntuu niin uskomattoman turvalliselta ja levolliselta tietää ja tuntea - tuli mitä tuli, niin mikään ei voi viedä tätä rauhaa jotan saan Jumalan kanssa kokea. Tämä rauha ei todellakaan riipu olosuhteista, vaan se on jotain mikä on sydämessä ja on jotain mitä Jumala antaa ja vaikuttaa. Se syntyy siitä että saan luottaa, että olen armahdettu, rakastettu ja syytön heikkoudessani Jumalan edessä, joka on meidän puolellamme, pitää meistä huolen ja johdattaa meidän elämää ja vaikuttaa kaiken jollainlailla meidän parhaaksemme.
Tähän me luotetaan ja aivan ihmeellistä miten todellakin olemme niin monesti saaneet nähdä todeksi sen kaiken Jumalan uskollisuuden, hyvyyden, aikataulut ja tavan järjestää asiat loksehtelemaan kohdilleen juuri niinkuin pitää..
Tulevaisuutta odotamme kyllä jännityksellä, mutta tästä syystä levollisin mielin. Kyllä meidän jokaista tulevaa askeltakin johdatetaan. Olen kyllä kiitollinen tästä kaikesta mitä tänä vuonna on saanut elämään ja omaan sydämeen omistaa pikkuveikan lisäksi. Varmaankin yksi parhaista asioista mitä minulle on tapahtunut.
Tämä raamatun paikka, missä eräs mies joka kohtasi elämässään valtavia vastoinkäymisiä ja kärsimystä toteaa lopuksi, kuvaa hyvin sitä tämä vuosi on meillekin näyttänyt ja opettanut, vaikka meidän haasteemme ovatkin olleet hyvinhyvin toisenlaisia ja tavallaan aika arkisia.

''Ennen vain korvakuulolta sinut tunsin, nyt ovat silmäni saaneet nähdä sinut.''
 Job 42:5

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Tervetuloa kasvupaikalle.

Vauvanmatka on jo jonkinaikaa sitten jäänyt taakse, odotus on vaihtunut kahteen pieneen poikaan, joista toinen on jo päälle parivuotias. Emme enää seuraa vauvan kasvua ja matkaa maailmaan, mutta matka äitinä kuitenkin jatkuu vielä pitkään. 
Tässä äitiyden pyörityksessä kakkavaippoineen, hiekkakakkuineen, iloineen, itkuineen ja oivaltamisen hetkineen, olen kokenut olevani eräänlaisella kasvupaikalla minäkin.
Tämä aika on sitä kun me kasvatamme ja me kasvamme - ihmisinä, että vanhempina.
Opimme tässä elämästä ja elämisestä ihan uudenlaisesta vinkkelistä. 
Saamme katsoa maailmaa parivuotiaan elämää pursuilevan herra omatahdon, sekä pienen avaraan maailmaan vasta tutustuvan pojan näköaloilta. Samalla kohtaamme vanhemmuuden kiperiä kysymyksiä, sekä painimme omien kasvukipujemme kanssa ja ymmärrämme elämästä jotakin taas hieman enemmän.


Koen että äitiys on tuonut minut sellaiselle paikalle jolla kasvaa, kaikellatapaa. Tämä aika on lapsiemme lapsuutta, mutta tämä on myös kasvumatka ihmisenä minullekin.
Tästä eteenpäin blogini kertoo kohdennetusti yhä enemmän äitiydestä, sekä mietteitä itsestä ja elämästä äitiyden takaa ja tämän elämänvaiheen keskeltä. Samalla sivuan entistä vähemmän aiheissa lapsiani, vaikka heidänkin kuulumisensa kulkee jossainmäärin tässä mukana.
Rajasin myös blogini alkamaan suunnitteen pikkuveikan odotuksen ajoilta, joitain tekstejä säilytin myös Eevertin vauvavuodelta, joista ajattelen olevan ehkä jollekin hyötyä.

Tervetuloa siis uuteen osoitteeseen, toivottavasti kaikki kiinnostuneet löytävät paikalle tännekin - sivusta voi klikata itsensä lukijaksi.