keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Erilaisen hyvin meni - kolmas synnytykseni.

 
Enpä olisi uskonut, että kolmas synnytykseni olisi yhtä pitkä kuin esikoisen kohdalla, puhumattakaan lähes puolentoistatunnin ponnistusvaiheesta. Mutta näin siinä kävi, homma ei ollut muutamassa hassussa tunnissa ohi, eikä vauva syntynyt parilla supistuksella. Kaikenkaikkiaan kolmas synnytykseni oli täysin erilainen, kuin miten sen mielessäni olin käsikirjoittanut. Takana on nyt siis kolme aivan ja totaalisen toisistaan eriävää synnytystä. Kuitenkin monista toteutumattomista ennakkotoiveistani huolimatta, synnytys oli kokemuksena hyvä ja ennenkaikkea lopputulos mitä täydellisin ja ihanin.

Viimeksi kirjoitin väsyneen odottajan turnausväsymyksestä. Loppuraskaus oli jo ottanut sen verran koville, että lääkärin penkillä itkeä tihrustaessani kaikessa väsymyksessäni, puhuttiin raskauden mahdollisesta käynnistämisestä ja varailtiin viikon päähän uutta aikaa, jolla kartoitettaisiin sen hetkistä tilannetta. Tämä tuntui huojentavalta, vaikkakin samaan aikaan toivoin, ettei käynnistykselle tulisi tarvetta ja että tilanne muuttuisi vielä siten että pystyisin pinnistellä siihen saakka kun vauva itse päättäisi tulla maailmaan. Kovasti nimittäin toivoin sekä vaikean käynnistetyn, että voimaannuttavan spontaanin synnytyksen kokeneena ehdottomasti jälkimmäistä kokemusta tälläkin kerralla.

Viikonloppuna aloin aavistelemaan, että synnytys alkaa olla lähellä. Jotenkin sen vain tunsi, ettei tässä varmasti voi kovin kauaa enää mennä. Sellainen levollinen rauha ja samalla fyysinen tunne omassa kropassa siitä, että viimeisiä päiviä viedään, voimistui. Keskiviikon vastaisena yönä heräsinkin kipeisiin supistuksiin, joita kellottelin parin tunnin ajan tulevaksi neljän minuutin välein. Hetken ehdin jo ajatella, että tuleeko tässä pikainenkin lähtö, mutta sitten supistukset harvenivat ja loppuivat kuin seinään. Aamulla kuitenkin olin hyvinkin voitonriemuisissa fiiliksissä siitä että jotain sentään on alkanut tapahtua - ei tämä voi enteillä kuin hyvää. Samalle päivälle oli sovittuna viikontakainen kontrolliaika lääkäriin, jossa sitten selvisikin että yöllisissä kivuissa oli ollut tosissaan tehoa - kaulakanava oli kadonnut ja kohdunsuu liki 3cm auki. Viikkoja tässä vaiheessa 39+0

Lääkäri puolsi kuitenkin vahvasti käynnistämistä, sillä en edelleenkään ollut saanut nukutuksi ja olihan olosuhteetkin nyt käynnistyksen kannalta hyvin suotuisat. Luultavasti vain pieni avittaminen saattaisi riittää saattamaan homman näin kypsässä tilanteessa vauhtiin. Hän olisi laittanut asian vireille vaikka samantein, mutta kuitenkin toppuutteeltiin hieman, sillä yöllisistä supistuksista ja jomotuksista toiveikkaana halusin vielä antaa mahdollisuuden katsoa josko synnytys käynnistyisikin pian itsestään. Lääkäri oli aivan ihana ja tuumasi että hyvinkin mahdollista on että seuraavana yönä voisi jokatapauksessa alkaa tapahtumaan ja ehdotti että mikäli vauva ei pian sylissä ole, voisin halutessani ja kokiessani tulla minä päivänä tahansa takaisin käynnistykseen. Loppuunsaakka ei tarvitse sitkutella nukkumatta.

Seuraavana yönä mentiin aikamoisen toiveikkaina nukkumaan ja heräilinkin pitkin yötä niinikään kipeähköihin supisteluihin, mutta ei niissä ollut ytyä ajamaan minua edes sängystä ylös. Sen sijaan en saanut oikein nukutuksi koko yönä. Kaksi vuorokautta valvottuani putkeen kipeitä supistuksia kaikkea kuukausien unettomuutta vasten, ja kropan ollessa aivan finaalissa kaikesta viikkokausien väsymyksestä, alkoivat voimat olemaan sen verran vähissä että päätimme lähteä seuraavana aamuna käynnistykseen, mikäli vauva ei seuraavan vuorokauden aikana lähtisi lupaavasta enteilystä huolimatta tulemaan. Enempää en pystyisi antamaan voinnistani siimaa. Koska supistuksista ei valitettavasti ollut enää torstaina tietoakaan ja koin olevani kaikkeni itsestäni antanut, lähdimme perjantaiaamuna synnärille. Harmitti hieman, ettei vauva ollut lähtenytkään syntymään, mutta tiesin kuitenkin että olin tehnyt viimeistään nyt kaikkeni tämän raskauden osalta. Nyt ottaisin vastaan saatavilla olevan avun. Tältä reissulta ei tultaisi takaisin ilman vauvaa ja vihdoin pitkä odotus saisi pisteen!

..Synnärille tullessa jännitti, jotenkin olin kuvitellut tulevani noista ovista sisään kipeitä supistuksia puhkuen, mutta sisään astuikin pian kolmen lapsen äiti ja isä rauhallisissa tunnelmissa perhoset vatsassa lepattaen. Tiesimme hiljaisina, että kohta olisi taas edessä se verta-hikeä-ja-kyyneleitä-osio elämästämme, mutta myös sen, miltä tuntuu kun ensiparkaisun jälkeen syliin lasketaan oma lapsi.
Voiko elämässä olla odotettavissa unohtumattomampaa päivää kuin tuo perjantai?

Meidät ohjattiin synnärillä suoraan saliin, jonne mukava kätilö ja kätilöopiskelija tulivatkin heti esittäytymään ja kyselemään toiveitamme. Mahdollisimman lääkkeetön ja toimenpiteetön synnytys, sekä mahdollisimman paljon jalkeillaoloa.. Sali oli nostalgisesti juuri se sama, jossa myös meidän pojatkin olivat syntyneet ja valmiiksipedattua vauvankoppaa katsoessamme tuntui mielettömän huimalta, että kohta tuossa olisi meidän pieni tyttäremmekin.

Tuntui absurdilta olla salissa ilman supistuksen supistusta, mutta kätilöt kovasti lupailivat että kyllä niitä kohta olisi luvassa. Itsekin ajattelin että homma varmaan on pian ohi, olinhan jo hyvin auki ja pikkuveikan synnytyksessä aukesin rytinällä viidestä sentistä kymmeneen vain muutamalla supistuksella. Ja onhan tässä sentään kolmas ja siroksi veikattu lapsi kyseessä tiuhalla tahdilla. So, lets do this. Sain käteeni oksitosiinitipan klo 10 ja jäimme odottamaan. Saimmekin odottaa ja odottaa, supistuksia piirtyi säännöllisinä mutta ne eivät tuntuneet missään. Meni tunti, jos toinenkin. Tippaa lisättiin yhä uudestaan, mutta kuvittelemallakaan ei supistuksiin tullut ytyä.


Yhden maissa lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot, mikä olikin äärimmäisen inhottava toimenpide ja heti supistuksiin alkoi tulla pientä tuntumaa. Kuitenkaan homma ei edelleenkään lähtenyt vauhtiin, joten oksitosiinitippa laitettiin tippumaan uudestaan. Taas odottelua ja odottelua. Muutaman epätoivon kyyneleenkin jo tirautin, koska homma ei lähtenyt ollenkaan odotetusti etenemään, eikä oma kroppa touhuun mukaan. Mieleen hiipi pelko, että tuleeko tästä samanlainen maratonisynnytys, kuin esikoisen kohdalla - pitkä, tuskallinen, piuhoja, toimenpiteitä ja komplikaatioita..

Viiden jäljestä tilannetta hieman taas tutkittiin ja olin auennut koko päivän aikana sentin. Sentti!
Olin aivan varma että seuraavan vuorokauden puolelle menee ja reippaasti ennenkuin on nyytti sylissä. Tirautin muutaman kyyneleen lisää. Harmitti koko tilanne - käynnistys, sekä se että tässä luomuhaaveistani huolimatta olen, keskellä erittäin lääkkeellistä synnytystä, enkä pysty lukemaan omaa kehoani synnytyksen etenemisestä, ja että kaikki piuhat rajoittavat omaa olemistani. Sekin, että kroppa ei hoida hommaa itsestään ja en saa kokea sellaista ihanaa itsestään etenevää synnytystä kuin pikkuveikan kohdalla. Toisaalta tiesin myös sen, että tämä tilanne kaikista toiveista huolimatta oli kahdesta pahasta pienempi. Nyt pitäisi vain kyetä poikkeamaan siitä omasta käsikirjoituksesta, tämä lapsi syntyisi tällätavoin ja se on nyt kaiken kannalta parasta.

Pian siitä alkoivatkin supistukset tuntumaan, niitä tuli aika tiuhaan ja puhaltelin sänkyyn nojaillen kipuja pois. Kovasti tsemppasin itseäni ottamaan vastaan nämä supistukset, koska ne tuntuivat paljon tujakammilta, kuin ns. kehon omat supistukset pikkuveikan synnytyksestä koettuna. Kivut alkoivat yltyä kovaa vauhtia ja aloin aavistelemaan nopeaa etenemistä kuten viimekerrallakin ja pyysin epiduraalia. Olin päättänyt että en yritäkkään kestää oksitosiinisupistuksia määrääni enempää, kun kehon oma kivunlievitys ei niiden suhteen samallalailla toimi. Sain epiduraalin kreivin aikaan, koska jokainen supistus oli edellistään kammottavampi, eikä aikakaan kun tunsin jo ponnistamisen tarvetta. Kätilö tutki tilanteen ja sain luvan alkaa ponnistamaan - vauva kuulema syntyisi ihan pian.
Nopeaa toimintaa!

Ponnistus kuitenkin otti odotettua kauemmin aikaa, ja kätilön vuorokin ehti vaihtua vaikka hän oli varma että saa auttaa vauvan maailmaan. Aloin olemaan kaikesta ponnistamisesta väsynyt ja varma ettei vauva synny ikinä. Annoin kaikki voimani, ja ei voi kun sanoa mikä onni oli että olin saanut epiduraalin, joka vei sentään kivun pahimman kärjen suhteellisen pitkästä ponnistusvaiheesta pois. Kokeilin erilaisia asentoja ja lopulta vauva lähtikin tulemaan alaspäin. Olin aivan puhki ja ihmeissäni siitä miten vaikealta, tuskalliselta ja uuvuttavan pitkältä ponnistusvaihe tuntui, eikös tämän kolmannen olisi pitänyt suunnilleen vain sujahtaa pihalle?! Syy kuitenkin selvisi - vauva oli tulossa maailmaan avotarjonnassa naama ylöspäin ja kasvot edellä ja lahjakkaasti napanuoraan sotkeutuneena.

Lopulta, kaiken tuskan jälkeen ja kaikkeni antaneena saimme kuulla pienen ja tomeran parkaisun.
Samalla kaikki kivut loppuivat - hän on täällä.
Pieni kaunis, tummatukkainen tyttäremme, joka näytti heti niin meidän lapselta.
Tutulta ja samalla kuitenkin niin uudelta.
Sain pienen elämän syliini ihasteltavaksemme. Tässä hän nyt viimein on.
Hetki oli unohtumaton ja ihmeellinen.


Synnytys oli jälkeenpäin ajateltuna hyvin erilainen, kuin mitä olin kuvitellut. Toki tiesin hyvin, että asiat tuskin menevät niinkuin olin etukäteen kaavaillut, mutta kaikinpuolin tämä synnytys yllätti melkein kaikilta osin. Nyt olen kokenut myös voimaannuttavan, hyvän ja hyvinkin lääkkeellisen synnytyksen. Ja vaikka jossain vaiheessa käynnistelyjä alkoikin pelottamaan mitä tuleman pitää, meni kaikki lopulta oikein hienosti. Kun kipeitä supistuksia alkoi viimein tulemaan, homma oli vajaassa neljässä tunnissa taputeltu, josta tosin lähes puolet oli ponnistusta. Ja voi mikä voittajafiilis, pusersin vauvan niinkin hankalassa tarjonnassa maailmaan! Miten koville se otti, mutta miten erityisen palkitseva olo siitä jäi käteen. Selvisin! Ja onneksi vauva oli niinkin siro, että mahtui tuossakin asennossa syntymään, sääli vain että nelikiloisten poikien jälkeen en päässyt nauttimaan miltä pienemmän vauvan ponnistaminen tuntuu, koska tämä avosuinen tarjonta vaati enemmän tilaa. 
..Huima ajataus välillä hiipiikin mieleen, mitä kaikkea olisi voinut mennä siinä kohtaa pieleen, mutta sillä ei ole toisaalta mitään merkitystä. Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja itsekin säästyin taisteluvammoitta. Aika uskomatonta, että synnytyksen jälkeen suihkussa käydessä eniten sattui jalkaan edellisenä päivänä kengistä tulleeseen rakkoon! Melkoisen hyvin vai mitä.

 
..Osastolla oli joulukuisen tunnelmallista ja satuimme sinne niin rauhallisella ajoituksella, että sain nauttia elämän ensihetkistä aivan rauhassa ilman huoneseuraa. Isovanhemmat kävivät katsomassa pientä neitiä heti seuraavana päivänä, samoin tuoreet isoveljet. Erityisesti isoveikan pitkä odotus palkittiin ja äärettömän onnellisena sekä ylpeänä hän vihdoin pääsi pitelemään siskoaan sylissään. Ihana nähdä poikien riemu uudesta vauvasta.

Kotiinlähtöpäivä koitti aurinkoisena ja pakkassäisenä. Lääkäri tuumasi tytön olevan oikein hyvässä kunnossa, ja niimpä pakkasin tavarani ja soitin miesväen meitä hakemaan. Pienet, huolella valitut vaatteet pääsivät käyttäjänsä ylle ja ihmettelimme, miten meillä onkin nyt tämän näköinen nyytti matkassamme. Vaaleanpunainen ja niin söpö.
Kotimatkalla kaikki simahtivat takapenkille ja hetken mieheni kanssa vain katselimme onnellisena, että tässä me nyt ollaan. Vihdoin kaikki koolla. Meidän perhe.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Elämän ensimmäinen viikko.



Tasan viikko sitten perjantaina, syntyi meidän pieni tyttäremme keskelle lumisinta joulukuuta.
Synnytys alkoi olemaan näillä kellonlyömillä loppusuoralla ja pian pitelimmekin sylissämme kauan odottamaamme aarretta. Ihmettelimme vielä osastolle päästyämme elämän ensihetkiä ja ihailimme pientä uutta ihmistä. Isi lähti yömyöhillä kotiin ja kävin itsekin väsyneen onnellisena nukkumaan, kolmen lapsen äitinä, pieni nyytti vierelläni.



Parin päivän päästä perheen miesväki tuli hakemaan meidät sairaalasta kotiin.
Onhan se aina ihmeellistä kantaa tuore perheenjäsen kotiovista sisään ja aloittaa aivan uusi elämä.
Ensimmäiset päivät ovatkin menneet toipuessa, levätessä, imettäessä ja ihmetellessä.
Pienet varpaat, sormet, tuhiseva ja levollinen vauvan uni omaa rintakehää vasten..
Voiko parempaa olla?


..Kaikki on mennyt meillä näin alkuun hirmu hyvin, ihmeen luonnolliselta tuntuu olla kolmen lapsen kanssa, oikeastaan hyvinkin seesteiseltä ja hyvältä. Vaikka aika huimaa havahtua siihen, että kaapista löytyy nyt kolmenkokoiset vaipat. Kyllähän meillä on tässä kädet täynnä työtä. Mutta niin kovin me kaipasimme pikkusiskoa perhettämme täydentämään, että päällimmäisenä tunteena on todellakin onni siitä että hän on vihdoin täällä. Kaikki on jotenkin nyt niin paikoillaan ja niinkuin pitää. Kohdillaan. Itselläni on myös pohjattoman helpottunut olo että tämä urakka on viimein ohi. Otti kyllä loppuakohden niin lujille. Helpotus lienee heijastuneen koko perheeseen, jotenkin niin levollinen ja rentoutunut ilmapiiri on täyttänyt kodin.. Jos vauva toi muutoksen tullessaan, toi hän myös rauhankin.


Myös fyysisesti olen voinut hyvin, toipuminen on ollut siinä suhteessa uskomattoman nopeaa.
Lähinnä vain voisin nukkuanukkuanukkua pois kuukausien väsymystä, univelka todenteolla alkaa purkaantunmaan vihdoin kun oma keho raskauden jäljiltä vaipuu taas syvään ja hyvään uneen. Tuntuu että tällaista unta en ole kuukausiin nukkunut, vain lähinnä pinnallisesti torkkunut valvomisten lomassa. Poissa on siis oma unettomuus ainakin tältäerää, kumpa vain öisin suhteellisen usein herätellyt vauvakin löytäisi saman moodin äidin kanssa..

Isoveikat ovat olleet innoissaan, he pitävät kyllä hellin silityksin huolta, että siskolla on varmasti kaikki hyvin. Heti huomaa myös, miten astelema on toinen kuin viime kerralla, jolloin isoveikka joutui ainoana luopumaan saamastaan huomiosta. Nyt pojat heti ovat hitsautuneet asteenverran enemmän yhteen ja yhdessä myös jakavat muutoksen vauvan tultua taloon. Toistaiseksi sen kummemilta reagoinneilta on vältytty, kun heillä on toisensa ja omat kivat juttunsa, minkä lisäksi isi on puuhastellut heidän kanssaan vaikka mitä mukavaa sillä aikaa kun äiti on rauhoittunut imettämään ja hoitamaan vauvaa. Myös isovanhemmista on ollut korvaamaton apu tässä kohtaa.



Kyllä hän on mitä suloisin ja valloittanut meidän sydämet täysin.
Todella ihmeellisiä päiviä takana, kun ollaan saatu tutustua meidän uuteen perheenjäseneen.
Ollaankin otettu uusi elomme ihan rauhallisesti, ja varmasti samaa leppoista toipumisen tahtia jatketaan ihan niin kauan kuin siltä tuntuu. Nyt rauhoitutaan, nautitaan hetkestä ja annetaan aikaa sille, että asiat löytävät uomansa kaiken uuden äärellä. Jollainlailla onkin helppoa rauhoittua olemaan kotosalla ja nauttia pimeimmän vuodenajan tunnelmasta pieni käärö sylissä.
Ei ollenkaan hassumpi vuodenaika saada vauva!

maanantai 5. joulukuuta 2016

Pieni taivaan lahja.


Joulukuisena iltana 2.12 syntyi ihana pieni tyttö maailmaan.
Valo keskelle talven synkintä pimeää, suuri ilo meidän elämään.
Niin täydellinen, kaunis ja ainutlaatuinen. 
Ihmeellinen.
3510g ja 50cm puhdasta rakkautta, meidän perhettä täydentämään.


Tässä on se Luojan kaunis ajatus, jota olemme arvuutelleet nämä kuukaudet.
Hän on se, jonka tänne kuului tulla. Nyt saamme nähdä ja ihastella sitä, mitä Jumala on valmistanut ja salassapitänyt. Ainutkertainen työ on valmis.
Ei voi kuin ihmetellä, miten kaunis ja ihmeellinen on pieni uusi ihminen, miten uusi elämä ylistää Luojaa mitä suurimmalla tavalla.
Olemme niin kiitollisia ja myytyjä tästä onnesta, joka ollaan tässä pienessä saatu osaksemme.

Me rakastamme sinua kovasti.
Sinusta me unelmoitiin.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Väsyneen odottajan fiilikset.

Toisiksi viimeinen viikko ennen laskettua on pyörähtänyt käyntiin - loppu häämöttää aivan nurkan takana ja marraskuusta alkaa päivät käymään hyvin väliin. Tätä on vaikea sisäistää vaikka ei tässä muuta tehdäkään, kun odoteta tulevaa. Ehkä sitä on odotettu niin kovasti ja hartaudella, että on vaikea ymmärtää, että kohta ei enää odoteta? Olenko muka oikeasti jo valmis että elämämme mullistuu noh, suunnilleen täysin?

Yhä hurjemmaksi kuitenkin tämä oma henkilökohtainen rutistus näin päivä päivältä käy, nimittäin enää unta ei riitä kuin tuskin muutaman pätkittäisen ja onnettoman tunnin yössä, eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään enää päivälläkään. Jo kuukausien kestänyttä unettomuutta vasten entisestään niukentuva ja olematon unisaldo on saanut lopulta jaksamiseni tieni päähän. Myönnettävä on. Virkeä olo tuntuu vain vitsiltä. Jossain määrin hyvin tässä on kyllä pärjäilty kulunut syksy sen ansiosta että silmissäni suorastaan sankarillinen mieheni on alttiisti mahdollistanut kotiinjäämisellään mahdollisuuteni nukkua päiväsaikaan näitä öisiä valvottuja tunteja pois. Kuitenkin tässä vaiheessa kroppani vetelee ilmeisesti aivan viimeisiään ja ei enää nukahda edes päiväsaikaan, vaikka väsymys öiden jäljiltä onkin päätähuimaava ja oksettava. Olen sitkutellut tänne varmoille viikoille, vaihtoehtojen ollessa aiemmin olemattomat tilanteen helpottamiseksi, sillä kaikki tehtävissä oleva on asian hyväksi kyllä tehty. Nyt kuitenkin olen maratoonini juossut ja oman maaliviivani ylittänyt kantaen vauvan mahassani tänne saakka - ja sen tuntee myös kehonikin, joka on aivan hapoilla ja kaikkensa antanut tämän raskauden loppurutistuksesta. Eräs ystäväni totesi tämän neidin olevan eräänlainen työvoitto meidän perheelle, ja siltä se kieltämättä tuntuukin. Viikkoja on kasassa 38+3 ja tämä taitaa olla aikalailla paras mihin sisulla olen pystynyt rutistamaan. Enempää ei näillä lähtökohdilla jaksa. Tsempin tiristämisestäkään ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa kun oma kroppa sanoo kaput ja tankki on tyhjä.

..Uupumuksesta purkautuneiden, itkuisten ja entisestään unettomien viimepäivien takia istuin eilen äitipolin päivystyksessä odottaen aikaa lääkärille. Samana päivänä aiemmin neuvolan täti, sekä synnytyspäivystyksen kätilö ihanan ymmärtäväisinä tuumasivat että kyllä tämä nukkumattomuuden kierre pitää saada katkaistua ja olisi syytä kartoittaa, mitä viisasta tilanteen hyväksi nyt olisi tehtävissä. Siispä käyntiä lääkäriin, jossa annettiin aika ensiviikolle käynnistyskontrolliin ja mikäli tilanne on ensiviikolla ennallaan, paras ratkaisu on luultavasti alkaa vauhdittamaan vauvantuloa, enempää viikkoja ei tarvitse puskea läpi väkisin voimilla joita ei ole, mikäli synnytys vielä viivyttelee itseään.

Hieman ristiriitaisin, vaikkakin hurjan helpottunein fiiliksin tästä lopputulemasta olen. Äärettömän helpottavalta tuntuu tieto, että eräänlainen takaraja on olemassa, kuitenkaan käynnistys ei ole se mitä synnytykseltä toivon. Suorastaan se tuntuisi todella pelottavan vastenmieliseltä vaihtoehdolta, koska esikoisen käynnistyskokemukset eivät olleet kovin huikeat - kohtutulehdus äidille, ja hengenvaarallinen verenmyrkytys vauvalle. Muutoinkin ajattelen, että aina parempi että vauva saisi tulla maailmaan omalla aikataulullaan, sitten kun on siihen valmis. Jonkin verran sulattelemista on myös itsessään siinä, jos vauvan syntymä ei menekään sen käsikirjoituksen mukaan, johon mielessäni olen kuukausia valmistautunut. Lapsivesien tai kipeiden supistusten jännittävää odottelua kotona ei välttämättä tulisikaan, lääkkeettömästä kivunlievityksestä luultavasti puhumattakaan.

Kuitenkin on tärkeintä ajatella mikä on tämän valitettavan tilanteen paras etu. Ikäänkuin valittava kahdesta vaihtoehdosta huonompi, ellei neiti nyt ihmeesti ymmärrä lähteä syntymään hyvällä vauhdilla. Mahdollistahan sekin. Muutoin täytyy vain nostaa kädet ilmaan ja luottaa siihen, että ensiviikolla päädytään viisaaseen ja parhaaseen ratkaisuun, eikä asia ole lopulta omassa kädessäni. On sopeuduttava siihen, että kaikesta huolimatta tämä lapsi syntyy juuri oikealla ajallaan ja tavallaan, joko itsekseen tai sitten hieman vauhditettuna.

Vaikealta ja osittain hämmentävältä tilanteessa on tuntunut se, että tämä unettomuus ja siitä johtuva väsymys on kuitenkin lopulta oma subjektiivinen kokemukseni. Lopulta vain minä voin itse kertoa kuinka väsynyt olen ja miten tässä kohtaa pärjään, eikä sitä kukaan ulkopuolelta voi tuntea puolestani vaikka realiteettien valossa näkisikin tilanteen surkeuden. Tästä johtuen olenkin loppuajan painiskellut ajatuksin että tässä nyt vain pitäisi tsempata ja sitkutella mukisematta aina niin pitkälle kuin synnytys lopulta starttaa. Että on heikkoutta käyttää 'oikopolkua' tai luovuttaa ja tuntea ettei enää jaksaisi metriäkään, kun enää maksimissaan viikoista kuitenkin kyse. Kuka haluaisi olla heikko tai luovuttaja? Helpompaa olisikin tilanne, jossa olisi joku fyysisesti ilmeisempi vaiva, vaikka jalka poikki jolloin on kaikille ilmiselvää, että reippaudella se ei parane, vaan se täytyy hoitaa. Ettei ole luovuttamista, saati heikkoutta, vaan tilanteen sanelema ehto että matkaa ei pitkälle silloin pötkitä. Samaa koitan ajatella omaankin tilanteeseeni, että nyt ei ole kyse kärsivällisyydestä tai korvien välissä tehtävästä tsemppaamisesta. Reippaudella ei sitkutella eteenpäin jalan ollessa poikki.

Tässä koitan siis kasailla ajatukseni ja hyväksyä tilanteen ja sen, että voi olla että kompromisseja omien toiveiden kanssa nyt joudutaan mahdollisesti tekemään. Toki toivon, rukoilen ja haaveilen, että vauva jouduttaisi tuloaan tai saisin ihmeesti nukuttua öisin niin että olisi mahdollista odotella vielä synnytyksen käynnistymistä itsestään - tai sitten olosuhteet sanelevat ehdot ja päädytään vauhdittamaan hänet tähän maailmaan. Ja sekin on sitten hyvä niin. Jokatapauksessa, aion luottaa siihen, että asiat menevät niinkuin kuuluu ja on parasta. Ja lopputuloshan siinä sylissä on se tärkein, onko sillä lopulta niin suurta painoarvoa miten siihen tilanteeseen päädytään, vaikka jos saisin valita, tietysti toivoisin että koko tätä unettomuusongelmaan ei olisi, raskaus olisi ihanaa ja autuasta ja synnytykselläkään ei olisi mikään sen kummempi hoppu.



Mutta asian valoisista puolista, nyt eletään viimehetkiä ja kohta meidän maailma mullistuu täysin uudella pienellä ihmeellä. Kyllä häntä jo rakastetaan ja odotetaan. Ihmeellistä että meidän ensikohtaaminen on aivan hetkenä minä hyvänsä, sitä iloa mikään odotusajan koukero ei meiltä ole mihinkään vienyt. Aivan mielettömän innoissamme odotamme perheemme tätä neitokaista ja kaikenlaisista loppuodotuksen haasteista huolimatta sydämessä on edelleen vahva ja tyyni luottamus siitä, että näin tämän kuuluu mennä. Sitä en ole hetkeäkään sydämessäni epäillyt. Juuri tämän pienen ihmisen kuuluu syntyä tähän maailmaan ja juuri tällä aikataululla - joka loppujenlopuksi ei parempi voisi ollakaan. Täytyy sanoa, että tuntuu ihmeelliseltä, miten asiat ovat loksahdelleet kohdilleen myös kaiken käytännön, kuin jotenkin koko kokonaisuudenkin puolesta. Isoimpana tekijänä mieheni mahdollisuus olla vaikea loppuraskaus ja tulevat ensikuukaudet kotona, mikä tuntuu ihan ennaltavalmistellulta sitä vasten että oma vointi on ollut odottamattamme mitä se on nyt ollut.
Todella, todella, odotan, että saamme tämän ihmeellisen taivaan lahjan syliimme ja pääsemme tutustumaan siihen, kuka tämä pieni ihme on. Millainen on tämä Luojan kaunis ja ihmeellinen ajatus, jonka hän on perheeseemme halunnut antaa? Pian pääsemme sitä ihastelemaan!
Ja kun viimesunnuntaina juhlittiin babyshowereita, iloitsin sydämestäni myös siitä että niin moni rakas ja upea ystäväkin odottaa tätä pientä tähän maailmaan. Tänne on hyvä tulla, kun iloitaan ja odotetaan olemassaolosta ennenkuin tänne on vielä syntynytkään!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Joka päivä lähemmäs.

 Yhdeksän kuukautta odotusta alkaa olla takanapäin ja kaikki uusi aivan nurkan takana. Enää on kyse päivistä tai viikoista, joista itse veikkaan kyllä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mitä aiempiin raskauksiin tulee, niin realistina luulen että vauva antaa odotella itseään vielä ihan hyvän tovin. Jokatapauksessa kuitenkin loppusuoralla ollaan ja tehtävä hiljalleen suoritettu. Vauva on valmis ja oltaisiin enemmän kuin myöskin valmiita näkemään, millainen aarre mahani sisällä on kasvanut. Ihan viimeaikoina oma ajatus onkin alkanut kääntyä raskausajasta selkeästi kohti tulevaa synnytystä ja vauva-aikaa, josta johtuen se asiaankuuluva kärsimättömyys on tullut ikäväksi seuralaisekseni. Sitä vain odottaa, milloin aika koittaa. Olisin jo niin kypsä taputtelemaan tämän loppuakohden raskaaksikin käyneen matkan taakseni, ottamaan vastaan synnytystuskat ja vaihtamaan mahan pieneen kääröön sylissäni. Tämä odotus on nyt koettu, rutistukset rutistettu ja nyt olisi vauvan aika! Selvästi tässä on alkanut viimeinen kiri ja sivu on kääntynyt loppulukuun. Maali häämöttää, enkä näe tässä välissä enää mitään. Kaikki on tehtynä, omat valmistautumiset valmiina ja ajatuksissani vauvalla lupa tulla. Enää puuttuu se oleellinen.

..Jokaisessa raskaudessa on kyllä tullut sukellettua aika autuaasti tähän 'viimeisten viikkojen piinaan'. Matelevaan aikaan, jossa sitä enää vain odottaa ja odottaa, käpertyen omiin oloihin ajatuksien ollessa lähinnä vain alkavassa synnytyksessä ja vauvassa. Tämä aika on kyllä ihan omanlaisensa kupla ja viimeinen pakollinen etappi, sitä on jotenkin niin valmiina ja niin kaikkensa antaneen herkillä uuden muutoksen äärellä. Ehkäpä tämän vaiheen tarkoituksena lieneekin valmistaa ottamaan oikeasti vastaan kaikki tuleva - niin tervetulleelta synnytystuskat ja kivut tässäkohtaa alkavat nimittäin tuntua ettei tosikaan. Ja tähän kuplaan olen näemmä jälleen humpsahtanut, hyvin nopeasti ja auttamattomasti, kaiken alkuviikkoisen siivousdraivin ja kodinlaiton jälkeen. Jotenkin oli vain vahva tunne ja tarve, että kaikki pitäisi saada nyt valmiiksi, jotta voin sitten rauhoittua odottamaan. Tälläkertaa tämä onkin tapahtunut aiempia kertoa aiemmin, nopeammin sekä kokonaisvaltaisemmin ja huomaan, että täällä taas ollaan, aivan jo kypsänä ja valmiina. Omassa synnytyskuplassani, omassa henkilökohtaisessa loppukirissäni, hurjaa vauhtia lipumassa kohti seuraavaa vauvavuotta. Se on menoa nyt se!
Kumpa ei tarvitsisi kauaa odotella..

Näin taaksepäin kun katsoo, niin tämä kolmas odotus soljui alkuunsa hirmu luontevasti, vaikka viimeiset kymmenen viikkoa ovatkin sitten laahanneet senkin edestä ja saaneet meidät aika hapoille. Alkuraskaus oli kuitenkin tällä kertaa äärettömän helppo, jolloin sain osakseni vain lievää etovaa oloa parin viikon ajan ja unettomuutta, josta kuitenkin selvisi lasten kanssa päikkäreitä torkkumalla. Pääosin olo oli kutakuinkin normaali, nautimme kesästä ja lomareissuista, sekä innoissamme sisäistimme samalla sitä ihmeellistä uutista, että vielä loppuvuodesta perhe täydentyisi kaipaamallamme puuttuvalla palasella. Äitienpäivänä olimme jo onnitelleet triplamummoja ja loppukeväästä vielä fiilisteltiin kun ultrassa näkyi pieni sykkivä sydän ja odotus eteni toiselle kolmannekselle.

Tätä hyvää vaihetta kestikin melkein koko keskiraskauden, aina sinne loppukesälle saakka, jonka jälkeen merkit alkoivat enteillä, että loppuaika tulisi olemaan aika varmasti toisenlainen - enemmän tai vähemmän hankala. En kuitenkaan olisi arvannut, kuinka hankala se lopulta tulisi olemaan. Vielä heinä-elokuussa, puolenvälin tietämillä olo oli kuitenkin ihan kelpoinen, satunnaisia kolotuksia ja kipuja lukuunottamatta. Samoihin aikoihin rakanneultrassa saimme kuulla odottavamme todennäköisesti tervettä tyttöä. Pikkusisko! Siinä vasta olikin iloista sisäistämistä, sillä olimme jokseenkin aika luontaisesti ajatelleet takapenkkimme olevan kohta täynnä pieniä mainioita poikia.
 
..Alkusyksyyn lähdimme aikamoisella tsempillä, sillä oma vointi antoi viitteitä huonontumisestaan entisestään ja syksy meillä olisi jokatapauksessa aikamoista haipakkaa tiedossa. Muutama viikko menikin paremmin kuin hyvin, mutta sitten omassa voinnissa tapahtui hyvin yllättäen nopea käänne huonompaan, ja pian makasinkin joka toinen päivä sängynpohjalla väsyneenä ja kipuisena, sekä yöt valvoskelevana. Unettomuus alkoi jo tosin puolenvälin jälkeen, mutta sen tuoma väsymys puhkesi vasta täyden arjenpyörityksen iskiessä päälle syksyllä, miehen hoitaessaan omaa tonttiaan opiskelujen ja töiden parissa, minun hoitaessani omaani lasten kanssa kotona. Pian kipeiden supistusten vuoksi makasinkin osastolla vuodelevossa, vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit kankussa. Vielä ei saisi vauva syntyä, joten tahtia olisi hidastettava. Siinä sitten koitettiin kuroa kasaan arjen palasia uuden yllättävän tilanteen keskeltä. Muutama viikko menikin täydessä sumussa, kun oli otettava selviytymisvaihde päälle arjenmyllyn jatkaessa pyörimistään antamatta armoa vallitsevan tilanteen yllättäessä meidät aivan täysin. Siinä kyllä mietti moneen kertaan että miten me tämä loppuodotus selvitään. Onneksi palikat saatiin pienoisen hakemisen jälkeen uuteen järjestykseen ja tilanne seestymään mieheni jäädessä koti-isiksi, jotta saisin tuotua vauvan turvallisilla viikoilla maailmaan, sekä säästettyä vomia voimia nämä loppumetrit, mikä oli äärettömän hyvä ratkaisu.

Tämä viimeinen kolmannes onkin sitämyöten ollut hankala alusta loppuun ja olo on kyllä tälläkin hetkellä hyvin kaikkensa antanut. Ja vaikka luulin jo kokeneeni suhteellisen vaikean loppuraskauden esikoisen kohdalla, täytyy sanoa että tämä veti kyllä vielä pidemmän korren. Toisaalta onhan arjessa ollut älyttömän paljon haastettakin enemmän, nyt kun on kaksi hyvin pientä lasta hoidettavana, eikä mahdollisuutta makoilla sohvan pohjalla silloin kuin tarvitsee. Tietyt asiat rullaavat ja niiden on mentävä eteenpäin, oli oma olo tai takana nukuttu yö minkälainen tahansa. Nyt kuitenkin uskallan vihdoin huokaista, että helpottaa. Ei suinkaan valvomiset, kivut ja fyysinen olo, mutta muuten kaikinpuolin, kun meitä on tässä kotona kaksi ja itsellä on mahdollisuus mennä oman voinnin ehdoilla. Ja vaikka vauva tuo suuren muutoksen tullessaan, uskon kuitenkin hänen syntymänsä tuovan vielä suuremman helpotuksen, sillä sitten en enää ole raskaana. On ihan eri kun omat kivut ja vaivat lakkaavat ja saan oman kehoni itselleni takaisin, sitten pystyn taas ihan erilailla toimimaan täällä meidän arjessa työmäärän lisääntyessäkin.

Tällainen on ollut tämä matka ja lähestyvä synnytys ja vauva-aika alkaa olla nyt hyvin konkreettisena edessäpäin. Aika luottavaisin mielin olen niiden suhteen kokoajan ollutkin, vaikka täytyy myöntää että pieni jännä meinaa myös mieleen hiipiä. Ehkä juurikin tämä hankala loppuraskaus on aavistuksen saanut taas varpailleen. Toisinaan nimittäin huomaan, että esikoisen vaikea ja kaikenlaisten huolien varjostama odotusaika, hankala synnytys, infektio, sekä tehollaoloaika, vauvavuoden valvomisesta, allergioista ja refluksista puhumattakaan, varjostaa taas välillä mieltäni, nyt kun tässä loppuodotuksessa on ollut niin samoja elkeitä. Jotenkin se kaikki on taas tuoreempaa ja konkreettisempaa mielessäni. Ja vaikka kokemukset pikkuveikan kanssa ovatkin tässä välissä kaiken edellämainitun suhteen olleetkin aivan ja totaalisen toisenlaisia, niin silti taustalla edelleen on myös ne ensimmäisellä kerralla koetut vaikeudet. Eivät ne sieltä ole mihinkään kadonneet, eikä niitä saa kokemuksistani pois, vaikka kaiken olen ajat sitten käsitellytkin. Jollain lailla ne siis muistuttavat edelleen olemassaolostaan vähintään sillätavoin ja tällaisessa hetkessä, etten osaa todellakaan suhtautua itsestäänselvästi siihen, että kaikki sujuu hyvin. Olen nähnyt ja kokenut molemmat puolet. Tälläkään kertaa en pysty sulkemaan pois mielestäni mitä kaikkea epätoivottua tässä voisi sattua, kun kerran moni asia on jo omalle kohdalle kolahtanut, mutta toisaalta haluan valita olla edelleen niin luottavainen kuin suinkin. Ja pääosin koenkin oloni levolliseksi ja odotan synnytystä ja kaikkea tulevaa innolla. Onneksi tosiaan synnytys, sairaalassaoloaika ja vauva-vuosi eivät enää varsinaisesti pelota, vaikka aavistuksen on alkanut jännittämäänkin. Viimeksi kaikki kuitenkin meni niin ihanasti ja uskomattoman hyvin. Kumpa sama tapahtuisi uudelleen.

..Varovasti siis fiilistelen mitä kaikkea meillä onkaan edessäpäin, elämän ensihetket ja pieni synnärillä syliin nostettu käärö. Kippuravarpaat ja se vauvan tuoksu.
Ihmettely ja tutustuminen.
Kaikki tämä onni, keskelle loppuvuoden mustaa pimeyttä ja ainutlaatuista tunnelmaa.
Sitä me odotamme kotiimme, vauvaa, pikkusiskoa, taivaan lahjaamme.
Sylissä tuhisevaa hentoa, tuoretta elämää. 
Sitä tässä odotetaan, rakkaudella ja kaikella malttamattomuudella!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Tänne olis nyt hyvä tulla.




Toissailtana nukkumaan mennessä se iski, nimittäin mieletön siivousvimma. Sitä olinkin jo hetken odotellut, vaikkakin pesänrakennusvietin kourissa tässä jo tovi ollaan oltukin. Vaatehuone, vaatekaapit ja varasto ovat olleet jo syksyn mittaan perusteellisessa syynissä, sekä pienet vauvanvaatteet kolmessa koossa odottavat jo pestyinä ja viikattuina siististi omassa kaapissaan käyttäjäänsä. Kaikki hankinnat ovat tehtyinä ja muutoinkin valmistelut valmiina, mutta nyt iski aivan mahdoton tarve puunata kodin jokainen kolo ja nurkka.

Koko yön odotin kärsimättömänä aamua, että pääsisin aloittamaan ja niimpä aamupalan jälkeen olinkin jo jyysäämässä kodinhoitohuoneen kaakeleita. Kodari, kylppäri, sauna ja vessa saivatkin kiillotuksen heti lattiasta kattoon, putsasin kaakelit ja jynssäsin saumat, pyyhin kaikki kaapit, pinnat ja kolot, sekä kävin läpi ja järjestelin kaiken mitä vastaan tuli. Mitä tyydytystä voikaan saada lattiakaivon putsaamisesta tai kattojen pyyhkimisestä! Pyykkikone on myös laulanut kolme päivää putkeen ja pestyinä ovat pian ikkunaverhoista lähtien kaikki ja tiskasimpa lasten kylpylelutkin.
Mieheni tässä on huvittuneena pyöritellyt silmiään lattianrajassa konttaavalle möhömahalle, mutta antanut kuitenkin tämän siivoustsunamin rauhassa tehdä tehtävänsä - kai hän ymmärtää että tämä kuuluu asiaan ja onhan tässä myös suuri hyötyaspektikin, nimittäin näin siistiä meidän kotiin ei tule kuin vain tasan silloin kun talossa on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Kannattaa siis kaiketi ottaa ilo irti ja ihailla miten koti puunaantuu jokaista yksityiskohtaa myöten.

Märkätilojen jälkeen siirryin keittiön pariin, pyyhin ja järjestelin kaikki kaapit ja pinnat, myös jääkaappi, uuni, moccamasteri ja liesituuletin saivat perusteellisen putsauksen niin sisältä että ulkoa. Veimme myös yhden kaatopaikkakuorman, sekä kannoin kirpparille myyntiin kuusi Ikea kassillista tavaraa. Niin raikastavaa hankkiutua kaikesta turhasta eroon. Tämän jälkeen siivosin makuuhuoneet, sekä järjestelin kirjahyllyt, kaapit ja lajittelin kaikki paperipinot. Sitten loppuikin päivästä tunnit kesken ja välillä oli käytävä nukkumassa, mutta aamulla meno jatkui pyykkien silityksellä. En ikinä koske silitysrautaan, mutta nyt oli aivan pakko päästä silittämään, joten hain kaapeista kaikki lakanat ja liinavaatteet, samoin talon kaikki kauluspaidatkin, niimpä ne ovat nyt kaapeissa silpoisina ja siisteissä pinoissa, joita käyn välillä ihailemassa. Lajittelin myös talon kaikki sukat, etsin parittomille parit ja tänään ajattelin käydä läpi lasten lelut, pakastimen, lajitella nuotit ja maalata kenties yhden seinän..
Jospa sitten olisi kaikki mahdollinen tehtynä.

Täytyy sanoa että tehokas kaksipäiväinen on takana, enkä ymmärrä miten nälkää ja väsymystä tuntematta sitä voi tehdä hetkessä melkein kaiken mahdollisen mitä keksiä saattaa. Jäljellä ei ole juuri mitään mitä voisi tehdä ja mikäli odotus venyy tästä vielä viikkotolkulla, niin sitten täytyy kyllä siirtyä johonkin toiseen osoitteeseen jatkamaan!




 ..Kumma mistä järjestyksen ja kontrollin tarpeesta tämäkin odottavan äidin kodinpuunauksen ja kaiken-pitää-olla-valmista - ajatuksen tarve kumpuaa. Mutta lieneehän se luonnollista, uuden elämänvaiheen edessä, raskaana ja synnytyksen lähestyessä sitä varmasti haluaa vaikuttaa siihen, mikä on suinkin mahdollista. On niin paljon kuitenkin asioita joiden kulkuun ei ole voinut, eikä pysty vaikuttamaan, joten ehkä tällätavoin sitä haluaa luoda tunnetta että asiat ovat tarkasti järjestyksessä ja langat omissa hyppysissä. Ja onhan se myös hyödyllistäkin, on mukavaa, että kodissa on siistiä, tavarat omilla paikoillaan ja pakastin täynnä ruokaa, koska tuskimpa seuraavaan vuoteen sitä tulee taaskaan keskityttyä vaatehuoneen laatikkojen sisältöön tai saunan pesuun, vaan vauvaan ja kaikkeen sen tuomaan muutokseen.

Tänään viikkoja on täynnä 37+0 ja täällä odotetaan jo uutta elämää kotiimme, vauva olisi viimein täysiaikainen tänne saapumaan.
Nyt olisi kaikki konkreettinen oikeastaan valmiina ja tänne olisi hyvä tulla.
Vielä ihan viimeiset muutamat jutut haluan kuitenkin tehdä.. ja uskon, että sitten viimein minäkin olen valmis. Ihan oikeasti henkisesti valmis ottamaan tämän pienen nyytin vastaan.
Että tämän höyrypäävaiheen ja siivousdraivin jälkeen hiljalleen laskeudutaan henkisesti sellaiseen seesteiseeen synnytysrauhaan ja käperrytään loppuodotuksen lepoon ja malttamattomuuteen.
Viimeisiä viedään!

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Onko kolme uusi kaksi?

Olen tässä pohtinut niin, että äitiys ei ole ikäänkuin joku satama, joka saavutetaan ja johon rantaudutaan, vaan äitiys on ennemmin kuin matka, joka alkaa yleensä jo siitä kaipaavasta toiveesta tulla äidiksi. Valmiiksi äidiksi ei tulla, kun kaksi viivaa ilmestyy tikkuun, eikä tavallaan silloinkaan, kun pieni käärö nostetaan synnärillä syliin. Näen enemmin, että äitiyden matka alkaa niistä hetkistä ja äidiksi sitten hiljallen kasvetaan. Ja olen miettinyt, että loppuuko tuo kasvu suinkaan lasten tultua kouluikään, murrosikään tai edes sittenkään, kun he muuttavat pois kotoa? Nimittäin lasten kasvu, elämäntilanteiden muutokset, perheen kasvaminen ja tämä elämä ylipäätään jotenkin vaatii äitinä jatkuvasti muutosta, sekä uusia ja erilaisia ulottuvuuksia, joita ei etukäteen kukaan omaa, vaan niiden sisäistäminen vaatii sitä kasvua. Vaikka jo yhden äitinä minulle oli tuttua vaipparalli, pukemiset, ulkoilut, valvomiset ja syöttämiset - eli hyvin moni käytännön asia, minkä lisäksi kokemusta oli hyvinkin vaativan ja kipeän vauvan hoidosta, minulle oli uutta vielä edessä oleva uhmaikä, sekä se, mitä minulta äitinä vaadittaisiin kahden kanssa. Yhdelle pienelle lapselle olin hoivaaja ja rakastava syli, mutta entä, kun tuo rooli muuttuu hiljalleen kasvattajaksi ja ne omat, hienot, jalot ja kultareunaiset periaatteet joutuivatkin oikeasti kokeiluun olosuhteissa, joissa kohtaa väsynyt äiti, yksinäiset päivät, pieni taapero, sekä uusi vauva?
Kuinka autuaan tietämätön olinkaan siitä, millaiselle kasvumatkalle äitinä ja ihmisenä jouduin.

..Valmistautuminen tulevaan uuteen elämänvaiheeseen, oli jälkeenpäin ajateltuna vähän yhtä turhaa kuin olisi valmistautunut synnytykseen - hirveästi suunnitelmia, mielipiteitä ja ehkä epärealistisia odotuksiakin, mutta koskaan ei voi kuitenkaan tietää miten kaikki menee ja mitä on edessä. Toki mikään valmistautuminen ei ole täysin turhaa, eikä se ollut nytkään. Asennoiduin arjenpyöritykseen ja siihen että kädet ovat tuplasti työtä täynnä. Mietimme apuja ennakkoon jaksamisemme varalle, keksimme etukäteen päiviämme helpottavia ratkaisuita, sekä teimme varasuunnitelmia mahdollisen koliikkivuoden uusinnalle. Lopputulema oli että olimme kyllä varautuneet ja tsempanneet hyvin kaikkeen konkreettiseen muutokseen. Olihan niistä toki hyötyäkin, ei se kaikki ihan hukkaan mennyt. Kuitenkaan jälkeenpäinkään ajateltuna en kokenut raskaimmaksi lopultakaan sitä tuplasti lisääntynyttä työmäärää, oman ajan olemattomuutta, arjen raskuutta tai edes valvomisia - sitä konkreettista muutosta. Se kaikki oli raskasta, sitä en sano, mutta siihen olimme asennoituneet, sillä tiesimme siinä mielessä mitä tuleman pitää. Mutta se, mikä sitten oikeastaan yllätti oli se, miten tämä muutos haastoi minua ja miten uusista ja syvistä riittämättömyyden tunteista sainkaan osakseni. Siihen en ollut osannut varautua millään tasolla.
Huomion jakaminen kahdelle, tunteet esikoisen pettämisestä 'ei äiti nyt pystykkään..' 'en voi nyt tulla..' ja 'sinun täytyy nyt vielä hetki odottaa..', sekä epäonnistumisen ja pettymisen tunteet omaan äitiyteen ja rajallisuuteen, kun omaa rimaa oli vain laskettava alemmas.
Tuntui, että olin paljon parempi äiti yhdelle.
Kipuilin.

Koen, että sanonta siitä että yksi lapsi muuttaa paljon, mutta kaksi lasta muuttaa kaiken, piti kyllä kohdallani paikkansa. Yhden lapsen synnyttyä luulin, että nyt kaikki muuttui - ja hyvin kokonaisvaltaisesti elämä muuttuikin. Mutta ajattelen jälkeenpäin, että se oli vielä aika pehmeä lasku omaan vanhemmuuteen, vaikka ei se silloin tietenkään siltä tuntunut, kun kaikki oli uutta ja edessä. Kuitenkin yhdelle lapselle koin pystyväni olemaan suurimmaksi osaksi sellainen äiti, kuin halusin olla. Oma rajallisuus ei tullut silloin niin rajusti vastaan kuin nyt, jolloin oikeasti en voi revetä siihen kaikken mihin haluaisin tai kokisin voivani parhaimmillani pystyä. Siinä mielessä toisen lapsen syntymä pisti pakan ihan uusiksi. En voi mitenkään tarjota kahdelle lapselleni samaa, mitä pystyin antamaan yhdelle. Jostain on aina pakko joustaa. Ja mikä riittämättömyys ja syyllisyys siitä tulikaan äkkiarvaamatta ikäväksi ja ainaiseksi kaverikseni varjostamaan omaa äitinäoloani..
Varsinkin kun päässä jyskytti edelleen se, että pitäisi olla kaikkea sitä mitä aiemminkin ja vielä enemmän.

Tietystikään riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet tuskin ovat kenellekkään äidille vieraita, oli lapsia kuinka monta tahansa, mutta minuun ainakin ne iski suurella voimalla puun takaa yllättäen, juurikin toisen lapsen tultua perheeseen ja omien rajojen iskiessä vastaan. Otin myös aika raskaasti sen oman heikkouden kokemuksen, koska suorittajana ja hienoisena perfektionistina en etenkään mielelläni laske rimaa, enkä tingi. Mistään. Olinhan jo vuosia ennen lasten saamista miettinyt miten sitten toimin ja miten en halua toimia. Millainen äiti haluan olla, miten kasvatan ja miten haluan lapsiani kohdata. Olin tutkinut, lukenut, punninnut ja vakaasti päättänyt. Tällainen tulen olemaan.
 Surkuhupaista, mutta totta, kuitenkin olen varmasti ollut hetkittäin nyt melkein sitä kaikkea, mitä ajattelin että en halua koskaan äitinä olla. Miten nöyrää, miten rajallista, miten kipeää - mutta miten loppuviimeksi juurikin täysin inhimillistä ja todella asiaankuuluvaa. Olla ihminen. Ei äitiys meistä yhtäkkiä täydellisiä tee, vaikka se saakin meidät kyllä monesti pinnistelemään ja yrittämään enemmän kuin mikään aiemmin. Ei siis se lisääntynyt työmäärä ollut suurin mullistus kahden kanssa, vaan se mitä tapahtui omissa ajatuksissa ja kokemuksissa sen myötä.
Minusta siis kaksi ei mene siinä missä yksikin, nimenomaan siinä, mitä tulee äitiyteen. Kaksi lasta tuovat ainakin vanhemmuuteen ihan uudet ulottuvuudet ja haasteet tullessaan, sitä ei ole sama äiti enää kuin yhdelle.

..Toki olen paljon pohtinut sitäkin, miten tämä ikäero on vaikuttanut kokemuksiini kahden pienen lapsen vanhemmuudesta, ja uskonkin, että sillä on ollut melkoisen merkittävä osuus. Nimittäin nyt kun esikoinen on täyttänyt hiljattain kolme vuotta, ymmärrän, miten toisenlaisia omat kokemukset voisivatkaan olla, mikäli toinen lapsi syntyisikin nyt. Jos tämä meidän kolmas pienokainen, olisikin meidän toinen, millaista tämä sitten olisi. Ainakin aika paljon helpompaa, vaikkakaan ei varmasti silloinkaan helppoa. Tilanne olisi kuitenkin oikeasti aika toinen ja tätä vasten käsitän, kuinka isona tekijänä pieni ikäero on ollut. Luultavasti emme olisi joutuneet niin tiukille, ja se alun syväsukelluksen vaihe väsymykseen ja riittämättömyyteen olisi saattanut jäädä vain pieneksi kastautumiseksi ja maistiaiseksi vanhemmuuden siitäkin puolesta. Perheen dynamiikka olisi ainakin ollut erilainen jo lähtökohtaisesti, kun itseltä ei olisi vaadittu ehkä niin paljoa venymistä, koska lapset olisivat tarvinneet minulta alusta saakka äitinä jo niin erilaisia asioita isomman ikäeronsa puolesta.
Kyllä se iso muutos myöhemminkin olisi ollut, koska uskon että juurikin nuo omat rajallisuuden tunteet tulevat ainakin uudella tapaa osaksi omaa vanhemmuutta jokaiselle, jollakin volyymillä, viimeistään toisen lapsen synnyttyä perheeseen - ja muuttaahan kaksi lasta muutenkin elämää paljon. Nyt meillä oli kuitenkin kaksi ihan pientä vaippaäikäistä hoidettavaa, jotka vaativat meiltä vanhempina hyvin samanlaisia asioita - oli rajattua revetä kaikkiin vaateisiin.
Olin väsynyt, ja tiukille venytetty. Arki oli etenkin aluksi yksinäistä uupunutta rämpimistä miehen ollessa pitkän päivän poissa ja silloin voin kertoa, että todella oli laskettava sitä rimaa. Sitä oli laskettava, enkä muuta voinut, koska enempään minusta ei yksinkertaisesti ollut vaikka parhaani tein. Ja voi sitä syyllisyyden, epäonnistumisen ja paskamutsitunteiden määrää, kiedottuna karvaaseen riittämättömyyteen. Koin aina olevani liian vähän. Ennen kun sain olla ihan tyytyväinen omaan äitiyteeni, (vaikkahan toki äitinä aina loppuviimeksi varmasti tuntuukin että voisihan ne asiat vielä paremminkin tehdä), mutta tuossa kohtaa koin olevani huono äiti ja podin pettyneenä sen äärellä.
 En pystynyt siihen mihin olisin halunnut.
Koin etten voinut antaa sitä äitiä lapsilleni, mitä yhdelle aikanaa ja niiden tunteiden sulattaminen ei ollut helppoa. En mitenkään riitä, en kertakaikkiaan.  
Pohdin, että olisiko minusta ylipäätään koskaan kolmen lapsen äidiksi? Tuskin.
Tietysti jo näin jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin tein, kuten teen edelleenkin kaiken parhaani ja huomaan kyllä lapsistani, että monessa varmasti jotain ihan oikein olemme onnistuneet tekemäänkin. Omista myllertävistä tunteista ja äitinä kipuilusta huolimatta.

Mutta olenko nyt 'huonompi' äiti kuin aikanaan pelkälle esikoiselle?
Tunteen tasolla toisinaan siltä tuntuu ja varsinkin alussa tuntui. Ja niin voisi ehkä käytännössäkin ajatella niissä hetkissä kun kädet eivät vain riitä ja menee hermo puolentunnin uloslähtösessiön, sekä monen säätämisen ja vitkastelun jälkeen.
Aina ei tunnu siltä että selvisimpäs nyt mitenkään erityisen kiitettävästi jostain tilanteesta.
Hyvä ystäväni kuitenkin kerran oikaisi viisasti asian laitaa, ja kertoi kokevansa loppuviimeksi olevansa sydämeltään nyt parempi äiti kolmen lapsen äitinä, kuin mitä olisi ehkä ollut pelkälle esikoiselle. Siitäkin huolimatta, vaikka ulospäin monet tilanteet näyttävätkin päinvastaiselta. Yhden lapsen kanssa kuitenkin pystyi pitämään sen ulkokuoren kasassa, mutta nyt viimeistään on täytynyt oikeasti nöyrtyä muuttumaan sen sisältä, joutuessa oikeasti kasvokkain sen huonon puolensa kanssa minkä ihmeesti joutuu kohtaamaan kun venytetään joka suuntaan. Mutta kuitenkin se että pääsee työstämään niitä omia heikkouksia tekee sen, että on pakko muuttua syvältä käsin, sieltä sydämestä saakka.
Oivalsin tästä jotain - en suinkaan ole ainakaan huonompi äiti kahdelle! Ei ne pelkät ulkoiset asiat äitiyttäni punnitse, vaan myös se millainen äiti sen kuoren alta löytyy. Ja varmasti toivoakseni sieltä löytyy päivä päivältä rahtusen enemmän epäitsekkäämpi, kärsivällisempi, lempeämpi, nöyrempi, viisaampi äiti. Esikoisen kanssa vain en näiden puolieni työstämistä niin ehkä päässyt vielä kohtaamaan, kun ei sitä samanlailla joutunut vasten huonojen puoliensa kanssa ollenkaan. En siis osaa ajatella, että olisin nyt huonompi, tai että minusta ei olisi kolmen lapsen äidiksi. Kyllä minusta on, mutta en voi verrata äitiyttäni esikoisen aikoihin, koska se on nyt niin toisenlaista!

Toisaalta kyllä jännittää millainen muutos kolmannen lapsen syntymä tulee olemaan, ja edellisestä viisautuneena en kuvittele, että osaan siihen täysin varautuakaan. Kuitenkin varovasti uskoisin, että muutos ei olisi aivan niin raju, kuin muutos yhdestä kahteen, mikä oli hurjan iso ja kokonaisvaltainen mullistus niin omassa vanhemmuudessa, tunteissa, kuin kaikessa konkretiassakin. Voihan tietysti olla että joudun nämä arveluni vielä myöhemmin peruuttamaan. Mutta nyt lähtökohtaisesti olen jo tottunut repeämään moneen suuntaan, sekä hallitsemaan kodin ja arjen pyöritystä, joten eiköhän se kolmaskin tähän sujahda aika luonnostaan? Mutta ennenkaikkea olen jo äitinä saanut osani näistä vanhemmuuden kipeistä tunteista, joten kenties ne eivät minua enää toistamiseen samalla tavalla pääse yllättämään, vaikka tuntuisi hetkittäin että omat kädet eivät riittäisikään. Ja jos niitä tuleekin, ajatustyötä niiden suhteen olen jo ehtinyt tekemään. Tietysti hyvähän sitä on sanoa vasta sitten, kun ollaan siinä vaiheessa että meitä on täällä viisi, mutta voisin kuvitella, että kolme ei ole sama kuin uusi kaksi.

Edessä on silti paljon uutta, tuttua, sekä mullistavaa. Yövalvomiset, uusi imetystaival ja vauvavuosi. Hormoonimyrskyt, sekä perheen hioutuminen viisihenkiseksi. Pikkuveikkasta isoveikka. Ja isoveikasta tuplaveli. Ja millaista mahtaa olla pitää omaa tytärtä sylissä? Autojuttujen sijaan prinsessaleikkejä. Miten me siihen maailmaan osataan sujahtaa?
 On isompi auto, takapenkki täynnä turvaistuimia ja tuplat joihin seisomalauta.
Kolme reilusti alle neljävuotiasta. Kyllähän siinä on työnsarkaa, sen käsitän!
Tuntuuko siltä todella kolmen kanssa että tarvitsisi olla vielä se kolmas syli, vai riittääkö kaksi syliä kolmelle?
Edessä on varmasti entistä enemmän onnenhetkiä ja joukossa myös niitä päiviä joista - selvitään.
Muutosta ja kasvamista. Vanhemmilla sekä lapsilla. Väsymystä, riittämättömyyttä - kiitollisuutta, rakkautta.
 Pieniä kippuravarpaita ja lapsuutta kodissamme. Ja uudestaan samanlainen ikäero. Pääseekö sen tuomat haasteet taas yllättämään toistamiseen, vai riittääkö viimeksi kasatut eväät toiselle kerralle?
Olenko pian rättipoikkipuhki, vai tuoko kolmas lapsi perheeseen seesteisyyden ja balanssin? Onko perhe sitten kasassa? Yllätynkö että kolmas kerta onkin yllättävän helppo ja nautin vauvavuodesta ihan uudella tavalla? Niin paljon mietittävää. Niin paljon asioita, joista osaan sanoa vasta sitten, kun ne on koettu. Kuitenkin levollisin, kiitollisin, sekä hyvin luottavaisin mielin lähden tälle uudelle matkalle. Kasvamaan kolmen lapsen äitiyteen.
Muutos vaatii matkaa, joka pitää kulkea päästäkseen perille.