Kahden kaa.

Kaksi lasta ja päivisin yhden äidin yksi syli ja kaksi kättä.

Tuplasti pyykkiä, vaipanvaihtoa ja työtä.

Kaksinkertainen määrä keskeytyneitä hetkiä ja katkenneita yöunia.
Kylmällä aamukahvilla toimiva äiti, ja olemattoman vähän omaa aikaa.
Parisuhteen yhteisen ajan määrästä ei kehtaa edes hetkeen puhua ääneen.
Kuitenkin samalla tuplasti iloa ja onnenhetkiä, nyt voi antaa ja saada rakkautta kaksinverroin.

Kaksinkertainen määrä näitä kultapalleroita, hymyjä, läheisyyttä ja hetkessäelämistä.
Lisää mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä ja oppia uutta ja katsella maailmaa lapsen silmin, pienemmän ja hieman isomman pienen.

Moninkertaista onnea kaiken pyörityksen keskellä.

Jos kotiimme on tullut kaksinkertainen määrä hommaa, niin tänne on myös tullut moninkertainen onni. Homma jossain kohtaa vähenee, mutta elettyjen hetkien onni säilyy ja kasvaa.

Takana on kuukauden päivät kotiäidin arkea kahden lapsen kanssa, ja elämä onkin alkanut hienosti rutinoituman ja päivät löytämään omat uomansa.
Tuntuu, että handlaan tämän homman oikeastaan aika kivasti. Yllättävän helposti sujui tämä hyppy syvään veteen, pinnalla ollaan pysytty ja kaikki on mennyt tähänmennessä paremmin kuin mitä odotin. Edellisen vauvavuoden kokemukset pitivät minut hyvinkin varpaillaan kaiken uuden tulevan suhteen, joten olin varautunut vaikka ja mihin, paljon pahempaan rutistukseen.
Kiitos suotuisampien olosuhteiden, tämän vauvavuoden alku näiden kahden kanssa on ollut reilusti helpompaa, mitä se oli esimmäisellä kerralla yhden hankalasta refluksista kärsivän koliikkivauvan kanssa. Vaikka nyt onkin tuplasti sitä pyykkiä, vaipanvaihtoa ja työtä, olemattomalla omalla-ajalla höystettynä, niin silti on ollut helpompaa.

Usein kuulee, että siinä ne kaksi menee missä yksikin. En kuitenkaan allekirjoita sitä alkuunkaan - vaikka nyt onkin ollut helpompaa, yksi lapsi on silti eriasia, kuin kaksi lasta. Kaksi lasta tarkoittaa kaksinkertaista määrää lapsia, eli rehellistä työtä, syöttöjä, vaippoja, siirtymävaiheita, nukkumaanmenoja ja huomionjakamista. Kaikki tehdään tuplasti ja kerrottuna kahdella ja sen tietävät kaikki kahden tai useamman lapsen vanhemmat joiden suusta tulee kokemuksen syvä rintaääni.
Syvä kunnioitus yksinhuoltajia ja monen lapsen vanhempia kohtaan, ajattelen teitä usein.
Ei, kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksi menee, mutta silti olen kokenut kahden lapsen äitinäolon helpompana.

Kohdallani on siinämielessä pieni poikkeus, että taaperon ja terveen vauvan kanssa on oikeasti ollutkin helpompaa, kuin yhden tosi kipeän vauvan kanssa. Niin ironista kuin se onkin, niin nukun ja voin paljon paremmin nyt, arki luistaa helpommin ja on aikaa enemmän pitää itsestä huolta - kaikki on rehellisesti niin paljon parempaa ja nautittavampaa, kun elämä ei ole yhtä selviytymistä.
Toisilla kun tämä selviytymistaistelu saattaa alkaa sitten vasta toisella kierroksella, kun olosuhteet saavuttavat next levelin - huollettavia onkin kaksi yhden sijaan ja työtä tuplaten. Arki imaiseekin yhtäkkiä sellaiseen pyöritykseen, että usein kuulee miten jäljelle jäikin lopulta yllättävän uupunut äiti, yhteisen ajanpuutteesta kärsivä parisuhde ja sumuisia muistikuvia. Vähättelemättä tietenkään sitä hyvää ja antoisaa, mitä toinen lapsi on myös tuonut tullessaan. Elämä vaan saa hieman haastetta lisää, thats the deal.

Komppaan siis täysin, että kahden pienen kanssa on ihan eritavalla raskasta ja onhan tämä melkein samaan hengenvetoon aika rumba näin pienellä ikäerolla. Siitähuolimatta tämä menee omalla kohdallani hieman toisinpäin - ensimmäisellä kerralla oli haastavampaa ja tälläkerralla kaikinpuolin helpompaa.

Helpompaa on otollisten olosuhteiden takia myös muistakin syistä.

Tälläkertaa olen valmiiksi jo äiti, olen jo kokenut vauvavuoden, väsymyksen, elämänmuutoksen ja äidiksitulon kasvukivut. Tiedän jo miten vauvaa hoidetaan, minulla on nyt jopa kokemusta pidemmällekkin, uhmaiän kynnykselle. Ymmärrän ja käsitän paljon enemmän, eikä monikaan asia tule yllätyksenä. Ainoa yllätys tosin mikä on kohdallani ollut, on tämä terve ja tyytyväinen vauva, siitä minulla ei ole kokemusta, joten olen välillä ollut ihan hämmentynyt miten terveen vauvan kanssa ollaan. Ei tarvitse kanniskella, ei hyssyttää ja vatkata, ei ajella öisin autolla vauvaa uneen eikä valvoa itseään hulluksitulemisen partaalle. Välillä ressaan onko kaikki hyvin, kun öisin pinnasängystä ei kuulu huutoa puolentunnin välein. Tämä on tosin ollut hyvin tervetullut, voimmaannuttava ja iloinen yllätys, ihanaa saada tällainenkin vauva-aika omien kokemusten aarrearkkuun.

Tämän kahden kuukauden perusteella olen huomannut, että elämässä pureudutaan takaisin ihan ruohonjuuritasolle. Hyvät yöunet, parisuhteeseen panostaminen ja arjen rutiinit ovat kaiken a ja o.

Ylimääräinen jää, mutta sekin on ihan puhdistavaa.

Tekee ihan hyvää ajatella ja arvioida asioita, kuten mihin käytän aikani ja voimani.

Ollaan viimekerrasta viisastuneina ymmärretty, että kannattaa satsata nukkumiseen ja omaan hyvinvointiin sen mitä voi, ja nukkua aina kun siihen siunaantuu mahdollisuus. Illalla ei nipistetä juurikaan omaa aikaa lasten nukkumaanmenosta, koska aamulla pitää ampaista ylös silloin kun ensimmäinen palleroista niin ilmoittaa. Päivät ovat erittäin intensiivisiä, mikä onkin se asia, minkä koen tällähetkellä raskaimpana. Teen kokoajan jotakin, yleensä montaa asiaa samaan aikaan, eikä hengähdystaukoja ole oikeastaan tarjolla. Jos pojat nukkuvat samaan aikaan, on syytä painella itse perästä heti eikä hetkenpäästä, koska milloin tahansa toinen voi herätä. Päivät painetaan aamusta iltaan aikamoisella teholla, lastenhoidon ja kotitöiden lomassa. Ja yölläkin mommy is needed. Sitten taas tulee uusi aamu ja uuden päivän uudet kujeet.
Kahvikuppi käteen ja naama tuultapäin.

Väsyneenä tämä tuntuu tosikin raskaalta, mutta pirteänä lähinnä vain nautin näistä muruista.
Töitä piisaa, mutta tämä on ihanaa.
Aikaa ei meinaa nyt jäädä juuri mihinkään muuhun, mutta sen kyllä jo tiesinkin viimekerran perusteella.

Nyt eletään kuplassa, sisäänpäin, perheelle, lapsille.

Nautitaan näistä hetkistä mitä kuplavuodet, eli ruuhkavuodet pitävät sisällään.

..Nämä kuplavuodet ja tavallinen arkihan ovat lastemme lapsuus. Ja haluan tehdä siitä omalta osaltani niin ihanan, turvallisen ja hyvän, kuin osaan - teen parhaani mihin pystyn.
Nämä ovat tärkeitä vuosia, luodaanhan nyt perustusta sille, mitä lapsemme perheestä, itsestään ja elämästä ajattelevat. Nyt luodaan niitä lapsuuden kultaisia muistoja ja peruspilareita elämään.

 Toisaalta tämä kuplavuosissa eläminen tekee myös meille aikuisille hyvää.
Uskon että tämä kuplassa olemisen aika on meillekin kultaakin kalliimpaa ja vauhdittaaa meidän omaa kasvua ihmisenä ihan huimasti - emmehän voi enää ajatella vahingossakaan vain itseämme. Oikeastaan soisin jonkinlaisen kuplavaiheen jokaiselle. On pakko avartaa ajatteluaan, pakko lakata tuijottamasta omaan napaan. Ja kun lastaan koittaa opettaa, kasvattaa ja ymmärtää, tulee myös tarkasteltua omaa toimintaa. Lapsessa näkee myöskin nopeasti sen, mitä itse on, he ottavat vanhemmilta oppia hyvinkin tehokkaasti.

Ja uskon että kun näiden ruuhkaisimpien vuosien jälkeen elämä lopulta rauhottuu ja päästä tästä kuplasta ulos, olen saanut kasvaa ihmisenä hurjan paljon, ja hurjan lyhyessä ajassa.

On arvokasta saada mahdollisuus olla ajattelematta vain itseään, kun toisten ihmisten läsnäolo meidän elämässä pakottaa meitä kasvamaan ja muuttumaan.

Mutta, miten paljon nämä pienet opettavatkaan puolestaan meitä hyväksynnällään, vilpitömyydellään ja aitoudellaan. Innokkuudellaan, puhtaudellaan ja avoimuudellaan.

Lasten silmät ovat sellainen ikkuna, mistä meidänkin olisi hyvä välillä katsella tätä elämää.
Tuntuu että itsekin alkaa löytämään elämästä taas sen, kyyniseen aikuisuteen kasvamisen myötä kadotetun punaisen langan - tavan elää onnellisena eikä vain tavoitella sitä.

Alan ymmärtämään, että minun ei tulisikaan kasvaa aikuiseksi, vaan enemmän takaisin lapseksi. 

Avoimeksi, hyväksyväksi ja vilpittömäksi.

Onnellisena hetkessä eläjäksi.

Nyt minulla on kaksi hienoa esimerkkiä elämään.