Ensimmäinen kuukausi - vaikea alku.

Enhän mä oo päässyt tänne millään kirjottelemaan, mutta nyt on pikkiriikkinen oma hetki ja aikaa päivitellä kun vauva nukkuu ja oon itse hereillä!

Ensimmäinen kuukausi on päässyt jo vierähtämään. Maanantaina oli siis pojan 1kk päivä, älytöntä miten aika on karannut käsistä!

Meidän ensimmäinen kuukausi on ollut raskas, mutta ihana. Ihanaksi sen tekee oma suloinen ja rakas poika, mutta raskaaksi loppumattomilta tuntuvat vaikeudet, joista teille nyt vähän kerron. En tänne halua kirjoittaa asioista jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta kuitenkin kirjoitan sen minkä voin ja koen meidän yksityisyyttä kunnioittavaksi täällä jakaa. Haluan kuitenkin päivitellä teille mitä meille kuuluu ja samoin jakaa vähän omista fiiliksistä, jos joskus joku sellainen tätä lukee, kellä on vaikka samankaltainen tilanne niin voisi olla sitten siihen tilanteeseen vertaistukea. Jos olet herkkä tai tekee pahaa lukea, niin jätä välistä.

Tosiaan. Poikahan aloitti elämänsä lasten teho-osastolla, jonne hänet vietiin 3 tunnin ikäisenä ja vaikeasti infektoituneena ja hengenvaarallisesti sairaana. Monen mutkan, kamalan toimenpiteen, itkun, rukouksen, unettoman yön ja huolestuneen päivän jälkeen, pojan vointi alkoi koheta ja pääsimme kotiin lopulta yllättävän nopeasti 8vrk iässä, vaikka aluksi näyttikin että kaikki vaan menee huonoimman kautta ja että tullaan olemaan sairaalassa paljon kauemmin.

Niin. Miltä tämä sitten tuntui? En kyllä todellakaan osannut odottaa ensinnäkään sitä, että synnytys tulisi olemaan niin raskas ja hankala kuin mitä se oli, mutta en ollut millään tasolla yhtään varautunut varsinkaan siihen, että asiat menisivät huonosti syntymän jälkeen.

Kun vauva syntyy niin onnellinen äiti saa hänet syliinsä. Elämän paras hetki. Ja sitten mennään osastolle, jonne ystävät ja sukulaiset tulevat ihastelemaan vauvaa. Äiti ja isä saa vihdoin pitää omaa odotettua lasta sylissään ja tutustua ja ihmetellä pientä aarretta. Hoitaa ja hoivata, vaihtaa ekat vaipat ja kylvettää ja äiti imettää lasta. Parin päivän päästä lääkäri tulee tarkistamaan ja kaikki on erinomaisesti ja ylpeä isä tulee turvakaukaloa kantaen hakemaan perheensä kotiin jossa alkaa ihmeellinen ja ihana vauva-arki.
Näin ajattelin.

Itsehän olin aivan järkyttävän väsynyt ja kipeä (olin itsekin infektoitunut aika reippaasti, crp yli 350) synnytyksen jälkeen, että hädin tuskin edes muistan että sain vauvan syliini. Muistan vain sen että tuntui että raasu hengitti oudosti ja kaikki vakuutteli huolestani huolimatta että ihan normaalia on. Meidät kärrättiin osastolle ja muistan että oma oloni oli ihan tajunnan rajamailla. Siellä vauva otettiinkin heti mun sylistä ja sanottiin että hänet viedään tarkistettavaksi. Mieheni lähti mukaan. Aattelin kai että ihan normaalia. Vauva vaan ei tullut koskaan takasin. Sanottiin että hän hengitti huonosti, joten vietiin lastenosastolle. Illalla mentiin katsomaan vauvaa teholle. Siellä hän makasi keskoskaapissa kaikissa miljoonissa letkuissa ja laitteissa. Saatiin lasin läpi katsella meidän vastasyntynyttä pientä poikaa. Emme saaneet edes silittää, koskea vaan, sillä hän oli kuulema niin sairas ja kosketusarka että silityskin tuotti kipua. Siinä kummasteltiin aikamme, että siinä se nyt on. Olo oli HIEMAN epätodellinen.
Ei tämän näin pitänyt mennä.
Meni pari päivää, että totuus alkoi valkenemaan.
Se, että vuva oli oikeasti todella kipeä ja ei ole ihan hetimiten parantumassa.
Muistan kuinka en meinannut jotenkin käsittää tilannetta, sitä että vauvamme oli niin sairas ja lääkäri istutti minut alas ja selitti, että ymmärrättehän että hän on hyvinhyvin vaikeasti infektoitunut.
Pyysin että saisin pojan syliini, kun en ollut saanut häntä edes sylissä pitää ja parin päivän päästä se onnistui ja hänet nostettiin kaikissa letkuissa syliin. Koitin imettää mutta poika oli väsynyt. Hän vain makasi ja välillä katseli.

Kun meidän normaali "kotiutumispäivä" sunnintaina koitti (poju synty perjantaiaamuna) ja pojan vointi vain huononi, alkoi kaiken karuus iskeä tajuntaan. Jotenkin sitä oli semmosessa shokissa, että aluksi koitin vain kieltää tilannetta, enkä vaan pystynyt hyväksymään ja käsittämään, että näin nyt kävi meille. Tuntui aivan suunnattoman EPÄREILULTA että emme voi päästä kotiin vauvan kanssa niinkuin piti.  Ja varsinkin kun kaikkien raskauden vaikeuksien jälkeen olin vain oottanut sitä hetkeä, kun ollaan kaikki onnellisesti kotona. Asiaa ei auttanut, että synnyttäneidenosasto oli luonnollisesti täynnä onnellisiä äitejä jotka tulivat osastolle vauvoineen ja lähtivät kotiin vauvoineen. Näin kun uusia äitejä tuli ja meni ja itkin omassa huoneessa yksin ikävääni. Vastasyntynyt oma rakas vauva oli teholla, eri puolella sairaalaa ja mieheni poissa töissä päivät ja yöt kotona. Samoista kuvista mitä muillekin lähetin, katselin iltasin vauvani - miltä se nyt sitten näyttää, kenen nenä ja millaiset piirteet. Tuntui niin väärältä ja katkeralta, että en saanut edes pitää vauvaani sylissä! Saatika samalla osastolla, tai samassa huoneessa.. imettää ei voinut, eikä mitään. En voinut hoitaa, en vaihtaa vaippaa. Pystyin vain katselemaan häntä lasin läpi ja kiikuttaa teholle yöllä pumppaamat säälittävät maitopisarat, että voisin edes jotenkin tehdä kaiken sen mitä äitinä voin sen pienen ihmisen eteen. Maitojakaan vauvalle ei välttämättä edes annettu. Aika tyhjä ja turha oloni kieltämättä oli. Ei välttämättä edes tuntunut siltä että omistaisin sen pienen sulosen pojan kun piti kysyä lupakin muilta, jos halusi koskea. Tuntui että sairaala omisti vauvani ja että en saanut olla se äiti hänelle, mitä olin kuukausia odotanut. Tuo kaikki oli rankkaa ja monenmoiset tunteet risteilivät vain päässäni. Kiitos läheisten ja tuttavien tuen, siitä edes jotenkin selvisi. Ja ihan jo sekin oli kamalaa että olin täysin eristyksessä ulkomailmasta karussa sairaalahuoneessa yksin monta päivää, silloin kun eniten olisin tarvinut tukea. Osastolle ei nimittäin saanut tulla muut kuin isovanhemmat vierailemaan, jotka pari kertaa pääsivät onneksi käymään. Ikkunan kaihtimiakaan en halunnut avata sillä ikkunasta oli näkymät vaan toiseen sairaalarakeennukseen. Sieltäkäsin sitten viestittelin puhelimella läheisille ja lähetin kuvia sekä videoita vauvasta. Joo, meillä on viikon ikänen poika, vaikkei kukaan ole sitä nähnyt.

Poika tosiaan oli tosi sairas ja meni hetki ennen kun löytyi oikeat lääkkeet häntä hoitamaan. Tuntui suunnattoman pahalta, kun vauva oli kaikissa letkuissa ja laitteissa ja häntä pistettiin ja piikitettiin millon minnekkin. Siihen itsekin oli vain jotenkin turruttava kun toista pistettiin niiiiiin monta kertaa päivässä ja vauva huusi vaan kivustaan. Vähän nytten kyllä "suuttuttaa" äidit jotka itkevät jotain yhtä neuvolarokotetta mikä vauvalle annetaan tai jotain pikku nuhaa, että kuinka kamalaa sellainen on. Mä en edes enää jaksanut itkeä mitään kamalimpiakaan toimenpiteitä mitä pojalle jouduttiin teholla tekemään, kun jotenkin piti tutkia ja hoitaa. Sitä vain istui ja odotti lamaantuneena ja turtana ja koitti sulkea sen kaiken itsensä ulkopuolelle. Kaikenmoista kestettävää vanhemmilla ja vauvalla oli koko sairaalamyllerryksessä. Kaiken sen jälkeen monet pikkuhuoletkin tuntuvat kyllä niiin tyhjänpäiväsiltä. Sitä oli nii alaspainettu, huolissaan, peloissaan ja pettynyt, että oppi iloitsemaan ihan siitä jos sai vain pitää vauvaa sylissä jakatsella häntä siinä niin että monitorit otettiin irti, eli ei ollut ihan niin paljoa letkuja kun yleensä. Monta mutkaa, huolta ja vaihetta oli matkassa, että siinä todella joutui elämään ihan vain hetken kerrallaan, koska koskaan ei voinut tietää tuleeko illalla edistystä vai takapakkia, tai mitä huomenna tapahtuu. Kauheaa oli myös, että minut oltaisiin kotiutettu niin että vauva olisi tietenkin vielä jäänyt teholle. Eli olisin jättäny vauvan sairaalaan, tullut kotiin ilman vauvaa, missä oli kaikki valmiina odottamassa, pedattu sänky ja kaikki. Se oli minulle aivan hirveä ajatus siinä kohtaa ja ajattelin etten kestäisi sitä. En kestäisi tulla kotiin minne olin aatellu tulevani seuraavan kerran vauvan kanssa. Ihan kauheaa. Mutta koska oma vointini oli infektion ja rankan synnytyksen jälkeen niin heikko, sekä henkiset voimani niin vähässä, sain jäädä osastolle odottamaan vauvan siirtymistä vierihoitoon omalle osastolleni. En pystynyt lähtemään kotiin tyhjinkäsin. Onneksi niin ei tarvinnut käydä ja asiat ihmeenkaupalla järjestyivät niin odottamattoman hienosti että vauva parani aivan yks kaks kokonaan, kun monet ihmiset rukoilivat hänen puolestaan. Kaikki järjestyi olosuhteisiin nähden aivan uskomattoman hyvin ja vauva alkoi hujauksessa toipumaan, pääsi luokseni osastolle ja sain jäädä sairaalaan odottamaan sitä, että kotiutuisimme yhdessä.
Vauvalla oli siis verenmyrkytys ja selkäydininfektio, lääkäri sano että suorastaan ihme, miten hän toipui.

Vaikka nyt on ollut rankkaa ja katkeraakin, mitä en voi kieltää, niin silti tämä on ollut toisaalta opettavaista ja arvokastakin, koska on ollut pakko oppia iloitsemaan pienestä. Ja tiedän, että sitten kun joskus helpottaa ja aikaa kuluu, niin nämä kaikki hankalat fiilikset ja kipeät tunteet kaikkoaa ja ei tarvitse tätä alkua enää muistella.

Lopulta koitti suuri ja odotetuin päivä ikinä, ja pääsimme pienen terveen vauvan kanssa kotiin!!!! Olin aivan stressissä koko kotiutumispäivän, koska jouduimme odottelemaan papereita sun muita niin kauan. Mieheni oli siivonnut kotona ja laittanut paikat kuntoon että meidän on kiva tulla, vaikka olisinkin siinä kohtaa tullut niin onnellisena vaikka millaseen sotkuun ja siivoon - kunhan kotiin, vauvan kanssa.

Ensimmäinen viikko meni vauvalla, äidillä, sekä isällä niin, että sitä halusi jotenkin ottaa kaiken "menetetyn" takasin, joten nautittiin TÄYSIN siemauksin uudesta vauva-arjesta. ARJESTA. Siitä, että voi pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, käydä kaupassa, vaunulenkillä, vaihtaa vaippaa, hoitaa vauvaa ja valvoa öisin. Nähdä ihmisiä ja esitellä uusi perheenjäsen heille.

Vauvakin alkoi ensimmäisen viikon jälkeen olla "oma itsensä". Raasu oli ollut niin kipeä, stressaantunut ja jotenkin surullinenkin vauva kaiken jälkeen, että hän oli kotiintullessakin vielä jotenkin vaisu ja "apaattinen". Onneksi aika pian alkoi tulla vaativiakin itkuja ja temperamenttia esiin ja tuntui että nyt on kaikki vihdoin hyvin. Pikkuhiljaa sitä itsekin aloin pystyä huokaisemaan helpotuksesta ja se kaikki käsittämätön stressi, huoli ja väsymys alkoi hellittämään. Koitin unohtaa "kaiken pahan" mitä oli takana päin ja alkaa toipumaan itsekin ja nauttimaan ja iloitsemaan siitä, että asiat alkoivat pikkuhiljaa olemaan niinkuin niiden pitääkin. Saadaan vihdoin olla onnellisia perheenä ja tutustua suloseen pieneen poikaamme.

No.. ajattelimme että kaikki on hyvin. Huomasimme ja ulkopuolisetkin huomasivat vauvassa pikkuhiljaa sellasia hassuja juttuja, jotka kiinnittivät huomiota, kuten runsas pulauttelu, kirkkaan mahanesteen pulauttelu, vatsavaivat, vääntelehtiminen, nieleksiminen, kakominen, hengityksen rohina, jatkuva tarve olla tissillä. Itse kuitenkin ajattelin ja elin ihan siinä ajatuksessa, että tämä kaikki kuuluu asiaan. En todellakaan ajatellut, että tämä olisi jotenkin erikoista, vaikka olinkin näihin kiinnittänyt huomioita ja miettinyt esim rohinasta, että onkohan tulossa nuhaan, vaikkei ollutkaan yhtään räkänen. Vääntelehtimisen ajattelimme olevan vatsavaivoja ja koska poika oli niin isokokoinen uskoimme jatkuvan tissilläolemisen tarpeen johtuvan nälästä ja jatkuvasta tankkaamisen tarpeesta.

Puolitoista viikkoa sitten alkoi poika kuitenkin itkeskelemään todella paljon. Siitäkään en vielä ajatellut silloin muuta kuin että röyhy tulematta, kaikkaa vääntää tai nälkä kun tissille halusi. Mutta viime keskiviikkona alkoi itku, joka ei ole loppunut vielä tänäänkään. Eli vauva on huutanut selkä kaarella, vartalo krampissa, korvia raastavaa ja sydäntä särkevää kipuhuutoa seitsemättä päivää putkeen. Sain vinkkiä kaverilta refluksista, josta en ollut kuullutkaan. Mutta luettuni netistä.. kaikki oireet täsmäävät. Refluksi on siis lyhyesti sanottuna sitä, että mahalaukun sisältöä virtaa ruokatorveen takaisin. Tätähän on kaikilla vauvoilla - pulauttelu, mutta sairaudesta voidaan puhua kun se on liiallista ja kipua aiheuttavaa, sekä vauvaa että perheen arkea invaidisoivaa. Eli meidän arki on nyt kipeän lapsen hoitoa. En pääse vessaan tai saa hädintuskin edes syötyä, koska huutavaa vauvaa pitää kantaa kokoajan pystyasennossa. (Tässä se hyvä että raskauskilot katoavat rytinällä kun ei pysty itsestä huolehtimaan..) On todella raastavaa kuunnella oman lapsen tuskaista ja loputonta itkua, kun itse tekee kaiken mitä pystyy ja siltikään ei voi mitenkään auttaa. Se mitä olen voinut tehdä on vain pitää sylissä, että raasu saisi kaikesta huolimatta kokea olevansa turvassa. Yötäpäivää on pidettävä suurimmaksi osaksi sylissä, koska vaaka-asennossa oireet pahenevat kun mahanesteet pääsevät seilaamaan helpommin ruokatorvessa. On ollut todella raskasta, sekä henkisesti, että fyysisesti. Yksin tähän ei kyllä pystyisi, mutta onneksi ollaan saatu apuun kavereita jotka vat tehneet ruokaa ja välillä kanniskellet poikaa kun itse ei jaksa. Pojan kummikin oli täällä yhden yön vauvaa hoivaamassa, imetin vain välillä.

Toivon ja rukoilen että poika saisi nopeasti apua, että refluksin syy löytyisi ja häntä voitaisiin jotenkin hoitaa ja että oireetkin saataisiin kuriin. Tällaisenaan tämä ei voi jatkua, ei mitenkään..tämä ei ole inhimillistä vauvalle eikä meille, vaikka itsehän sitä voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven jos poikaan ei sattuisi niin kovin. Mutta suoraansanottuna pelottaa, koska refluksi on useimmiten erittäin hankala hoitaa koska sen syyt voivat olla niin moninaiset ja niiden jäljille on hankalaa päästä. Prosessissa voi mennä kuukausia ja lääkkeetkään eivät välttämättä sovi, minkä lisäksei ne ovat monesti myös tehottomia. Refluksi voi johtua siis rakenteellisesta viasta, jolloin mahanportti on löysä mistä johtuu että ruoka tulee ja menee ruokatorvessa ja samoin syövyttävät mahanesteet.. kipu on varmasti valtava. Se voi johtua myös allergiasta, joka voi olla jotakin ihan maan ja taivaan väliltä. Eli toisinsanoen nyt seurataan myös mitä minä pistän suustani alas. Olenkin nyt sitten ihan täysin maidottomalla imetysdietillä, katsotaanko onko tämä maitoproteiiniallergiaa, mitä perheessänikin on. Kuulin myös että refluksi voi joissakin tapauksissa johtua myös "synnytystraumasta" ts jos on ollut vaikea ja pitkittynyt synnytys, vauvalla voi olla jonkin asteisia vammoja niskan seudulla, joita voidaan ilmeisesti terapialla hoitaa ja vapauttaa hermoja pursituksesta jne. Tuntuu kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Ja jokainen päivä mitä tämän asian selvittämiseen menee, on tuskan päivä pienelle 1kk vauvaparalle, sekä meille. Asiaa ei helpota, että valitettavasti refluksilapsen vanhemmat joutuvat yleensä olemaan omatoimisia ja vaativia sen suhteen että vauva saa hoitoa, koska usein kuulemma vanhempia ei oteta tosissaan ja kaikki lääkärit eivät tunnista ja osaa hoitaa sairautta. Tähän mekin olemme jo törmänneet, niinkun meitä olikin varoiteltu. Olemme jo todenneetkin että julkiselta puolelta tuskin tulemme saamaan apua, koska vastaukseksi saa sieltä vain "semmoista se on" ja "vauvat itkee ja pulauttelee" tai "kolmen kuun koliikkia". Ja pah. Erona tässä on, että kolmenkuun koliikki on VAARATON vauvalle, ja se ei ole määritelmien mukaan sairaus vaikka onkin ikävää vauvalle ja vanhemmille, mutta refluksi ei ole vaaraton ja on nimenomaan kyse sairaudesta mille pitää saada hoito! Torstaina menemme kuitenkin yksityiselle lääkärille, jonka pitäisi olla refluksista tietävä, vinkkiä hänestä saatiin muilta refluksilasten vanhemmilta. Jos apua ei löydy sieltä, vauva kiikutetaan Tampereelle ja Helsinkiin.  Mihin tahansa, apua on saatava.

Huoh.. eli aika raskasta meillä. Vauva-arki onkin nyt aika kaoottista, epätoivoista ja lamaantunutta. Järkyttävä huoli ja sydän verellä vauvan tuskaisesta itkusta. Onneksi on ihania ihmisiä jotka haluavat ja uhrautuvat auttamaan. Myös läheisten ihmisten empatia ja myötäeläminen meidän tilanteessa on ollut niin korvaamatonta. Yksin ei selvittäisi nyt kyllä mitenkään. Omat tunteet ja ajatuksetkin heilahtelevat laidasta laitaan. On paljon käsiteltävää, synnytyksen, sairaalassaolon ja tämän takia, ja paljon fiiliksiä joille ei nyt mahda mitään. Päällimmäisenä avuton olo kun ei voi toisen oloa helottaa vaikka kaikkensa tekee. Kumpa saatais elää normaalia vauva-arkea, lupaan etten valittaisi enää kyllä mistään turhasta pikkuasiasta.