Äidiksi kolmatta kertaa.

Pieni elämä, laskettuna käsivarsille ja annettu kannettavaksi sydämeen.

Symbioosi, minä häntä varten ja hän minua.

Niin kaunis, hauras, tuore ja uusi.
Katse täynnä puhtautta ja vilpitöntä hyväksyntää.

Äidin lähellä onni - siinä olen, hengitän ja lepään.

Pienessä ihmisessä pisara taivasta maan päällä.

Kuin muistuttamassa siitä, minkä ihminen helposti unohtaa.
Sen mistä on tullut ja mitä varten olemme.

Niin huolella valmistettu, rakkaudella ja taidolla kokoonpunottu.

Luojan tahdon mukaan taidolla tekemä.

Uusi ihminen, täydellinen, herkkä, ainutkertainen.

Ei ole muita sinuja kuin sinä ja miten nautinkaan siitä, kuka olet, vaikka vähän vasta tunnemme.
Vaikkakin joka päivä enemmän, kaikissa niissä uusissa huomenissa ja seikkailussa joita kanssasi odotan.
Nyt vielä, olemme vain. Äidin ja lapsen lailla. 
Jumalan tarkoittamalla kauniilla tavalla toisillemme.

Minä annan, ja sinä vastaanotat, rakkauden, hyväksynnän, lämmön, turvan.

Annan eteenpäin, mitä olen itse saanut.
Rakastaen, koska Hän on ensin minua rakastanut.

En jaa omasta vajaasta, vaan siitä täydestä mitä Häneltä saan.
Mutta vielä enemmän sinä annat. Olemalla sinä minulle.
Lahja taivaasta meille. Äidille ja Isälle.

..Taakse jäänyt ensimmäinen kuukausi on ollut ihmeellinen ja ainutlaatuinen, tällä kolmannellakin kerralla ja samalla jotenkin mullistavampi mitä taas muistinkaan. Vaikka olenkin jo äiti, olen kuitenkin tullut ensikertaa äidiksi juuri tälle lapselle ja se on ollut uskomattoman kokonaisvailtaista kirjoa niin mielen kuin tunteidenkin tasolla. Ei sitä sekametelisoppaa osaa edes sanoiksi pukea. Samaan aikaan kuin olen ollut myytynä pienestä vauvasta sylissäni ja sulanut onnesta, olen myös käynyt jälleen läpi jonkinlaisen kehityskriisin omassa äitiydessäni ja kaikessani, samalla raskaudesta ja synnytyksestä toipuen, sekä ressanut hormonipäissäni huolella vauvan masuitkuja ja kitinöitä. Mutta muutos se positiivinenkin muutos tietysti on, ja tuntuukin kuin päällekkäin kulkisi kaksi teemaa, toisaalta on tämä pakahduttava vauvantuoksuinen kupla, jonka rinnalla kuitenkin prosessissa uusien muutosten herättämiä risteäviäkin tuntemuksia.

Joulukuu kuluikin pitkälti raskauden väsymyksestä palautuen, pysähtyen ja tutustuen uuteen perheenjäseneen. Alku otettiin ihan rauhakseen, enkä halunnut täyttää päiviämme kaikella muulla minkä ehtii myöhemminkin. Jollain tapaa arjenkello lakkasi tikittämästä ja elimme hetki kerrallaan, pölyn hiljalleen laskeutuessa. Olokin oli hyvin väsynyt, vaikkakin helpottunut, kaikesta rutistuksesta ja pää sen verran pyörällä kaiken uuden äärellä että tuntui että tarvitsen hieman aikaa päästä tilanteen tasalle. Niinpä istuin sohvalla nyytti rinnalla ja nukuin päiväunia vauvan tahtiin mieheni hoitaessa isompien lasten puuhat. Meillä oli vauvan kanssa ihan oma arki miesväen eläessä omaansa.

Välillä ystäviä piipahti vauvaa katsomassa, mutta jotenkin kaikenmoiset sairastelut, joulu ja uusivuosikin himmasivat tahtia puolin että toisin. Jossain vaiheessa tuntui vähän siltä, että omat seinät kaatuu päälle kotona itsekseen pesimiseen ja pysähtyneeseen ajanjuoksuun, ulkonakin oli paukkupakkasia johon ei vauvaa voinut tietenkään viedä. Havahduin, että olen viettänyt pääosin kotiseinien sisällä jo monta viikkoa, ellen jopa parikin kuukautta. Ensin loppua kohden hankalan raskauden uupumuksesta maaten, sitten käpertyen henkilökohtaiseen henkiseen loppurutistukseen jolloin ei jaksanut, eikä tehnyt mieli nähdä saati kuulla ulkomaailmasta, ja lopulta sitten vauvan-arkea aloitellen ja kaikesta toentuen.

Kaltaiselleni menijälle tällainen eristäytyminen ja paikalleen asettuminen ei istu kovin luonnostaan edes näin ihanan asian puolesta. Olo on äkkiä yksinäinen ja tuntuu että ulkopuolella elämä etenee samalla kun itse olet laskettu ulos maailmanmenosta. Mutta toisaalta olen kiitollinen, että osasin heittää moiset ajatukset loppujenlopuksi narikkaan ja ajatella että aika aikaansa kutakin. Saatiinpahan aivan rauhassa päästä uuden alkuun, keskittyä oikeasti perheeseen ja pysähtyä nauttimaan. Kyllä tässä vielä ehtii elää taas ulospäinkin, näitä ensihetkiä ei kuitenkaan tule toistakertaa. Parempi että niistä nyt ammentaa jokaisen pisaran, joten annoin itseni oikein heittäytyä tähän vauvakuplaan ja nauttia!

Loppuviimeksi kaikki meni juurikin hyvin ja toiveeni täyttyikin täysin tällaisesta äidin ja vauvan honeymoonista. Imetysmaratoneja, sohvannurkassa istuskelua, ihmettelyä, nautiskelua ja vierekkäinnukkumista. Hitaita kotipäiviä ja vauvantahtisuutta, mitkä toisen lapsen synnyttyä jollainlailla missasin ja minkä tälläkertaa mahdollisti mieheni kotonaolo. Heti synnäriltä ei tarvinnut hypätä kaikessa pölläkässä kolmilapsisen arjen ohjaksiin eikä keikuttaa vauvaa käsipuolessa ja istuttaa sitterissä isompien perässä juostessa. Mieheni hoiti arjenrattaat, kiikutti lapsia ulos ja kerhoihin ja minä tokenin rauhassa hoitaen vauvan. Saimme ihanan alun yhdessä ja itse toipua tahtiini, mistä olen kiitollinen.

Meidän joulukuu oli tunnelmaa ja uuden elämän levollista ihmettä.

Jouluksi puolestaan irrottauduimme ensimmäistä kertaa oikein kunnolla kotinurkista ja lähdimme ensimmäiselle reissulle vanhempieni luokse. Lähes kolmituntiseen ajomatkaan varauduimme pitkillä hermoilla ja pillimehuilla. Puolessa välissä pysähdyimme kyläilemään ja päiväuniaikaan jatkoimme matkaa joka sujui oikein hyvin parilla imetystauolla. Pojat odottivat innoissaan mummolaan pääsyä ja tuntui vanhemmistakin mukavalta päästä sukuloimaan. Muutaman rentouttavan päivän päästä ajoimme takaisin viettämään joulua myös toisessa mummulassa mieheni perheen voimin. Välipäivät hujahtivat lähestulkoon siellä, jonka päälle uutta vuotta vaihdettiin ystäväperheen seurassa.

Joko joulureissulla oli niin virkistävä vaikutus tai sitten kyse oli muusta, mutta koen että vuodenvaihde oli itselleni jonkinmoinen taitekohta. Saavuttuamme kotiin huomasin, että olenkin paljon pirteämpi ja hetkittäin pääni pilkistää ulos täältä kuplastakin aivan kuin luonnostaan. Suunta alkaa olla hiljalleen ulospäin ja olo toisenlainen. Olen kokoajan jaksanut ottaa enemmän osaa taas siitä omasta tontistani kodinpyörityksessä ja voi kuinka ihanaa on ollut riehaantua leikkimään ja olemaan poikien kanssa ihan uudella energialla. Tuntuu että voin taas olla enemmän kaikille kaikkea. Niimpä hiljalleen varmasti tämä tietynlainen alkuhuuma, sekä pienoinen alkuhaparointi alkaa jäädä taakse, ja uusi arkisempi vaihe alkaa jolloin arjen päävastuu siirtyy taas pääpainoisesti minulle, mieheni palatessa opiskelujensa pariin. Se tuntuu myös hyvältä. Mutta siitä olen varma, että kaiholla ja lämmöllä tulen muistelemaan näitä elämän ensihetkiä ja tätä ensimmäistä kuukautta. Symbioosia, hitaita päiviä, vastasyntyneen vauvan tuhinaa.. Siinä on aivan omanlaisensa, käsinkosketeltava tunnelma.

Kuitenkin siihen saakka, nautin tästä vielä täysin siemauksin!

Erilaisen hyvin meni - kolmas synnytykseni.

 
Enpä olisi uskonut, että kolmas synnytykseni olisi yhtä pitkä kuin esikoisen kohdalla, puhumattakaan lähes puolentoistatunnin ponnistusvaiheesta. Mutta näin siinä kävi, homma ei ollut muutamassa hassussa tunnissa ohi, eikä vauva syntynyt parilla supistuksella. Kaikenkaikkiaan kolmas synnytykseni oli täysin erilainen, kuin miten sen mielessäni olin käsikirjoittanut. Takana on nyt siis kolme aivan ja totaalisen toisistaan eriävää synnytystä. Kuitenkin monista toteutumattomista ennakkotoiveistani huolimatta, synnytys oli kokemuksena hyvä ja ennenkaikkea lopputulos mitä täydellisin ja ihanin.

Viimeksi kirjoitin väsyneen odottajan turnausväsymyksestä. Loppuraskaus oli jo ottanut sen verran koville, että lääkärin penkillä itkeä tihrustaessani kaikessa väsymyksessäni, puhuttiin raskauden mahdollisesta käynnistämisestä ja varailtiin viikon päähän uutta aikaa, jolla kartoitettaisiin sen hetkistä tilannetta. Tämä tuntui huojentavalta, vaikkakin samaan aikaan toivoin, ettei käynnistykselle tulisi tarvetta ja että tilanne muuttuisi vielä siten että pystyisin pinnistellä siihen saakka kun vauva itse päättäisi tulla maailmaan. Kovasti nimittäin toivoin sekä vaikean käynnistetyn, että voimaannuttavan spontaanin synnytyksen kokeneena ehdottomasti jälkimmäistä kokemusta tälläkin kerralla.

Viikonloppuna aloin aavistelemaan, että synnytys alkaa olla lähellä. Jotenkin sen vain tunsi, ettei tässä varmasti voi kovin kauaa enää mennä. Sellainen levollinen rauha ja samalla fyysinen tunne omassa kropassa siitä, että viimeisiä päiviä viedään, voimistui. Keskiviikon vastaisena yönä heräsinkin kipeisiin supistuksiin, joita kellottelin parin tunnin ajan tulevaksi neljän minuutin välein. Hetken ehdin jo ajatella, että tuleeko tässä pikainenkin lähtö, mutta sitten supistukset harvenivat ja loppuivat kuin seinään. Aamulla kuitenkin olin hyvinkin voitonriemuisissa fiiliksissä siitä että jotain sentään on alkanut tapahtua - ei tämä voi enteillä kuin hyvää. Samalle päivälle oli sovittuna viikontakainen kontrolliaika lääkäriin, jossa sitten selvisikin että yöllisissä kivuissa oli ollut tosissaan tehoa - kaulakanava oli kadonnut ja kohdunsuu liki 3cm auki. Viikkoja tässä vaiheessa 39+0

Lääkäri puolsi kuitenkin vahvasti käynnistämistä, sillä en edelleenkään ollut saanut nukutuksi ja olihan olosuhteetkin nyt käynnistyksen kannalta hyvin suotuisat. Luultavasti vain pieni avittaminen saattaisi riittää saattamaan homman näin kypsässä tilanteessa vauhtiin. Hän olisi laittanut asian vireille vaikka samantein, mutta kuitenkin toppuutteeltiin hieman, sillä yöllisistä supistuksista ja jomotuksista toiveikkaana halusin vielä antaa mahdollisuuden katsoa josko synnytys käynnistyisikin pian itsestään. Lääkäri oli aivan ihana ja tuumasi että hyvinkin mahdollista on että seuraavana yönä voisi jokatapauksessa alkaa tapahtumaan ja ehdotti että mikäli vauva ei pian sylissä ole, voisin halutessani ja kokiessani tulla minä päivänä tahansa takaisin käynnistykseen. Loppuunsaakka ei tarvitse sitkutella nukkumatta.

Seuraavana yönä mentiin aikamoisen toiveikkaina nukkumaan ja heräilinkin pitkin yötä niinikään kipeähköihin supisteluihin, mutta ei niissä ollut ytyä ajamaan minua edes sängystä ylös. Sen sijaan en saanut oikein nukutuksi koko yönä. Kaksi vuorokautta valvottuani putkeen kipeitä supistuksia kaikkea kuukausien unettomuutta vasten, ja kropan ollessa aivan finaalissa kaikesta viikkokausien väsymyksestä, alkoivat voimat olemaan sen verran vähissä että päätimme lähteä seuraavana aamuna käynnistykseen, mikäli vauva ei seuraavan vuorokauden aikana lähtisi lupaavasta enteilystä huolimatta tulemaan. Enempää en pystyisi antamaan voinnistani siimaa. Koska supistuksista ei valitettavasti ollut enää torstaina tietoakaan ja koin olevani kaikkeni itsestäni antanut, lähdimme perjantaiaamuna synnärille. Harmitti hieman, ettei vauva ollut lähtenytkään syntymään, mutta tiesin kuitenkin että olin tehnyt viimeistään nyt kaikkeni tämän raskauden osalta. Nyt ottaisin vastaan saatavilla olevan avun. Tältä reissulta ei tultaisi takaisin ilman vauvaa ja vihdoin pitkä odotus saisi pisteen!

..Synnärille tullessa jännitti, jotenkin olin kuvitellut tulevani noista ovista sisään kipeitä supistuksia puhkuen, mutta sisään astuikin pian kolmen lapsen äiti ja isä rauhallisissa tunnelmissa perhoset vatsassa lepattaen. Tiesimme hiljaisina, että kohta olisi taas edessä se verta-hikeä-ja-kyyneleitä-osio elämästämme, mutta myös sen, miltä tuntuu kun ensiparkaisun jälkeen syliin lasketaan oma lapsi.
Voiko elämässä olla odotettavissa unohtumattomampaa päivää kuin tuo perjantai?

Meidät ohjattiin synnärillä suoraan saliin, jonne mukava kätilö ja kätilöopiskelija tulivatkin heti esittäytymään ja kyselemään toiveitamme. Mahdollisimman lääkkeetön ja toimenpiteetön synnytys, sekä mahdollisimman paljon jalkeillaoloa.. Sali oli nostalgisesti juuri se sama, jossa myös meidän pojatkin olivat syntyneet ja valmiiksipedattua vauvankoppaa katsoessamme tuntui mielettömän huimalta, että kohta tuossa olisi meidän pieni tyttäremmekin.

Tuntui absurdilta olla salissa ilman supistuksen supistusta, mutta kätilöt kovasti lupailivat että kyllä niitä kohta olisi luvassa. Itsekin ajattelin että homma varmaan on pian ohi, olinhan jo hyvin auki ja pikkuveikan synnytyksessä aukesin rytinällä viidestä sentistä kymmeneen vain muutamalla supistuksella. Ja onhan tässä sentään kolmas ja siroksi veikattu lapsi kyseessä tiuhalla tahdilla. So, lets do this. Sain käteeni oksitosiinitipan klo 10 ja jäimme odottamaan. Saimmekin odottaa ja odottaa, supistuksia piirtyi säännöllisinä mutta ne eivät tuntuneet missään. Meni tunti, jos toinenkin. Tippaa lisättiin yhä uudestaan, mutta kuvittelemallakaan ei supistuksiin tullut ytyä.

Yhden maissa lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot, mikä olikin äärimmäisen inhottava toimenpide ja heti supistuksiin alkoi tulla pientä tuntumaa. Kuitenkaan homma ei edelleenkään lähtenyt vauhtiin, joten oksitosiinitippa laitettiin tippumaan uudestaan. Taas odottelua ja odottelua. Muutaman epätoivon kyyneleenkin jo tirautin, koska homma ei lähtenyt ollenkaan odotetusti etenemään, eikä oma kroppa touhuun mukaan. Mieleen hiipi pelko, että tuleeko tästä samanlainen maratonisynnytys, kuin esikoisen kohdalla - pitkä, tuskallinen, piuhoja, toimenpiteitä ja komplikaatioita..

Viiden jäljestä tilannetta hieman taas tutkittiin ja olin auennut koko päivän aikana sentin. Sentti!
Olin aivan varma että seuraavan vuorokauden puolelle menee ja reippaasti ennenkuin on nyytti sylissä. Tirautin muutaman kyyneleen lisää. Harmitti koko tilanne - käynnistys, sekä se että tässä luomuhaaveistani huolimatta olen, keskellä erittäin lääkkeellistä synnytystä, enkä pysty lukemaan omaa kehoani synnytyksen etenemisestä, ja että kaikki piuhat rajoittavat omaa olemistani. Sekin, että kroppa ei hoida hommaa itsestään ja en saa kokea sellaista ihanaa itsestään etenevää synnytystä kuin pikkuveikan kohdalla. Toisaalta tiesin myös sen, että tämä tilanne kaikista toiveista huolimatta oli kahdesta pahasta pienempi. Nyt pitäisi vain kyetä poikkeamaan siitä omasta käsikirjoituksesta, tämä lapsi syntyisi tällätavoin ja se on nyt kaiken kannalta parasta.

Pian siitä alkoivatkin supistukset tuntumaan, niitä tuli aika tiuhaan ja puhaltelin sänkyyn nojaillen kipuja pois. Kovasti tsemppasin itseäni ottamaan vastaan nämä supistukset, koska ne tuntuivat paljon tujakammilta, kuin ns. kehon omat supistukset pikkuveikan synnytyksestä koettuna. Kivut alkoivat yltyä kovaa vauhtia ja aloin aavistelemaan nopeaa etenemistä kuten viimekerrallakin ja pyysin epiduraalia. Olin päättänyt että en yritäkkään kestää oksitosiinisupistuksia määrääni enempää, kun kehon oma kivunlievitys ei niiden suhteen samallalailla toimi. Sain epiduraalin kreivin aikaan, koska jokainen supistus oli edellistään kammottavampi, eikä aikakaan kun tunsin jo ponnistamisen tarvetta. Kätilö tutki tilanteen ja sain luvan alkaa ponnistamaan - vauva kuulema syntyisi ihan pian.
Nopeaa toimintaa!

Ponnistus kuitenkin otti odotettua kauemmin aikaa, ja kätilön vuorokin ehti vaihtua vaikka hän oli varma että saa auttaa vauvan maailmaan. Aloin olemaan kaikesta ponnistamisesta väsynyt ja varma ettei vauva synny ikinä. Annoin kaikki voimani, ja ei voi kun sanoa mikä onni oli että olin saanut epiduraalin, joka vei sentään kivun pahimman kärjen suhteellisen pitkästä ponnistusvaiheesta pois. Kokeilin erilaisia asentoja ja lopulta vauva lähtikin tulemaan alaspäin. Olin aivan puhki ja ihmeissäni siitä miten vaikealta, tuskalliselta ja uuvuttavan pitkältä ponnistusvaihe tuntui, eikös tämän kolmannen olisi pitänyt suunnilleen vain sujahtaa pihalle?! Syy kuitenkin selvisi - vauva oli tulossa maailmaan avotarjonnassa naama ylöspäin ja kasvot edellä ja lahjakkaasti napanuoraan sotkeutuneena.

Lopulta, kaiken tuskan jälkeen ja kaikkeni antaneena saimme kuulla pienen ja tomeran parkaisun.
Samalla kaikki kivut loppuivat - hän on täällä.
Pieni kaunis, tummatukkainen tyttäremme, joka näytti heti niin meidän lapselta.
Tutulta ja samalla kuitenkin niin uudelta.
Sain pienen elämän syliini ihasteltavaksemme. Tässä hän nyt viimein on.
Hetki oli unohtumaton ja ihmeellinen.

Synnytys oli jälkeenpäin ajateltuna hyvin erilainen, kuin mitä olin kuvitellut. Toki tiesin hyvin, että asiat tuskin menevät niinkuin olin etukäteen kaavaillut, mutta kaikinpuolin tämä synnytys yllätti melkein kaikilta osin. Nyt olen kokenut myös voimaannuttavan, hyvän ja hyvinkin lääkkeellisen synnytyksen. Ja vaikka jossain vaiheessa käynnistelyjä alkoikin pelottamaan mitä tuleman pitää, meni kaikki lopulta oikein hienosti. Kun kipeitä supistuksia alkoi viimein tulemaan, homma oli vajaassa neljässä tunnissa taputeltu, josta tosin lähes puolet oli ponnistusta. Ja voi mikä voittajafiilis, pusersin vauvan niinkin hankalassa tarjonnassa maailmaan! Miten koville se otti, mutta miten erityisen palkitseva olo siitä jäi käteen. Selvisin! Ja onneksi vauva oli niinkin siro, että mahtui tuossakin asennossa syntymään, sääli vain että nelikiloisten poikien jälkeen en päässyt nauttimaan miltä pienemmän vauvan ponnistaminen tuntuu, koska tämä avosuinen tarjonta vaati enemmän tilaa. 
..Huima ajataus välillä hiipiikin mieleen, mitä kaikkea olisi voinut mennä siinä kohtaa pieleen, mutta sillä ei ole toisaalta mitään merkitystä. Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja itsekin säästyin taisteluvammoitta. Aika uskomatonta, että synnytyksen jälkeen suihkussa käydessä eniten sattui jalkaan edellisenä päivänä kengistä tulleeseen rakkoon! Melkoisen hyvin vai mitä.

 
..Osastolla oli joulukuisen tunnelmallista ja satuimme sinne niin rauhallisella ajoituksella, että sain nauttia elämän ensihetkistä aivan rauhassa ilman huoneseuraa. Isovanhemmat kävivät katsomassa pientä neitiä heti seuraavana päivänä, samoin tuoreet isoveljet. Erityisesti isoveikan pitkä odotus palkittiin ja äärettömän onnellisena sekä ylpeänä hän vihdoin pääsi pitelemään siskoaan sylissään. Ihana nähdä poikien riemu uudesta vauvasta.

Kotiinlähtöpäivä koitti aurinkoisena ja pakkassäisenä. Lääkäri tuumasi tytön olevan oikein hyvässä kunnossa, ja niimpä pakkasin tavarani ja soitin miesväen meitä hakemaan. Pienet, huolella valitut vaatteet pääsivät käyttäjänsä ylle ja ihmettelimme, miten meillä onkin nyt tämän näköinen nyytti matkassamme. Vaaleanpunainen ja niin söpö.
Kotimatkalla kaikki simahtivat takapenkille ja hetken mieheni kanssa vain katselimme onnellisena, että tässä me nyt ollaan. Vihdoin kaikki koolla. Meidän perhe.

Elämän ensimmäinen viikko.

Tasan viikko sitten perjantaina, syntyi meidän pieni tyttäremme keskelle lumisinta joulukuuta.

Synnytys alkoi olemaan näillä kellonlyömillä loppusuoralla ja pian pitelimmekin sylissämme kauan odottamaamme aarretta. Ihmettelimme vielä osastolle päästyämme elämän ensihetkiä ja ihailimme pientä uutta ihmistä. Isi lähti yömyöhillä kotiin ja kävin itsekin väsyneen onnellisena nukkumaan, kolmen lapsen äitinä, pieni nyytti vierelläni.

Parin päivän päästä perheen miesväki tuli hakemaan meidät sairaalasta kotiin.

Onhan se aina ihmeellistä kantaa tuore perheenjäsen kotiovista sisään ja aloittaa aivan uusi elämä.

Ensimmäiset päivät ovatkin menneet toipuessa, levätessä, imettäessä ja ihmetellessä.

Pienet varpaat, sormet, tuhiseva ja levollinen vauvan uni omaa rintakehää vasten..

Voiko parempaa olla?

 

..Kaikki on mennyt meillä näin alkuun hirmu hyvin, ihmeen luonnolliselta tuntuu olla kolmen lapsen kanssa, oikeastaan hyvinkin seesteiseltä ja hyvältä. Vaikka aika huimaa havahtua siihen, että kaapista löytyy nyt kolmenkokoiset vaipat. Kyllähän meillä on tässä kädet täynnä työtä. Mutta niin kovin me kaipasimme pikkusiskoa perhettämme täydentämään, että päällimmäisenä tunteena on todellakin onni siitä että hän on vihdoin täällä. Kaikki on jotenkin nyt niin paikoillaan ja niinkuin pitää. Kohdillaan. Itselläni on myös pohjattoman helpottunut olo että tämä urakka on viimein ohi. Otti kyllä loppuakohden niin lujille. Helpotus lienee heijastuneen koko perheeseen, jotenkin niin levollinen ja rentoutunut ilmapiiri on täyttänyt kodin.. Jos vauva toi muutoksen tullessaan, toi hän myös rauhankin.

Myös fyysisesti olen voinut hyvin, toipuminen on ollut siinä suhteessa uskomattoman nopeaa.

Lähinnä vain voisin nukkuanukkuanukkua pois kuukausien väsymystä, univelka todenteolla alkaa purkaantunmaan vihdoin kun oma keho raskauden jäljiltä vaipuu taas syvään ja hyvään uneen. Tuntuu että tällaista unta en ole kuukausiin nukkunut, vain lähinnä pinnallisesti torkkunut valvomisten lomassa. Poissa on siis oma unettomuus ainakin tältäerää, kumpa vain öisin suhteellisen usein herätellyt vauvakin löytäisi saman moodin äidin kanssa..

Isoveikat ovat olleet innoissaan, he pitävät kyllä hellin silityksin huolta, että siskolla on varmasti kaikki hyvin. Heti huomaa myös, miten astelema on toinen kuin viime kerralla, jolloin isoveikka joutui ainoana luopumaan saamastaan huomiosta. Nyt pojat heti ovat hitsautuneet asteenverran enemmän yhteen ja yhdessä myös jakavat muutoksen vauvan tultua taloon. Toistaiseksi sen kummemilta reagoinneilta on vältytty, kun heillä on toisensa ja omat kivat juttunsa, minkä lisäksi isi on puuhastellut heidän kanssaan vaikka mitä mukavaa sillä aikaa kun äiti on rauhoittunut imettämään ja hoitamaan vauvaa. Myös isovanhemmista on ollut korvaamaton apu tässä kohtaa.

Kyllä hän on mitä suloisin ja valloittanut meidän sydämet täysin.

Todella ihmeellisiä päiviä takana, kun ollaan saatu tutustua meidän uuteen perheenjäseneen.

Ollaankin otettu uusi elomme ihan rauhallisesti, ja varmasti samaa leppoista toipumisen tahtia jatketaan ihan niin kauan kuin siltä tuntuu. Nyt rauhoitutaan, nautitaan hetkestä ja annetaan aikaa sille, että asiat löytävät uomansa kaiken uuden äärellä. Jollainlailla onkin helppoa rauhoittua olemaan kotosalla ja nauttia pimeimmän vuodenajan tunnelmasta pieni käärö sylissä.

Ei ollenkaan hassumpi vuodenaika saada vauva!

Pieni taivaan lahja.

Joulukuisena iltana 2.12 syntyi ihana pieni tyttö maailmaan.
Valo keskelle talven synkintä pimeää, suuri ilo meidän elämään.
Niin täydellinen, kaunis ja ainutlaatuinen. 
Ihmeellinen.
3510g ja 50cm puhdasta rakkautta, meidän perhettä täydentämään.

Tässä on se Luojan kaunis ajatus, jota olemme arvuutelleet nämä kuukaudet.
Hän on se, jonka tänne kuului tulla. Nyt saamme nähdä ja ihastella sitä, mitä Jumala on valmistanut ja salassapitänyt. Ainutkertainen työ on valmis.
Ei voi kuin ihmetellä, miten kaunis ja ihmeellinen on pieni uusi ihminen, miten uusi elämä ylistää Luojaa mitä suurimmalla tavalla.
Olemme niin kiitollisia ja myytyjä tästä onnesta, joka ollaan tässä pienessä saatu osaksemme.

Me rakastamme sinua kovasti.
Sinusta me unelmoitiin.

Väsyneen odottajan fiilikset.

Toisiksi viimeinen viikko ennen laskettua on pyörähtänyt käyntiin - loppu häämöttää aivan nurkan takana ja marraskuusta alkaa päivät käymään hyvin väliin. Tätä on vaikea sisäistää vaikka ei tässä muuta tehdäkään, kun odoteta tulevaa. Ehkä sitä on odotettu niin kovasti ja hartaudella, että on vaikea ymmärtää, että kohta ei enää odoteta? Olenko muka oikeasti jo valmis että elämämme mullistuu noh, suunnilleen täysin?

Yhä hurjemmaksi kuitenkin tämä oma henkilökohtainen rutistus näin päivä päivältä käy, nimittäin enää unta ei riitä kuin tuskin muutaman pätkittäisen ja onnettoman tunnin yössä, eikä nukkumisesta meinaa tulla mitään enää päivälläkään. Jo kuukausien kestänyttä unettomuutta vasten entisestään niukentuva ja olematon unisaldo on saanut lopulta jaksamiseni tieni päähän. Myönnettävä on. Virkeä olo tuntuu vain vitsiltä. Jossain määrin hyvin tässä on kyllä pärjäilty kulunut syksy sen ansiosta että silmissäni suorastaan sankarillinen mieheni on alttiisti mahdollistanut kotiinjäämisellään mahdollisuuteni nukkua päiväsaikaan näitä öisiä valvottuja tunteja pois. Kuitenkin tässä vaiheessa kroppani vetelee ilmeisesti aivan viimeisiään ja ei enää nukahda edes päiväsaikaan, vaikka väsymys öiden jäljiltä onkin päätähuimaava ja oksettava. Olen sitkutellut tänne varmoille viikoille, vaihtoehtojen ollessa aiemmin olemattomat tilanteen helpottamiseksi, sillä kaikki tehtävissä oleva on asian hyväksi kyllä tehty. Nyt kuitenkin olen maratoonini juossut ja oman maaliviivani ylittänyt kantaen vauvan mahassani tänne saakka - ja sen tuntee myös kehonikin, joka on aivan hapoilla ja kaikkensa antanut tämän raskauden loppurutistuksesta. Eräs ystäväni totesi tämän neidin olevan eräänlainen työvoitto meidän perheelle, ja siltä se kieltämättä tuntuukin. Viikkoja on kasassa 38+3 ja tämä taitaa olla aikalailla paras mihin sisulla olen pystynyt rutistamaan. Enempää ei näillä lähtökohdilla jaksa. Tsempin tiristämisestäkään ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa kun oma kroppa sanoo kaput ja tankki on tyhjä.

..Uupumuksesta purkautuneiden, itkuisten ja entisestään unettomien viimepäivien takia istuin eilen äitipolin päivystyksessä odottaen aikaa lääkärille. Samana päivänä aiemmin neuvolan täti, sekä synnytyspäivystyksen kätilö ihanan ymmärtäväisinä tuumasivat että kyllä tämä nukkumattomuuden kierre pitää saada katkaistua ja olisi syytä kartoittaa, mitä viisasta tilanteen hyväksi nyt olisi tehtävissä. Siispä käyntiä lääkäriin, jossa annettiin aika ensiviikolle käynnistyskontrolliin ja mikäli tilanne on ensiviikolla ennallaan, paras ratkaisu on luultavasti alkaa vauhdittamaan vauvantuloa, enempää viikkoja ei tarvitse puskea läpi väkisin voimilla joita ei ole, mikäli synnytys vielä viivyttelee itseään.

Hieman ristiriitaisin, vaikkakin hurjan helpottunein fiiliksin tästä lopputulemasta olen. Äärettömän helpottavalta tuntuu tieto, että eräänlainen takaraja on olemassa, kuitenkaan käynnistys ei ole se mitä synnytykseltä toivon. Suorastaan se tuntuisi todella pelottavan vastenmieliseltä vaihtoehdolta, koska esikoisen käynnistyskokemukset eivät olleet kovin huikeat - kohtutulehdus äidille, ja hengenvaarallinen verenmyrkytys vauvalle. Muutoinkin ajattelen, että aina parempi että vauva saisi tulla maailmaan omalla aikataulullaan, sitten kun on siihen valmis. Jonkin verran sulattelemista on myös itsessään siinä, jos vauvan syntymä ei menekään sen käsikirjoituksen mukaan, johon mielessäni olen kuukausia valmistautunut. Lapsivesien tai kipeiden supistusten jännittävää odottelua kotona ei välttämättä tulisikaan, lääkkeettömästä kivunlievityksestä luultavasti puhumattakaan.

Kuitenkin on tärkeintä ajatella mikä on tämän valitettavan tilanteen paras etu. Ikäänkuin valittava kahdesta vaihtoehdosta huonompi, ellei neiti nyt ihmeesti ymmärrä lähteä syntymään hyvällä vauhdilla. Mahdollistahan sekin. Muutoin täytyy vain nostaa kädet ilmaan ja luottaa siihen, että ensiviikolla päädytään viisaaseen ja parhaaseen ratkaisuun, eikä asia ole lopulta omassa kädessäni. On sopeuduttava siihen, että kaikesta huolimatta tämä lapsi syntyy juuri oikealla ajallaan ja tavallaan, joko itsekseen tai sitten hieman vauhditettuna.

Vaikealta ja osittain hämmentävältä tilanteessa on tuntunut se, että tämä unettomuus ja siitä johtuva väsymys on kuitenkin lopulta oma subjektiivinen kokemukseni. Lopulta vain minä voin itse kertoa kuinka väsynyt olen ja miten tässä kohtaa pärjään, eikä sitä kukaan ulkopuolelta voi tuntea puolestani vaikka realiteettien valossa näkisikin tilanteen surkeuden. Tästä johtuen olenkin loppuajan painiskellut ajatuksin että tässä nyt vain pitäisi tsempata ja sitkutella mukisematta aina niin pitkälle kuin synnytys lopulta starttaa. Että on heikkoutta käyttää 'oikopolkua' tai luovuttaa ja tuntea ettei enää jaksaisi metriäkään, kun enää maksimissaan viikoista kuitenkin kyse. Kuka haluaisi olla heikko tai luovuttaja? Helpompaa olisikin tilanne, jossa olisi joku fyysisesti ilmeisempi vaiva, vaikka jalka poikki jolloin on kaikille ilmiselvää, että reippaudella se ei parane, vaan se täytyy hoitaa. Ettei ole luovuttamista, saati heikkoutta, vaan tilanteen sanelema ehto että matkaa ei pitkälle silloin pötkitä. Samaa koitan ajatella omaankin tilanteeseeni, että nyt ei ole kyse kärsivällisyydestä tai korvien välissä tehtävästä tsemppaamisesta. Reippaudella ei sitkutella eteenpäin jalan ollessa poikki.

Tässä koitan siis kasailla ajatukseni ja hyväksyä tilanteen ja sen, että voi olla että kompromisseja omien toiveiden kanssa nyt joudutaan mahdollisesti tekemään. Toki toivon, rukoilen ja haaveilen, että vauva jouduttaisi tuloaan tai saisin ihmeesti nukuttua öisin niin että olisi mahdollista odotella vielä synnytyksen käynnistymistä itsestään - tai sitten olosuhteet sanelevat ehdot ja päädytään vauhdittamaan hänet tähän maailmaan. Ja sekin on sitten hyvä niin. Jokatapauksessa, aion luottaa siihen, että asiat menevät niinkuin kuuluu ja on parasta. Ja lopputuloshan siinä sylissä on se tärkein, onko sillä lopulta niin suurta painoarvoa miten siihen tilanteeseen päädytään, vaikka jos saisin valita, tietysti toivoisin että koko tätä unettomuusongelmaan ei olisi, raskaus olisi ihanaa ja autuasta ja synnytykselläkään ei olisi mikään sen kummempi hoppu.

Mutta asian valoisista puolista, nyt eletään viimehetkiä ja kohta meidän maailma mullistuu täysin uudella pienellä ihmeellä. Kyllä häntä jo rakastetaan ja odotetaan. Ihmeellistä että meidän ensikohtaaminen on aivan hetkenä minä hyvänsä, sitä iloa mikään odotusajan koukero ei meiltä ole mihinkään vienyt. Aivan mielettömän innoissamme odotamme perheemme tätä neitokaista ja kaikenlaisista loppuodotuksen haasteista huolimatta sydämessä on edelleen vahva ja tyyni luottamus siitä, että näin tämän kuuluu mennä. Sitä en ole hetkeäkään sydämessäni epäillyt. Juuri tämän pienen ihmisen kuuluu syntyä tähän maailmaan ja juuri tällä aikataululla - joka loppujenlopuksi ei parempi voisi ollakaan. Täytyy sanoa, että tuntuu ihmeelliseltä, miten asiat ovat loksahdelleet kohdilleen myös kaiken käytännön, kuin jotenkin koko kokonaisuudenkin puolesta. Isoimpana tekijänä mieheni mahdollisuus olla vaikea loppuraskaus ja tulevat ensikuukaudet kotona, mikä tuntuu ihan ennaltavalmistellulta sitä vasten että oma vointi on ollut odottamattamme mitä se on nyt ollut.
Todella, todella, odotan, että saamme tämän ihmeellisen taivaan lahjan syliimme ja pääsemme tutustumaan siihen, kuka tämä pieni ihme on. Millainen on tämä Luojan kaunis ja ihmeellinen ajatus, jonka hän on perheeseemme halunnut antaa? Pian pääsemme sitä ihastelemaan!
Ja kun viimesunnuntaina juhlittiin babyshowereita, iloitsin sydämestäni myös siitä että niin moni rakas ja upea ystäväkin odottaa tätä pientä tähän maailmaan. Tänne on hyvä tulla, kun iloitaan ja odotetaan olemassaolosta ennenkuin tänne on vielä syntynytkään!

Joka päivä lähemmäs.

 Yhdeksän kuukautta odotusta alkaa olla takanapäin ja kaikki uusi aivan nurkan takana. Enää on kyse päivistä tai viikoista, joista itse veikkaan kyllä jälkimmäistä vaihtoehtoa. Mitä aiempiin raskauksiin tulee, niin realistina luulen että vauva antaa odotella itseään vielä ihan hyvän tovin. Jokatapauksessa kuitenkin loppusuoralla ollaan ja tehtävä hiljalleen suoritettu. Vauva on valmis ja oltaisiin enemmän kuin myöskin valmiita näkemään, millainen aarre mahani sisällä on kasvanut. Ihan viimeaikoina oma ajatus onkin alkanut kääntyä raskausajasta selkeästi kohti tulevaa synnytystä ja vauva-aikaa, josta johtuen se asiaankuuluva kärsimättömyys on tullut ikäväksi seuralaisekseni. Sitä vain odottaa, milloin aika koittaa. Olisin jo niin kypsä taputtelemaan tämän loppuakohden raskaaksikin käyneen matkan taakseni, ottamaan vastaan synnytystuskat ja vaihtamaan mahan pieneen kääröön sylissäni. Tämä odotus on nyt koettu, rutistukset rutistettu ja nyt olisi vauvan aika! Selvästi tässä on alkanut viimeinen kiri ja sivu on kääntynyt loppulukuun. Maali häämöttää, enkä näe tässä välissä enää mitään. Kaikki on tehtynä, omat valmistautumiset valmiina ja ajatuksissani vauvalla lupa tulla. Enää puuttuu se oleellinen.

..Jokaisessa raskaudessa on kyllä tullut sukellettua aika autuaasti tähän 'viimeisten viikkojen piinaan'. Matelevaan aikaan, jossa sitä enää vain odottaa ja odottaa, käpertyen omiin oloihin ajatuksien ollessa lähinnä vain alkavassa synnytyksessä ja vauvassa. Tämä aika on kyllä ihan omanlaisensa kupla ja viimeinen pakollinen etappi, sitä on jotenkin niin valmiina ja niin kaikkensa antaneen herkillä uuden muutoksen äärellä. Ehkäpä tämän vaiheen tarkoituksena lieneekin valmistaa ottamaan oikeasti vastaan kaikki tuleva - niin tervetulleelta synnytystuskat ja kivut tässäkohtaa alkavat nimittäin tuntua ettei tosikaan. Ja tähän kuplaan olen näemmä jälleen humpsahtanut, hyvin nopeasti ja auttamattomasti, kaiken alkuviikkoisen siivousdraivin ja kodinlaiton jälkeen. Jotenkin oli vain vahva tunne ja tarve, että kaikki pitäisi saada nyt valmiiksi, jotta voin sitten rauhoittua odottamaan. Tälläkertaa tämä onkin tapahtunut aiempia kertoa aiemmin, nopeammin sekä kokonaisvaltaisemmin ja huomaan, että täällä taas ollaan, aivan jo kypsänä ja valmiina. Omassa synnytyskuplassani, omassa henkilökohtaisessa loppukirissäni, hurjaa vauhtia lipumassa kohti seuraavaa vauvavuotta. Se on menoa nyt se!
Kumpa ei tarvitsisi kauaa odotella..

Näin taaksepäin kun katsoo, niin tämä kolmas odotus soljui alkuunsa hirmu luontevasti, vaikka viimeiset kymmenen viikkoa ovatkin sitten laahanneet senkin edestä ja saaneet meidät aika hapoille. Alkuraskaus oli kuitenkin tällä kertaa äärettömän helppo, jolloin sain osakseni vain lievää etovaa oloa parin viikon ajan ja unettomuutta, josta kuitenkin selvisi lasten kanssa päikkäreitä torkkumalla. Pääosin olo oli kutakuinkin normaali, nautimme kesästä ja lomareissuista, sekä innoissamme sisäistimme samalla sitä ihmeellistä uutista, että vielä loppuvuodesta perhe täydentyisi kaipaamallamme puuttuvalla palasella. Äitienpäivänä olimme jo onnitelleet triplamummoja ja loppukeväästä vielä fiilisteltiin kun ultrassa näkyi pieni sykkivä sydän ja odotus eteni toiselle kolmannekselle.

Tätä hyvää vaihetta kestikin melkein koko keskiraskauden, aina sinne loppukesälle saakka, jonka jälkeen merkit alkoivat enteillä, että loppuaika tulisi olemaan aika varmasti toisenlainen - enemmän tai vähemmän hankala. En kuitenkaan olisi arvannut, kuinka hankala se lopulta tulisi olemaan. Vielä heinä-elokuussa, puolenvälin tietämillä olo oli kuitenkin ihan kelpoinen, satunnaisia kolotuksia ja kipuja lukuunottamatta. Samoihin aikoihin rakanneultrassa saimme kuulla odottavamme todennäköisesti tervettä tyttöä. Pikkusisko! Siinä vasta olikin iloista sisäistämistä, sillä olimme jokseenkin aika luontaisesti ajatelleet takapenkkimme olevan kohta täynnä pieniä mainioita poikia.
 

..Alkusyksyyn lähdimme aikamoisella tsempillä, sillä oma vointi antoi viitteitä huonontumisestaan entisestään ja syksy meillä olisi jokatapauksessa aikamoista haipakkaa tiedossa. Muutama viikko menikin paremmin kuin hyvin, mutta sitten omassa voinnissa tapahtui hyvin yllättäen nopea käänne huonompaan, ja pian makasinkin joka toinen päivä sängynpohjalla väsyneenä ja kipuisena, sekä yöt valvoskelevana. Unettomuus alkoi jo tosin puolenvälin jälkeen, mutta sen tuoma väsymys puhkesi vasta täyden arjenpyörityksen iskiessä päälle syksyllä, miehen hoitaessaan omaa tonttiaan opiskelujen ja töiden parissa, minun hoitaessani omaani lasten kanssa kotona. Pian kipeiden supistusten vuoksi makasinkin osastolla vuodelevossa, vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit kankussa. Vielä ei saisi vauva syntyä, joten tahtia olisi hidastettava. Siinä sitten koitettiin kuroa kasaan arjen palasia uuden yllättävän tilanteen keskeltä. Muutama viikko menikin täydessä sumussa, kun oli otettava selviytymisvaihde päälle arjenmyllyn jatkaessa pyörimistään antamatta armoa vallitsevan tilanteen yllättäessä meidät aivan täysin. Siinä kyllä mietti moneen kertaan että miten me tämä loppuodotus selvitään. Onneksi palikat saatiin pienoisen hakemisen jälkeen uuteen järjestykseen ja tilanne seestymään mieheni jäädessä koti-isiksi, jotta saisin tuotua vauvan turvallisilla viikoilla maailmaan, sekä säästettyä vomia voimia nämä loppumetrit, mikä oli äärettömän hyvä ratkaisu.

Tämä viimeinen kolmannes onkin sitämyöten ollut hankala alusta loppuun ja olo on kyllä tälläkin hetkellä hyvin kaikkensa antanut. Ja vaikka luulin jo kokeneeni suhteellisen vaikean loppuraskauden esikoisen kohdalla, täytyy sanoa että tämä veti kyllä vielä pidemmän korren. Toisaalta onhan arjessa ollut älyttömän paljon haastettakin enemmän, nyt kun on kaksi hyvin pientä lasta hoidettavana, eikä mahdollisuutta makoilla sohvan pohjalla silloin kuin tarvitsee. Tietyt asiat rullaavat ja niiden on mentävä eteenpäin, oli oma olo tai takana nukuttu yö minkälainen tahansa. Nyt kuitenkin uskallan vihdoin huokaista, että helpottaa. Ei suinkaan valvomiset, kivut ja fyysinen olo, mutta muuten kaikinpuolin, kun meitä on tässä kotona kaksi ja itsellä on mahdollisuus mennä oman voinnin ehdoilla. Ja vaikka vauva tuo suuren muutoksen tullessaan, uskon kuitenkin hänen syntymänsä tuovan vielä suuremman helpotuksen, sillä sitten en enää ole raskaana. On ihan eri kun omat kivut ja vaivat lakkaavat ja saan oman kehoni itselleni takaisin, sitten pystyn taas ihan erilailla toimimaan täällä meidän arjessa työmäärän lisääntyessäkin.

Tällainen on ollut tämä matka ja lähestyvä synnytys ja vauva-aika alkaa olla nyt hyvin konkreettisena edessäpäin. Aika luottavaisin mielin olen niiden suhteen kokoajan ollutkin, vaikka täytyy myöntää että pieni jännä meinaa myös mieleen hiipiä. Ehkä juurikin tämä hankala loppuraskaus on aavistuksen saanut taas varpailleen. Toisinaan nimittäin huomaan, että esikoisen vaikea ja kaikenlaisten huolien varjostama odotusaika, hankala synnytys, infektio, sekä tehollaoloaika, vauvavuoden valvomisesta, allergioista ja refluksista puhumattakaan, varjostaa taas välillä mieltäni, nyt kun tässä loppuodotuksessa on ollut niin samoja elkeitä. Jotenkin se kaikki on taas tuoreempaa ja konkreettisempaa mielessäni. Ja vaikka kokemukset pikkuveikan kanssa ovatkin tässä välissä kaiken edellämainitun suhteen olleetkin aivan ja totaalisen toisenlaisia, niin silti taustalla edelleen on myös ne ensimmäisellä kerralla koetut vaikeudet. Eivät ne sieltä ole mihinkään kadonneet, eikä niitä saa kokemuksistani pois, vaikka kaiken olen ajat sitten käsitellytkin. Jollain lailla ne siis muistuttavat edelleen olemassaolostaan vähintään sillätavoin ja tällaisessa hetkessä, etten osaa todellakaan suhtautua itsestäänselvästi siihen, että kaikki sujuu hyvin. Olen nähnyt ja kokenut molemmat puolet. Tälläkään kertaa en pysty sulkemaan pois mielestäni mitä kaikkea epätoivottua tässä voisi sattua, kun kerran moni asia on jo omalle kohdalle kolahtanut, mutta toisaalta haluan valita olla edelleen niin luottavainen kuin suinkin. Ja pääosin koenkin oloni levolliseksi ja odotan synnytystä ja kaikkea tulevaa innolla. Onneksi tosiaan synnytys, sairaalassaoloaika ja vauva-vuosi eivät enää varsinaisesti pelota, vaikka aavistuksen on alkanut jännittämäänkin. Viimeksi kaikki kuitenkin meni niin ihanasti ja uskomattoman hyvin. Kumpa sama tapahtuisi uudelleen.

..Varovasti siis fiilistelen mitä kaikkea meillä onkaan edessäpäin, elämän ensihetket ja pieni synnärillä syliin nostettu käärö. Kippuravarpaat ja se vauvan tuoksu.

Ihmettely ja tutustuminen.

Kaikki tämä onni, keskelle loppuvuoden mustaa pimeyttä ja ainutlaatuista tunnelmaa.
Sitä me odotamme kotiimme, vauvaa, pikkusiskoa, taivaan lahjaamme.

Sylissä tuhisevaa hentoa, tuoretta elämää. 

Sitä tässä odotetaan, rakkaudella ja kaikella malttamattomuudella!

Tänne olis nyt hyvä tulla.

Toissailtana nukkumaan mennessä se iski, nimittäin mieletön siivousvimma. Sitä olinkin jo hetken odotellut, vaikkakin pesänrakennusvietin kourissa tässä jo tovi ollaan oltukin. Vaatehuone, vaatekaapit ja varasto ovat olleet jo syksyn mittaan perusteellisessa syynissä, sekä pienet vauvanvaatteet kolmessa koossa odottavat jo pestyinä ja viikattuina siististi omassa kaapissaan käyttäjäänsä. Kaikki hankinnat ovat tehtyinä ja muutoinkin valmistelut valmiina, mutta nyt iski aivan mahdoton tarve puunata kodin jokainen kolo ja nurkka.

Koko yön odotin kärsimättömänä aamua, että pääsisin aloittamaan ja niimpä aamupalan jälkeen olinkin jo jyysäämässä kodinhoitohuoneen kaakeleita. Kodari, kylppäri, sauna ja vessa saivatkin kiillotuksen heti lattiasta kattoon, putsasin kaakelit ja jynssäsin saumat, pyyhin kaikki kaapit, pinnat ja kolot, sekä kävin läpi ja järjestelin kaiken mitä vastaan tuli. Mitä tyydytystä voikaan saada lattiakaivon putsaamisesta tai kattojen pyyhkimisestä! Pyykkikone on myös laulanut kolme päivää putkeen ja pestyinä ovat pian ikkunaverhoista lähtien kaikki ja tiskasimpa lasten kylpylelutkin.
Mieheni tässä on huvittuneena pyöritellyt silmiään lattianrajassa konttaavalle möhömahalle, mutta antanut kuitenkin tämän siivoustsunamin rauhassa tehdä tehtävänsä - kai hän ymmärtää että tämä kuuluu asiaan ja onhan tässä myös suuri hyötyaspektikin, nimittäin näin siistiä meidän kotiin ei tule kuin vain tasan silloin kun talossa on viimeisillään raskaana oleva vaimo. Kannattaa siis kaiketi ottaa ilo irti ja ihailla miten koti puunaantuu jokaista yksityiskohtaa myöten.

Märkätilojen jälkeen siirryin keittiön pariin, pyyhin ja järjestelin kaikki kaapit ja pinnat, myös jääkaappi, uuni, moccamasteri ja liesituuletin saivat perusteellisen putsauksen niin sisältä että ulkoa. Veimme myös yhden kaatopaikkakuorman, sekä kannoin kirpparille myyntiin kuusi Ikea kassillista tavaraa. Niin raikastavaa hankkiutua kaikesta turhasta eroon. Tämän jälkeen siivosin makuuhuoneet, sekä järjestelin kirjahyllyt, kaapit ja lajittelin kaikki paperipinot. Sitten loppuikin päivästä tunnit kesken ja välillä oli käytävä nukkumassa, mutta aamulla meno jatkui pyykkien silityksellä. En ikinä koske silitysrautaan, mutta nyt oli aivan pakko päästä silittämään, joten hain kaapeista kaikki lakanat ja liinavaatteet, samoin talon kaikki kauluspaidatkin, niimpä ne ovat nyt kaapeissa silpoisina ja siisteissä pinoissa, joita käyn välillä ihailemassa. Lajittelin myös talon kaikki sukat, etsin parittomille parit ja tänään ajattelin käydä läpi lasten lelut, pakastimen, lajitella nuotit ja maalata kenties yhden seinän..
Jospa sitten olisi kaikki mahdollinen tehtynä.

Täytyy sanoa että tehokas kaksipäiväinen on takana, enkä ymmärrä miten nälkää ja väsymystä tuntematta sitä voi tehdä hetkessä melkein kaiken mahdollisen mitä keksiä saattaa. Jäljellä ei ole juuri mitään mitä voisi tehdä ja mikäli odotus venyy tästä vielä viikkotolkulla, niin sitten täytyy kyllä siirtyä johonkin toiseen osoitteeseen jatkamaan!




 ..Kumma mistä järjestyksen ja kontrollin tarpeesta tämäkin odottavan äidin kodinpuunauksen ja kaiken-pitää-olla-valmista - ajatuksen tarve kumpuaa. Mutta lieneehän se luonnollista, uuden elämänvaiheen edessä, raskaana ja synnytyksen lähestyessä sitä varmasti haluaa vaikuttaa siihen, mikä on suinkin mahdollista. On niin paljon kuitenkin asioita joiden kulkuun ei ole voinut, eikä pysty vaikuttamaan, joten ehkä tällätavoin sitä haluaa luoda tunnetta että asiat ovat tarkasti järjestyksessä ja langat omissa hyppysissä. Ja onhan se myös hyödyllistäkin, on mukavaa, että kodissa on siistiä, tavarat omilla paikoillaan ja pakastin täynnä ruokaa, koska tuskimpa seuraavaan vuoteen sitä tulee taaskaan keskityttyä vaatehuoneen laatikkojen sisältöön tai saunan pesuun, vaan vauvaan ja kaikkeen sen tuomaan muutokseen.

Tänään viikkoja on täynnä 37+0 ja täällä odotetaan jo uutta elämää kotiimme, vauva olisi viimein täysiaikainen tänne saapumaan.
Nyt olisi kaikki konkreettinen oikeastaan valmiina ja tänne olisi hyvä tulla.
Vielä ihan viimeiset muutamat jutut haluan kuitenkin tehdä.. ja uskon, että sitten viimein minäkin olen valmis. Ihan oikeasti henkisesti valmis ottamaan tämän pienen nyytin vastaan.
Että tämän höyrypäävaiheen ja siivousdraivin jälkeen hiljalleen laskeudutaan henkisesti sellaiseen seesteiseeen synnytysrauhaan ja käperrytään loppuodotuksen lepoon ja malttamattomuuteen.
Viimeisiä viedään!