Autumn through my phone lens.

Aika hissukseen on tullut päivitettyä kuulumisia tänne blogin puolelle. Kaikenlainen asioiden ylöskirjaaminen, sekä laadukkaiden kuvien ottamien kameralla on jäänyt vähemmälle tälläkertaa, kun kädet ovat työtä täynnä näiden lasten kanssa. Harmittaa hieman. Mutta eräs asia onneksi kulkee mukana, nimittäin Samsung, jolla on tullut räpsästyä kuva poikineen aina sillointällöin.

Tähän syksyyn on kuulunut jokapäiväinen ulkoilu. Alkaa hiljallee nämä Jyväskylän eri leikkipuistot tulemaan tutuiksi. Todellakin joka päivä pyritään menemään pihalle kuluttamaan enintä virtaa jota meidän pojussa kyllä riittää. Mielemmämme sen teemmekin, kun ollaan saatu nauttia näin aurinkoisesta ja kuulaasta syyssäästä. Itsekin jo lasten myötä on alkanut kaivata jokapäiväistä ulkoilua, aikaisemmin olen ollut aikamoinen kotihiiri.

 

Paljon olemme olleet myös poikien mummalassa, josta olemme ihanasti saaneet apuja lasten kanssa. On kyllä kovaamatonta, että samasta kaupungista löytyy tukijoukkoja jotka haluavat osallistua ja auttaa, niitä ei voi olla koskaan liikaa, kiitollisena siis heistä. Eevert viihtyy mummalassa hirmuisen hyvin ja sinne on muodostunut ihan omanlaiset kivat jutut ja rutiinit. Isovanhemmat ovat myös mahdollistaneet että mekin saamme aina sillointällöin yhteistä omaa aikaa.

 

 

 

Päivät ovat työntäyteisiä ja intensiivisiä. Onneksi tässä on hiljalleen oppinut itsekin miten asiat kannattaa tehdä kahden kanssa että homma soljuu. Juuri nyt tuntuu hyvältä. Välillä sitä tulee kyllä päiviteltyä miten raskasta tämä touhu on ja toisinaan mietinkin että saako sitämyöten ympärillä olevat ihan kamalan kuvan lastensaannista. Koska onhan tämä raskasta, valvominen ja väsymys lieveilmiöineen siis lähinnä. Onhan tämä myös aikamoinen henkinen kasvuprosessi omalle itselle. Siitä huolimatta tämä on mitä ihaninta ja mahtavinta mitä olen saanut kokea, eikä lapset ole raskaita, vaan se on tämä vaihe elämästä kun on niin intesiivistä. Tavallaan harmittaa päivitellä ja sanoa ääneen tätä asian toista puolta, mutta toisaalta sitä kaipaa saada purkaa tuntojaan, onhan tämä nyt niin suurin siivu omaa elämää tällähetkellä ja väsymys kaikessa karuudessaan aika shokeeraavaa alkuunsa. Että väkisinkin purkaa tätä ääneen. Mutta kokoajan sitä ihastelee ja huokailee sydänpakahtuneena kiitollisuudesta katsellessaan omia lapsiaan. Välillä tuntuu etten muusta puhukaan kun siitä miten ihania pojat on! Ehdottomasti tämä on siunaavaa, kasvattavaa, antoisaa ja mitä ihmeellisintä. Parempaa mitä joskus haaveilin tai mitä koskaan olisin osannut kuvitella. Arvokas lahja. Että kyllä on paljolla siunattu ja kyllä näitä useammankin huolisi!

Ja nyt kun on saanut kokea kaksi aivan vastakohtaista vauvavuotta, voin sanoa, että vauvavuosi voi olla todellatodellatodella raskas, mutta se voi myös olla hyvinkin iisi ja suhteellisen kivuton. Uhmakin voi varmasti mennä toisilla helpommallakin ohi, kaikki riippuu hirveästi monesta asiasta. Perhetilanteet, olosuhteet ja jaksamisen rajatkin ovat niin tilannekohtaisia.

Että uskaltaisin sanoa, että lasten saaminen muuttaa paljon elämää, mutta onneksi kaikilla se ei varmasti ole niin rajua kuin toisilla.

 

 

Teimme myös tässä taannoin parikin reissua kotinurkilleni Tampereen lähelle, Eevert on aina innosta suunnillaan kun lähdemme käymään mummolassa eikä malttaisi istua pitkää matkaa autossa kun haluaisi olla jo heti perillä.

Ollaan myös tehty muutama syksyinen luontoretki laavulle, jossa syöty retkieväät - kaikenmoista tämmöistä pientä siis puuhasteltu koko perheen kesken. 

 

 

Näköjään kuvia on eniten ulkoa, koska paljon tosiaan ulkoillaan.

Kuvassa näkyvät muuten meidän Britax Motionit ja Bumbleriden Indie twinit. Mutta olen ollut edelleen tyytyväinen, hankinnat vastaavat hyvin meidän vaunutarpeisiin. Bumbleridet olivat todella oiva nappihankinta meille, niillä on paljon käyttöä joka päivä ja juuri en tyytyväisempi voisi olla. Niitä voin edelleen lämpimästi suositella jos tuplille on tarvetta. Kätevää, joskin ei ehkä ihan välttämätöntä, on myös ollut omistaa toiset vaunut. Meillä ne ovat Britax Mobilet, matkarattaat joihin saa kovan vaunukopan tai turvakaukalon, jos liikkeellä on yhden lapsen kanssa. On ratasosaan hätätilassa istutettu molemmat pojatkin.

 

 

Ja minä! Vihdoin paria kiloa vaille lähtöpainon, juhhuu. Puolivuotta ja -25 kiloa.

Nämä kilot eivät lähteneetkään niin helposti kuin viimekerralla, joten näiden eteen on täytynyt tehdä rehellistä työtä, vaikka imetys on myös osansa tehnyt. Millään ihmedieetillä en ole ollut ja salireeniä en ole vielä aloittanut. Sen sijaan olen koittanut omaksua hiljalleen liikunnan osaksi jokapäiväistä elämää, mikä on ollut toisaalta luontevaa, koska lasten kanssa ulkoillaan muutenkin. Ja koska olen heidän kanssaan päivät, liikunnan on täytynyt tapahtua heidän kanssaan, joten etenkin kesällä suosiossa olivat vaunulenkit ja kotijumppa.

 

 

Isin kanssa on parasta heitellä rannalta kiviä veteen tai lähteä tutkimaan metsää.

Isillä ja pojalla on ihan omia yhteisiä juttuja, yhtenä niistä mainittakoot mielenkiinto numeroihin ja laskemiseen. Eevert laskee kaikenlaisia asioita ja kirjoistakin tutkitaan sivunumerot. Kaikki numerot ja kirjaimet kiinnostavat. Hän on pikkuveikan syntymästä saakka tuntenut isot ja pienet aakkoset ja lukee niitä kaikkialta mistä vain löytää. Hauskaa miten juuri tämä mielenkiinto on ollut hänessä vahvana ja nähtävissä aivan pienestä pitäen. Autot ovat myös edelleen vetäviä. Niin kai se usein pienillä pojilla menee, että nosturit, traktorit ja rekka-autot bongataan jokapaikasta.

 

 Keskustan perhepuisto on kyllä aivan loistava, sinne suunnataan toisinaan kun Eevert pyytää päästä "tinne itoon eittipuittoon".

Iisak on saanut myös alusta alkaen päästä keinujen ja hiekkaleikkien makuun isoveikan siivellä. 

 

 

Kotona kun ollaan, rötvätään, siivotaan, laitetaan ruokaa, leikitään ja luetaan.

Vaihdetaan vaippaa, puetaan. 

Perusasioiden äärellä siis.

Eevertiltä tulee niin hauskoja ihmettelyjä, toteamuksia ja kysymyksiä jatkuvasti että on kyllä hauskaa kun on tälläinen höpöttäjä menossa mukana.

 

Kauppaan en mielelläni lähde yksin lasten kanssa. Viimeksi kun tein viikon ruokaostokset, reissussa vierähti pari tuntia ja olin hiestä märkä kotiinpäästyäni. Aikamoista kikkailua. Ja huhh, miten monta välivaihetta on yhdessä kauppakäynnissä. Puet lapset, siirrät autoon, ajat kauppaan, siirrät kärryyn, taistelet siitä saako ottaa oman kärryn vai ei, teet ne ostokset..... , hoidat pari tilannetta herra omatahdon kanssa, hyysäät vauvaa, säntäilet edestakaisin hyllyväleissä, vastailet nonstoppina tilpattavan pojan kyselyihin siitä mitä teet, ostat ja mikä tuo on, selität miksi kalat eivät ui kalatiskissä ja miksi niiden suu on auki ja miksi miksi ja miksi, sitten ostokset kassalle, maksat järkyttyneenä viikko-ostosten loppusumman, pakkaat ostokset, kannat koko köörin ja neljä täyttä kassillista autoon kädet hapoilla, viet kärryn kun lapset odottavat autossa ja esikoinen hätääntyy mihin äiti menee, ajat kotiin, nostat lapset autosta ja ensiksi vauvan sisälle, lähdet etsimään taaperoa joka nauraaräkättäen on sillävälin juossut pihalla sinne minne siinäajassa on ehtinyt, sitten toinenkin poika sisälle ja vaatteet pois, sitten ostokset sisälle, sitten itseltä vaatteet, hyysäät vauvaa, vauvalta vaatteet, sitten keksit esikoiselle äkkiä päivällistä jostain, sitten ostokset kaappiin ja siinä lomassa hoitelet esikoisen syömään ja hyysäät hermostunutta vauvaa, ja sitten jatkat ostosten purkua ja sitten imetystä ja sitten loput ostokset jne.

Yliarvostettua käydä yksin kaupassa vai mitä !

 

 

Parasta on kuitenkin seurata, miten maailma on suuri ja mielenkiintoinen. Itsekin saanut alkaa oppimaan hetkessäelämistä kun perheessä on tällainen pieni hetkessäeläjä, joka muistuttaa jatkuvasti siitä, miten pienistäkin asioista ilahdutaan, iloitaan ja nautitaan.

Hyvä niin.

Kuopuksena.

Tänään viimeksi mietin sitä, miten erilainen toisen lapsen asema on. Istuin sohvalla, ja lauloin laululeikkiä kuopuksemme kanssa ja näin miten vilpittömän onnellinen hän oli saamastaan jakamattomasta huomiosta. Sydäntäni hieman riipaisi ja syyllinen olo kalvoi mieltä, näitä hetkiä on liian harvoin, paljon vähemmän kuin esikoisen kanssa.
Haluaisin niin paljon jakaa näitä ihania ja tärkeitä hetkiä hänen kanssaan yhtälailla kuin isoveikan kanssa aikoinaan, mutta valitettavasti asia ei toisella kerralla mene niin. Kuopuksemme on hyvin tyytyväinen ja helppohoitoinen vauva, joka viihtyy sitterissä maailmaa ihmetellen pitkätkin tovit, joten vauhdikkaan ja aktiivisen esikoisen rinnalla tyrkkään hänet siihen usein istumaan. Niimpä välttämätömien kotitöiden ja esikoisen leikkien lomasta juttelen hänelle usein hieman kauempaa käsin ja käyn välillä antamassa uutta lelua käteen.
Mahdollisuutta ei ole joka hetki olla häntä pusuttelemassa ja viihdyttämässä, varsinkaan kun hän ei välttämätöntä huomiota vaadi samallatavoin kuin esikoinen, joka nimittäin jo vauvana piti topakasti huolen siitä, että maailma muuten pyörii hänen ympärillään. Tämä on hieman tätä luonne-eroa, temperamenttinen ja vauhdikas isoveikka, ja joustava ja vähään tyytyväinen pikkuveikka.

Lähtökohtaisestikin asetelma on myös toisenlainen. Esikoinen sai huomiota roppakaupalla, jo ihan vain siksi että oli ensimmäinen. Hän oli myös ensimmäinen lapsenlapsi kummallekin isovanhemmalle, sekä ensimmäisiä vauvoja ystäväpiirissä, eli siinäkin suhteessa ainutlaatuisessa asemassa. Huomiota hän on aina saanut ihanan paljon.

Toki pikkuveikka on myös läheisille tärkeä ja erityinen, mutta totta on, että ei toisen lapsen kehitysaskeleita ja kasvua seurata niin innokkaasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tämän lisäksi hänen seuranaan on myös aina isoveikka, joka ottaa oman osansa tarjolla olevasta huomiosta. Pikkusisarusta myös verrataan vanhempaan sisarukseen herkästi, toisin kuin esikoista, jolle ei vertailukohdetta ollut. Sen sijaan että keskityttäisiin pelkästään uuden tulokkaan ainutlaatuisuuteen ja yksilöllisyyteen, pohditaan onko silmien väri samanlainen ja onko luonne millainen, verrattuna sisarukseen.

Tavallaan olin tästä kuopuksen kohtalosta pahoillani jo raskausaikana, vaikka ymmärrän samalla, että tämä asetelma kuuluu asiaan. Eri aikoihin syntyneiden lasten asema perheessä on aina hieman erilainen. Toisella on enemmän sitä, ja toisella vähemmän tätä. Ja esikoisella tietynlainen etulyöntiasema monessa suhteessa, eikä siitä pääse mihinkään. Joten tottakai äidin sydän kokee kipeän pistoksen, koska sitä haluaisi antaa muillekin lapsilleen yhtä suuren osan jakamatonta huomioa. Jokainen uusi persoona ansaitsee olla juhlittu omasta olemassaolostaan ja ainutlaatuisuudestaan!

..Totta kuitenkin on, että myös pikkuveikka saa paljon. Kyllä me häntä hellimme ja lellimme, halaamme ja pussaamme. Ihastelemme roppakaupalla. Kuitenkin asioita mitä hänen kanssaan ei ole voinut kokea, kuten hitaat aamut tissi poskella nukkuen tai päiväunet äidin kainalossa viipyen. Ei ole voinut kellua ihan samalla lailla sellaisessa äidin ja vauvan symbioosissa, mitä ensimmäisellä kerralla, sillä olen äiti nyt kahdelle lapselle enkä voi omistauta vain ja ainoastaan vauvalle, vaikka samanlaisen omistautumisen olisin hänellekin halunnut antaa. Ja vauvantahtisuuden, josta on väkisinkin joutunut joustamaan, asioita tehdään paljon isoveljenkin mukaan ja välillä tuntuu että pikkuveikka kulkee siinä sivussa mukana. Puistoissa, kyläreissuilla ja legoleikkien lomassa.
Mutta toisaalta, hän sai jotain mitä isoveikka ei, valmiin äidin, jolta ei mene niin paljoa energiaa äidiksi tulemisen kasvukipuihin. Hän sai tulla valmiiseen lapsiperheeseen, jossa vanhemmat ovat saaneet harjoitella vanhemmutta jo parin vuoden verran. Monin kohdin olemme osanneet toimia viisaammin ja kauaskatsoisemmin. Hänellä on myös oma huolehtiva isoveikka, joka odottaa häntä innokkaana leikkeihin mukaan kunhan hän vielä hieman kasvaa. Hänellä on elämänmittainen kaveri ihan ensimetreiltä lähtien, jonka vanavedessä hän saa turvallisesti kasvaa. Vaikka emme pystykään osallistumaan vauvauintiin, ekavauvaryhmiin tai värikylpyihin pikkuveikan kanssa, pääsee hän kuitenkin tutustumaan puistoihin, perhekerhoihin ja muihin lapsiin heti alusta alkaen. Pikkuveikka tuli toisenlaiseen tilanteeseen.

Isoveikka ehkä sai alusta saakka enemmän huomiota, aikaa, juhlintaa ja hetkessä viipymistä.

Mutta toisaalta hän sai myös tuoreet, ajoittain epävarmat, vanhemmutta opettelevat vanhemmat.

Äidin, joka mietti aluksi miten outoa on jutella yksinään omalle lapselleen ja joka yrityksen ja erehdyksen kautta oppi miten vauva nukutetaan ja miten kannattaa parhaiten hoitaa kylvetykset, syötöt ja siirtymävaiheet. Joka sormisuussa uhmaiän kynnyksellä luki monta kasvatusopusta ja sovelsi monia eri kasvatusmenetelmiä lapseensa, ennenkuin löysi parhaana näkemänsä tavat toimia parivuotiaansa kanssa. Välillä olen toisaalta hänenkin puolesta pahoillani, hän on ollut meidän harjoituskappaleemme monilta osin. Hän on myös joutunut kokemaan sen kriisin, mitä pikkuveikka ei joudu koskaan kokemaan - kun kolmesta tulee neljä. Sen suuren mullistuksen ja stressin, kun ei olekaan enää se ainut lapsi, kun joutuu luopumaan siitä jakamattomasta huomiosta. Tähän tilanteeseen kun pikkuveikka on puolestaan alustasaakka tottunut.

Puolensa ja puolensa. Kai sitä äidin sydän helposti tuntee syyllisyytä milloin mistäkin, turhasta, aiheettomasta ja aiheellisesta. Oikeista asioista nämä tunteet kyllä tulevat, on tässä ihan faktoja pelissä, mutta toisaalta turhasta kipuilen sinänsä. Tyytyväinen ja onnellinen vauva kuopuksemme on. Rakastettu ja paijattu. Ihasteltu ja odotettu, ainutlaatuinen ja juhlittu.
Ja se on rukoukseni ja toiveeni, että osaisin antaa mahdollisimman ihanan ja turvallisen lapsuuden kaikille lapsilleni. Että osaisin vastata siihen mitä he tarvitsevat ja huomioida heitä yksilöinä ja ainutlaatuisina. Ja että perhessämme lapset saisivat kasvaa mahdollisimman tasapuolisesti kaikista dynaamisista eroista huolimatta.

Tässä on hyvä.

Meidän syysarki on hyvässä vauhdissa ja se on lähtenyt liikkeelle oikein mukavasti. Nyt on ihan eri fiilis kuin kesällä, suorastaaan olen innoissani kaikesta uudesta mitä alkanut syksy on tuonut tullessaan. On kerhoja, tekemistä, auto ja ennenkaikkea itsellä jaksamista ja iloa taas paljon enemmän. Nyt on ollut aikaa vähän niille omillekin jutuille, sekä ystäville, mikä on ollut enemmän kuin virkistävää tämän muutaman kuukauden kuplan jälkeen.
Tuntuu että ollaan taas suunnilleen elävienkirjoissa!

Aikamoisessa huurussa todellakin menivät nämä ensimmäiset kuukaudet, mutta vihdoin oma jaksaminen on balanssissa arjen haastavuuden kanssa. Näin on hyvä. Ja vilpittömästi voin sanoa että nautin juuri tästä hetkestä todella paljon, kesän pahimmat väsymykset on karistettu harteilta ja nyt painetaan ihan uudella taajuudella. Päällimäisinä ajatuksina kertakaikkinen ilo olla äiti näillä kahdelle rakkaalle pojalle ja mikä kiitollisuus että saan elää juuri nyt omaa unelmaani todeksi omasta perheestä. Ihanaa kun jaksan taas nauttia täysin siemauksin tästä elämänvaiheesta. Iisak on mitä hellyyttävin pikkuveikka kaikessa tyytyväisyydessään ja aurinkoisuudessaan. Eevert puolestaan on todella mainiossa iässä kaikesta räiskähtelevästä uhmasta huolimatta. Hän oppii niin paljon jatkuvasti uusia asioita, hauskuuttaa jutuillaan niin että se huikea persoona pääsee kokoajan enemmän esille. Olemme niin paljon lähiaikoina fiilistelleet ihan sitä, että kuinka maukas tyyppi tuo meidän pikku E onkaan! Kertakaikkiaan mikä persoonallisuus kaikessa tomerassa temperamentissaan, vauhdissaan ja iloisessa kujeilevassa elämänmaussaan. Ja vaikka niitä uhmatilanteita tulee niin, että päivistä löytyy kyllä 'ne hetkensä', niin kaikesta huolimatta itsellä on kuitenkin se tunne että homma on ihan mukavasti hanskassa, jotenkin ne tilanteet menevät nyt paremmin tässä kaiken sivussa. Kesällä kun oli vähän oman jaksamisen takia hienoista hakemista miten päin tässä parivuotiaan pikkupomon kanssa kuuluukaan olla. Mutta nyt, nautin ja iloitsen meidän päivistä. Meillä on ollut viimeaikoina niin hyvä buuki ja kivaa yhdessä. Kertakaikkiaan tuosta pikku miehenalustakin alkaa olla jo äidille seuraa. Hetkeksi väsymyksen alle hieman tukahtunut kotiäitiyden ilokin on palannut moninkertaisena takaisin ja voin vain huokaista kiitollisena, että me selvisimme pahimmasta ja kaikki hyvin ja aina vaan helpottamaan päin kun lapset kasvavat eikä meiltä vanhemmilta vaadita ihan niin paljoa. Enää ei toivottavasti tarvitse tiristää omista voimista ihan viimestä pisaraa myöten. Ehkä sitä on itse myös vähän kasvanut tähän kahden lapsen vanhemmuuteen ja ihan kuin se uhmakin olisi vähän helpottanut, tai sitten tähän on vähintään tottunut. Iisak kokoajan kasvaa myös ja sillätavallakin helpottaa hiljalleen. Tässähän tämä menee. Elämämme on härdelliä, mutta meillä on hyvä olla tässä härdellimme keskellä.

Näin syksyn tulon myötä on tuntunut että itselläni on virtaa ja inspiraatiota vaikka ja mihin. Olen tässä muutaman viikon puhkunut intoa ja ollaan puuhailtu päivisin monenmoista. Ja kun ollaan päästy tähän päivisin puuhailemisen makuun, niin on löytynyt uutta tarmoa puistoretkille, kerhoille ja kyläilyille. Ollaan varmaan tehty nyt kaikenlaista koko huuruisen kesän edestä, kovin montaa rehellistä kotipäivää ei näihin viikkoihin ole nimittäin mahtunut ja koen että on ollut helpompaa olla paljon menossa. Viikko hujahtaa siten paljon nopeampaa ja jotenkin kivuttomammin.

Kerran viikossa käydään lasten kanssa muskarissa. Aluksi olin kiikunkaakun että pidetäänkö muskaripaikkaa, koska hieman puskista tuli mukana kulkevan vauvan osallistumismaksu. Olin ihan äimäntyneenä siitä että miten kolmikuiselta vauvalta voi velottaa osallistumisesta täyden hinnan, mutta olen kuitenkin tyytyväinen että jatkettiin siitä huolimatta, sillä kummatkin pojat nauttivat muskariaamusta ihan hirveästi. Eevert on mitä innokkain muskarilainen ja tämä harrastus oli kyllä ihan nappijuttu hänelle. Myös Iisak osaa näköjään ymmärtää tämän kivan päälle ja hihkuu innosta musiikin mukana omaa marakassia helistellen.

Eevert myös aloitti omassa kerhossa syksyn alussa. Koitin hetken mielijohteesta onneani ja hain hetken mielijohteesta hänelle loppukesästä kerhopaikkaa ja yllättäen sainkin puhelun eräänä päivänä, että juuri olisi tyhjä paikka seuraavana aamuna alkavassa kerhoryhmässä ja niin veimme pienen kerhopojan seuraavana aamuna läheiselle päiväkodille. Vaikka emme olleet ehtineet valmistella häntä uuteen asiaan, jäi hän oikein iloisesti muiden lasten kanssa ulos leikkimään. Kerho on ollutkin oikein hitti juttu, jonne Eevert mielellään lähtee leikkimään ja puuhastelemaan muiden ikäistensä lasten kanssa. Itselleni tämä tuo myös kaivattuakin helpotusta kerran viikossa yhteen aamupäivään, jolloin saan vähän omaa aikaa vauvan kanssa.

Käymme myös viikoittain läheisessä perhekerhossa. On mukava huomata miten paljon pieni töhöttäjämme iloitsee muiden lasten seurasta. Hän todella alkaa kaivata leikkikavereita päiviinsä ja hiljalleen ne yhteiset leikitkin alkavat sujumaan. Perhekerho on siis myös ollut todella kiva juttu meidän viikkoihin ja hienoa näin äidinkin näkökulmasta, miten paljon siellä käy porukkaa.
Näiden säännöllisten juttujen lisäksi puuhaillaan tyhjinä päivinä mitä milloinkin keksitään, sillä L tekee pitkää päivää opintojen parissa.

..Kuitenkin täytyy tästä kaikesta antaa myös rehelliset pisteet miehelleni, ei sitä voi olla tässä mitenkään sivuttamatta, niin ison panostuksen hänkin on omalta osaltaan tehnyt ja on suurena vaikuttajana arkemme taustalla. Olen huokaillut pitkin syksyä kiitollisena siitä, miten ihana mies ja kuinka oikea ihminen minulla on tässä puolisona vierelläni. Arvostan häntä aina vain enemmän. Hänen kanssaan olen saanut jo seitsemän vuotta tallustaa samaa matkaa ja taaskin yhteinen matka on kulkenut sellaisen pyörityksen läpi että huhheijaa, mutta miten hän on kantanut oman kortensa kekoon, en voi kuin kiitollisena ihmetellä. Arjen sankari, uhrautuvainen, altis. Kertakaikkiaan.
Kyllä tämä pikkulapsiarki on haastanut ja haastaa oikein olantakaa. Ja tiedän että parisuhteenkin puolesta olisi niin helppo ajautua henkihieveriin tässä pyörityksessä, koska välillä sitä on suorastaan ikävä toista, vaikka saman katon alla asutaankin. Niin vähälle, tai pikemminkin olemattomiin jää hetkellisesti se yhteinen aika näin alkuunsa varsinkin. Mutta kaikesta huolimatta tästä huushollista löytyy äidin ja isän lisäksi toisiaan rakastavat mies ja vaimo. Wuhuu! Pidän sitä voittona!
Toki en minkään itsestäänselvyyden puolesta hihku. Tottakai meilläkin on ne hetkemme ja yhteiselle matkalle mahtunut monenmoista siinämäärin että kyllä molempien panostusta kaiken tämän eteen on vaadittu ja ilman sitä tässä ei oltaisi mitenkään päin. Mutta hihkun kuitenkin siitä, että me teimme sen, selvisimme taas yhdestä ylämäestä! Näköjään on mahdollista siis sekin, että kaikkein tiukimmilla hetkillä löytyykin se syvempi yhteys kun sinnikkäästi näkee vaivaa ja puhaltaa yhteen hiileen.
Kiitollisena siis siitä.
Meillä on hyvä tiimi!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän nämä päällimmäiset fiilikset!