tiistai 28. helmikuuta 2017

"Ikimuistoinen" retkisunnuntai


Ehkä tälle voi sitten kymmenen vuoden päästä nauraa, kun lapset ovat jo isoja. Eilen ei vielä kuitenkaan naurattanut. Katastrofia ei voi aina aavistaa. Voi juku.

Sunnuntaina päätimme lähteä yhdessä esikoisen kanssa retkelle järven jäälle. Kaunis auringonpaiste ulkona, hanki kimmeltää, linnut laulaa kevättä - ihana päivä lähteä viettämään spessua laatuaikaa äidin ja pojan kesken. Sisälläkin ollaan nysvätty kipeänä paljon, joten kiva lähteä vähän yhdessä luistelemaan ja olemaan kaikessa rauhassa. Ajattelin, että nappaan Elidan mukaan nukkumaan vaunuihin, koska hän yleensäkin nukkuu vain vaunuissa. Kätevästi siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla - hyvät päiväunet pikkusiskolle ja mukava yhteinen retki oman pojan kanssa.

Leivoimme siinä sitten yhdessä pannaria mukaan, valmisteltiin loputkin eväät ja pakattiin retkireppu, sekä luistimet. Oltiin innoissamme - sunnuntairetkelle ihan kahdestaan. Välillä kurkittiin miten pannari kohoaa uunissa, täpinässä lähtöä odotellen.

Perillä levitämme eväät ja kaakaot viltille aikeissa kiskaista herkkuhetken jälkeen luistimet jalkaan. Pian alkaa kuitenkin vaunuista kuulua voimistuen juuri se mitä siinä tilanteessa haluaa kuulla. Siinä sitten imetän ja hyysään, hyssyttelen ja tyynnyttelen. Aikaa ja paikkaa (sekä lämpömittarin lukemaa) katsomatta maidot tiskiin. Kaikin keinoin koitan rauhoitella hysteerisenä parkuvaa neitiä, auringon kimmeltäessä hangella, pakkasen kipristellessä poskia ja isoveikan odottaessa odottamistaan, koska päästään pitämään kivaa ja jatkamaan retkeä yhdessä. Haikea ajatus äidiltä kahvin puoleen, joka termarissa jäähtyy jäähtymistään..

Pian käy kuitenkin selväksi turhien hyssyttely-yritysten jälkeen, että kotiin on lähdettävä, ei vaihtoehtoja. Ei muuta kuin äkkiä jotain edes naamariin, lennosta eväät takaisin reppuun ja koskemattomat kaakaot menemään. Pikkusisko kirkuu siinä kohtaa jo ihan viimeistä päivää hiestä märkänä, niin että varmasti koko asuinalue on saanut kylpeä konsertissa ja häpeissäni mietin mitä muut minustakin äitinä ajattelevat, kun en saa lastani siinä sitten rauhoittumaan..

Tilanteesta ymmärrettävästi pettyneenä ja sivutetuksi tulleena, yhtyy kymmennen metrin kävelyn jälkeen pian myös esikoinen huutoon rattoisaan. Poika raasu vetää aivan lahjakkaan väsyneet uhmakilarit kaiken harmin purkautuessa kyyneliin. Hän ei jaksa kävellä a s k e l t a k a a n. Itkua ja huutoa, maassa kieriskelyä. Vauva huutaa huutaa huutaa...

Siinä sitten hetken suostuteltuani ja kaikki kauniit keinoni ensin käyttäneenä, mittari alkaa omassakin päässä nykiä väkisin punaisen puolelle. Ja niin huutosakki saa kolmannen jäsenen, itse äidin liittyessä joukkoon, mukavasti muiden sunnuntaiulkoilijoiden todistaessa kyseistä vanhemmuuden tähtihetkeäni. Se kun kaikki vaan eskaloituu eeppiseksi katastrofiksi ja jokainen kiljuu vuorotellen kovempaa.. Äkkiä olisi päästävä rauhoittelemaan hikisenä ja paniikissa jo tovin kirkunut vauva. Itse siinä kohtaa ollessa jo ihan hermona ja silti koittaen pysyä mahdollisimman tyynenä, pitäisi saada vielä yksi älyttömimmällä hetkellä tullut uhmaraivarikin ohitettua - kun poika päättää jäädä kertakaikkiaan paikoilleen ja lahjominenkaan ei auta.

En kykene neuvotteluun. Kiljuvan vauvan nappaan syliini ihan liian vähissä vaatteissa samalla koittaen työntää kädettömänä vaunuja ja saaden suostuteltua maahan parkuvana heittäytynyttä isoveikkaa kävelemään. Ei muuta, kuin soittoa miehelle. En pääse kotia, enkä voi jättää Eevertiä. Matka liikenneympyrältä kotiin tuntuu maratonilta ja ohiajavien autoilijoiden pysäyttäminen apukäsiksi olisi tietysti toinen jäljelle jäävä mahdollisuus.

..Mies saa puhelun kesken suihkun, vaimon äänensävystä ymmärtäen, että vaihtoehdot ovat vähissä. Ei muutakun sankarimme ryntää suihkusta, pukee kipeän pikkuveikan lennosta mukaan ja juoksee puolitoista kilometriä vastaan pulkan kera auttamaan isoveikan kanssa, joka karjuu ja itkee edelleenkään askeltakaan ottamatta. Läpsystä vaihto ja lähden juoksemaan kotiin.

Ei auta, kuin antaa pikkusiskon huutaa edelleen vaunuissa vällyissään kunnes pääsen aivan hiessä juosten kotiin. Raskauskilot painaa, suussa on sahara ja jokainen uusi kirkaisu vaatii nopeampiin askeliin. Tuntuu että sata autoa ja ohikulkijaa toljottaa. Ja mitähän ne naapuritkin ajattelee tästä metakasta. On siinä varmaan näkyä ihmeteltäväksikin ja en voi kuin vain kuvitella, mitä ihanaa mahtavat miettiä kun yksi kirkuu aivan hädissään kopassa, äiti kiitää eteenpäin ihan hermona ja vielä yksi lapsiraasu parkuu perässä.. Ne olivat elämäni pisimmät ja ikuisuudelta tuntuvimmat 45 minuuttia hetkeen. Kotona hysteerisen vauvan rauhoittelu vie vielä toiset samanmoiset.

Ihana ja ikimuistoinen sunnuntaieväsretki yhdessä äidin kanssa. 
Miten meni niinkuin omasta mielestä.. Jokainen äiti voi vain kuvitella miten harmittaa ja kuinka autuas paskamutsifiilis illalle oli taattu. Eväät eteisessä, luistimet pussissa, poika älyttömmän pettynyt ja kaikki pahalalla mielellä koko illan.
Poika raasu, vauva raasu ja äiti raasu, uskaltanen lisätä itseni listaan.

..Toisaalta lapset saatuamme nukkumaan, alkoi jo melkein olla koomista. Viikonlopun korvatulehduksen, kuumeen, murtuneen ranteen ja rikki menneen uuden auton jälkeen ei pysty enää kuin nauramaan sille, minkälaisen loppusilauksen tuo kokonaisuus saikaan. Miehenikään hädintuskin kalsarit sai kiskaistua jalkaan kun lähti hätiin yksi lapsi kainalossa kiikkuen pelastamaan vaimoa pulasta. Voi vauva minkä teit.. Ehkä huomenna tähdet olisivat paremmin kohdillaan, ja saataisiin onnistunut uusinta meidän talviretkelle. Pikkusiskon taidan siksi hetkeksi jättää kuitenkin kotiin nukkumaan isin helliin hoiviin. Illalla saatiin onneksi tilanne ja pahamieli sovittua parhain päin myös isoveikan kanssa, joka kaiken päälle totesi iloisesti, että "äiti, ei se nyt haittaa, pikkusisko vaan tais luulla, että meidän retki oli jo ohi."

1 kommentti:

  1. Ihana loppukommentti isoveljeltä 😍 parempia retkipäiviä teille 😊

    VastaaPoista