Äidiksi kolmatta kertaa.

Pieni elämä, laskettuna käsivarsille ja annettu kannettavaksi sydämeen.

Symbioosi, minä häntä varten ja hän minua.

Niin kaunis, hauras, tuore ja uusi.
Katse täynnä puhtautta ja vilpitöntä hyväksyntää.

Äidin lähellä onni - siinä olen, hengitän ja lepään.

Pienessä ihmisessä pisara taivasta maan päällä.

Kuin muistuttamassa siitä, minkä ihminen helposti unohtaa.
Sen mistä on tullut ja mitä varten olemme.

Niin huolella valmistettu, rakkaudella ja taidolla kokoonpunottu.

Luojan tahdon mukaan taidolla tekemä.

Uusi ihminen, täydellinen, herkkä, ainutkertainen.

Ei ole muita sinuja kuin sinä ja miten nautinkaan siitä, kuka olet, vaikka vähän vasta tunnemme.
Vaikkakin joka päivä enemmän, kaikissa niissä uusissa huomenissa ja seikkailussa joita kanssasi odotan.
Nyt vielä, olemme vain. Äidin ja lapsen lailla. 
Jumalan tarkoittamalla kauniilla tavalla toisillemme.

Minä annan, ja sinä vastaanotat, rakkauden, hyväksynnän, lämmön, turvan.

Annan eteenpäin, mitä olen itse saanut.
Rakastaen, koska Hän on ensin minua rakastanut.

En jaa omasta vajaasta, vaan siitä täydestä mitä Häneltä saan.
Mutta vielä enemmän sinä annat. Olemalla sinä minulle.
Lahja taivaasta meille. Äidille ja Isälle.

..Taakse jäänyt ensimmäinen kuukausi on ollut ihmeellinen ja ainutlaatuinen, tällä kolmannellakin kerralla ja samalla jotenkin mullistavampi mitä taas muistinkaan. Vaikka olenkin jo äiti, olen kuitenkin tullut ensikertaa äidiksi juuri tälle lapselle ja se on ollut uskomattoman kokonaisvailtaista kirjoa niin mielen kuin tunteidenkin tasolla. Ei sitä sekametelisoppaa osaa edes sanoiksi pukea. Samaan aikaan kuin olen ollut myytynä pienestä vauvasta sylissäni ja sulanut onnesta, olen myös käynyt jälleen läpi jonkinlaisen kehityskriisin omassa äitiydessäni ja kaikessani, samalla raskaudesta ja synnytyksestä toipuen, sekä ressanut hormonipäissäni huolella vauvan masuitkuja ja kitinöitä. Mutta muutos se positiivinenkin muutos tietysti on, ja tuntuukin kuin päällekkäin kulkisi kaksi teemaa, toisaalta on tämä pakahduttava vauvantuoksuinen kupla, jonka rinnalla kuitenkin prosessissa uusien muutosten herättämiä risteäviäkin tuntemuksia.

Joulukuu kuluikin pitkälti raskauden väsymyksestä palautuen, pysähtyen ja tutustuen uuteen perheenjäseneen. Alku otettiin ihan rauhakseen, enkä halunnut täyttää päiviämme kaikella muulla minkä ehtii myöhemminkin. Jollain tapaa arjenkello lakkasi tikittämästä ja elimme hetki kerrallaan, pölyn hiljalleen laskeutuessa. Olokin oli hyvin väsynyt, vaikkakin helpottunut, kaikesta rutistuksesta ja pää sen verran pyörällä kaiken uuden äärellä että tuntui että tarvitsen hieman aikaa päästä tilanteen tasalle. Niinpä istuin sohvalla nyytti rinnalla ja nukuin päiväunia vauvan tahtiin mieheni hoitaessa isompien lasten puuhat. Meillä oli vauvan kanssa ihan oma arki miesväen eläessä omaansa.

Välillä ystäviä piipahti vauvaa katsomassa, mutta jotenkin kaikenmoiset sairastelut, joulu ja uusivuosikin himmasivat tahtia puolin että toisin. Jossain vaiheessa tuntui vähän siltä, että omat seinät kaatuu päälle kotona itsekseen pesimiseen ja pysähtyneeseen ajanjuoksuun, ulkonakin oli paukkupakkasia johon ei vauvaa voinut tietenkään viedä. Havahduin, että olen viettänyt pääosin kotiseinien sisällä jo monta viikkoa, ellen jopa parikin kuukautta. Ensin loppua kohden hankalan raskauden uupumuksesta maaten, sitten käpertyen henkilökohtaiseen henkiseen loppurutistukseen jolloin ei jaksanut, eikä tehnyt mieli nähdä saati kuulla ulkomaailmasta, ja lopulta sitten vauvan-arkea aloitellen ja kaikesta toentuen.

Kaltaiselleni menijälle tällainen eristäytyminen ja paikalleen asettuminen ei istu kovin luonnostaan edes näin ihanan asian puolesta. Olo on äkkiä yksinäinen ja tuntuu että ulkopuolella elämä etenee samalla kun itse olet laskettu ulos maailmanmenosta. Mutta toisaalta olen kiitollinen, että osasin heittää moiset ajatukset loppujenlopuksi narikkaan ja ajatella että aika aikaansa kutakin. Saatiinpahan aivan rauhassa päästä uuden alkuun, keskittyä oikeasti perheeseen ja pysähtyä nauttimaan. Kyllä tässä vielä ehtii elää taas ulospäinkin, näitä ensihetkiä ei kuitenkaan tule toistakertaa. Parempi että niistä nyt ammentaa jokaisen pisaran, joten annoin itseni oikein heittäytyä tähän vauvakuplaan ja nauttia!

Loppuviimeksi kaikki meni juurikin hyvin ja toiveeni täyttyikin täysin tällaisesta äidin ja vauvan honeymoonista. Imetysmaratoneja, sohvannurkassa istuskelua, ihmettelyä, nautiskelua ja vierekkäinnukkumista. Hitaita kotipäiviä ja vauvantahtisuutta, mitkä toisen lapsen synnyttyä jollainlailla missasin ja minkä tälläkertaa mahdollisti mieheni kotonaolo. Heti synnäriltä ei tarvinnut hypätä kaikessa pölläkässä kolmilapsisen arjen ohjaksiin eikä keikuttaa vauvaa käsipuolessa ja istuttaa sitterissä isompien perässä juostessa. Mieheni hoiti arjenrattaat, kiikutti lapsia ulos ja kerhoihin ja minä tokenin rauhassa hoitaen vauvan. Saimme ihanan alun yhdessä ja itse toipua tahtiini, mistä olen kiitollinen.

Meidän joulukuu oli tunnelmaa ja uuden elämän levollista ihmettä.

Jouluksi puolestaan irrottauduimme ensimmäistä kertaa oikein kunnolla kotinurkista ja lähdimme ensimmäiselle reissulle vanhempieni luokse. Lähes kolmituntiseen ajomatkaan varauduimme pitkillä hermoilla ja pillimehuilla. Puolessa välissä pysähdyimme kyläilemään ja päiväuniaikaan jatkoimme matkaa joka sujui oikein hyvin parilla imetystauolla. Pojat odottivat innoissaan mummolaan pääsyä ja tuntui vanhemmistakin mukavalta päästä sukuloimaan. Muutaman rentouttavan päivän päästä ajoimme takaisin viettämään joulua myös toisessa mummulassa mieheni perheen voimin. Välipäivät hujahtivat lähestulkoon siellä, jonka päälle uutta vuotta vaihdettiin ystäväperheen seurassa.

Joko joulureissulla oli niin virkistävä vaikutus tai sitten kyse oli muusta, mutta koen että vuodenvaihde oli itselleni jonkinmoinen taitekohta. Saavuttuamme kotiin huomasin, että olenkin paljon pirteämpi ja hetkittäin pääni pilkistää ulos täältä kuplastakin aivan kuin luonnostaan. Suunta alkaa olla hiljalleen ulospäin ja olo toisenlainen. Olen kokoajan jaksanut ottaa enemmän osaa taas siitä omasta tontistani kodinpyörityksessä ja voi kuinka ihanaa on ollut riehaantua leikkimään ja olemaan poikien kanssa ihan uudella energialla. Tuntuu että voin taas olla enemmän kaikille kaikkea. Niimpä hiljalleen varmasti tämä tietynlainen alkuhuuma, sekä pienoinen alkuhaparointi alkaa jäädä taakse, ja uusi arkisempi vaihe alkaa jolloin arjen päävastuu siirtyy taas pääpainoisesti minulle, mieheni palatessa opiskelujensa pariin. Se tuntuu myös hyvältä. Mutta siitä olen varma, että kaiholla ja lämmöllä tulen muistelemaan näitä elämän ensihetkiä ja tätä ensimmäistä kuukautta. Symbioosia, hitaita päiviä, vastasyntyneen vauvan tuhinaa.. Siinä on aivan omanlaisensa, käsinkosketeltava tunnelma.

Kuitenkin siihen saakka, nautin tästä vielä täysin siemauksin!