Hyvinhän se meni.

Ensikuussa pikkuveikka täyttää vuoden. Vauvavuosi alkaa siis olla loppusuoralla, me teimme sen!
Monenmoista tähän vuoteen kyllä mahtuikin.
Väsyneen ja oikeastaan aika raskaan kesän jälkeen tuli helpompi ja avarampi syksy, jolloin sumuverho alkoi hiljalleen hälvetä ja myös itselläni hetkeksi väsymyksen jalkoihin vähän tallautunut kotiäitiyden ilo palata takaisin - oikeastaan aiempaakin suurempana. Iloitsin kahdesta pojastamme ja siitä, että saan viettää heidän kanssaa päivät ja olla sillä tavalla läsnä heidän lapsuudessaan. Hiekkalaatikon reunalla istuskeleminen ja pikkulapsiarjen pyöritys ei tuntunut hampaiden puremiselta (vaikkei se sitä kokoajan tietysti ollutkaan), kun ei ollut itse ihan lopen väsynyt. Sen sijaan huomasin ilokseni jaksavani taas nauttia ihan erilailla ja kaikella potentiaalillani. Tuntui ihanalta voida tarjota lapsillekin taas erilailla jaksava äiti ja puuhailimmekin päivisin monenmoista, aloitimme kerhot ja muskarit ja sosialisoiduimme alun vauvakuplan jälkeen. Karistimme jaloistamme kesän tomut ja suuntasimme katseen luottavaisena ja odottavaisena tulevaan vuoteen. Siihen auttoi monenmoinen mukava tekeminen joilla päivämme täytimme ja Eevert ottikin ihan tavaksi joka päivä kysyä minulta, että 'äiti, mihin minä tänään pääseen?' tai ' Mitä kivaa me taas tänään teemme?' Niin saatoimme lähteä kyläilemään, kerhoilemaan, uimaan, sovimme leikkitreffit tai lähdimme pyörähtämään vaikka kaupungilla. Sellaisia meidän päivämme ovat syksystä lähtien sitten muutenkin olleet, tietysti tämän kaiken arkisen tutun ohella.

Alku kahden pienen kanssa oli rehellisesti rankka, mutta totaalisen eritavalla kuin mihin olimme varautuneet. Pelkäämämme koliikki reflukseineen ei tälläkertaa tullut ja saimme aivan ihmeellisen tyytyväisen vauvan, sekä tavallaan 'oppikirjan mukaisen' vauvavuoden. Tuntui kummalliselta että emme kanniskelleetkaan huutoitkevää vauvaa ympärivuorokautisesti tai muutenkaan elämä ei mennyt jotenkin nurinniskoin vauvan synnyttyä. Onneksi niin, koska kuitenkin arki kahden niin pienen kanssa, isoveikan uhmaiän iskiessä päälle, sekoitettuna synnytyksestä ja raskaudesta toipumiseen, univelkaan, hormoonihöyryihin ja miehen pitkiin päiviin - yllätti lopputuloksena karuudellaan ja sai kesällä aluksi aikaan aikamoisen syväsukelluksen. Jollainlailla oli raskaampaa kohdata yllättäen oma henkinen kuormitus ja kamppailla oman väsyneen itsen kanssa hoitaen samalla pieni alle kaksivuotias sekä vauva, kuin selvitä koliikkivaivojen takia valvovan vauvan kanssa. Se haastoi rehellistä väsymyksensietokykyä, mutta tämä haastoi minua, enkä sitä ollut osannut odottaa.
Onneksi alkuunpääsemisen jälkeen kuitenkin helpotti, kun vauva kasvoi, äiti kasvoi ja esikoisen uhma hieman muutti muotoaan ja uudesta elämäntilanteesta yllättyneet vanhemmat keksivät miten homma parhaiten toimii. Arki löysi uomansa pienten korjausliikkeiden jälkeen ja jokainen hiljalleen paikkansa nelihenkisen perheen dynamiikassa. Itselläni oli edelleen kädet täynnä työtä ja omaa aikaa olemattomasti, mutta kasvoin nauttimaan päivistäni sen kaaoksenkin keskellä, mitä kaksi lapsuutta vääjäämättä perheeseen tuo tullessaan. Eikä sitä itsekään ollut enää niin kovilla. Syksyn tullen huomasin jo, että jotain minussa oli muuttunut. Hetkessä oli hyvä olla ja sydämestä löytyikin tyyni rauha, vaikka töitä oli edeleen tuplaten. Sitä kasvua? Ihanaa. Että ei sitä voi kuin todeta että kyllä se näköjään sen kolme ensimmäistä kuukautta vaati, että sisäisti mikä muutos on kun pieniä lapsia onkin yhden sijaan kaksi (tässä kohtaa useamman lapsen vanhemmat varmaan naurahtaa..) Ja myöntää että kyllä se vähän pääsi yllättämään miten iso tuo muutos olikaan, mutta onneksi siihen kasvoi kuitenkin äkkiä. Onneksi uusi suloinen perheenjäsen ja mielettömän ihana esikoinen pitivät samalla alussakin huolen tämän elämänvaiheen rikastuttamiseta ja antoivat aina ihan parhaan syyn jaksaa uuteen päivään. Syksy toi kuitenkin uudet raikkaat tuulet tullessaan ja arki tasapainottui ja helpottui muutenkin, eikä elämä ollut äärirajoille väsyneenä venymistä. Syksy onkin jäänyt mieleen sitten hyvänä ja energisenä aikana. Uskon että niitä aikoja aivan erityisesti tulen vielä vanhana kaiholla muistelemaan - hiekkakakkuja, puistopäiviä, junaleikkejä.. Kokoajan mieheni painoi edelleenkin pitkää päivää opintojen eteen ja vastaavasti minä lasten kanssa, mutta silti omat voimavarat olivat erilaiset. Ja työntekokin kannatti, sillä tänä keväällä kilahtaa tilille valtava määrä opintopisteitä, sekä rästiin jäänyt kandi. Tämä on meille iloinen asia, koska se tarkoittaa sitä, että valmistuminen tapahtuu kuin tapahtuukin ensivuonna ihan ajallaan mikäli mitään yllättäviä muuttujia ei satu matkaan.

Nyt tuntuukin että jo pidemmän aikaa meidän arki on soljunut jotenkin mukavasti eteenpäin. Välillä tietty tulee huonojen öiden jaksoja, sairasteluja ja väsyneempiä katveita mitkä hetkellisesti hajottaa, mutta toisaalta ne ovat vain homman luonteeseen kuuluvia vaiheita joiden mukaan sitten sopeutetaan meidän elämää ja sitten taas hetken päästä helpottaa. Ollaan tosi paljon tehty kaikenlaista päivisin, vaikka täytyy sanoa sekin että olen huomannut että tämä pitkä talvi täällä keskisessä Suomessa vähän näin loppuakohden alkaa turhauttamaan sekä itseäni että lapsia, ulkona ei ole tällä loskasäällä ihan hirveästi kivaa tekemistä ja siksi pitää koittaa keksiä paljon muita vaihtoehtoja, jotka tuntuu tässäkohtaa jo käymään vähiin. Alussa oli kotipäivien varalla aina joku ässä hihassa mutta nyt ne kortit on jo monta kertaa pelattu. Kevättä siis odotellaan jo aika kärsimättöminä.
Ehkä parasta päivienvietettä on kuitenkin viettää ne yhdessä ystävien ja lasten kanssa, siinä saa äidit hörppiä jutustellen kahvia ja jakaa päivän työtehtäviä siinä lomassa kun lapset leikkivät. Ihan todella ihanaa ja siunaavaa jakaa tätä elämänvaihetta yhdessä, ja miten kätevää pyörittää tätä arjen rumbaa tuplavoimin. Varsinkin nämä isommat lapset kun alkaa olemaan niin aktivisessa iässä. Pikkuveikka on kyllä ihan ehdottomasti ottanut myös paikkansa meidän perheen jatkona ja varsinkin hänen kasvaessaan ja sen tietyn vauva-ajan intensiivisyyden helpottaessa tuntuu ihanalta jotenkin vain tajuta että tässä meillä on kaksi mielettömän ihanaa poikaa. Vaikka nautin ihan todellapaljon vauva-ajasta, niin silti tuntuu jotenkin ihanan avaralta kun se jää taaksepäin. Vauvaa tavallaan kaipaan, mutta ei sitä intensiivisyyttä pystyisi montaa vuotta pitkeen. Pikkuveikka oli kuitenkin suhteellisen helppo vauva, niin silti se vaan on todella tiivistä kokoajan kun sitä on kaikella tapaa niin vauvassa kiinni ja häntä varten, ja se tuntuu käytännössäkin välillä suorastaan hankalalta erityisesti nyt kun on jo lapsi ennestään. Todella paljon esikoisen myötä fiilistelen myös tätä kasvua ja sitä miten lapseen saa alkaa tutustumaan ihan uudella tavalla kun se persoona sieltä alkaa puhjeta jotenkin kukkaan. Nyt jo tuntuu ihan huipulta, että millainen pikkuveikka me ollaan saatu!

Näin vuodenvaihteen jälkeen entisestään helpottaa ja onkin ollut kiva huomata, että sitä myöten sitä omaakin tilaa hiljalleen on. Eihän sitä juurikaan ole, mutta sitä sentään hieman on. Välillä sitä pääsee kuitenkin jo käymään ilman lapsia jossakin ja kotona arkitouhujen lomassa pystyy puuhastelemaan jotain omaakin. Huomaan virkistävästi taas, että olenhan muutakin kuin äiti, vaikka onkin maailman ihaninta saada olla äiti. Viimeajat ovat olleetkin sellaista hyvänlaista prosessoinnin ja tulevan miettimisen aikaa. Näin kävi esikoisenkin vauvavuoden lopulla, mietti mitä vuoden aikana on tapahtunut ja hiljalleen alkaa tulla ajankohtaiseksi - mitä seuraavaksi?
Viimekerralla tosin olo oli vähän typertynyt, kuin olisi juuri tungettu liian ahtaasta tunnelista läpi, mikä johtui kaikista vaikeuksista mitä ensimmäisenä vauvavuotena jouduimme kohtamaan. Tälläkertaa fiilikset ovat toiset, olo on seesteinen ja rauhallinen ja sydämessä kiitollinen ilo siitä että on saanut tällaisen voimaannuttavan vauvavuodenkin kokea. Rankkaa oli, mutta ihan erilailla kuin ekallakertaa. Ja vaikka eräänlaisessa tunnelissa käytiin nytkin, tapahtui siellä kuitenkin paljon hyvää, eikä sieltä tultu rähjääntyneenä vaan jollainlailla uutena. Tämä rutisus teki hyvää. Pusersi eteenpäin, eikä kasaan. Koen että jotain perustavaa ja suurta muutosta on saanut omassa elämässä ja itsessä tapahtunua juuri tämän vuoden aikana, jotain mikä on tosi arvokasta, kantaa hedelmää ja jotain mikä on Jumalan työtä minussa ja meidän elämässä. Ja nyt on lähinnä sellanen väsyneen ja onnellisen epätodellinen voittajafiilis, että selvittiin taas yhdestä vauvavuodesta! On se aina jonkinlainen rutistus tuoda uusi ihminen tähän maailmaan. Mutta kaikkein suurimpana, olemme saaneet perheeseemme, iloisen, temperamenttisen, vauhdikkaan ja elämääpursuavan innostujan lisäksi tasaisen tyytyväisen auringonpaisteen, pikkuveikan, joka on hellyyttänyt meidän sydämet täysin. Aivan upea persoona ja palanen meidän perheeseen.

 Iisak, 'Hän nauraa'.

Ei olisi paremmin voinut nasahtaa nimi kohdilleen.

Nyt odottelemme innoissamme kevättä ja ensi kuussa juhlimme yksivuotiasta.
Ihana, yllättävä ja kasvattava ensimmäinenvuosi nelihenkisenä perheenä alkaa olla todella taputeltu ja jonkinlainen sivu on kääntymässä meidän elämässä. Ajatukset ovatkin olleet paljon kuluneen vuoden prosessoinnin lisäksi tulevassa. Nyt eletään jonkinlaista siirtymävaihetta. Moni asia onkin vielä auki ensivuoden osalta, mutta jotain uutta on ainakin luvassa. Jännityksellä odotamme, mitä meille on varattuna. Kesästä on ainakin tulossa meille ainutlaatuinen, sillä meillä on luvassa perhekesä.
Ensimmäinen yhteinen kesä ja kunnollinen loma koskaan.
Tällainen ainutkertainen mahdollisuus järjestyi meille tähän kohtaan ja olemme siitä hyvin innoissamme ja hyvin kiitollisia.
Aiomme viettää aikaa perheen kesken, nauttia toisistamme, huilata ja haalia kasaan ihania muistoja. Viipyä oikein nauttimaan lapsista, toisistamme ja tästä hetkestä.
Aivan uskomattoman ihanaa saada tällainen mahdollisuus ja toivon että kesä olisi myös oikein siunattu ja onnistunut.

..Kulunutta vuotta kuitenkin, kun tässä on tosiaan viimeaikoina katsellut taaksepäin, ei voi kun vaan suurimpana asiana ihmetellä ja nähdä sen miten Jumala on pitänyt meistä niin hyvän huolen. Vaikka vuosi oli oikeasti rankka pitäen sisällään jos jonkinlaista jatkuvaa prosessia ja venymistä, väsymystä ja pyöritystä, ollaan saatu apu ja voima joka päivälle niinkuin Jumala on luvannut. Joka ikinen päivä ollaan saatu turvata Jumalaan. Ja joka ikinen päivä nähdä se miten Jumala on meidän kanssa.
Tämä vuosi on opettanut meille isosti luottamisesta ja olemmekin saaneet nähdä Jumalan uskollisuuden meidän elämässä päivä päivältä kaiken arkisimmankin elämänvaiheen keskellä.
Jumala ei ole todellakaan jossain kaukana, vaan meidän kanssa joka päivä.
Ehkä tarvitsin sen että minut viedään tänne yövalvomisten ja kakkavaippojen äärelle, että saan ymmärtää jotain armosta, Jumalan ihmeellisistä lupauksista, rakkaudesta, inhimillisyydestä ja tavasta kohdata ihmistä. Tarvitsin kohdata oman voimattomuuteni, että sain mahdollisuuden vastaanottaa Jumalan voiman, rakkauden ja armon, oikeasti sen mitä Jumala minulle kuten meille kaikille haluaa vain kokoajan osoittaa ja sanoa.Tämä on ollut parasta raamattukoulua ikinä. Ehkäpä ennen oma elämä on ollut kuitenkin niin ripustettuna omaan pärjäämiseen, ettei ole tarvinnut todella loppuviimeksi turvata Jumalan voimaan. Tästä näkövinkkelistä ne haasteet ja raskaat asiat elämässä saattakin olla juurikin niitä suurimpia siunauksia, puettuna vain valeasuun. Kuten kerran eräs viisas henkilö sanoikin, että 'Eikö siunaus ole ennemmin sitä että isä tahtoo lapselleen hyvää. Tästä näkökulmasta voimme ajatella että joskus ne vaikeudet ovatkin juuri niitä siunauksia, jos ne tuovat meidät lähemmäksi Jumalaa.'

Tuntuu niin uskomattoman turvalliselta ja levolliselta tietää ja tuntea - tuli mitä tuli, niin mikään ei voi viedä tätä rauhaa jotan saan Jumalan kanssa kokea. Tämä rauha ei todellakaan riipu olosuhteista, vaan se on jotain mikä on sydämessä ja on jotain mitä Jumala antaa ja vaikuttaa. Se syntyy siitä että saan luottaa, että olen armahdettu, rakastettu ja syytön heikkoudessani Jumalan edessä, joka on meidän puolellamme, pitää meistä huolen ja johdattaa meidän elämää ja vaikuttaa kaiken jollainlailla meidän parhaaksemme.
Tähän me luotetaan ja aivan ihmeellistä miten todellakin olemme niin monesti saaneet nähdä todeksi sen kaiken Jumalan uskollisuuden, hyvyyden, aikataulut ja tavan järjestää asiat loksehtelemaan kohdilleen juuri niinkuin pitää..
Tulevaisuutta odotamme kyllä jännityksellä, mutta tästä syystä levollisin mielin. Kyllä meidän jokaista tulevaa askeltakin johdatetaan. Olen kyllä kiitollinen tästä kaikesta mitä tänä vuonna on saanut elämään ja omaan sydämeen omistaa pikkuveikan lisäksi. Varmaankin yksi parhaista asioista mitä minulle on tapahtunut.
Tämä raamatun paikka, missä eräs mies joka kohtasi elämässään valtavia vastoinkäymisiä ja kärsimystä toteaa lopuksi, kuvaa hyvin sitä tämä vuosi on meillekin näyttänyt ja opettanut, vaikka meidän haasteemme ovatkin olleet hyvinhyvin toisenlaisia ja tavallaan aika arkisia.

''Ennen vain korvakuulolta sinut tunsin, nyt ovat silmäni saaneet nähdä sinut.''

 Job 42:5