Kevätsade.

 Mieluiten näkisin ikkunasta auringon, joka saa elämän hehkumaan kaikessa valossaan. 
Kirkkaasti ja kauniisti, houkutellen juoksemaan ja halaamaan sitä kaikella kiitollisuudella.
Että kaikkien kirkkaiden värien ympäröimänä voisi tuntea miten lämpö pussaa poskia ja kuinka ilo on kalleinta kultaa. Miten hetkessä on onni ja kiitollisuus.

Nyt on kuitenkin pidellyt sadetta. Usein olen katsonut uutta päivää, todetakseni taivaan olevan pilvistä sakea. Harmaana ja kolkkona. Ei kesää tänäänkään. 
Olen jäänyt mielummin sisälle odottaen seuraavalta huomiselta pilkahduksen valoa. Sulkenut verhot. Kuunnellen vain, sateen ropinaa.
Päivät ovat vaihtuneet uuteen.
Monta kertaa. 

Kuinka usein olen toivonut, että olisi vihdoin seesteistä, ettei enää sataisi, että pääsisin juoksemaan uuteen huomiseen. Halaamaan. Ja kiitollisena maistamaan ja tuntemaan, sen kauniin, jonka ympärillä elän. Jota ikkunsta katson. 
Niin monta kertaa sitä olen toivonut.
Monta kertaa.

Kunnes, en enää toivonut.
Kunnes en enää odottanutkaan aurinkoa päästäkseni tuntemaan tuulen ja nähdäkseni värit.  
Sade ei ollutkaan enää vain huono sää, jonka vaihtumista odotan. Vaan silmissäni pisarat olivatkin toivon ja runsauden helmiä, jotka maahan pudotessaan toisivat esiin, sen kaiken rikkaan, mitä sinne siemeninä on piiloon kylvetty.
Että ne yhdessä auringon valon kanssa, saisivat aikaan kasvun, niin että se kaikki potententiaali, mikä ennen piilossa oli, kätkettynä kärsimyksen mustaan multaan, kasvattaisi puutarhan. Valolla - ja sateella.
Kauniin, rehevän. Ainutlaatuisen ja rikkaan.
Ja kuinka oksat kantaisivat hedelmää, josta joku toinenkin voisi vielä nauttia ja tulla siunatuksi.
Ja jonka rikkaudesta saisin lopun elämää nauttia, myös minäkin.

Kevätsade. Kylmä, harmaa ja kolkko.
Enää en kuitenkaan halua jäädä sisälle, vaan juosta sateeseen. Kastua ja iloita siitäkin, että saan kokea myös elämän pisaroidenkin läpi. 
Olen nähnyt maailman sateestakin harmaana.
Ja se maailma on nyt myös rujolla tavalla, silmissäni syvästi kaunis.

Vaikeudet eivät muuta meitä. 
Ihan samoja ihmisiä olemme, niistäkin huolimatta. Mutta ne muuttavat jotain meissä ja meidän elämässämme.
Syvältä sukellettuja siunauksia.
Luota vain, usko pois, jotka sieltä vielä rikkaana ja kauniina puhkeavat kukkaan.
Ehkä hauraasen, herkkään ja haavoittuvaan, mutta sitäkin kauniimpaan ja runsaampaan.
Ainutlaatuisella tavallaan korvaamattomaan.
Kivusta kasvaa puutarha. Ja näet, että sateella sää on kaunis.

- Venla