maanantai 13. helmikuuta 2017

Millaista oli babyblues?


Kun vihdoin pieni tyttäremme nostettiin talven pimeänä iltana syliini ensikerran, olin kerralla myyty. Sydämessäni läikähti pysyvästi ja koin valtavan rakkauden, sekä syvän kiinnittymisen tuota pientä ihmistä kohtaan, jota haluaisin suojella ja rakastaa kaikella mitä minussa on ikinä antaa. Olimme perheenä valmistautuneet uuteen perheenjäseneen, odottaneet ja unelmoineet hänestä. Pieni pedattu sänky odotti kotona valmiina, suloiset vaatteet viikattuina kaapissa ja koti oli kaikkineen rakkaudella valmisteltu toivottamaan uusi elämä tervetulleeksi ja kertomaan kuinka paljon häntä olimme jo ajatelleet. Osastolla ensihetket olivat eittämättä euforisen ihastelun täyteiset, ihmettelin pientä nenää, sormia ja suppusuuta - pientä täydellistä ihmistä. Kotiin tullessa olo oli syvästi kiitollinen, sekä aika lahjakkaasti onnen pakahduttama. Kaivattu pikkusisko oli vihdoin täällä, me olimme kolmen lapsen ylpeitä ja tuoreita vanhempia ja kaikki jotenkin niin paikoillaan kuin olla saattaa. Vaaleanpunaista vauvakuplaa parhaimmillaan!

Tuli kuitenkin seuraava päivä ja löysin itseni istumasta sohvalta, tuntematta juuri mitään. Sisälläni oli reikä. Tuijotin eteeni ja koitin käsittää mitä oli meneillään. Aivan kuin kaikki ne ihanat tunteet olisivat yön aikana valuneet tuosta suuresta ammottavasta aukosta ulos. Ihan kuin ne jo tullessaan olisivat menneet ja lipuneet jonnekkin ulottumattomiin. Ei niistä ehtinyt tarraamaan, saati niitä tuntemaan. Ne vain vilisivät silmieni edestä ohitseni. Edelleen tullen, mutta samantein sisältäni pois valuen. Olo oli tyhjä, selittämätön ja turta. Vauva tuntui jossain määrin vieraalta nukkuessaan valkoisessa kehdossaan edessäni ja itselläni olo kuin minut olisi juuri siirretty ulkopuoliseksi seuraamaan omaa elämääni. Kokijan sijasta näkijäksi.

Periaatteen tasolla olin siinä istuessani totaalisen vakuuttunut edelleen äidinrakkaudestani ja yhteenkuuluvuudentunteestani pientä nyyttiä kohtaan jonka unta siinä katselin, mutta en vain saanut millään kiinni oikein minkäänlaisesta tuntemisesta. Olo oli hämmentynyt, koska juuri eläessäni elämäni onnellisimpia ja ihmeellisempiä hetkiä, tunsinkin näin suunnatonta apeaa tyhjyyttä. Juuri kun sylissä oli kaikki se mitä oli niin odottanut. Sisälläni mylläävä ristiriita ja puun takaa tulvahtanut epävarmuus purkautui pian kyyneliin.

Itkin siinä sitten syyllisyyttäni ja onttoa oloani, sekä kaikkia sisälläni risteäviä tunteita ja niitä joita kai olisi juuri nyt pitänyt tuntea. Itkin epävarmuuttani pienen vauvan suhteen ja vielä enemän sitä, että kyllähän tässä kolmen lapsen äitinä pitäisi kaikki rutiinisti osata kuin tuosta noin vain. Itkin ikävästä miestäni ja lapsiani kohtaan, huomasin kaipaavani heitä enemmän kuin aikoihin, sekä sitä että en kokenut oloani omaksi itsekseni osaamatta käsittää mitä oli meneillään. Tuntui ristiriitaiselta kun kaikki onnittelivat ja olivat iloisia ja minä en oikein edes tiennyt mitä kaikkea itse tunnen. Itkin myös sitä, jos jollekin tapatuisi joskus jotain pahaa, sekä pahaa maailmaa ylipäätään. Ja sitä, kun keksimmäisen lapsen vaatteita vaihtaessani olin tajunnut, kuinka isoksi hän oli huomaamattani jo kasvanut, sekä sitä miten esikoinen menisi kolmen vuoden päästä eskariin. Itkin koska meillä on niin hienot pojat, koska koti on sotkussa, koska unohdin laittaa kahvinkeittimeen purut, koska vauvan kanssa ei saanut vielä ulkoilla ja koska mitä tässä nyt ylipäätään itken ja miksi mieheni ei ota nyt tosissaan että tässä on nyt jotain todella pahasti vialla, koska olihan kaikki nyt jotenkin tosi kammottavalla tavalla pielessä.

Kummaa, etten siinä hetkessä edes tajunnut huolehtivani, murehtivani ja stressaavani kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jotenkin ristiriitaiset tunteet, kuin yhtälailla kaikenlainen tuntemattomuuskin sai mieleni luulemaan että asiat ovat aivan nurinniskoin ja auttamatta pielessä. Niimpä koitin kaikessa hädässäni saada tolkkua ajatuksistani, vaikka kaikki oli kuitenkin todellisuudessa edelleen oikein hyvin ja kohdillaan. Ajatuksissani kaikki heitti aivan häränpyllyä, vääristäen käsilläolevaa tilannetta, vaikka kokemukseni ja tunteeni tietysti itselleni todellisilta tuntuivatkin. Onneksi mieheni, hyvin lempeän varmaan tapaansa tuumi vuodatukseni päätteeksi kyseessä olevan sen, mistä olimme etukäteen puhuneetkin. En vain itse ollut tuntenut kaiken käsillä olevan elämänmullistuksen keskellä mielialani notkahdusta, vaikka synnytyksen jälkeisestä alavireisyydestä ja hormonimyrskystä olen aiemmillakin kerroilla saanut osani. Niinpä vain tälläkin kertaa babyblues iski olan takaa.

No, tuo apea olo ei suinkaan haihtunut seuraavana yönä, vaan se enemmän ja vähemmän varjosti ja velloi seuraavia viikkojakin. Olin käsittämättömän epävarma ja herkilläni. Ressasin vauvan itkusta ja kuvioon jossainkohtaa ilmaantuneista mahavaivosita. Olin aivan varma että koliikkivuosi uusii ja mietin miten selviämme kolmen pienen lapsen kanssa. Eivät huoleni olleet toki tuulesta temmattuja, mutta koin ne jotenkin paljon totaalisempina, kuin millaisina ne normaalisti olisin ottanut vastaan. En osannut jotenkin rentoutua ja pingotin päivästä toiseen vauvan oireita vahdaten ja googletellen, vaikka jälkeenpäin käsitänkin että ei vauvan itku ollut lähimainkaan samankaltaista kuin esikoisen koliikki-itku aikanaan. Kaikinpuolin kuitenkin mielialani oli alavireinen, enkä tuntenut oloani omaksi itsekseni. Pienet alun kuopat - kyseiset masuitkut, sekä vauvan osastoreissu flunssan takia tuntuivat paljon isommilta vastoinkäymisiltä kuin mitä ne loppuviimeksi olivatkaan.

Pahimmat päivät olivat kuitenkin ehdottomasti ne maidonnousun jälkeiset hormoonihuurun sumuttamat päivät. Onneksi pian siitä kuitenkin alkoivat myös ne ihanat lämpöiset onnentunteetkin muistuttamaan jälleen olemassaolossaan sieltä täältä välistä pilkahdellen. Vaikka kaikenlainen ihmeellinen ressi ja alakulo varjostikin vielä tulevia viikkoja, pikkuhiljaa kuitenkin pystyin taas myös nauttimaan ja iloitsemaan vauvasta. Ensimmäisen kuukauden kuluttua olokin alkoi olemaan parempi ja fiilis selkeämpi. Siinä kohtaa sitä tajusi minkälaisen väsymyksen, hormonitsunamien ja tunteiden ilotulituksen keskeltä sitä oli juuri saanut päänsä ulos.



..Suhteellisen vähän loppuviimeksi mielestäni puhutaan synnytyksen jälkeisestä herkistymisestä lieveilmiöineen, vaikka tottahan toki neuvoloissa äidin fiiliksiä alkuun tiuhaan kyselläänkin. En kuitenkaan liiemmin ole kenenkään kanssa jutellut aiheesta, vaan aika hyvin itsekseni olen ollut asiani kanssa jokaisella rundilla. En silti usko olevani ainoa tai harvinainen laatuani. Ehkäpä ei turhan usein osata edes tunnistaa, mikä kaikki todellisuudessa menisikään babybluesin piikkiin - kuinka iso osa tuoreen äidin tuntemuksista ja reagoinnista juontaakaan juurensa aivan luonnollisesta ja itsestä riippumattomasta asioiden summasta. Toisaalta kenties oma herkkyys, epävarmuus, itkuisuus tai alavireisyys koetaan myös jollain tasolla kielteisenä, vaikka olisikin todellisuudessa aikamoisen yleinen ja äärettömän luonnollinen osa synnyttäneen äidin elämänmullistusta. Ristiriitainen asetelma, uusi vauva ja onneton olo eivät ehkä jotenkin mahdu samaan kuppiin muodostaen edelleen suotta melko vaietun aiheen. Kuitenkin tärkeää olisi mylläävien tuntemusten keskellä avata asiasta suunsa ja ymmärtää näiden ulkopuolisten seikkojen rehellinen vaikutus omaan itseen ja nähdä, etteivät ne kuitenkaan sulje pois sitä omaa onnea jonka uudessa vauvassa on saanut osakseen. Hetken päästä helpottaa ja kyllä se aurinko sieltä pian pilkistää.

Itselläni näiden babyblues viikkojen selättämiseen tarvittiin loppujenlopuksi aika simppeletiä asioita. Lähinnä aika, ystävän kuunteleva olkapää, sekä apukädet arjenpyörityksessä vauhdittivat jo eteenpäin. Oli tärkeää saada tsemppiä ja kuulla läheisten varmalla äänellä kaiken olevan oikein hyvin, vaikken itse aivan joka hetki siitä niin vakuuttunut osannutkaan olla. Oleelliselta tuntui pystyä erottamaan omat tunteet ja murheet asioiden todellisesta tolasta. Eikä onneksi aikaakaan kuin tulikin jo se aamu jolloin aurinko taas paistoikin täydeltä terältään, pursusin uutta raikasta puhtia ja tajusin, että tuo ensiviikkojen ikävä vieras oli livahtanut taas tältä erää pois. Elämä oli taas ihanaa ja kirkasta.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti