perjantai 1. huhtikuuta 2016

Arki ei olekaan ruma sana.

Meidän päivät strattaa usein kello kuuden molemminpuolin, jolloin pinnasängystä alkaa kuuluman äänimerkkiä. Läpi yön on luultavasti herätty molempien poikien toimesta muutaman kerran, joista suurin osa ajoittuu aamuyöhön, minne saakka Iisak muutoin nukkuu kyllä yleensä putkeen.
Mieheni on meillä lähes aina se joka nousee hänen kanssaan ylös ja tekee sitten pojan aamutoimet.
Eevert herää aika pian perästä, ja seitsemään mennessä meillä onkin koko perhe ylhäällä. Jos on mahdollisuus, niin jompikumpi meistä vanhemmista menee vielä hetkeksi nukkumaan.

Aamut on tämän talven aikana olleet meillä aika kankeita. Tuntuu että itsellä menee ainakin se pari tuntia ja kahvikuppia aikaa ennenkuin koen olevani mitenkään päin oikeasti hereillä. Siinä mielessä on ollut kiva että Iisak, vaikka pian jo vuoden täyttääkin, nukkuu jo ennen kahdeksaa ensimmäiset päikkärinsä pihalla, kun silläaikaa Eevert katsoo yleensä pari piirrettyä ja puuhastelee omissa touhuissaan. Siinä saa hetken vielä itsekin kasailla. Periaatteessa kyllä olen aika tehokas aamuihminen ja hoidan kyllä päivän käyntiin mielelläni sutjakkaasti, jotta koko päivä lähtisi hyvin käyntiin ja näin toivoisin nyttenkin olevan. Parasta kun olisi herätä ennen lapsia, varttikin omaa rauhaisaa heräämisen aikaa ja hiljaista aamukahvia antaa ihan erilaisen strartin päivään. Miten niinkin simppeli juttu voi vaikutta niin valtavasti koko päivään. Siinä kun ehtii itsekin jotenkin heräämään ja saamaan ajatuksen kasaan ja sitten olla valmiina ottamaan vastaan sängysä kömpiviä lapsia ja hoitamaan heidänkin päivänsä käyntiin. Kuitenkaan en pysty laittamaan herätystä puoli kuudelta, joten tässä kovasti toivoisinkin että Iisakin yöt pitenisivät aamusta. Aika turhaa jotenkin herätä kuudelta ja laittaa tunnin päästä ekoille päikkäreille kun toinen on jo herätessä ihan väsynyt. Mutta eihän kukko käskien laula, eikä ole mitään taikatemppuja keksitty millä niitä yöunia aamusta pidennettäisiin.

Vaikka aamut ovatkin jotenkin mielestäni saamattomia, niin kiitos aikaisen herätyksen, ollaan meillä yhdeksältä viimeistään iskussa uuteen päivään. Mieluisinta aamutekemistä on lähteä pihalle, mutta tuntuu, että aika iso osa muista lapsiperheistä istuu vielä aamupalapöydässä, joten pihalla on hieman hiljaista. Talvella muutenkin ulkoilu on jokseenkin ollut hankalaa. Vaikka Eevertille olisikin siellä vaikka mitä mieluista tekemistä, ei toppavaatteisiin kankeaksi paketiksi puettu ryömivä pikkuveikka saa ulkoilusta oikein mitään vielä irti ja hän usein istuukin sen pari tuntia pulkassa tai rattaissa. Toisaalta hän vaikuttaa järjestelyihin tyytyväiseltä, näköjään muiden tarkkailu on ihan mielenkiintoista puuhaa. Aamupäivästä usein myös nähdään kavereita, tai mennään kerhoon tai muskariin.

Lounasta meillä syödään yhdentoista jäljestä ja puoleenpäivään mennessä onkin päiväuniaika. Päikkärit meillä nukutaan yleensä aina vaunuissa, kestoltaan tunnista kahteen. Meidän tuplille on ollut kyllä ihan todella paljon päivittäistä käyttöä ja edelleen usein koen niin suurta tyytyväisyyttä että päädyttiin hankkimaan sellaiset. Sinne saan kummankin pojan parhaiten rauhoittumaan ja nopeimmin nukahtamaan. Nukuttaminen on myös helppoa kun voi samaan aikaan työnnellä kummankin uneen, uni myös maistuu huomattavasti paremmin ulkona. Eevertiä tosin olen pitkin matkaa koittanut aina välillä nukuttaa sisälle, mutta siinä touhussa vain turhautuu kumpikin. Rauhoittuminen ja nukahtaminen sisälle on hankalaa ja siinä menee kyllä myös todella kauan eikä väännöiltä vältytä, joten kaikkein toimivinta ja parasta on ollut edelleenkin uskollisesti nukuttaa hänen rattaisiin. Hassua miten ihan pikkuvauvasta saakka Eevert on nukkunut päiväunensa vain rattaissa. Nyt kuitenkin eletään siirtymävaihetta ja päiväunet ovat hiljalleen jäämässä pois. Huomaan, että toisina päivinä uni ei vain meinaa tulla ja joskus päiväsuunnitelmienkin vuoksi on ihan ok jättää unet nukkumatta. Monena päivänä peräkkäin päikkäreiden väliinjättäminen ei kuitenkaan onnistu koska iltaisin väsymys tahtoo olla sitten ihan liian suurta ja homma mennä vain känkkäränkäksi. Toisaalta taas makoisat päiväunet antavat jo vähän turhan paljon virtaa iltaan ennestäänkin vauhdikkaseen poikaan ja yöunille nukahtamisessa kestää hyvä tovi.. Veikkaan kyllä että kesällä meillä ei enää päiväunia nukuta.

Päiväunien aikaan lähes aina siivoan kodin, en jotenkin yhtään osaa olla kamalan sotkun keskellä. Toki sitäkin joutuu päivittäin sietämään, mutta kyllä melkein aina päikkäreiden alussa kerään lelut, petaan pedit, laitan tiskit, sekä pyykit ja pistän tavarat paikoilleen. Sitten otan omaa aikaa jos pojat vielä nukkuu, vaikka helposti koko aika saattaa kyllä mennä hommienkin tekemiseen, mutta toisaalta nautin kodinhoidosta joten se on minulle ihan mukavaa nollausta. Päikkäriaikaan on myös hyvä aika kahvitella vaikka ystävän kanssa, kun se tahtoo olla se päivän ainoa hetki jolloin keskeytyksetön juttutuokio on mahdollista. Päikkyjen jälkeen syödään välipala ja heräämisen jälkeen usein lähdetään johonkin - kauppaan, kylään, kaupungille, ulkoilemaan. Silloin odotetaan myös isiä kotiin, jonka päivien pituus vaihtelee aikalailla kahdesta kahdeksaan. Iltapäivä meneekin sitten ruuanlaitossa ja kotihommissa.

Iltatoimet startataan seitsemän jäljestä ja lopuksi rauhoitutaan meidän sänkyyn jossa luen lapsille iltakirjat ja lauletaan unilaulut. Tämän jälkeen siirrytään poikien huoneeseen, jossa peittelen lapset, annetaan iltapusut ja toivotetaan hyvät yöt. Jompikumpi meistä, yleensä mieheni, jää huoneeseen lattialle odottelemaan että kumpainenkin on unessa, joskus se tapahtuu nopeammin ja joskus huonessa ollaan yli tunti. Iisak vielä niin pienenä kaipaa vanhemman läsnäoloa nukahtamisen hetkeen ja samoin myös isoveikkakin. Välillä oli kyllä muutaman kuukauden pätkä jolloin hän halusi mennä itsekseen nukkumaan, mutta nyt taas on sellainen vaihe että nukahtaminen tuntuu hänestäkin turvallisimmalta kun vieressä on isi tai äiti.

Lapsien nukkumaanmenon jälkeen syödään iltapala ja me otetaan aina hetki päivän kuulumisten jutteluun. Tämä on ollut kyllä ihana ja tärkeä tapa mikä meille on muodostunut, hetki vain aikuisille ja puhumiselle. Sitten koti siistiksi, nukkumaan ja jännittämään millainen seuraavasta yöstä on tulossa.

..Tuntuu kyllä että rutiinit ovat kaiken a ja o, sekä lasten, että vanhempienkin kannalta. Lapset rakastavat rutiineja ja sitä että tietävät mitä on tulossa, samoin vanhempien kannalta on helppoa ennakoida jokainen seuraava vaihe etukäteen. Ennakointi on kyllä osoittautunut ehkä tärkeimmäksi arjen toimivuudessa, hyvin ennakoitu päivä on kyllä avain siihen onnistuneeseenkin päivään. Ei auta siinä kohtaa miettiä mitä ruoaksi, kun lapset jo itkevät nälkää. Parasta on jos ruoka on pöydässä ennen sitä, niin kaikilla säilyy hyvä mieli. Kaikkeen tietenkään ei aina voi varautua, eikä meillä rutiinejakaan noudateta orjallisesti, kyllä paljon niiden puitteissa joustetaan ja venytään tilanteen mukaankin. Mutta erityisesti parivuotiaan kanssa ne ovat todella tärkeitä myös siksikin, että kun lapsi tietää mitä on tulossa, niin ei niitä turhia uhmavääntöjäkään niin paljoa sitten tule, joita tietenkin mahdollisuuksien mukaan koitetaan ennaltaehkäistä. Lapsestakin ne on aina kurjia hetkiä.

Eevertistä on meillä kuoriutunut ennestään reipas, taitava ja aika omatoiminen poika. Jotenkin muutos tässä talven aikana on ollut minusta aika huima, nyt me keskustellaan, ihmetellään ja puuhaillaan yhdessä vaikka ja mitä. Puhe sujuu häneltä ihan täysin ja hirmuisesti kaikenlaiset arkiset taidot ovat karttuneet. Monenmoisia muita taitoja, kuten piirtäminen, kirjaimet, laskeminen ja monet motoriset taidot hänellä jo varhain onkin löytyneet, mutta nämä omatoimisuustaidot ovat se uusin juttu. Eevertin reilu vuoden vanhemman kaverin innoittamana hän on oppinut pukemaan ja käymään potalla. Ihan hiljattain meiltä jäi siis vaippa päivisin pois, meidän iso poika.
Iisak on veljeään aika paljon lunkimpi vauvavuoden kehityksen tahtia vertaillessa, mutta jokaisella onkin ihan oma tahtinsa ja se on juuri hyvä niin. Hetki sitten Iisak oppi konttaamaan, mutta vielä suurimmaksi osaksi ryömiminen on nopein tapa liikkua. Hän nousee kyllä tukea vasten seisomaan, mutta voisin kuvitella että ensiaskelia kuitenkin saamme vielä tovin odottaa. Ensimmäisiä sanojen tapailuja on myös tullut, mutta varsinaisesti hän ei kuitenkaan vielä mitään puhu. Aika paljon pikkuveikka menee isomman perässä ja toisinaan heistä on jo hetkeksi seuraa, vaikka enimmäkseen vähän joudun pitämään heitä omissa touhuissaan koska leikit eivät vielä todellakaan mene yksiin. Iisak tuntuu jotenkin vielä todella paljon vauvemmalta kuin jokasuuntaan juokseva isoveikkansa vastaavassa iässä. Varmasti tällä lunkimmalla kehityksen tahdilla on osuutensa, mutta ehkä kuopuksena myös konkretisoituu erilailla se, kuinka pieni toinen vielä on.

Huomaan, että nyt eletään kyllä jo aivan erilaista vaihetta meidän arjessa kuin mitä vaikka syksyn alussa. Silloin vielä pojat tarvitsivat minulta äitinä hyvin samanlaisia asioita, hoivaa, perushoitamista ja puolestatekemistä. Oli oikeastaan kaksi kannettavaa, syötettävää ja vaipatettavaa. Mutta nyt selkeän eron huomaa siinä, että talossa ei ole pikkuvauvaa ja esikoinenkin on jotenkin ihan erilaisessa itsenäisemmässä iässä. Tämä vaihe tuntuu kyllä jo aivan huimasti helpommalta ja ihana tietää että helpomaksi kokoajan tämä on poikien osalta menossakin. Toki ehdottomasti hoivaa tarvitsevat kumpikin edelleen, mutta nyt olen äitinä hoivaajan lisäksi selkeästi myös kasvattaja isommalle. Vaikka nuorimmainen on vielä hyvin paljon äidissä kiinni, silti samaan aikaan käymme jo keskusteluja isomman kanssa, juttelemme ja puuhastelemme monenmoista mukavaa. Enää käsiäni ei tarvita samalla tavalla kahdelle pienelle, vaan toista voin samaan aikaan jo ohjailla paljolti sanallisesti. Tuntuu itsestäkin että riitän taas jollainlailla paremmin.

Rutiinit ja hyvin samankaltaisena toistuva arki olisi vielä muutama vuosi sitten kuullostanut minusta hurjalta ajatukselta. Miten sitä jaksaa tehdä kaiken joka päivä samalla tavalla mahdollisesti jopa vuodesta toiseen. Mutta nyt huomaan, että näinhän tämä elämä menee ja tässä on hyvä. Löydän itseni sittenkin nauttimasta tämän ehkä arkisimman elämänvaiheen keskeltä.
Arki on lastemme lapsuutta.
He tarvitsevat hyvän toimivan arjen ja selkeät rutiinit päiviin, jotka luovat elämään ennakoitavuuden ja turvallisuuden tunnetta. Itsekin sitä muistaa ihanina lapsuudesta kaikki juurikin ne arkiset asiat, miten oli tapana tehdä ja toimia. Millaisia oli aamut, iltapäivä ja nukkumaanmenot.
Joskus arkea ja arkisuutta saatetaan pitää välttelevänä asiana, ihan kuin se olisi jotain tylsää, turhaa tai tavallista. Jotain mihin ei sitten missään nimessä saa joskus ajautua. Arki on kuitenkin suurin osa elämäämme, vaikka on ne viikonloppujen sekä lomien spessut kohokohdatkin tärkeitä asioita kaiken rinnalla.
Mutta millainen on minun arkeni, sellainen on lasteni lapsuus.
Tästä vinkkelistä katsottuna arki ei olekaan enää mikään ruma sana.