Peruuttaen eteenpäin.

Tässä perheessä elämä on jo tovin kulkenut siinä mielessä uudella vaihteella, että parisen kuukautta sitten mieheni palaili omiin homminsa ja sitä myöten sain tonttini kotiäitinä takaisin omiin hyppysiini. Tätä siirtymää oltiin talven mittaan odotettu, jännitetty ja jopa kaivattu, vaikka mahtavaa olikin, että jaoimme ensin alkuunpääsemisen yhdessätuumin. Se oli tarpeen. Uudella puhdilla oli vilpittömän ihanaa hypätä ohjaksiin ja kaikista rytinöistä levänneenä alun vauvakuplan jälkeen helpottavaa iskeä uuteen arkeen kiinni. Huh. Tuntui virkistävältä ja avaralta, olla takaisin täällä, vaikka tuoreen elämän ihanansumuisia ensiviikkoja tietyllä tapaa haikailenkin!

Jonkin aikaa meillä menikin tosi hyvin - pikkusisko oli iloinen ja tyytyväinen, poikien kanssa mukavaa ja kaikki kaikinpuolin kohdillaan. Huokaisinkin siinä kohtaa muutaman kuukauden stressin harteiltani - vihdoin ollaan tässä pisteessä, kun voi todeta että vauva nukkuu, pöly on laskeutunut ja päivät ovat saaneet hyvän uuden rytmin kolmen pienen lapsen kanssa. Tästä on hyvä itsekseen hommaa jatkaakin!

 Pian kuitenkin alkoi uusi auto hajoilla, lapset jatkuvasti sairastella ja muutamat muut pienet, mutta yhdessä isommat vastoinkäymisten sekoittaa systeemiä. Sen verran herkkää meidän arki on ja haastava pitää setti koossa, että tällaisissa hetkissä otetaan askeleita taaksepäin. Saman sysäyksen alkumetreillä nimittäin myös maailman tyytyväisin Elida alkoi muuttua itkuiseksi ja saamaan jatkuvia syömislakkoja, minkä vuoksi jokainen uusi päivä oli aikamoista taiteilua syömisen ja nukkumisen suhteen, ihan kuin tavallisessa vauva-arjessa ei itsessään olisi jo riittämiin handlattavaa.
 
..Aluksi en tosin osannut hetkahtaa näistä kuvioon astuneista rintaraivareista ja jatkuvista säntäämisistä huutavaa vauvaa ulos vaunuissa hyssyttelemään. Ajattelin, että tämä on joku ohimenevä ja hetkellisesti hankalampi vaihe, joten asennoiduin tilanteeseen laittaen kaiken luovuuden peliin ja kokeillen kaikki käytettävissä olevat keinot saadakseni neidin päivisin syömään ja nukkumaan. Kuitenkin kun jo edelleen neljättä viikkoa olin pukenut pojat useaan otteeseen päivässä suoraan lennosta kaikkiin talvivetimiin ja pakannut pulkan kyytiin istumaan, vain päästäkseni huutavaa siskoa rauhoittelemaan liikkuviin vaunuihin, aloin miettimään josko kaikki ei olekaan ihan hyvin.

Lopputulemana aloin tuttavan vinkistä aprikoimaan, voisiko tilanteessa olla kuitenkin kyse allergioista ja vauvan reagoinnista äidinmaidolle. Esikoisellamme oli nimittäin aikanaan hyvin voimakasoireinen allergiaperäinen refluksi, sekä maitoallergia, jotka saatiin lopulta kuriin oikealla ruokavaliolla ja lääkityksellä - tätä taustaa vasten ei olisi siis kovin kaukaa haettua miettiä tätäkään mahdollisuutta. Vauvavuosi tosin hänen kohdallaan oli yhtä huutoa, oksentelua, kanniskelua ja järkyttävää valvomista, minkä vuoksi mieleeni ei tullut kuin vasta tässä kohtaa, voisiko yöt (onneksi) hyvinnukkuva ja muutoin ihan tyytyväinen pikkusisko oireilla kuitenkin allergioita juurikin tuolla syömisen vastustamisella, itkuilla, sekä päiväsaikaan hyvin huonosti nukkumisella.

Pian epäilyni saivat kuitenkin vahvistusta, mahavaivojen ja itkujen pahentuessa vauhdilla. Jokin sisälläni sanoi, että itkun taustalla on kipua, eikä kaikki ole nyt ihan kohdallaan - ei vauva vastusta neljättä viikkoa syömistä, sekä itke selkä kaarella niin ettei häntä meinaa saada rauhoittumaan. Tilanteeseen tolkkua saadaksemme, kävimme lastenlääkärillä, joka oli samoilla linjoilla kanssani. Niimpä jätin kokeeksi pois omasta ruokavaliostani esikoisen vauva-ajoilta tuttuun tapaan maidon, sekä muutaman muun yleisimmän oireita aiheuttavan ruoka-aineen.

Yllätys oli varovaisista epäilyistäni huolimatta melkoinen, kun parin päivän imetysdieetin jälkeen neiti alkoikin syömään! Yli kuukauden kestäneiden ja hiukset harmaannuttavien syömislakkoilujen jälkeen, imetys alkoi taas sujua ja neiti jopa nauttia rauhallisista ruokahetkistään. Myös itkut ja mahavaivat vähenivät huomattavasti, sekä ihottuma kasvoilta kadota tipotiehensä. Olin ollut heittämässä hanskat epätoivoisena tiskiin imetyksen suhteen jokaisen syöttöyrityksen päätyessä kamalaan huutoon, mutta niin vain nämä selittämättömät kieltäytymiset ja itkut saivat selvän käänteen itseni jätettyä ruoka-aineita pois ruokavaliostani. Ehkä pieni raasu yhdisti syömisen kipuun ja hädissään näin vältteli syömistä, vaikka nälkä olikin.

Nyt imetysdieettiä on takana jo pari kuukautta ja talossa taas ihanan tyytyväinen vauva ja tavallinen vauva-arki. Hieman puljaamista on ollut sen suhteen, mitkä ruoka-aineet aiheuttavat oireita ja mitkä eivät, mutta tilanne on ehdottomasti muuttunut. Elida syö, nukkuu ja ollaan päästy toistaiseksi tämän tilanteen yläpuolelle. Aivan ihanaa, kun omat resurssit eivät mene oireilevan vauvan hyysäämiseen ja tilanteen pähkäämiseen, menossa on kuitenkin mukana nyt kohta 2v ja 3.5v vilkkaat pojat - nyt vain todella nöyrästi toivotaan, että tämä parempi buuki jatkuu vastedeskin.

Tästä takapakista eteenpäinpäässeenä, onkin jatkunut valitettavasti puolestaan lasten sairastelukierre heti perään ja ollaan päästy tähän tuttuun arjen poikkeustilaan uudestaan. Oikeastaan kuluneen kuukauden on jatkuvasti ollut joku kipeänä, joten päivät ovat siinä suhteessa olleet normaalia haastavampia pieniä potilaita hoivaten ja neljän seinän sisällä kykkien viikko toisensa perään. Päivystysreissut ovat tuntuneet suorastaan harrastukselta ja tällä hetkellä esimerkiksi pikkuveikka toipuu antibioottikuurin kera keuhkokuumeesta. Sairastelut tosin eivät suinkaan taida jäädä vielä tähänkään, vaan lienevät saavan mukavasti jatkoa vielä tulevinakin viikkoina, sillä aamulla bongattiin isoveikalta vesirokko, jolta muutkaan tuskin säästyvät vaikka kuinka sitä toivoisimmekin.

Suoraansanottuna ei ole lippu kovin korkealla juuri nyt, mitä tulee tähän jatkuvaan sairastamiseen. Tavallinen arki kuvioineen maistuisi suorastaan makealta hunajalta, sillä kuten viimekerralla kirjoitinkin, niin tässä elämäntilanteessa elämä ottaa hittiä juurikin näistä sairasteluista ja huonompien öiden kausista.. Ja nyt ollaan enemmän oltu kipeänä kun terveenä! Onneksi ne hyvät viikot tässä välissä sujuivat kuitenkin paremmin kuin hyvin, joten toivoa on siitä että homma luistaa kunhan vain nämä jatkuvat, menoa hidastavat matkakuopat jatkossa vähenisivät ja päästäisiin tasaisemmalle tielle.

Tässä muutoinkin kun olen tsiikaillut matkaa taaksepäin, millaista tietä nämä kuukaudet ovat meitä tähän päivään kuljettaneet, kaikenkaikkiaan täytyy tuumata, että muutama mutka on ollut matkassa. Mikään läpihuutojuttu tämä taival ei ole ollut. Raskauden viimeisen kolmenneksen alun vuodelepo osastolla kortisonipiikkeineen, melkein puolen vuoden läpikärvistelty ja minut pelistä vetänyt unettomuus, tarjontavirheinen synnytys, vauvan masuitkut, allergiat ja sittemmin nämä jatkuvat sairastelukierteet eivät ole suinkaan päästäneet kokonaisuutena helpolla.

Mutta vaikka matka onkin ollut jokseenkin töyssyinen, enkä kiellä etteikö olisi voinut toivoa, että hieman tasaisempaa tietä oltaisiin saatu tähän päivään tallata, lopputulema on perin hyvä ja asiat järjestyneet koukeroistakin huolimatta. Onneksi meidän kuskilla on kaikki hallinnassa ja saadaan luottaa että tämä homma ei ole loppuviimein omissa käsissä. Niimpä loppuraskaudesta selvittiin, miehelläni oli mahdollisuus jäädä tiukimmassa vaiheessa kotiin, meillä on kultaakin kalliimmat tukiverkot olleet alttiita auttamaan, perheeseemme syntyi valloittava ja terve tyttö, allergiatkin ovat kurissa ja meillä on ennen kaikkea ihana perhe tässä kasassa. Paljon hyvää.

On hyvin paljon syitä olla kiitollinen. Lopputulema on parempi kuin hyvä.
Että jos on ollut varjoa, niin on myös ollut paljon, paljon valoa.

..Pari askelta eteen ja samalla yksin taakse.
Näin tämä matka on kulkenut läpi syksyn ja sittemmin näköjään myös tämän talven.
Eteenpäin siis mennään, vaikkakin ajoittan takkuillen ja perä edellä.