tiistai 13. syyskuuta 2016

Arki alkuun.

Viimekuussa kävimme tutustumassa isoveikan päiväkotiin jonne pääsyä hän on odottanut koko kesän öitä laskien. Paikka, henkilökunta ja talon käytännöt vaikuttivat etukäteen oikein mukavilta, vaikka lapsimäärä päiväkodissa onkin mielestäni päätähuimaava. Hyvin mielin sinne alun jahkailun jälkeen päätettiin kuitenkin viedä kolmevuotiaamme, hän on kuitenkin suurimman osan viikosta edelleen kotona täällä äidin helmoissa, vaikka päiväkotipäivät hektisiä suuressa lapsiryhmässä olisivatkin. Ja hyvänenaika, saahan hän siellä vaikka mitä uutta kivaa tekemistä!

Vihdoin toissaviikolla koitti se suuri ja odotettu päivä jolloin veimme hänet ensikertaa hoitoon aivan yksin. Yllättävän jännittävältä ja haikealta tämä tuntui äidistä, nämä kolme kotihoitovuotta ovat hujahtaneet siivillä. Tämä on myös uusi isopieni harppaus pois kodin lämmöstä ja vaikutuspiiristä ja vastedeskin suunta on aina vain enemmän poispäin vanhemmista, vaikka tietysti vielä vuosia saadaan olla todella keskeisellä paikalla tämän pienen miehen elämässä.
Todella reippaasti ensimmäinen päivä menikin, eikä ikävästä ollut tietoakaan.
Esikoisen sanat 'päiväkodissa on äiti kyllä vähän kivempaa kuin kotona', sai viimeistään huoahtamaan että tämä oli oikea ja hyvä ratkaisu. Niin kovasti isoveikka siellä olosta, tekemisistä ja aktiviteeteista nauttii.

Täytyy myös sanoa että laatuaika pikkuveikankin kanssa on jo heti tuntunut korvaamattoman tärkeältä ja upealta. Ihanaa huomioida häntä aivan erityisesti ja tehdä asioita, joissa hänen ei täydy kulkea mukana kuin kylkiäisenä, vaan voidaan mennä aivan hänen ehdoillaan.
Tuntuu myös, että oma maailmakin taas avartuu ihanan uudella tavalla, sillä yhden lapsen kanssa liikkuminen on aivan erilailla mahdollista ja tämä jos mikä tuntuu itsestäni huikealta. Tässä saa palata kuin esikoisen toiseen ikävuoteen, voin tehdä nyt pikkuveikankin kanssa samanlaisia asioita kahdestaan kuin esikoisen kanssa aikanaan. Myös omat voimavarat jakaantuvat erilailla, mikä nyt loppuraskaudesta on myös tärkeää, ettei tarvitse olla sitten ihan finaalissa ennen pikkusiskon syntymää. Eli uudesta arjen järjestelystä iloitsevat, nauttivat ja hyötyvät kaikki osapuolet, ainakin tämän alun perusteella ja optimistisesti haluaisin uskoa että jatkossakin tuntuisivat fiilikset samalta.

Ihmeen tervetullutta kyllä oli, että arki on palannut taas taloon. Kuinka auvoista ja tarpeeseen lomailu olikin, niin kyllä tätä rytmiä ja selkeyttä päiviin on kaivannut.
Taas olen kotiäiti työssäni, kun mies painaa omalla tontillaan ja pienen huilihetken jälkeen tuntuu että puhkun uutta iloa ja virtaa, mitä nyt tietysti raskaus verottaa samalla oman osansa normaalista jaksamisesta. Sen suhteen kuitenkin ollaan koitettu muotoilla meidän viikot ja päivät niin, että jaksaisin mahdollisimman hyvin. Toivottavasti näillä pärjätään loppuunsaakka! Jokatapauksessa, on tämä sitten huilattujen lomakuukauksien, hyvien arjenjärjestelyiden tai minkä summaa ja vaikutusta hyvänsä, mieli tuntuu syvästi kiitolliselta siitä uudesta puhdista ja ilosta mitä nyt koen. Kertakaikkiaan. Mä nautin ihan uudella tavalla.

..Mitä pelkkään raskauteen tulee niin olo alkaa olla kyllä uudesta arjenpuhdista ja voimaantumisesta huolimatta ihan muotoni mukainen. Kömpelö ja hankala, höystettynä monenmoisilla kolotuksilla, vaivoilla, sekä yövalvomisilla. En todella kuulu siihen joukkoon, joka voi synnytyssaliin saakka erinomaisesti (vaikka tokkopa kovin moni voi), sillä suunnilleen tämä viimeinen kolmannes on ollut aikamoinen rutistus jokaisella kerralla - ja sitä se tuntuisi tälläkin rundilla hyvää vauhtia olevan.
Kuitenkin loppurutistus enää jäljellä ja onneksi varsinkin pari tulevaa kuuta tulee olemaan hetkessä ohi sillä kalenteri on niiden osalta mukavan täynnä kaikkea tekemistä ja muuta ajateltavaa. 
Sittenhän ollaan jo ihan h hetken kynnyksellä.
En todellakaan enää malttaisi odottaa meidän pientä prinsessaa! Ja vauvan tuoksua ja pikkuvarpaita meidän talossa. Puklurättejä ja imetysmaratoneja ja pienen pientä vauvan pyykkiä.. Tuhisevaa nyyttiä, elämän ensihetkiä ja ehkä jopa synnytystä.
Sitä että takapenkki on täynnä ja kaikki koolla.
Näissä hormooni pölyissä välistä jännittää, että kaikesta aiemmasta kokemuksesta huolimatta onko nyt realismin tilalla vähän turhan paljon ruusunpunaista hattaraa.
Mutta saahan sitäkin olla, meni miten meni niin ihania asioita on edessäpäin. Meille on tulossa uusi pieni elämä ja ilopilkku meidän perheeseen.
Ja todella tuntuu että täällä olisi kaikki jo melkein valmiina, isoveikkakin kärsimättömänä tuumailee että joulukuuhun on vielä liian pitkä aika. Äiti on samaa mieltä.

..Kaikenkaikkiaan, näin on hyvä.
Palaset ovat loksahdelleet jotenkin kohdilleen, tuntuu tasapainoiselta ja arki kaikesta sirkuksestaan huolimatta tällähetkellä oikeasti seesteiseltä!
Ja sydän kiitolliselta tästä virvoittuneesta olosta, josta käsin tähän uuteen vuoteen on saanut astua, vaikka lomakuukausina tuleva rutistus aikamoisesti etukäteen jännitti.
Nyt on kuitenkin saanut iloisesti yllättyä siitä että tämä päällimmäinen, luottavaisen tyyni ja hyvä olo ei olekkaan viikkojen mittaan haihtunut, vaikka edelleen sitä meinaa aika varovasti uuteen päivään herätä - mitä se tuokaan tullessaan ja joko tuulen suunta kääntyy. Mutta melkein jo sitä rohkenee aatella, josko tämä tuore ja hyvä arjenbuuki olisi tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.