Vähän väsyny bad mom.

Ei oo ehkä menny ihan mallikkaasti nää viimeset viikot tässä, jotenkin menny hetki sellasessa ihmeellisessä rehellisessä räpiköinnissä.

Aamut on startannu laiskasti, piirrettyjä ja aamupalaa myöhässä pojalle, kylmää kahvia omaan nassuun että saatais virtaa tähänki naiseen. Vaipanvaihtoa ja pukemista ja sama hetke päästä uusiks ku kakka tuli tietenki puhtaasee vaippaa ja paaah ku ei millää huvittais. Ite tietty oon laahustanu yöppäri päällä puolille päivin. Pinnaa on kiristäny usein ehkä sata kertaa ennenku on päästy pihalle (siirtymävaiheet <3), mutta jos siis on edes jaksettu ulos raahautua. Useimmiten ei olla ulkoiltu tai lähdetty mihinkään, kun se on ollut nii ison kynnyksen takana pakkautua autoon tarvoinemme ja hurauttaa johonkin ihmisten ilmoille.

Joten menny vähän päivät sillee vasemmalla kädellä aamusta iltaan täällä mökissä kököttäessä. Luvattoman paljon on tullut roikuttua luurin päässä. Vähän on poikaki saanu jaetun huomion liian usein. Äiti on milloin ottanut lepiä, milloin hoitanut asioita jne.. ollut poissaoleva.

Asuntoressi kun on vieny omaa energiaa muualle.

Lauriki on jääny monena päivänä pois luennoilta, että saan nukkua ja saan jeesiä arkeen ja lapsenhoitoon. Taitaa kouluhommia olla rästissä vinopino väsyneen vaimon takia ja kandikin pitäisi palauttaa ensi kuussa. Hups.

Ei oo ihan talokaan ollu tiptop ja tiskipöydällä usein röykkiö muistuttamassa siitä että mamma päätti vähän relata. Hmm.

Ei menny ihan niinku tomerana suunnittelin vuodenvaihteessa. Että aaah kohta starttaa meillä uusi puuhakas arki pojan kanssa ja touhutaan päivät yhtä sun toista mukavaa yhdessä ja täällä häärään energisenä housewifeyna ja ootan lämpimät sämpylät valmiina pöydässä työssäraatavaa miestä kotiin. Puhtaan pyykin tuoksu vaan leijailee talossa ja kaikki on nii autuasta.

Ja kenenkään pinnaa ei kiristä.

..Nooh. Voin kertoa että tää bad mom on ollut mun fiiliksistä päällimmäisiä näinä päivinä.

Se inhottava kalvava tunne, että nyt ei menny putkee. Se lamaannuttava syyllisyys että nyt ois kyllä pitäny pystyä parempaan. Menin sieltä mistä aita on matalin. Kurja olo siitä, että en justii pystynyt tai jaksanut antaa sitä parasta perheelleni mitä oisin halunnu.

Lapsi katto piirrettyjä pari jaksoa vähän liikaa, tai se itkee mummon ja papan perään ku äiti ei tullukkaa rakentaa legoilla. Mies joutu käymään kaupassa töitten päälle, kun ite en päivällä jaksanu käydä.

Ehkä tää olo on tuttuakin tutumpi olo meille äiti-ihmisille..?

Näitä fiiliksiähän on ollu ennenkin näistä äitiyden suorituspaineista, joita muut, ja ennenkaikkea me itse itsellemme asetamme.

 Mää ainakin oon niin sellanen suorittajaluonne, että huomaan että helposti lähen tätä äityttä ja vaimouttakin suorittamaan. Vaadin hirveesti iteltäni ja haluan saada paljon aikaan, rima on omassa päässä asetettu aika korkeille standardeille. Haluisin kai olla täydellinen.

Ja peilaan itseäni sitä peiliä vasten mikä on mun mielikuva äidistä, jonkalainen mä haluan olla.

Aina omasta peilikuvasta ei kato sellanen äiti mua takasin ja kurjat fiilikset on taatut.

Mutta toisaalta. Vähän armoo.

Tää on elämää, että välillä vähän arki ressaa, lapsi nukkuu huonosti tai joku vähän jökittää vastaan.

Tässä mää nytki kirjotan, oman hetken tarpeessa.

Mies siivoo ruokia pois pöydästä ja poika kiipeilee mun jalkojen päällä.

Äippä on täällä blogilandiassa ottamassa vähän irti.

Koti ei oo vimpan päälle ja "muutamat" hommat oottaa tuolla tekijäänsä.

Toki pieni peiliinkatsominen ois paikallaan jos kyse ois välinpitämättömyydestä tai saamattomudesta,

 mutta jos kyse on raskausväsystä, ressistä, hormooneista ja omasta suorittamisesta niin on kyllä täysi lupa relata ilman pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa. Tekee sen päivän parhaan mihin on voimia ja resursseja, ja se on ihan tarpeeksi. Sitten kun on jaksamista enemmän, niin sitä sitten pystyy leipasemaan ne sämpylätkin ja lähtemään pihalle taaperon kanssa leikkimään mahoineen päivineen.

..kun on siis tullut jotenkin oltua vähän huonompien fiilisten kourissa väsyneempinä viimeaikoina, oon lopulta onneks taas havahtunut siihen että mitä mää tässä suoritan.

Ja nyt kuitenkin taas lopulta oon ollu tosi tyynellä ja rauhalisella mielellä kaiken keskellä, kun sain itseni siitä napattua kiinni.

Tajuan ettei mun tarvi asettaa itselleni niin hirveen korkeaa rimaa joka päivä.

Sellasena päivänä siivoon ja meen mahoineni peuhaan sinne pihalle taaperon kanssa, kun jaksan.

Ei niitä kylppärin kaakeleitakaan tarvi justii lähipäivinä pestä tai siivota varastolaatikoita.

(...raskauspesänrakennusvimma<3)

Toisenlaisena päivänä riittää vähempikin.

Armollisuutta vaan meille äidit.

Otetaan olosuhteet huomioon, kun niin helposti otetaan kaikenmoista ressiä lapsista, aktiviteeteista, kodista, sisustuksesta, raskauskiloista ja vaikka mistä !

.. ja muutenkin mitä tulee vaikka meidän asuntoasiaan, jonka takia oon saanu itseni kivasti jo ahistumaan viimeaikoina. Oon kuluttanut kolme viikkoa itkemiseen että mihin me täältä päästään muuttamaan enää ennen vauvan syntymää, isompaa asuntoa kun ei oo vieläkään löytynyt, vaikka niitä tosi paljon ollaan kateltu ja hyvän aikaa.

Oon tehny kriisin ja ottanu ressiä ja alkanu murehtimaan vaikka mistä, vaikka meistä on luvattu pitää huolta. Höpsöä.

Tässä nyt saadaan oppia elämään hetkessä ja levosta käsin, 

vaikka olosuhteet ois välillä enemmän tai vähemmän hankalia ja typeriä meidän mielestä, 

niin silti saa olla rauha ja luottamus sydämensopukoissa että homma on hanskassa.

Ei tartte hötkyillä ja huolehtia.

Se on ihanaa.

..Ja niin vaan meillekkin varmasti järjestyy se asunto aikanaan, voinko murehtimalla siihen muuttamista mitenkää edistää kun meille sopivia ei nyt tuolla vaan oo nyt tarjolla. No en. Nyt ootetaa ja nautitaan ajasta kun vielä asutaan tässä meidän pienessä mökkerössä!

Ja muistetaan olla armollisia itsellemme äiteinä ja nauttia hetkestä!

Asiaa taaperon öistä.

Yöt meillä nukutaan aika vaihtelevasti. En nyt oo kehdannut niistä ehkä valittaa, koska tää ei oo mitään niihin valvomisiin verrattuna mitä ollaan koettu, mutta ehkä mä nyt vähän voisin antaa noottia meidän nukkumisista. Eeverthän herättää nykyään öisin 1-10 kertaa. Useimmiten pari kolme neljä kertaa, mikä on aika nihkeää kun hän on kuitenkin tässä välissä kesällä nukkunut niin mahdottoman hyvinkin, jopa yleensä yöt ihan putkeen. 

Kolmisen kuukautta on taas tuntunu että ois vauva uudestaan tullut taloon. 

Tää kyllä harmittaa, koska meidän tarvis saada Laurin kanssa nukuttua tässä välissä ihan oikeasti vanhoja univelkoja kun nyt tuntuu että uusi väsymyksen aalto alkaa taas kasaantua hurjaa vauhtia niskaan. Eevert muutenkin alkaa olla jo niin iso poika, että ei kyllä ihan noin tiheään kai tarttis enää herätellä kun pieni maitoikänen vauva? 

 Lauri on sitten hoitanut nää yöhyysäämiset ja ravannu äänimerkkien perässä öisin alakertaan.. huonona yönä hän on jäänyt tähän olkkarin sohvalle sitten torkkumaan ja päivystämään alle tunninkin välein tulevia herätyksiä. Käy sääliksi Lauria, joka alttiisti on valmis mua auttamaan, kun mää en oo kyenny näihin valvomisiin. Tälleen raskaana muutenkin saatan valvoskella pitkiä pätkiä öisin kun uni on niin herkässä.

..En nyt sitten tiedä, mikä näihin öihin on syksyn mittaan tullut. Periaatteessa mun päähän on jäänyt kesän jäljiltä ajatus, että Eevert nukkuu hyvin. Niinhän nukkuikin vauvaksi lopulta hyvin, kun lopulta vierotin hänet yösyötöstä ja tehtiin unikoulua aivan järkyttävien ensikuukausien uuvuttamana.

Muttakun nykyäänkin saatan jollekin ääneen sanoa että "hyvin meillä nukutaan", mikä on ihan rehellistä, koska nääki yöt tuntuu niin hyviltä meidän vauvavuoden öihin nähden etten jotenkin "näin pienestä viitti valittaa" tai "tehdä sen isompaa haloota". Kuitenkin totuus on, että ei nää kyllä hyviä ole pitkään aikaan taas nähnytkään. Kaippa tässä kohtaa vois jo vaatia että yöt nukutaan läpeensä, tai max 1-2 herätyksellä? Semmonen käsitys mulla ainakin ois taaperon nukkumisista. En sit tiiä, onko tää joku kehitysvaihe, viikkotolkulla pullottavien ikenien tuotosta vai uusi tottuminen siihen, että herätessä tarvitaan vanhempi viereen silittelemään, jolloin näkisin jonkin sortin unikoulun harkitsemisen arvoisena asiana? Olispa kiva kuulla teidänkin mielipiteitä ja kokemuksia about puolitoistavuotiaan nukkumisista.

Pikkuveli.

Eilen koitti päivä, jota olin odottanut jännityksellä ja innostuksella viikkotolkulla.
Vihdoin oli meillä rakenneultra, jossa saatiin taas tavata meidän pikkuinen.
Mikä tärkeintä, kaikki oli hänellä oikein hyvin, mutta myös meidän epäilyksemme osoittautuivat oikeaksi - meille tulee toinen POIKA.
Eevert saa pikkuveljen. Uhihii, keväällä meillä on veljekset.
Muutaman vuoden päästä oon varmaan se mutsi siellä futiskentän laidalla.

Ultran teki mukava ja kokenut kätilö ja melkein tunnin verran saatiin hyvinkin vilkkaan oloista pienokaistamme katsella.
Hän tuntui niin tutulta, mutta kuitenkin heti niin omanlaiseltaan.
Siellä hän imi peukkua, leikki napanuoralla, potki ja heitti volttia.
Rakas.

Oon ihmetellyt miten mulla on ollut aivan samanlainen, mutta vaan helpompi raskaus kuin Eevertistä.
Ehkä siitä heti kättelyssä mun epäilykseni pikkuveikasta heräsivätkin. Np-ultrassa sitten saatiin nähdä omin silmin, että epäilyksille taitaa olla ihan aihetta ja nyt sitten tässä ultrassa asia vaan varmistui - poikahan se siellä.
On tää vaan ihmeellistä ja ihanaa.
Myöskin vähän hurjaa.
..Saattaahan kahden, luultavasti kahden melko eläväisen pojan äitinä tulla joskus ne omatkin hetkensä.

Oon niin kiitollinen että kaikki oli niin hyvin, ja
luottavaisin mielin aion olla loppuunkin saakka.
Kohta saadaan tavata meidän pienin jäbä ihan oikeasti
ja sitten halitaan ja pussataan hänet läpikotaisin.
<3

Viimeviikolla myös ohitettiin virallinen raskauden puoliväli 20+0. Huomennahan vaihdetaankin viikolle 22.
Toisaalta tuntuu, että oon jo vaikka kuinka pitkällä, toisaalta tajuaa että heiii, tässähän on vielä puolet odotuksesta jäljellä..
Aika on tuntunut hujahtavan ihan älyttömän nopeaa tähän mennessä ja viikkojen vaihtumista on saanut ihan äimänä ihmetellä, mutta vakaasti uskon kuitenkin että kyllä se ajankulkukin alkaa tästä hidastumaan viikkojen karttuessa ja alkaa odotus vielä käymään hyvinkin pitkäksi. Katse kun alkaa yhä enemmän siintämään vauvan syntymässä.
Oon myös ihmetellyt sitä, että miten viilipyttynä oon raskauden suhteen pysynyt koko syksyn. En oo aina ees meinannut tajuta, että masussa kasvaa joku hurjaa vauhtia tähän maailmaan. Luulen kuitenkin että hyvinkin pian alan laskemaan kärsimättömyyksissäni niitä päiviä laskettuunaikaan, kun joulut sun muut on tästä juhlittu pois alta. En nimittäin usko, että oon nyt jotenkin ihmeellisesti maltillisempi odottaja kun mitä Eevertistä olin, vaan kyllä tää johtuu ihan siitä, että elämä ei vaan mitenkään oo ehtinyt pyöriä oman mahan ympärillä määräänsä enempää. Syksyyn on mahtunut niin paljon ajateltavaa, töitä ja taaperoarkea, että sitä on elänyt ihan vaan siinä hetkessä. Vuodenvaihteen jälkeen tilanne alkaakin olla eri, ja katse on varmasti hyvinkin tiivisti kiinni huhtikuussa ja vauvan syntymässä.
Tää ultra oli myös ihana, kun siinä vielä jotenkin konkretisoitui entisestään, että juuri tuo vauva sieltä masusta sitten meille tulee.

Mun vointi on ollut edelleen hyvä, vaikka alkaa raskaus kropassa vähän jo tuntumaankin.
Yövalvomiset on olleet vaihtelevasti raskaita, liian rehkimisen jälkeen helposti supistelee ja masukin toki alkaa jo vähän olla tiellä, joten kumartelu ja Eevertin kanniskelu on ne hankalimmat asiat. Täytyy vaan muistaa kuunnella kroppaansa ja sopeutua tähän pyöreämpään olomuotoon. Kaikenkaikkiaan hyvällä meiningillä mennään, kiitollisena siitä, että kaikki on menny näin hienosti ja masussa on kaikki hyvin. Viimekerralla oli kuitenkin huolta vähän joka käänteessä raskaudenkulusta ja vauvan terveydestä.

Vaavin liikkeet tuntuu ja näkyy ihan reilusti ja hän tuntuukin erittäin eläväiseltä tapaukselta, jos masuatiivisuudesta voi jotakin päätellä. Eevert ainakin oli aktiivinen mahassa, niinkuin on osoittanut olevansa edelleenkin. ..Saa nähä! Tällä näppituntumalla sanoisin että että aikamoinen menijä saadaan perheemme jatkoksi. Ihana sellainen.
<3