Palaan näppäimistön ääreen pidemmän tauon jälkeen ja mietin kulunutta kevättä, tai pikemminkin kulunutta puolivuotista taivalta kolmen lapsen äitinä. Toisaalta haluaisin kertoa siitä, miten ihanalta ja seesteiseltä elämä on tuntunut, kuin jotekin palaset olisivat nasahtaneet kohdilleen ja asiat löytäneet oikean tolansa pikkusiskon synnyttyä perhettämme täydentämään. Ja hihkua vähän myös siitä, miten muutos kahdesta kolmeen on tuntunut paljon lempeämmältä näin äidin näkökulmasta, kuin hioutuminen aikoinaan kahden lapsen vanhemmuuteen. Ja miten ihanaa on olla kahden eläväisen pojan ja valloittavan tyttären äiti. Samalla kuitenkin haluaisin huokaista ääneen - matka on ollut myös töyssyisempi kuin mitä olisin ehkä tähän kohtaan suonut. Pienet, mutta yhdessä isommat ja omien käsiemme ulottumattomissa olevat vastoinkäymiset, ovat vähän väliä kasanneet eteemme seinän jonka ylitse kipuaminen on ottanut hetkessä lujille. Monissa taitteissa on siis myös purtu hammasta ja puskettu sumuun.
..Liiemmin en ole ehtinyt purkamaan näitä ajatuksiani sanoiksi, tai oikein miksikään. Tai vaikka olisin joskus ehtinytkin, olo on ollut sanaton. Tämä kahden kaistan välillä poukkoilu on ollut hämmentävää retuuttelua puolelta toiselle. Toiselta suunnalta katsottuna matkassa on ollut paljon hyvää ja elämä monin tavoin kiitollista. Kun toisaalta taas, takana on myös aikamoista läpirämpimistä. En ole oikein tiennyt, mistä suunnasta kantta avata. Ehkä siis raotan molempia kulmia.
Avarammalta puolelta katsottuna moni asia on kohdillaan. Olen saanut kokea jaksamista, tarkoituksellisuutta, intoa ja iloa saada seisoa juuri tässä hetkessä ja tällä paikalla äitinä, vaimona että omana itsenäni. Nauttia siitä, että asiat ovat juuri nyt miten pitääkin. Ja vaikka pienten lasten kanssa ei niinä tasaisempina aikoinakaan ihan helpolla pääsekään, sillä paketissa kulkee kuitenkin mukana väsymykset ja arjen enemmän tai vähemmän ainainen pyöritys, olen kokenut siitäkin huolimatta tyytyväistä tasapainoa ja arjen sujuvuutta. On kuulunut monin paikoin hyvää ja olemme nauttineet näinä kuukausina runsain mitoin perheajasta, ihmisistä ympärillämme, juhlineet kaksivuotiasta, viettäneet rutkasti aikaa ulkoillen ja retkeillen, iloinneet kotimme raikuvasta lapsuudesta, edistäneet omia projektejamme sekä tehneet tulevaisuuden suunnitelmia. On ollut, niinkuin tässä elämänvaiheessa parhaimmillaan onkin, arkisella tavalla mukavaa.
Jos kuitenkin kallistutaan kaistalta toiselle ja katsotaan taakse sieltä käsin, mukana tämän ohella kulkee kuitenkin toinenkin juoni. Tämä vauva-aika ja sitä edeltänyt raskaus eivät ole nimittäin hellineet meitä helppoudellaan. Valitettavasti, ei todellakaan. Vaikka tämä ei ole ollut sentään verrattavissa esikoisen kanssa aikanamme kohtaamiimme haasteisiin, ei tämäkään ole helppoa ollut. Meidän kulunut puolivuotinen on ollut elämää allergisen vauvan ja sairastamiskierteen kanssa.
Allergioiden suhteen onkin edetty pitkin kevättä vaiheesta toiseen, poukkoillen paremman ja huonomman välillä. Vähän väliä on rämmitty vastatuuleen, hyysätty vaunuissa huonosti nukkuvaa vauvaa, vahdattu oireita ja mietitty päämme puhki. Olen ressanut, ollut turhautunut ja väsynyt. Lisännyt ruoka-aineita, karsinut niitä yhä uudelleen - soutanut ja huovannut saadakseni pikkuisemme oireet kuriin toivoen seesteisempiä aikoja, joita toisaalta onneksi on tullutkin huonompien pätkien lomassa. Niistä hetkistä on sitten osattu iloita kyllä kaikella riemulla. Mutta kun on kerran kokenut myös sen tässä suhteessa 'normaalinkin' vauvavuoden, niin tavallaan kirpaisee hyväksyä, kuinka erilaista allergioiden ja vaivojen kanssa on taas ollut. Tämänkin puolen kerran jo kokeneena, en olisi samaa tietä uudestaan toivonut tallattavaksi.
Mutta tässä sitä taas ollaan!
..Olemme myös sairastaneet koko tämän ajan. Menussa on ollut jatkuvasti kaikkea mahdollista peräkanaa ja päällekäin ja olemmekin olleet päivystysaulan vakionäky. Kaikki tämä on kallistanut veneen hörppäämään toistamiseensa vettä, minkä jälkeen olemme äyskäröineet yhä uudelleen arkemme takaisin pinnalle. Aina edellisistä aallokoita suvantoon palanneina, ovat tulleet uudet masuitkut, huonot yöt tai sairastamiset venettä keikuttamaan. Viikko viikon perään. Olo tässä kohtaa kesän kynnystä onkin jo suhteellisen rähjääntynyt.
Kaikin puolin, kun kuluneet kuukaudet ovat olleet olosuhteiden puolesta tällaista poikkoilua ja kallistelua puolelta toiselle, omissa fiiliksissä on tässä vaiheessa rahtusen ristiriitainen jälkimaku. Sen ohella, että mukana on kulkenut paljon hyvää, on täytynyt myös hyväksyä nämä kuopat osaksi tätä vauva-aikaa. Se onkin välillä tehnyt nihkeimmissä ja yksinäisimmissä taitteissa tiukkaa. Sillä sen lisäksi, että asiat eivät ole menneet aivan niinkuin olisi toivonut ja on täytynyt ottaa vastaan aaltoa aallon perään, ovat myös esikoisen syntymään liittyvät asiat muistuneet taas eilisinä ja kipeinä pintaan. Näitä samankaltaisia kuoppia on koettu ennenkin - tämä tie on vienyt paikoitellen läheltä neljän vuoden takaista taivaltamme.
Niin läheltä, että näen ja muistan täältä käsin toisinaan ne teho-osaston piippaavat laittet ja pienen ja hennon vauvan niiden keskellä, sen miltä tuntuu oman lapsen hätä, erossaolo ja pelko siitä, jos huomista ei olekaan. Upeasti kaikki kääntyi parhain päin, vaikka tulevatkin kuukaudet siitä eteenpäin sairauden varjostamaa aikaa ja kipeän lapsen hoitoa olivatkin. Tämä kaikki jätti minuun kuitenkin äitinä jäljen, joka nyt taas muistuttaa olemassaolostaan pilkahdellen huolen ja tämänhetkisten aaltojen lomasta.
Tämä puolivuotinen, vaikka onkin pitänyt sisällään paljon hyvää ja siunattua, ei ole ollut siis olosuhteiden vuoksi ihan sellaista mitä odotin. Vesillä on aaltoillut, vaikka veneessä onkin keikutuksesta huolimatta ollut hyvä ja lämmin. Tiedän myös, ettemme ole ohjaksissa yksin. Välillä olen silti monesti miettinyt, että miksi näin. Miksi ei oltaisi voitu päästä hieman helpommille vesille tässä vaiheessa, kun kyydissä on näin kallisarvoinen lastikin. Mutta niidenkin kysymysten jälkeen, olen tyyntynyt ottamaan tämän vastaan, myötä- ja vastamäkineen.
Tapaan hamottaa elämää ajanjaksoissa - opin mielelläni menneestä ja ammennan tulevaan. Sitä vasten luotan, että tämä tie ja nämä kokemukset, jotka ovat nyt sitten ehkä hieman toisenlaisia, kuljettavat kyllä johonkin hyvään. Olemme suuressa suunnitelmassa edelleen. Ilman tätäkään matkaa kokonaisuudessaan, huominen ei olisi sellainen kuin sen kuuluu olla.
